Enpä voi kehua tienneeni tästä näytelmästä, tai sen kirjoittajasta (Sarah Berthiaume) oikeastaan mitään etukäteen. Tiesin kyllä samannimisestä japanilaisesta traditiosta, missä sushia tarjoillaan alastoman naisen vartalolta, yleensä varakkaille miehille. Suomessa ei kaiketi liiemmälti nähdä kanadalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden esityksiä, joten sikälikin tämä oli hyvä katsoa.
Hilkka-Liisa Iivanaisen sovittaman ja ohjaaman Nyotaimorin teemana on työ, sen eri muodoissa ja vivahteissa, useasta eri näkökulmasta. Sikäli toki kaikkia kiinnostava aihe, koska suurin osa katsojista on tehnyt, tulee tekemään tai tekee parhaillaankin työtä. Jokainen voi miettiä omaa työtään ja suhdettaan siihen; viekö työ kaiken elämän ja vapaa-ajankin?
Lavalla nähdään freelancer toimittaja Mia (Anne-Mari Alaspää) joka koostaa juttusarjaa "urasuuntia etsimässä". Kunnianhimoinen nainen kohtaa haasteita, erityisesti ajankäytöllisiä, ja työt eivät ole sidottuja aikaan tai paikkaan. Hommia paiskitaan, vaikka lomareissua tyttöystävän (Eriikka Väliahde) kanssa on suunniteltu kauan ja hartaasti. Pääsemme seuraamaan myös feministisiä rintaliivejä markkinoivaa Frankia (Geoffrey Erista), jolla meinaa vähän lähteä innostuksen mopo käsistä ja rintsikkafirman creative directoria (Väliahde), jolle kysymykset lasten ja uran yhteensovittamisesta ovat hieman liikaa.
Samaan aikaan toisaalla kilpaillaan Hands on a Hardbody -mittelössä. Tämmöinenkin kilpailu käydään, Teksasissa tietenkin. Kuka pitää kättään pisimpään lava-autossa kiinni voittaa sen. Ja ei saa siis lyyhistyä tms. Herran pieksut... Kisaajana Jyrki Mänttäri (pesukestävä jenkkidude) ja Erista toisena. Akrobatiaa muistuttava kilpailu vaikuttaa älyttömältä, mutta vähävaraisen on koitettava kaikkea, oman terveytensäkin uhalla. Tismalleen sama asia terveyden uhalla työskentelemisestä on 65-tunnin työviikko Toyotan kokoomislinjastolla; sekin nähdään. Ja missäpä luulette Empower Brat valmistettavan? Jo vain: hikipajassa toisella puolella maapalloa missä Priya (Väliahde) raataa 80-tuntista työviikkoa saumoja ommellen.
Maagista realismia sekoittuu näiden ihmisten yhteyksiin ja putkahtaapa kuvaan myös takavuosien klassikkoleffa Thelma & Louise - naiset jotka irrottautuivat yhteiskunnan kahleista ja ajoivat vapauteen. Onko autojen hyväilijä oikea ammattikunta - no ainakin tässä on. Jännällä tavalla asiat ja eri ihmisten kertomukset sulautuvat yhteen.
Tykkäsin kovasti tanssillisesta otteesta mitä varsinkin Geoffrey Erista esitykseen toi. Fyysinen läsnäolo ja liike oli muutenkin näkyvässä roolissa. Myös Samuli Laihon säveltämä musiikki sopi tähän hienosti. Nigiri vei ajatukset japanilaiseen makumaailmaan - ja siihen nyotaimori-kulttuuriin. Sushiöverit koetaan kyllä lopuksi muutenkin.
Melkoisen kiehtova esitys joka jätti ajateltavaa omasta suhtautumisesta työhön. Miten epätasaisesti työt jakautuvat, ei ainoastaan globaalisti, vaan ihan pienemmässäkin mittakaavassa. Toinen tekee vapaaehtoisesti pitkää päivää ja uhraa elämänsä uralleen. Toinen tekee koska on pakko. Toinen viettää lomat sovitusti, toinen ei siihen kykene. Työnarkomania on paha juttu jos se menee kaiken muun edelle. Onko näkyvyys kaiken a ja o, ja voiko näkyvyydellä tienata tai maksaa laskut?
Kellariteatterin intiimiys sopii hyvin tämmöiselle pienelle teokselle ja Milja Ahon moneen muuntuva lavastus oli kompakti. Kyllä yksi Toyota Yaris aina teatterin lavalle mahtuu! Räikeän pastellinvärinen puvustus (a'la Iivanainen ja Päivi Hatanpää) on hauska ja makeudessaan sopii kyllä kokonaisuuteen. Juha Haapasalon valot ja äänet pelaavat yhteen harmonisesti.
Sopivan vinksahtanut, sopivan hullutteleva, sopivan outo - kaikkea tätä oli TTT:n Nyotaimori. Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana, mutta moniko on valmis muutoksiin? Ja onko tässä kaikessa mitään järkeä? Nyotaimori ottaa kantaa ja haastaa katsojaa miettimään omaa työsuhdettaan, ja siinä sivussa myös vähän muita elämänarvoja.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti