keskiviikko 25. elokuuta 2021

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.


Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. elokuuta 2021

Musta, mustempi, romani / Rakastajat-teatteri, Teatterikesä 4.8.2021

Käsi sydämelle: mikä on oma suhteesi romaneihin? Ketä peloteltiin pienenä, että jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät? Kuka nauraa manne-vitseille ja kuluneille stereotypioille? Näinhän se on, romanit ovat edelleen parjattu vähemmistö, jotka on valtaväestön toimesta suljettu tiukkoihin lokeroihin. Romani kelpaa pitsiliinojen kaupustelijaksi, ennustajaksi, ravihevosten omistajaksi, iskelmälaulajaksi - eipä paljon muuhun. No toki koristamaan rikostilastoja ja lapsia pelottelemaan.

Porilaisen Rakastajat-teatterin vierailuesitys Musta, mustempi, romani Teatterikesässä oli ehdottomasti katselulistallani ykkösenä. Ja sainkin kokea huikean hienon esityksen. Se oli sekä viihdyttävä että silmiä avaava. Elina Izarra Ollikaisen kirjoittama ja ohjaama esitys tarjoili dokumenttiteatteria, dramatisoituja henkilökuvia, historiaa ja nykypäivää. Tiukkaa faktaa ja laveaa kerrontaa. Yleisö otettiin hienosti mukaan esitykseen ja enkä ollut ainoa joka lopussa pyyhki silmiään. 

Ihmisen identiteetti on jännä asia. Jos tunnet itsesi valkoiseksi, mutta ympäristö kokee sinut romaniksi, kumpaa olet? Oletko valmis luopumaan esimerkiksi romaninaisten perinteisestä asusta sopeutuaksesi paremmin yhteiskuntaan? Kysessähän on viime kädessä siitä miten ihminen määrittelee itsensä. Ihanan yhteisöllisyyden kääntöpuolena romaniyhteisö on myös melko sulkeutunut. Jokainen pitää huolta omistaan ja omista asioistaan. Eron sattuessa romanilapset kuuluvat miehen suvulle. 

Kun näyttelijä Kai Tanner kertoo olevansa sukujuuriltaan Ranskasta tai Espanjasta ennemmin kuin romani - kertooko tämä enemmän hänestä vai suvaitsemattomasta yhteiskunnasta? "Mistäs sinä olet kotoisin" on pelottava kysymys, mitä valtaväestön edustajana ei edes ymmärrä. Kaitsun sanoin: "Euroopassa on miljoona tapaa olla romani" ja Musta, mustempi, romani kertoo niistä muutaman. Tannerin lisäksi lavalla nähdään Henrik Hammarberg, Outi Vuoriranta sekä Yasmin Ahsanullah. Jokainen tekee kaunista ja tarkkanäköistä työtä monissa eri rooleissaan.

Romanien historia on täynnä syrjintää, epätoivoa, vaeltamista ja häpeää. Siinä missä Suomessa romanit taistelivat toisessa maailmansodassa muiden rinnalla, niin muualla Euroopassa heitä teurastettiin miljoonittain. Kai Tanner kertoi työryhmän vierailusta Viron Kloogaan, mistä on löytynyt natsien leirejä. Pala nousi kurkkuun.

Esitys on taitavasti rytmitetty. Katsojan on oltava valppaana kun hyppäämme tutustumaan Karjalan evakko-Kyöstin elämäntarinaan, Romaniassa asuvan tytön taipaleesta Helsinkiin kerjäämään tai nuorten orastavaan romanssiin. Monia kohtaloita, iloa ja surua, syrjintää ja hyväksyntää. Ehkä maailma muuttuu, ehkä asenteet muuttuvat. Ainakin voi toivoa niin.

