tiistai 27. helmikuuta 2024

Matias ja Anni / Etunäyttämö 25.2.2024

Ensimmäinen ajatus jo väliajalla on: miten en ole koskaan kuullutkaan nokialaisista Matias ja Anni Starkista? Olen asunut Nokialla jo parikymmentä vuotta enkä edes tämän vertaa ole paikallishistoriaan perehtynyt. Sitten saan hieman lohtua käsiohjelmasta: jos niinkin fiksu ja sivistynyt (ja vieläpä nokialainen) mies kuin Matti Kuusela (toimittaja ja esityksen käsikirjoittaja) ei ollut heistä kuullut kuin vasta muutamia vuosia sitten, niin ehkei tietämättömyyteni niin kamala synti sitten olekaan. Isoin kiitokseni hänelle ja koko Etunäyttämön porukalle ensinnäkin tämän aukon paikkaamisesta sivistyksessäni, ja toisekseen tavattoman hienon näytelmän tekemisestä!

Sillä sitä tämä Matias ja Anni kyllä oli, kelpo teatteria joka mittapuulla! Jo pelkkä tarina on kiinnostava: miten monitaitoinen pariskunta oli ja mitä kaikkea he saivat aikaan! Kuusela kirjoittaa heistä suurella lämmöllä ja rakastavasti, samalla tuoden näitä saavutuksia esille. Tämä ei ole ainoastaan pariskunnan tarina mutta myös ajankuvaa ja Nokian historiaa. On hämmentävää päästä hieman kurkistamaan, vaikkakin näytelmäkirjailijan mielikuvituksen siivittämänä, mitä kaikkea erityisesti Matiaksen päähän mahtui. Tähtitiedettä, teosofiaa, eri kojeiden rakentelua, aktiivista kirjoittamista mitä moninaisimmista aiheista. Mieshän on ollut ihan renessanssiajan yleisnero joka tuntui osaavan vähän kaikkea - ja sen lisäksi oli edistyksellinen muutoinkin. 

Vaimonsa Anni ei jää paljoakaan jälkeen, jos kohta hänen ajatuksensa ja toimensa ovat maanläheisempiä: sananlaskujen keruuta, koulun ja kirjaston perustamista, vähempiosaisten avustusta. Kaiken filantrooppisen toiminnan lisäksi heillä on aikaa myös toisilleen ja perheelle. Yhdessä he saavat aikaan valtavasti asioita, eivät vain Nokian hyväksi vaan myös valtakunnallisesti.

Kaiken tämän Kuusela sekä dramaturgit Saija Viljanen ja Maarit Pakarinen ovat paketoinut hienosti, sujuvaksi kertomukseksi, joka tempaisee mukaansa kyllä katsomosta joka iikaan. En ole ainoa joka pyyhkii silmiään useita kertoja, sillä Starkien elämään mahtuu paljon myös surullisia hetkiä. Ohjaaja Saija Viljanen on työryhmineen tehnyt taitavaa työtä herättäen kertomuksen eloon näyttämöllä. On mainio ratkaisu käyttää kahta näyttelijää Matiaksen roolissa ja sekä Markus Pärssinen että Harri Heiskanen tekevät huipputyötä. Varsinkin Pärssinen heittäytyy rooliinsa kokonaisvaltaisesti ja hänen silmänsä suorastaan loistavat. Myös kemia  Anni Starkin esittäjän Liisi Hämäläisen kanssa on käsinkosketeltavaa - tässä ihan oikeasti ovat Anni ja Matias! Hämäläinen on vahvatahtoinen, raikas ja sopivan napakka. Sylvian joululaulun kääntäminen yhdessä on ihana kohtaus, vaikkei siitä sitten mitään tullutkaan. 

Mutta kyllä he osaavat lemmestäkin luritella; aivan hellyyttäviä kirjeitäkin kuulemme. Starkit tuntuivat monessa asiassa ja ajattelutavassa olevan aikaansa reilusti edellä, kuten vaikkapa (surku)hupaisassa kohtauksessa lasten itsesaastutuksesta. 

Myös kuoron käyttö lavalla on todella upeasti toteutettu. Milloin kyläläisiä, milloin koululaisia, milloin ketäkin. Mikseivät teatterintekijät käytä kuoroa enempää lavoilla? Toki kreikkalaisissa tragedioissa näkee mutta ei niissäkään aina. Tuokaa kuorot takaisin, mikä olisi helpompaa kuin kommentoida tapahtumia sen avulla. 

Sen lisäksi että silmät kostuvat esityksessä monta kertaa, niin sai kyllä nauraakin. Minua viihdytti myös esimerkiksi Kummitehtaan näyttelijäkerho, ja se että esittävät Ibsenin Nukkekotia. Arvatkaapa mikä on Etunäyttämön ensi syksyn näytelmä?

Historian henkilöitä on ujutettu mukaan joko puheissa vilahtaviksi sivuhenkilöiksi tai ihan lavalle. Hupaisaa nähdä teosofi Pekka Ervast (Petri Salmi) lavalla seuraajineen. Myös meedio Aniran (Päivi Honkanen) koekaniiniksi joutunut Mimmi (Maarit Pakarinen) on kiva hahmo, ja Matias auttaa tämän poikia myöhemmin. Matias saa paljon ideoita meedion näytöksestä omaan ajatteluunsa ja teksteihinsä. 

