Tootsie / Lahden kaupunginteatteri 2.2.2024

Tommi Kainulainen ohjaa, joo kyllä kiinnostaa. Mutta omat muistikuvat 80-luvun alun Tootsie-leffasta olivat jotenkin tunkkaiset. Tai eivät siis muistikuvat ole, vaan muistan leffan jotenkin tunkkaisena (enkä pidä Dustin Hoffmanista). Sattuman oikusta ja aikataulusyistä päädyin sitten lopulta katsomaan tätä Robert Hornin käsikirjoittamaa ja David Yazbekin säveltämää musikaalikomedia Tootsieta Lahden kaupunginteatteriin. Olisi pitänyt ehkä uskoa muistikuviini ja jättää väliin, koska ei tämä nyt vakuuttava ollut. Tai oli siinä paljon ihan hyvääkin, mutta kokonaisuutena ei kuitenkaan iskenyt.

Päähenkilö Michael (Joel Mäkinen) on ärsyttävä pilkunviilajahenkinen musikaaliartisti, joka onnistuu riitaantumaan kaikkien työryhmien kanssa, eikä kukaan ohjaaja halua tehdä hänen kanssaan töitä. Naissuhteetkin menevät myttyyn. No kukapa tuollaisen mulkvistin kanssa haluaisi ollakaan. Sitten eräänä päivänä hän keksii kuningasidean ja päättää hakea töitä naiseksi pukeutuneena. Ja avot, heti tärppää. 

Naisroolissaan Dorothynä hän on empaattinen ja kiva, mutta ohjaajan työhön puuttumistaan ei saa lopetettua. Työn alla on jatko-osa Romeolle ja Julialle ja pikkuhiljaa Dorothy saa sitä muokattua omasta mielestään paremmaksi. Tässä hänen puolellaan on kovanaamainen tuottaja Rita (Lumikki Väinämö) ja näyttelijäkolleegatkin. Varsinkin Juliaa esittävä ihana Julie (Petra Pääkkönen), johon Michael toki tykästyy. Ja mokaa senkin.

Esityksen ohjaaja Ron (Teemu Palosaari) on ällöttävä naistennaurattaja, joka ei todellakaan ilahdu että imettäjän rooliin pestattu kulahtanut akka (kyllä, Michael on jo 40 v!) alkaa ohjailla hänen esitystään. Mutta asioilla on taipumus mennä solmuun ja sitten vielä pahemmin. Soppaa hämmentää Michaelin symppis kämppis Jeff (Miikka Wallin) ja wannabe-tyttöystävä Sandy (Henna Wallin) joka hakee myös musikaalirooleja (ja keltä Michael imettäjän roolin nappasi). Kirsikkana kakun päällä Romeon veljeä esittävä hömelö Max (Tuomas Korkia-Aho), joka tykästyykin Dorothyyn ihan täysillä. 

Musiikki oli vähän sellaista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainutkaan biisi ei jäänyt mieleen, vaikka Antti Vauramon kipparoima bändi parastaan pistelikin. Mikko Koivusalon suomentama teksti oli niin täynnä kirosanoja ja alatyylisiä ilmaisuita että korvia alkoi kuumottamaan. Tosin se oli tuotu hieman tähän päivään sieltä 80-luvulta, mutta oli silti aika kliseinen ja tunkkainen. Pikkutuhmuuksia oli makuuni liikaa. Ei kyllä kielen puolesta mikään lastenmusikaali.

Kasariestetiikka oli läsnä myös puvuissa (Riikka Aurasmaan käsialaa) kuin lavastuksessakin (Pekka Korpiniitty). Varsinkin ihmisten puvut olkatoppauksineen ja salihousuineen herätti myötähäpeistä nostalgiaa. Ei siis pukusuunnittelua kohtaan vaan, sitä että tuommoiset vaatteet oikeasti olivat muotia. Kati Marika Kerosen naamiointisuunnittelu (ja peruukit) oli kyllä hienoa.

Yksi mikä oli Tootsiessa toimivaa oli Jyri Nummisen näppärät koreografiat. Ilo katsoa!

Näyttelijät olivat oivallisia. Joel Mäkinen on aina ihana, mutta tässä lopulta ehkä hieman vaisu. Petra Pääkkönen oli raikas tuulahdus ja Tuomas Korkia-Aho kaikessa överiydessäänkin vallattoman mainio. Myös Michaelin manageri Mikko Jurkka on tosi passeli roolissaan. 