Johannes Vartolan kaunis valosuunnittelu limittyy saumattomasti Mirkka Nyrhisen lavastukseen. Eleetöntä ja minimalistista, varjokuvia ja häiveitä. Ja musiikki! Tanssia, monessa muodossa, Heli Keskikallion koreografiat (ja Maria Kausen flamencot). Tanssivat EU-teltat ovat jotenkin surumielisiä, mutta samalla hilpeitä. Nyrhisen puvut yhdistävät perinteitä moderniin.

Monia asioita raapaistaan vain pinnalta. Ei kellään ole vastauksia mitä tehdä kerjäläisille tai miten syrjintä suomalaisessa (saatikka eurooppalaisessa) nyky-yhteiskunnassa saadaan loppumaan. On kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla Diakonissalaitoksen toimialajohtajan tai europarlamentaakon mietteitä asiasta. Oikeusvaltioperiaate ei toteudu. Tänä päivänä suomalaiset tietävät hyvin mustien kohtaamasta väkivallanteoista Amerikassa (I can't breathe!) - mutta kuinka moni tietää miten romaneja kohdellaan Euroopassa? Viranomaisten väkivaltatekojen seurauksena kuolee kymmeniä ihmisiä, siis tänäkin päivänä.

Musta, mustempi, romani on monella eri tavalla tärkeä esitys. EU:n perusoikeuksien raportti on ristiriidassa Romaniassa asuvien ihmisten arjen kanssa. On ironista että tämän kohtauksen taustalla kuullaan Beethovenin Oodi ilolle, tuo EU:n virallinen yhteislaulu. Romanilipun väreillä koristellut takit yllään joukko ihmisiä vetää EU-telttoja hitaasti eteenpäin. Ehkä muutos tulee yhtä hitaasti ja vääjäämättä.

Teatterikesän kaksi esitystä menivät jo, mutta Musta, mustempi, romani vierailee pääkaupunkiseudulla lokakuussa, eli kuusi näytöstä Teater Viiruksessa! Näin tärkeä esitys kuuluu jokaisen ihmisen yleissivistykseen. Laatuteatteria.


Kuvien copyright Christian Vaarapuro.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!


Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Öbaut seitsemän veljestä / Siuron Koski-Teatteri 25.7.2021

Korona aiheuttaa edelleen monenlaista harmia kulttuurintoimijoihin tänäkin kesänä. Nokialaisen Siuron Koski-Teatterin viime kesälle kaavailtu Vanja-eno siirtyi hamaan tulevaisuuteen, ja tälle vuodelle otettiin ohjelmistoon Mikko Koivusalon kynäilemä Öbaut seitsemän veljestä. Pohjateoksena tässä tietenkin Aleksis Kiven klassikko, mutta varsin erilaisena tulkintana. Tauti lykkäsi siurolaisten esityksiä parilla viikolla heti ensi-illan jälkeen, mutta onneksi saivat lisänäytöksiäkin. Meidän kuusihenkinen iskuryhmä pääsi testaamaan koskenpartaan penkkejä heti karanteenitauon jälkeisenä sunnuntaina.

Ja avot, kyllä kannatti! Koivusalon ja ohjaaja Kyösti Kallion sovittama teksti toimii kuin junan vessa. Kiven alkuperäisteoksesta on mukana toki kaikki oleelliset henkilöt, tapahtumat ja paikat, mutta lyhennettynä, mukailtuna, karrikoituna ja entisestäänkin humoristettuna. Esityksen välillä henkeäsalpaava tahti tarjoilee niin nauruntyrskähdyksiä, hihitystä kuin hekotustakin. Kiven teksti on kokoajan taustalla punaisena lankana, mutta päälle on kuorrutettu kaikkea muuta mahdollista paksu kerros.