Annin surullisen kohtalon jälkeen Matias löytää onnekseen vielä uuden onnen, ja vieläpä läheltä. Vanha lastenhoitaja Ida (Noora Koski-Kivinen) on loppuelämän tukena ja turvana, ja saavat he viisi lastakin. Paljon he kokevat asioita yhdessä, myös sisällissodan. Pasifisti-Matias tekee siinäkin paljon töitä, ja varmasti oman pojan rooli jääkäriupseerina on ollut hänelle vaikeaa. Itse hän on puolueeton, ja kaiken elämän pyhyyden puolestapuhuja. Idan monologi näytelmän lopussa on todella upea!

On aivan mahtavaa että katsojat ovat tämän löytäneet ja esitykset ovat myyneet loppuun. Toki sitä toivoisi lisänäytöksiä koska tulijoita selkeästi olisi. Ja samalla voisi toivoa että nyt kun Starkit on "löydetty" heistä tulisi vaikka luento tms vaikkapa työväenopistoon tai kirjastoon, jossa myös Matiaksen laajaan valokuva-arkistoon voisi tutustua.

Nokian Tehdassaaren katsomossa on aika vilpoisaa, mutta tästä onneksi varoitettiin ennakkoon että tiesi pukea pitkät kalsarit päälle. Ja on katsomoon varattu vilttejäkin. Valot, äänet, lavastus, puvustus - kaikki toimii mallikkaasti, harrastajateatterin resurssit huomioiden. Erityisesti hienot projisoinnit ansaitsevat kumarruksen. Kiitos myös taustoittavasta ja painetusta käsiohjelmasta, ei mikään itsestäänselvyys semmoinenkaan enää tänä päivänä.

Itse loppu on erilainen mitä olisi voinut odottaa, mutta sittenkin ihan järkeenkäypä. Hiiri vai insinööri, kas siinä valinta!

Vajaaseen kolmeen tuntiin oli mahdutettu paljon tavaraa, mutta esitys ei tuntunut pitkältä, saatikka täyteenahdetulta. Mainiota että Ylekin kiinnostui pariskunnasta esityksen myötä, ainakin jutun verran. Maailma on mennyt eteenpäin, mutta hyvät tarinat pitävät edelleen pintansa. Sellaiset kuin Matiaksen ja Annin tarina. Kiitos!


Kuvien copyright Nokian Etunäyttämö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Cock / Teatteri Jurkka 24.2.2024

Haa, aivan mainiota että Mike Bartlettin näytelmiä saadaan vihdoin myös suomalaiselle yleisölle. Teatteri Jurkalta rohkea veto ottaa tämä pienimuotoinen hitti ohjelmistoon. Kulttuuriteko suorastaan. Onneksi riskinotto kannatti ja Cock sai innostuneen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin. Hienoa että moderni brittinäytelmäkirjallisuus on innostanut suomalaisia teattereita viime aikoina.

Tuomas Parkkisen ohjaama Cock on pienimuotoinen kolmiodraama. Pyry Nikkilän esittämä John on vähän reppana, päättämätön tyyppi, joka on jumiutunut parisuhteeseen Anssi Niemen esittämän M:n kanssa. He ovat selkeästi olleet yhdessä pitkään, mutta kun näytelmä etenee, voi vain ihmetellä miksi. M on elohopeamaisen nopea liikkeissään ja teräväkielinen puheissaan. Charmikas kyllä, mutta tavattoman ilkeä ja toista lyttäävä. Miehet ovat perustavanlaatuisesti erilaisia, kuten John toteaa heti alussa. Onko siis ihme että John ihastuu naiseen, jota näkee säännöllisesti työmatkallaan? Tämä aiheuttaa tietenkin ristiriitoja; eikö hän olekaan homo? Hän kuitenkin tunnustaa suhteen M:lle, kuvaillen naista maskuliiniseksi. Miesten suhde on välillä katkolla ja välillä ei, John ei pysty päättämään mitä haluaa. M on tuttu ja turvallinen, mutta luonteeltaan epävakaa ja ailahteleva. Mutta mitä jos tämä kiinnostus naiseen meneekin ohi? Minkälainen yhteiselo heillä voisi olla? Kokeeko John naisen kanssa uutuudenviehätystä, loppuisiko kiinnostus jos alkaisi ihan pidempiaikaiseen suhteeseen. Joka parisuhteessa on riskinsä, kestääkö se vai ei.

Lopulta päätetään järjestää yhteinen illallinen, ja keskustella asiat halki. Ei kuulosta kovin hyvältä suunnitelmalta, mutta... Seuraan tuppaa myös Juhani Laitalan näyttelemä M:n isä, vähän niinkuin erotuomariksi. Vaikka toki hän on poikansa puolella, kuten myöhemmin huomaamme asioiden eskaloituessa. Nainen (Emma Kilpimaa) saapuu tyylikkäänä, eikä tippaakaan maskuliinisena, paikalle. Eihän tämmöisestä voi seurata mitään hyvää, mutta herkullista seurattavaa katsojille se tarjoaa. 

