Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.