Nelihenkinen näyttelijäsakki taitaa kyllä kaikki roolit. Pienillä tehokeinoilla Harri Heiskanen muuntautuu jäyhästä Juhanista "jumppikselle" puhuvaksi Simeoniksi. Noora Koski on loistava niin kaksoisveljesroolissaan ja myös muina hahmoina (ja mikä härkä!). Mika Eerola taitaa oikeasti tykätä munasillaan juoksemisesta, mutta osaa kyllä paljon muutakin. Tämän Toukolan jengiläinen "Nyt tulee nekkuun, vittu" -hokemineen on ihan huippu. Varsinainen koomikko. Ja hänen mäyristä taukoamatta puhuva Timonsa! 

Esityksen todellinen multitaskaaja on kuitenkin Paavo Poikonen, joka väläytteli sääriään ja helmojaan jo toissavuoden Kalenteritytöissä. Teinipoika Eero, räpylämäinen lukkari, Kuppari-Kaisa, Männistön Venla ja mitä vielä, kaikki roolit sujuvat (ja varsinkin naisroolit). Loistavia suorituksia. Ja mitkä tanssimuuvit!

Mukaan tekstiin mahtuu monenlaisia matteja ja Nykäsen lentäviä lauseita, huikea käsinukke-Valko,  saunan tsiljoonaan kertaan palaminen, eeppinen kursailukohtaus, Impivaaran muodonmuutajapeikko, pakkasyön kirmailut jäätävässä hangessa, ja tottakai kunnon kesäteatteriperinteitä kunnioittavia kännäilykohtauksia! Ja sitten me ryypättiin! Late-Lammaskin keretään toivottaa hirteen.

Kyllä yhteiskunta vaatii nykyään mieheltä mahdottomia, toteaa Juhani. Nämä seitsemän veljestä ovat samaan aikaan toinen jalka Kiven menneessä maailmassa ja toinen modernissa post-agraarisessa yhteiskunnassa. Kaikki kilpistyy lukutaitoon, tai tässä tapauksessa sen puutteeseen. Ilman sitä ei saa naista, ei perhettä, ei asemaa, ja veljesten loppumaton to do -lista ei tule tehdyksi. 

Ihan perheen pienimmille tämä esitys ei kyllä sovi, kaksimielisyyksiä, kiroilua ja muuta paheksuttavaa (!!) on sen verran. Mutta aikuiskatsojiin, ainakin jos ei ota kaikkea niin vakavasti, uppoaa.

Kallion lavastus ihanan vinoine mökkeineen toimii. Eihän sitä paljoa muuta tarvitakaan, maisemasta huolehtii upea luontonäkymä. Maestro Kallio on laatinut alan ammattilaisena myös humoristisen äänisuunnittelun: efektit toimivat just eikä melkeen. Ja biisivalinnatkin toimivat yllättävän hienosti: Girls just wanna have fun, Queenia, Abbaa... - vaikkei ne nyt ehkä ihan Kiven henkeä edustakaan. Mutta tämän esityksen henkeä kyllä. Hendrixin Purple Haze sopii hienosti Simeonin ja Eeron kaupunkisekoilujen taustamusiikiksi. 

Katri Innanmaan pukusuunnittelu on kaunista katsottavaa. Valkoisesta pitkästä paidasta on moneksi.

Jos nyt jotain moitittavaa on ihan pakko keksiä, niin muutama kohtaus oli aavistuksen pitkitetty ja pysähtynyt. Muutenhan esitys rullasi höyryjunan tavoin eteenpäin. Erinomaisen hyvin Kallio porukkaa on ohjannut. Lopuksi onneksi löytyy oivallinen rintsikkametodi jolla Juhanikin oppii aa bee ceensä ja pystyy lausumaan Shakespearen sonettia Venlalleen!

Hulvaton esitys ja ihan kesäteatterien aatelia, taas kerran. Menkää, katsokaa ja tykästykää! Esityksiä on  14.8. asti. Ensi vuonna taas uudet kujeet. Samalla vierailulla muuten kantsuu poiketa virran toisella puolella Siuron Koski-Baarissa pizzalla. Niin Nokian Nipotkin teki tänä vuonna.