Näyttelijät tekevät työnsä erinomaisesti. Varsinkin Nikkilä onnistuu eleillään ilmentämään hahmonsa päättämättömyyttä upeasti. Ja lopussa hänen kommenttinsa M:lle ansaitsevat pienen bravo-huudon, vihdoin! Myös Anssi Niemi on ihan huikea diivamaisena drama queeninä, varsinainen tyyppi! Ymmärrän miksi John on tuon miehen kanssa, ja sitten en taas ymmärrä. Niemi on hurmasi minut Q-teatterin Järjen hedelmissä ja omassa sooloteoksessaan Straight Acting.

Näytelmässä on monenlaisia jännnitteitä ja parisuhdekiemuroita, tunnelma on tiivis. Mikä määrittelee ihmistä ja hänen kumppaniaan? Vaikka M sanoo Johnin kärsivän "homofobisen yhteiskunnan aiheuttamasta psykoosista" niin näytelmän kynnyskysymyksenä ei ole homo/hetero-asetelma, tai sekään kumman kanssa on kivempaa olla tai seksi sujuu paremmin. Se että rakastaa jotakuta on oleellista, ja saa vastarakkautta, se on se juttu. 

Karri "Paleface" Miettisen suomennos on enimmäkseen soljuvaa, ja aika räävitöntäkin kieltä. Muutamia anglismeja löydän tekstistä, mutta pääsääntöisesti hyvää työtä. Varsinkin päivällisellä koetaan verbaalia ilotulista. Intiimit kohtaukset on toteutettu pimeässä, mielikuvituksen siivittäminä. Ja Saku Kaukiaisen valo- ja äänisuunnittelun! 

Pienessä Jurkassa ei ole lainkaan lavasteita, Bartlettin näyttämöohjeiden mukaisesti. No ei sinne juuri mitään mahtuisikaan. Mutta on sentään valokirjaimet C, O, C ja K. Annukka Pykäläinen vastaa pelkistetystä skenografiasta, myös puvustus on arkinen ja muodikaskin. Jukka Haapalainen on laatinut koreografian ja taidokkaasti muutaman neliömetrin lavalla liikutaankin. 

Cock oli iso hitti Lontoon Royal Courtissa 2009, ja silloin siinä näyttelivät Ben Whishaw ja Andrew Scott. Whishaw oli jo tehnyt upean Hamletin vuonna 2004 ja tukun tv/leffarooleja, joten hän oli jo yleisölle suht tuttu. Sen sijaan Andrew Scott ei ollut vielä kovin tunnettu näyttelijä, Sherlock-sarjakin alkoi vasta seuraavana vuonna. Suomiversiossa on saatu kestoon 50 minuuttia lisää enkä oikein tiedä miksi. Muutamia kohtauksia on ehkä tarpeettomasti venytetty. 

Parkkisen ohjaustyö on taidokas tulkinta joka kestää aikaa. Vastaavat konfliktit missä tahansa parisuhteissa voivat sattua missä ajassa hyvänsä. Ylekin kiinnostui aiheesta. Liput ovat myyneet niin hyvin että enää vappuaaton esityksessä on tilaa. Hyvä esitykselle, huono innokkaille katsojille keillä ei vielä ole lippua.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 24. helmikuuta 2024

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot / Q-teatteri 24.2.2024

Ja taas uusi loppuunmyyty hitti Q-teatterille. Tämä(kin) oli ennalta-arvattavissa, joten niinpä kerrankin kaukoviisaana hankin lippuni jo marraskuussa. Nämä katsojien nostalgian kaipuuta kutkuttelevat esitykset ovat menestyksiä joka teatterissa, mutta Q-teatterilla ohjauksesta vastaava Juho Mantere tuo oman kierteensä tarinaan. Viime aikoina kaikki hänen ohjauksensa ovat olleet hittejä: Q-teatterin Toksinen kabaree, Vanhan Jukon Tuntematon sotilas, Turun kaupunginteatterin  Rakkaani, Conan Barbaari... Uuden sukupolven kultanäppiohjaaja siis ja Q-teatterin uusi taiteellinen johtaja. Mantereen kanssa käsikirjoittamassa on ollut Anna Brotkin, joka on kunnostautunut enemmän tv-tuotantojen puolella.

Uuteen nousuun -näytelmän alaotsake on laman lasten elämä ja teot. Ja joo, lamasta tämä aika lailla kertookiin, tai 90-luvusta, johon lama oleellisesti liittyy. Alussa neljä hipsteriä on kokoontunut vanhaan kouluunsa, tai oikeastaan yksi heistä on kutsunut heidät sinne etkoille. Koulu on rapistunut, puolilaho ja täynnä rotanpaskaa, mutta jotain ihmettä (eli kanttori Korhosen soitto) tapahtuu ja heidät imaistaan takaisin 90-luvulle, lapsuuteen. Tästä alkaakin varsinainen seikkailu, sillä lapsuus ysärillä ei olekaan mikään helppo nakki, ainakaan tällä nelikolla. 