Esityskuvien copyright Riina Katajisto, kiitoskuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 24. heinäkuuta 2021

Lear / Romulan taiteellinen teatteri 21.7.2021

Aah, kesä, ja taas Romulan Taiteellisen Teatterin uusimman Shakespeare-tulkinnan aika! Tällä kertaa esityspaikkana Kiikan vanha tunnelmallinen paloasema, viehättävä neliskanttinen pieni kivirakennus. Sinne oli pystytetty pieni katsomo 30 hengelle sekä taidenäyttely. Me katsojat pääsimme alkumaljan kera osallistumaan taidenäyttelyn avajaisiin, osaksi esitystä siis. Mikä mahtava avaus!

Keskelle taideteoksiin tutustumista paikalle pärähtää papparainen. Ei pappa-Tunturilla, vaan vuosimallin 68 Jupiterilla. Harmaa parta viuhuen, maalintahraiset lappuhaalarit lepattaen ja pipo päässä Cousteau-tyylisesti. Siinähän on taiteilija itse eli kuningas Lear (Pauli Kylväjä)! Perässä juoksee pinkkiin pukeutunut narrinsa (Marjo Ventola), mankasta rokkia huudattaen. Mikä suurenmoinen sisääntulo! Olen heti myyty.

Kuningas Lear ei ole koskaan ollut mikään suosikki-Shakespeareni, kaikkea muuta. Mutta brittiohjaaja Dan Phillips onnistuu kiteyttämään siitä kaiken oleellisen ja tarjoilemaan esityksen napakkana ja nopeatempoisena. Tarina avautuu ihan uudella tavalla, ja henkilöhahmot saavat syvyyttä. Turhat rönsyt ja koukerot on karsittu, henkilöhahmoja tiputettu pois, sukupuolia sumplittu hieman uuteen malliin. Tuloksena on selkeä ja looginen esitys. Kaunis kieli (Matti Rossin suomennokseen perustuva) toimii erinomaisen hyvin. 

Pieni paloasema toimii tilana loistavasti ja sisäänkäyntejä (myös ikkunaa) hyödynnetään taitavasti. RTT:n vakiovisualisti Joanne Greenwood on loihtinut tilaan taidenäyttelyn maalauksin ja installaatioin, sekä tuonut värejä ja tunnelmaa erilaisilla kankailla. Pelkistettyä ja rustiikkia, ja sopii sekä tilaan että esitykseen hienosti. 

Myös Greenwoodin puvustus on sopiva yhdistelmä ylhäisempien käyttämiä hienompia hepeniä että rahvaan ryysyjä. Learin tyttäristä Goneril (Kaisa Laakso) ja Regan (Sanna Niemelä) ovat sliipattuja ja jakkupukuisia, ja nuorin Cordelia (Sanni Kero) hyvin lapsekkaasti puettu lappuhaalareihin. Kunnes on aika tullut aikuistua, ja se sitten heijastuu heti pukeutumiseenkin. Jakkupuku on hyvä suojavaate. Narrin toppatakki ja tuulipuvun housut tuovat mieleen pulimummon. Gonerilin punaiset kengät ovat piste iin päällä!

     

Näyttelijäjoukko puhuu selkeästi, hyvin artikuloiden. Muutenkin porukka osaa kyllä asiansa eli näyttelemisen. Ihan syystäkin väliaplodeja satelee tämän tästä. Juonivan niljakas Edmund (Pekka Pantsu) on sopivan mahtipontinen ja Gloucester (Jaakko Karjula) väkevä mutta taipumaton, varsinkin lopun sokeutettuna. Toki Kyntäjän Lear itse on ihan huikea liehuessaan pitkin poikin elämässään ajelehtivana vanhana miehenä. Kuin joku ikinuori punkkari, anarkistinen mutta oman elämänsä vanki. 

Show'n taitaa varastaa kuitenkin Miikka Yli-Hongiston Edgar. Hän on kerrassaan loistavan yliampuva, varsinkin kun Edgar muuntuu hullu-Tommiksi. Huipputason heittäytyvää näyttelemistä! Susanna Lehtosen Kent on myös hienosti rakennettu roolityö. Lisäksi estradilla nähdään Santeri Mäensivu (Albany), Kati Juurikka (Cornwall) ja Tanja Myllyoja (mm. Burgundy). Jokainen mies ja nainen on roolissaan paikallaan.

Ken onnistuu puristamaan Learin tunti kahteenkymmenen minuuttiin ansaitsee isot aplodit. Aika menee nopeasti, käänteitä on paljon kun tarina on kompakti. Phillips on saanut kyllä tästä porukasta paljon irti. Vaikka RTT on tehnyt paljon mieleenpainuvia Shakespeare-esityksiä vuosien varrella, niin tämä saattoi nousta suosikikseni. Siitäkin huolimatta että Lear ei normaalisti uppoa (ja olen nähnyt sen niin Esko Salmisen, Ian McKellenin kuin Simon Russell Bealin tähdittämänä). 

Charles Fletcherin musiikki sopi hienosti esityksen tunnelmaan ja tilaan.

Ei ihme että kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, niin korkeatasoista teatteria Kiikassa nähtiin. Lear vieraili myös Nauvossa ja Vammalan vanhalla Shellillä. Lämmin kiitos myös katsojien loistavaan huomioimiseen - oli todella hyvä saada tieto ennakkoon esityspaikan viileydestä. Paksu villapaita ei todellakaan ollut liikaa!

Jään innolla odottamaan minkä Shakespeare-teoksen kimppuun RTTläiset seuraavaksi tarttuvat.


Esityskuvien copyright Tiltu Lahtivirta, yleiskuva sekä loppukiitokset omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Case Crisis / Teatteri Iva, Pyynikin trikoo 20.7.2021

Taidokkaan Teatteri Ivan viimeisimmä esityksen koko nimi kertookin kaiken oleellisen: Case crisis (ilmastomurha, malegazelesbo-besties-catfight-kompleksi jne.). Juuri tästä oli kyse, ja sitten paljon muustakin. Esitys vanhassa tehdaskompleksissa, harvaan istumassa nimetyillä tuoleilla, osallisena muotinäytöksen catwalkia, maailman metropolien sykkeessä. Katariina Korpelan ohjaama esitys kertoo kahden popkuningattaren monitahoisesta suhteesta on ja off-stage - mutta myös laajemmista teemoista. Millaista on olla miehisen katseen alla, julkkisten fanittamisesta ja sen äärimmilleen viemisestä, Kaiken taustalla soi teknobiitti ja välkkyvät valot.

  

Neljä lahjakasta esiintyjää vievät tarinaa eteenpäin. Pauliina Kuusisto ja Annika Palojärvi ovat Miranda ja Anastasia, Anastasia ja Miranda, yhdessä ja erikseen. Kaksi suurinta popstaraa, bestiksiä ja ehkä jopa enemmän, mutta julkisuudessa toki kilpailijoita. Tarinaa avataan heidän päiväkirjojensa, viestiensä, somemaailman kautta. Dear diary -päivityksiä ja ääniviestejä. Miksaus/äänentoisto ei ainakaan ensi-illassa osunut ihan nappiinsa, koska osa puheesta hukkui ja oli epäselvää. Myös kieli taisi olla välillä liian lennokasta tämmöisen vanhemman katsojan korviin, sen verran nuorisotrendikästä se oli. Paljon anglismeja ja lyhenteitä. Mutta ei tätä ehkä ensisijassa ollut suunnattukaan tämmöisille kääkille, vaan parikymppisille. Ilokseen näitä Ivan esityksiä kuitenkin katsoo, ja saa pienen ikkunan hieman nuorempienkin maailmaan. Sitäpaitsi tämänkin esityksen herättämät ajatukset ja mielleyhtymät ovat tärkeitä, ihan kaiken ikäisille.