Satu Tuuli Karhu, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi ovat hirmuisen taitavia sekä lapsina että myös kaikissa aikuisrooleissaan. Viides tärkeä rooli on muusikko Henri Lyysaarella, joka karmaisevassa muovinaamarissaan soittelee nurkassa, ja välillä vähän muuallakin. Hän vastaa esityksen musiikista, mutta on siellä mukana vähän aikakauden musaakin. En ehkä voi koskaan kuunnella Madonnan Frozen-biisiä näkemättä eroottista Prätkähiiriactionia!

Ysärillä lasten kohtalona on mm. aivan kamala natsityylinen jumppamikka Tarmo Puukko pilli kaulassaan; veren maku suussa on sinun kilpaa hiihtämän. Viihdemaailman ärsyketulva tunkeutuu lasten arkeen ja siihen väliin Esko Aho selittää lamasta ja rahojen tuhlauksesta. Kuinka sivari opastaa netin käytössä (oi mikä tuttu valintaääni!), kuinka lapset kokevat vanhempien taloudellisen ahdingon, karvaaseen loppuun asti. Varsinkin pankkimaailmassa työskentelevän Pyryn isän. Lapset näkevät paljon sellaista mitä ei pitäisi, mutta onneksi he eivät ihan kaikkea ymmärrä. Katsoja kyllä ymmärtää. Tosin viisaus "jos sitä on saatavilla, sitä katsotaan" on taivaan tosi, ja senkin saamme katkerasti huomata.

Visuaalisesti esitys on näyttävä ja erilaisten ärsykkeiden tulva on hillitön, kiitos lavastuksesta ja videosuunnittelusta Ville Seppänen. Myös Riina Leea Niemisen puvut ovat ah niin kamalia ja ihania, täydellinen pastissi. Välillä tulee jo melkein ähkykin, mutta sitten sopivasti kevennetään. Huumori on paikoitellen pikimustaa ja sellaista saako tälle edes nauraa -osastoa. Käsikirjoittajat osaavat asiansa ja ysärinsä.

Pitää kiittää myös Riikka Virtasen maskeerausta, varsinkin ne aikuisten käyttämät muoviset osamaskit naamoilla ovat ihan kauhuleffakamaa.

William Ilesin valot ja Pekka Kiiliäisen äänet ovat molemmat tärkeitä elementtejä näin visuaalisessa teoksessa. Myös livekuvausryhmä on isossa osassa sillä sokkelomainen lavastus tarjoaa osan kohtauksista videon kautta. En ehkä ole tämän metodin suurin fani, mutta jotenkin tähän ärsyketulvaan se sopii.

Nämä lapset opettelevat netin käyttöä, kokeilevat spiritismiä (kukapa ei, mutta moniko kohtaa yksisarvisen demoni-Esko Ahon?), katsovat Prätkähiiriä (erityisesti Olli Riipisen Jesse näkee mielenkiintoisia haaveunia aiheesta), tutustuvat naisen malleihin (kun äiti laulaa tyttärensä kanssa "Meillä Hännisillä on päärynävartalo" niin siitä on kuulkaa leikki kaukana, mutta silti naurattaa hillittömästi). On AÝ-peikkoja konkurssisuossa, koulun diskoa ja hitaiden tanssimista ja pahamaineinen viinatamponi. Välillä on vaikea käsittää miten paljon niitä ysärikliseitä (tai aiheita) on saatu mahdutettua yhteen vajaan kolmen tunnin esitykseen. Vaikka olisi tästä ehkä voinut hieman nipistää, 18-vuotisbileistä vaikka?

Uuteen nousuun oli meluisa, hälyisä ja nostalginen. Vaikkei kaikki ysärillä ollut niin hienoa, niin tässä onnistutaan nostamaan pinnalle niitä hyviäkin asioita paljon. Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia ja myöskään teatterintekijöiden mielikuvitusta ei voida väheksyä. Näytelmä oli hieno elämys missä sai nauraa, nostalgisoida ja myös kokea vähän vakavampia tunteita. Ehdottomasti yksi kevään helmiä eli jos onnistut saamaan lipun niin suosittelen.


Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 20. helmikuuta 2024

Ilmasta rahaa / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Lähtökohtaisesti en ole farssien ystävä. Tai en valitse niitä katsottaviksi jos voin välttää. Tätäkään en ollut alunperin menossa katsomaan, mutta sitten toinen pääosan esittäjä vaihtui ja yhtäkkiä alkoikin kiinnostamaan. Lisäksi se osui omaan kalenteriin passelisti, niin päätinpä antaa mahdollisuuden Michael Cooneyn kirjoittamalle Ilmasta rahaa -esitykselle. Helsingin kaupunginteatteri esittää farsseja usein, ja hyvin ne keräävät katsojia. 

Kerrankin saan sanoa olleeni väärässä, nimittäin hetkittäin sain nauraa aivan kippurassa ja pelkäsin jo pissaavani housuihin nauramisesta. Kiitos siis ohjaaja Sari Siikanderille napakasta ohjauksesta ja lankojen käsissäpitelystä. Esitys joka oikeasti viihdyttää on hyvä. Kyllä tämä ankea maailma tarvitsee nauruterapiaa aina välillä. Ja täytyy sanoa että harvemmin kuulee kuinka koko HKT:n suuren näyttämön katsomo ulvoo naurusta.