Tytöt vaikuttavat pinnallisilta bimboilta, mutta todellisuus on toista. Syvällistä pohdintaa maailman tilasta, ilmastonmuutoksesta ja sen tuomasta ahdistuksesta, somemaailmasta ja julkisuudesta. Raikasta, ajankohtaista ja kantaaottavaa. Metoo ja ylipäätään tämä aika tarjoilee paljon mahdollisuuksia monenlaisiin teatteriesityksiinkin. 

Mimmi Ahosen kirjoittamaa soppaa hämmentää se fanifiktiota ja todellisuutta sotkeva Fani (upeasti maskeerattu Ville Vuorikoski) joka uskoo Mirastasian olevan totta eli näkee romanttisia viritelmiä kahden julkkiksen välissä sielläkin missä sitä ei ole. Vai onko? Se on katsojan tehtävä selvittää. Onnistuuko salamurhajuoni ja miten Roosa Leivon esittämä Pyrkyri liittyy tähän kaikkeen? Kuka on kenenkin isä ja kuka taas exä? Mieskatseelta ei voi välttyä, taaskaan.

Upeat puvut ja maskeeraukset olivat Katariina Korpelan ja Maija Välimäen käsialaa. Erityisesti Fanin pvc-hanskat ja korsetti säväyttivät, puhumattakaan Pyrkyrin valkoisista saapikkaista.

   

Välillä tartutaan mikkiin ja pistetään lauluksi. Biisitkin ovat, tietenkin, omia tuotoksia. Kannattaa muuten lukaista ajatuksella myös käsiohjelmaan ikuistetut sanoitukset. Kuten vaikkapa tämä Mulla ei oo aikaa (Tik tik) biisistä:

Mul on liikaa seteleitä
Kaupallisii yhteistöitä
Luksus-spa-hotelliöitä
Epäeettisii töitä
Käytettyjä kliseitä
Vedettyjä perseitä
Vitun turhii virheitä
Sängyssäni käärmeitä

Tämä ei ole mitenkään perinteinen "katsomo siellä ja esiintyjät täällä" -henkinen juttu, vaan Pyynikin Trikoon tilaa käytetään hienosti hyväksi, pylväitä ja koko salia. Teatteri Iva vie esityksensä erilaisiin paikkoihin, ja hatunnosto siitä. Catwalk-kävelyt kokoavat kaiken yhteen, esiintyjät ovat katseissamme ja ottavat tilan haltuun.

Bonuspointsit lasermiekkailusta!

Case crisis herätti paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Tärkeitä teemoja ja ajatuksia, hieman sekavassa muodossa. Rehellisyys kannattaa, itselleen ja muille. Ennenkaikkea Case Crisis tarjoili taas yhden puolen näistä superlahjakkaista esiintyjistä, jotka Teatteri Ivalaisina tunnetaan. Pistäkääpäs porukka seurantaan!


Kuvien copyright Maija Välimäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Agatha Christie syytettynä murhasta & satyyrinäytelmä Seireenit sukkahousuissa / Teatteri-illat, Valkeakoski 15.7.2021

No nyt oli kyllä huikea tuplailta Valkeakosken Kauppilanmäellä! Marko Itkonen on todettu jo monena kesänä tässäkin blogissa todella lahjakkaaksi näytelmäkirjailijaksi (ja ohjaajaksi), ja niin taas toistan itseäni. Teatteri-illat vetäisi ensi-illassa kaksi vajaan tunnin mittaista esitystä helteisessä illassa - ja upeasti ne molemmat upposivat yleisöön. Hyvin erilaiset jutut oli Itkosen kynästä lähteneet, mutta kumpikin todella nerokkaita luomuksia. Näitähän piti esittää jo viime kesänä mutta korona perui esitykset. Onneksi nyt päästiin nauttimaan!