Ilmasta rahaa kertoo Mikko Laine -nimisestä miehestä, joka on keksinyt oivan keinon tienata, arvasitte varmaan, ilmaista rahaa. Hän huijaa KELAlta erinäisiä tukia keksittyjien ihmisten, sairauksien ja muiden vastaavien avulla. Sotkut alkavat olla jo aika solmussa kunnes eräänä päivänä KELAn tarkastaja Jantunen (Emilia Sinisalo) tulee vierailulle. Tai ei varsinaisesti vierailulle vaan tarkastuskäynnille. Tästä seuraa kunnon farssin tavoin eskaloituva kommelluksien, väärinymmärrysten ja kohellusten tapahtumasarja, johon sotkeutuu vuokralaisen Otto Pellin (Janne Kataja) lisäksi varsin elastinen Erkki-setä (Kai Lähdesmäki). Pääasia on ettei Laineen puoliso Pia (Raili Raitala) saa selville mitään. Aika hyvin tämä salailu onnistuukin, kunnes...  Lisäksi kunnon farssin tapaan lavalla nähdään liuta muitakin ihmisiä. 

Juonesta ei voi oikein enempää sanoa, mutta Laineen huijausrepertuaariin kuuluu KELA-tukien lisäksi Erkki-sedän kanssa pyörittämä peruukkien ja muiden vastaavien välityshomma (välitys tarkoittaa tässä tapauksessa varastamista sairaalan apuvälinevarastosta ja jälleenmyyntiä). Eli toki vielä mies mekossa -tyyppisiä juttuja kaikkien muiden väärinkäsitysten lisäksi nähdään. Osa vitseistä saattoi olla jo hieman kulahtaneita tai semmoisia "saako tälle enää nauraa" -tyyppisiä, mutta enimmäkseen esitys kyllä viihdytti. 

Ovia oli paljon, kuten farssiperinteeseen kuuluu, ja niistä rampattiin kyllä ihan kiitettävällä tahdilla. Identiteetit menivät sujuvasti sekaisin ja välillä sitä mietti miten näyttelijät ensinnäkin muistavat kaikki juonikoukerot ja toisekseen pystyvät pitämään pokkansa. Hyvin sujui molemmat. Katsojille tarjoiltiin hersyvien hahmojen lisäksi fyysistä komediaa ja slapstickiä, vitsejä joista toiset olivat mauttomia ja toiset eivät, ja kaikkea muutakin hauskaa. 

Näyttelijät olivat enimmäkseen oivallisia. Pekka Strang pääosassa oli hyvä ja miehen sotkeentumista omiin valheiden verkkoonsa oli nautinto seurata. Sopivan naseva oli Sinisalon esittämä tarkastaja Jantunen, ja terrierin lailla nimikirjoitusta papereihinsa metsästävänä hän oli sinnikäskin. Vaan kun paikalle purjehtii esimiehensä ylitarkastaja Tervo (Helena Haaranen) niin näyttämön lämpötila laskee ainakin kymmenen astetta, niin hyytävä hahmo tämä on. Ja tottakai hitsin hauska. 

Myös sympaattinen ja hyvää tarkoittava kriisityöntekijä Kati Mynttinen (Heidi Herala) on ihana tyyppi. Hautausurakoitsija Härmälä (Jari Pehkonen) on pragmaattinen ja pariterapeutti Syvänkö (Pekka Huotari) todella outo. Lopuksi paikalle pölähtää Otto-vuokralaisen naisystäväkin (Sanna Saarijärvi). Tällä kertaa Janne Katajan roolityö ei minuun iskenyt kuluneine maneereineen ja ylinäytteleminisieen.

Antti Mattilan lavastuksessa on tavallinen arkinen olohuone, vaaleaa ja trendikästä. Ja tottakai ne lukuisat ovet. Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta ja erityisesti minua puhutteli hieman homssuinen kriisityöntekijän asu.

Sanoin esityksen väliajalla että kaikkien KELAlla etuuksia myöntävien virkailijoiden tulisi tämä nähdä, ehkäpä joku firman tyky-päivä olisi hyvä viettää teatterissa? Mutta kyllä tätä voi suositella ihan kaikille ketkä haluavat kokea aivot narikkaan -tyylistä komediaa ja ottaa pienen irtioton arjesta. 


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 19. helmikuuta 2024

Jerusalem / Helsingin kaupunginteatteri 17.2.2024

Myönnän että asetelma on epäreilu. Kun on nähnyt jostain näytelmästä huippuversion, vaikkakin esitystallenteena, niin se asettaa seuraavat tulkinnat hankalaan asemaan. Niinpä menin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota Jez Butterworthin menestysnäytelmästä Jerusalem hieman skeptisenä. Mutta ilokseni totesin että kyllä vaan lavalla vedellään sellaisista naruista, että nautin täysin siemauksin! Ari-Pekka Lahden taiten suomentama ja dramatisoima sekä Pasi Lampelan ansiokas ohjaus olivat kulmakivinä, ja hyvin valikoitu näyttelijäporukka viimeisteli elämyksen.

Miksi tämä alunperin vuonna 2009 ensi-iltansa Lontoon Royal Court Theatressa saanut näytelmä on niin merkittävä? Se oli ilmestyessään, ja on tänäkin päivänä, ajankohtainen. Tai tavallaan ajatonkin. Siinä yhdistyy hienosti nykyaika ja muinaisuus, tarinankerrontatraditio, suoranainen läpänheitto kylmiin taloudellisiin realiteetteihin. Edistyksellisyys vastaan vanhoihin perinteisiin ja arvoihin takertuminen. Tekstissä on nerokkuutta ja syvällisyyttä joka kestää useammankin katselukerran, vaikka pintapuolisesti näytelmässä vaan dokataan ja kiroillaan.

Butterworth on monipuolinen näytelmäkirjailija; Mojo ja The Ferryman ovat kaksi sellaista mitä olen Lontoossa nähnyt livenä (Mojon kolmasti!), ja Jerusalemin arkistossa. Mies osaa kirjoittaa ja pitää jännitettä yllä pienin keinoin. Vaikkakin upea näyttelijä Mark Rylance toi Roosterin hahmon eloon, oli tälläkin esikuvansa. Alunperin näytelmä oli vain tämä hahmo ja tapahtumapaikka, ja sellaisenaan se toki oli raakile. Pöytälaatikkovuosien jälkeen Butterworth onneksi kaivoi sen esiin ja viimeisteli. Loppu on niin sanotusti historiaa; Jerusalemista tuli kriitikoiden ja yleisön (sekä palkintoraatien) rakastama näytelmä.

Kaiken keskiössä on monitahoinen mies, Johnny "Rooster" Byron, entinen surmanajaja ja nykyinen eksentrinen metsässä asuva jäärä, joka vetää kaksin käsin viinaa, diilaa huumeita nuorisolle (ja vähän vanhemmillekin), haastaa riitaa vähän kaikkien kanssa - mutta on myös lämminsydäminen. Rakastettava renttu jolla on varsinainen moottoriturpa. Hän pitää hoviaan metsässä, rupuisessa asuntovaunussaan, ja kunnan viranomaiset haluavat häätää tyypin epäsiisteine leireineen. Vaikuttaa että kehitys on vihdoin saavuttanut Wiltshiren maagisen metsän viimeiset rippeet ja sen seurauksena halutaan rakentaa uusia taloja. Rooster pistää kampoihin. Hän edustaa mennyttä aikaa, legendojen, kansantarujen ja druidien aikaa. Rooster haluaa olla vapaa, hinnalla millä hyvänsä. Vapaa yhteiskunnan odotuksista, arvoista, perhearjesta, velvotteista. Hän on tehnyt itsestään paikallisen legendan. Sankari vai antisankari, kas siinäpä kysymys.

Näytelmä sijoittuu kahdeksankymmentäluvulle, huhtikuiseen Pyhän Yrjön päivään. Lähikylässä on perinteiset markkinat moninaisine ohjelmanumeroineen. Roosterin leirissä on taas kerran ollut eeppiset bileet, yksi nuorisosta on lähdössä Australiaan, ja kaikilla on kova krapula. Asuntovaunun oveen on ilmestynyt häätöilmoitus, viimeinen varoitus. 

Esityksen kesto on yli kolme tuntia, mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. Tarina tempaisee mukaansa ja vaikkei juonellisesti kamalasti tapahdukaan, niin silti tapahtuu. Näennäisesti porukka velloo ees taas, juo, hölisee, kuuntelee Roosterin juttuja ja siinä se. Mutta jännitteet henkilöiden välillä ja monenlaiset konfliktit pitävät tunnelman tiivinä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kieli on pirskahtelevaa, kirosanoja tulvillaan, puhujiensa suuhun sopivaa. Tekstissä on paljon viittauksia mm. Shakespeareen, Miltoniin, ja toki Blakeen, jonka kynästä Jerusalem-hymni on. Jo pelkästään päähenkilön nimi Byron luo monenlaisia ajatuskulkuja romantiikan ajan runoilijansa tunteville.

Esityksessä on paljon peribrittiläistä symboliikkaa, josta saa paljon irti maan historiaa ja kulttuuria tuntemalla. Jerusalem-hymniä kuullaan molempien näytösten alussa hienosti Mitra Matoufin tulkitsemana, iso Pyhän Yrjön ristilippu peittää näyttämön, yksi hahmoista on menossa markkinoille esiintymään Morris-tanssijana jne. Sisäinen anglofiilini liikuttui kyllä moneen kertaan (pelkkä Jerusalem-hymnin kuuleminen avaa kyynelhanat). En ole ihan varma minkä verran normikatsoja saa irti kaikista anglismeista, siis sekä kielen että merkitysten tasolla. Symboliikan tasolla on myös oleellista missä näytelmä tapahtuu (Wiltshiressä) ja koska se tapahtuu (Pyhän Yrjön päivänä). Perinteet ja mytologia.

Mulla saattoi olla pieniä ennakkoasenteita roolituksestakin. Miten Santeri Kinnunen voisi täyttää Mark Rylancen saappaat Roosterin roolissa? Miten kukaan voisi? Varsin hyvin sanoisin. En ehkä ole mikään maailman suurin Kinnus-fani, mutta tässä hän vetää ihan jumalattoman hyvin. Räävitön, rähjäinen ja ronski, mies täynnä charmia. Tykkäsin tosi paljon, ja saattaapi olla mun silmissä Kinnusen paras roolityö. 