Agathta Christie syytettynä murhasta oli tyylipuhdas Christie-pastissi. Oikein toimiva murhamysteeri, eristetyssä paikassa tottakai. Katsoja saattoi pohtia syyllisen arvuuttelun lisäksi myös sitä kuinka monta Christie-kliseetä ehtii vajaan tunnin esityksestä löytämään (niitä meinaan piisaa aina epäilyttävästä hovimestarista eksentriseen yksityisetsivään). Esitystä oli ollut ideoimassa satakunta dekkarinystävää somessa, joten monta näkökulmaa on huomioitu. Itkonen on sitten näistä aineksista keittänyt maukkaan dekkarisopan. Joka maistuu... ihanalta!

Meillä on rikas leskikreivitär (Ulla Huoviala-Kääpä), viinaan menevä hovimestari (Janne Kulosaari), mykkä miespalvelija (Mira Flinkman), ei kovinkaan pätevän oloinen yksityisetsivä (Lauri Heinonen), salaperäinen tohtori (Kulosaari), kaksi neitiä (Pauliina Syrjälä ja Flinkman) sekä toki kutsuvieraana itse Agatha Christie (Katja Sillanpää). Kun juoni etenee ja tihentyy, jokainen vaikuttaa epäilyttävältä. Kaikilla tuntuu olevan motiivi ja tilaisuus, mutta kuka on syyllinen? Jopa neiti Christiellä on omat salaisuutensa. 

Kerrassaan hykerryttävä juoni, vaikka toki paikoitellen pikkiriikkisen ennalta-arvattavakin (varsinkin jos lukee paljon dekkareita ja erityisesti Christie on tuttu kirjailija). Onneksi kuitenkin riittävän omaperäinen ja kekseliäs niin että katsojan mielenkiinto säilyy. Juonessa on kaikenlaisia hauskoja koukeroita, joista osa vähän yllättäviäkin. Mitä nämä kaikki katsojalle annettavat vihjeet ovat, hämäystä vaiko ihan huomionarvoisia juttuja? Miksi etsivä teeskentelee kasvissyöjää ja aamu-uimaria? Onko kuuro palvelija oikeasti kuuro? Ja mahtaako lääkärilläkään olla puhtaita jauhoja pussissaan... 

Myös komero näyttelee tärkeää osaansa talon mysteereissä. Toki myrsky eristää "metsästysmajan" ja puhelinlinjat katkeavat. Ja kas kun myrkyllisiä kasveja tuntevia vieraita osuu seurueeseen useampia... Meille tarjotaan monenlaisia vaihtoehtoisia loppuratkaisuja, vaan mikä on se oikea - vai onko mikään. Huh, kutkuttavaa! Suhdekiemurat kuuluvat toki myös christiemäiseen juoneen.

Lisäksi näimme taidokasta teekuppiakrobatiaa ja muutenkin hienoa menoa. Näyttelijät ovat niin osaavia, että heidän kaikkien työskentelyä on ilo seurata; jokainen teki mielettömän hienot roolityöt. Tämä porukka menisi kyllä ihan ammattilaisistakin.

Lavastus on tehty yksinkertaisesti, mutta olemme ihan selkeästi vauraassa kartanossa, vaikka se nyt metsästysmajan nimellä kulkeekin. Ilkka Pohjalaisen mainiot ääniefektit loihtivat niin myrskyt kuin monenlaiset muut äänet, ja muutenkin musiikki tihentää tunnelmaa hienosti. Ja puvustus se vasta vallan upea onkin! Surku tulee 35 asteen auringossa hikoilevia pynttäytyneitä esiintyjiä. Vuoden 1930 hengessä näemme plyysiä ja raskaita kankaita, pitkiä hansikkaita ja muuta ei-niin-hengittävää. Hienoa katseltavaa siltäkin osin. 

Nautinnollinen esitys!

Väliajan (ja herkullisten tarjoiluiden) jälkeen olikin aika illan toisen näytelmän. Pääsemme retkelle tyystin erilaiseen aikaan ja paikkaan. Muinainen antiikin kreikkalainen satyyrinäytelmä, Itkosen käsissä Seireenit sukkahousuissa, mutta moderniin aikaan näpsäkästi tuotuna. Ja vaikka nykyajassa ollaan, niin kahdeksanpolvinen runomitta on upeasti saatu pidettyä mukana. Viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan on enemmän kuin kylliksi, ja jos äskeisessä esityksessä sai bongata dekkarikliseitä, niin nyt hieman historiaan perehtynyt katsoja kokee ihania ahaa-elämyksiä onnistuessaan yhyttämään henkilöhahmoja ja tapahtumia modernista kontekstista.

Lavastus on oikeastaan yksinkertaisen nerokas: museon pihapiirin männyt on verhoiltu antiikin pylväiksi tulostetuilla ja aukirullatuilla "sukilla" - huikea innovaatio! Puvustus alkaa perinteisesti: vaaleanvärisillä "kaavuilla" - mutta ah, tämä onkin hämäävä alku, ja pian pääsemme nykyaikaan. Porukka tekee tanssiesitystä jossa vanha pääesiintyjä (Nadja) korvataan uudella (Helena) - ja siitähän kostoretki alkaa. Mukana on aivan hulvattomia tyyppejä ja varsinkin riettaat ja räävittömät satyyrit (Ulla Huoviala-Kääpä ja Katja Sillanpää) ilahduttavat kovasti pulimummon muodoissaan. Herkullinen puvustus varsinkin heillä. Nämä jatkuvasti riekkuvat satyyrit ovat kyllä HURMAAVAT!

Alku on hieman sekava, mutta sitten asiat loksahtavat paikalleen ja huomaan miten taidokkaasti tämä on tehty. Loppu on ihan vaan fiilistelyä. Salskean Onnin (Lauri Heinonen) harharetket suuntautuvat Troijan sijasta Toijalaan, tanssikoulun pitäjä Terhi (mainio Pia Vaittinen) onkin iloisesti viinaanmenevä, mutta taustat kuullen ei ihme. Esko (taas huikea Janne Kulosaari) on tossukka ja takertuva mies - mutta onneksi lopuksi saa bondattua Onnin kanssa katsomossa. "Mitäs jos sää juttelet kaikenlaisia ja mää toistelen perässä" - kunnon Ekho siis.

Toki Onnin ja äitinsä välillä on romanssi, kuinkas sattuikaan. Aivan mielettömän taitavasti punottu juoni!! Myös Troijan hevonen nähdään, pahvilaatikkomuodossa. Mira Flinkman on hurjan hyvä itseään ihastelevana Nadjana (Narkissos) ja Pauliina Syrjälä kaikki hurmaavana Helenana. Suhdesoppa on melkoinen! 

Adrian Lui oli laatinut tanssijoille kauniit koreografiat. Hyvin tämä joukko myös tanssi. Sokerina pohjalla kuulimme myös xaphoonin soittoa, Janne Kulosaaren taitavissa käsissä.

Vaihdettavat taustataulut vaihtavat kätevästi näkökulmahenkilön omaan kertomukseen. Voi kun näitä Itkosen Markon tuotoksia näkisi myös laajemmassa levityksessä. Niin hyviä ne kyllä ovat. Valitettavasti miestä itseään ei esiintymässä tänä vuonna nähty, mutta sain napattua väliajalla kyllä varsin passelin poseerauskuvan!

Lisäksi koronarajoitukset oli huomioitu teatterilla esimerkillisen hienosti. Aivan ihastuttavat kaksi mininäytelmää taas nähtynä, yksi kesän parhaista kulttuurielämyksistä. Lisää tätä!! Lämmin kiitos koko sakki, ootte kyllä ihan huippuja!


Esityskuvien copyright Janne Kulosaari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.