Hyvin vetää myös Markus Järvenpää neuroottisen ja aika reppanan Gingerin roolissa. Hektinen heppu ja tykkäsin kovasti Järvenpään kehonkielestä. Joachim Wigeliuksen hupsun hassahtanut Professori on todella sympaattinen tyyppi myös. Ja Jouko Klemettilän Wesley tuo oman huumoripanoksensa mainiolla kännikohtauksellaan ja Morris-tanssiasullaan. Sen sijaan Rauno Ahosen Troy on arvaamaton ja kaukana sympaattisesta. Hyytävä hahmo. Lisäksi Roosterin leirissä notkuu monenlaisia nuoria.

En voi olla pohtimatta miksi Rooster on valinnut roolinsa hauskuuttajana ja diilerinä, joka antaa huumeita luotolla? Hän selkeästi haluaa takertua kynsin hampain kiinni vaihtoehtoiseen elämäntapaansa, vaikka se johtaisi hyväksikäyttöön ja takaapäin naureskeluun. Kuten toisessa näytöksessä käy ilmi, hänellä on perhe, jossain muualla. Ex-vaimo ja pieni poika, joka haluaa mennä markkinoille isänsä kanssa, kuten aiempinakin vuosina. 

Rooster on brittikulttuurin viimeinen linnake, joka ei hyväksy sitä että maailma muuttuu. Hän on myös alueen nuorille hyväntekijä, pakopaikan tarjoaja, kuunteleva korva. Ja valitettavasti myös naurun lähde.

Katariina Kirjavainen on loihtinut varsin autenttisen rähjäisen leirin metsään. Ruosteen ja homeen saattaa melkein haistaa ja kaiken sen alkoholin millä tässä lutrataan. Asuntovaunu, kanakoppi, jääkaappi, vähän huonekaluja. Ja metsä, vanhoja pyhiä puita! Sari Suomisen upea puvustus on ihana! Professorin tweedpuku, Wesleyn perinteinen Morris-tanssijan asu, teinien muodikkaat vetimet. Kari Leppälän valot ja Eradj Nazimovin äänet ovat räyhäkkäitä ja punk-henkisiä. Kapinaa!

Monet eri tasot ja runsaudensarvimainen sisältö tekevät Jerusalemista niin hyvän ja monipuolisen näytelmän. Se on myös hauska, välillä aika tragikoominenkin. Vaikka kaikki tapahtuu Roosterin rähjäisessä leirissä, ikäänkuin muu maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Saamme välähdyksiä ulkomaailmasta muiden kertomana. Ja toki paikallishallinnon edustajien muodossa jotka vierailevat häätöilmoituksiaan tuomassa. Paha on piirittänyt Roosterin vapauden viimeisen linnakkeen.

Jerusalem on elegia; oodi menneelle maailmalle ja muutokselle. Minusta on upeaa että suomalainenkin yleisö on tämän löytänyt ja ostanut liput käytännössä loppuun. Loppu on mahtipontinen ja maaginen, huh!


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. helmikuuta 2024

Kalasatama / Ryhmäteatteri 16.2.2024

Joskus käy niin että kirjasta tehty teatteriesitys toimii mielestäni paremmin kuin kirja johon se pohjautuu. Luin Tuuve Aron kirjan Kalasatama tammikuussa 2021, ja ihan kelpo lukukokemus se oli, jos kohta hetkittäin hieman haasteellinenkin. Sekoileva päähenkilö lääkäri- ja pillerikierteessä, suhdesotkut ja oma historia, kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin löytyminen. Hyvät ainekset siis. 

Vaan käsikirjoittaja Salla Viikka onnistuu kirjoittamaan sen pohjalta vieläkin paremman teoksen Ryhmäteatterin näyttämölle ja Sini Pesonen ohjaamaan siitä todella hyvin toimivan esityksen. Kalasatama lavalla on hillittömän hauska, viiltävän nostalginen (vaikka olenkin muutaman vuoden päähenkilö Riksua vanhempi), välillä haikea ja surumielinenkin, mutta ennenkaikkea ihan vaan loistava! Todellakin toimii.

Kalasatama on kertomus Riksusta (Joanna Haartti) joka on hakeutunut Kalasataman terveyskeskukseen unettomuuden ja masennuksen vuoksi. Riksu on menestyvä ja aikuinen kirjailija, jonka eksä lähettelee antikristus-tekstareita. Miten tähän on tultu? Lakoninen lääkäri (Santtu Karvonen) määrää kaikenlaisia pään sekoittavia pillereitä ja kemikaalicocktail vie Riksun erilaisille tripeille, harhoihin, uniin. Takaisin lapsuuteen, nuoruuteen, oman identiteetin löytymiseen, vanhempien kanssa elämiseen. Kaikkia niitä noloja, surullisia, hauskoja, ankeita ja haikeita muistoja. Mitä oikeasti tapahtui, ja mikä on pillereiden tuomaa harhaa, katsoja päättää.

Nämä takaumat/unet ovat enimmäkseen aivan järisyttävän hauskoja, mutta muunkinlaisia tunteita avaavia. Äiti (Minna Suuronen) seuraa telkkarista Jorma Pulkkisen juontamaa Ruutuysiä ja Levyraatia, tilaa ostoskanavalta Aromipesän (ja vähän muitakin tuotteita!). Riksun nuoruuteen kuuluu mm. Suosikin Bees & Honey -palsta, Carolan laulaminen just Riksulle (Främling), Tupla-mainos ja vaikka mitä. Toinen toistaan viihdyttävämpiä muistoja. 

Enkä tiedä kumpi tekee hulvattomampia roolisuorituksia; Minna Suuronen vai Santtu Karvonen? Suurosen esikoiskirjailijatar saa vedet valumaan silmistä ja ihottumasta kärsivä kodinkonemyyjä sopii Karvoselle kuin nenä päähän. Huippuporukan lavalla täydentää Markku Haussila ja Heli Hyttinen (mikä Carola-tulkinta!), kumpikin tulkiten huikean määrän erilaisia rooleja. Lavalla piipahtaa myös Onni Vesikallio useissa pienissä rooleissa.

Olen nähnyt Joanna Haartin lavalla useita kertoja, mutta kyllä tämä roolityö on ihan omissa sfääreissään. Säteilevä, heittäytyvä, maanisen intensiivinen ja taiturimaisesti rakennettu roolityö on kyllä aivan mieletön elämys. Pilke silmäkulmassa näkyy ja tuntuu varmasti katsomon viimeiselle riville asti. Tätä on näyttelijäntyö parhaimmillaan. Riksu on kamppaillut vähemmistöstressin ja ulkopuolisuuden kanssa, mutta nyt aikuisena on sinut lesboutensa kanssa. Vaikka lääkkeistä tulee pakkoliikkeitä ja harhoja, ja ne saavat ohikävelijät luulemaan häntä persuja äänestäväksi heteroksi (kamalaa!). Tavallaan Riksulla on identiteettikriisi, mutta ei lesboudesta johtuva, vaan nykymaailmanmenosta. 

Välillä esitys hipoo karnevalistista sketsishow'ta, välillä luodataan syvissä ja tummissa vesissä. Tylsää ei kyllä ole hetkeäkään. Ainoa asia mistä voisi sanoa negatiivista on hieman liian pitkä kesto. Ehkä siitä olisi voinut pikkiriikkisen nipistää pois? Näin tämän muutama päivä ensi-illan jälkeen, joten ehkäpä se siitä vielä tiivistyy hieman. 

Mutta yleisö viihtyi, me kaikki ulvoimme naurusta ja annoimme väliaplodeja. Kalasatama saa myös pohtimaan sosiaalisia roolejamme, ja millaista oli kasvaa nuorena silloin kasarilla ja ysärillä. Olihan se nyt aika ahdasmielistä ja tunkkaista aikaa, herranjumala sentään. Näytelmän arvuuteltava kuva Ruutuysi-ohjelmasta on malliesimerkki: ei voida nähdä mitään (hetero)normista poikkeavaa.

K Rasilan kalseanvärinen Kalasataman metroasema/terveyskeskus -lavastus on kuulemma varsin aidonnäköinen, ja muuntautuu kätevästi Riksun lapsuudenkodiksi, kustantamon bileiksi, diskoksi ja mihin tarvitaankaan. Läpikuultava seinämä metrolaiturin ja aseman välissä on kekseliäs ja sitä hyödynnetään monin eri tavoin. Kirkkaat loistevalot ja muut Ville Mäkelän suunnittelemat valaistukset tukevat autenttista tunnelmaa metroasemasta. Puhumattakaan Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelusta, ohisuhahtavine metroineen ja muineen. Myös musiikkivalinnat ovat myös just eikä melkein. 

Iso kiitos kuuluu myös taitavalle visualisointitiimille: Henna-Riikka Taskisen puvut, Ia Luhtasen maskeeraus sekä Ninja Pasasen tarpeisto luovat sekä ajankuvaa että miellyttävää katsottavaa. Tai ei aina ehkä niin miellyttävää, mutta ainakin mieleenpainuvaa (se Suurosen esittämän esikoiskirjailijan asuste on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi).

Kiitos työryhmälle ja teatterille että teillä vielä on käsiohjelma, vieläpä sellainen missä on muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja paljon valokuvia. Aikajana sukupuoli/seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja isoista tapahtumista on varsin tarpeellinen muistutus siitä, että tasa-arvon eteen on vielä tehtävä työtä (vaikka toki paljon edistymistä onkin saavutettu).

Kalasatamaa voi suositella kaikille 1970-luvulla syntyneille, hersyvää irtiottoa arjestaan kaipaaville, oikeastaan ihan kaikille teatterin ystäville. Tarkkanäköinen esitys, joka myös viihdyttää koko rahalla. Jo pelkästään Haartin roolityön erinomaisuuden takia kevään, ja koko vuoden, must-see!


Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 16. helmikuuta 2024

Frida / Tampereen työväen teatteri 15.2.2923

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.

Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat. 

Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.

Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen. 

Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka. 

Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös. 

Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.

Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.

Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.

Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.

Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.