Pakko sanoa vielä erikseen että käsiohjelmassa on mainittu myös sukupuolen representaation konsulttina Miiko Toiviainen. Ohjaaja Kainulaista tuntien tiedän että näitä representaatioasioita on kyllä mietitty. Esityksessä ei oleellisina juttuna olekaan se että mies pukeutuu mekkoon, hihihi, vaan se miten ihmiset näkevät eri sukupuolien sosiaaliset roolit. Ja myös se miten erilailla Michaelkin käyttäytyy pukeutuneena mieheksi kuin naiseksi. Miehen roolissa hän on täysi törppö ja naisena taas tosi kiva kenestä kaikki tykkäävät.

Liki kolmetuntinen esitys loppuu tosi töksähtäen ja hämmentyneinen mielin poistun katsomosta. Tässä ei tainnut olla yhtään kivaa ja sympaattista henkilöä, paitsi ehkä Julie, ja hänkin oli vähän reppana. Harmiksi myös valtavan suuri katsomo oli perjantai-iltana melkoisen tyhjä, joten tunnelma yleisössäkin oli vaisu. Sen verran Tony-palkintoehdokkuuksia ja -voittojakin Tootsie kuitenkin sai, että vika lienee minussa kun en kerran tykännyt.

Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Full Moon Effect / Tanssiteatteri MD 28.1.2024

Koskaan ei ole vielä tarvinnut lähteä Tanssiteatteri MD:stä pettyneenä pois, eikä tarvinnut nytkään! Joel Alalantelan kuusta ammentava henkeäsalpaavan kaunis Full Moon Effect on todella vaikuttava teos. Täysikuu vaikuttaa moniin luonnonilmiöihin ja myös ihmisiin, ja sitäkin Alalantela tutkiskelee teoksessaan. Itse ainakin lumouduin täysin.

Kaikki alkaa elektronisten ääniefektien säestyksellä. Kuulemme äänen joka kertoo kuun vaiheista ja merkityksistä. Tunnelma on scifimäinen. Vampyyrimäiset tanssijat lähestyvät katsojia lavan takaosasta ja tunnelma vaihtuu scifistä kauhuun. Uni Karinko on suunnitellut aivan mielettömän hienot äänet tähän teokseen! Musiikki alkaa oudoilla äänillä, siirtyen siitä industrialiseen meteliin ja siitä taas lipuen seesteiseen ja meditatiiviseen tunnelmaan, jousien siivittämänä. Välillä äänimaisema on aika massiivisen runsas, ehkä jo vähän liikaakin?

Ei nykytanssi ole aina helppoa katsojalle, enkä voi sanoa siitä juuri mitään ymmärtävänikään. Mutta kyllä tunnistan kauniin teoksen kun semmoinen kohdalle osuu.

Tanssijat liikkuvat yhdessä ja erikseen, räjähtävällä voimalla ja hiljaisella liikkeellä, mitä musiikki milloinkin ohjaa. Alalantelan liikekieli on varovaisen uteliasta ja todella oivaltavasti myös Lauri Järvisen suunnittelemat puvut otetaan mukaan tanssiin. Mustien asujen päällä olevat läpikuultavat kaavut ja myöhemmin organzamaiset ponchot heijastavat hienosti Sari Mayerin valoja. Valot ovat muutenkin isossa osassa, erityisesti näyttämön takaa ja sivuilta suunnatut toimivat tehokkaasti. Vaatteiden läpikuultavuus toteutuu hienosti. 

Yleensä valosuunnittelijana toimivan Elina Nopasen jättimäiset kuunkuvat liikkuvat lavalla hiljaa lipuen, ja tarjoavat kiinnostavia varjoja ja paikkoja tanssijoille. Isot sirpit ja kuunpuolikkaat yhdistyvät lopulta isoksi täysikuuksi. Visuaalisesti Full Moon Effect on siis todella tyrmäävä. 

Oman lisänsä tuovat taitavasti liikkuvat tanssijat, jotka välillä tuovat mieleen hitaasti huojuvat merikasvit, tai meressä leijuvat ameebat. Kuuta on vuosituhansien varrella palvottu ja siihen on liitetty maagisia voimia. Jotenkin tulee sellainen muinainen olo, kuin olisin katsomassa ikivanhaa riittiä. Tanssijat kietoutuvat kuunsirppeihin ja -puolikkaisiin, ottaen ne tiivisti mukaan esitykseen. Hetkittäin tanssi on kuin itämaista taistelulajinäytöstä. Veden kohina tuudittaa transsiin. Kaikki soljuu tasaisesti: tanssi, hengitys, musiikki, kuin yhtä alkumerellistä ainetta, jota kuu vetää puoleensa.

Suvi Eloranta, Klaara Haapanen, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl ovat tuttuja monista MD:n esityksistä. Hauskasti kolmella naistanssijalla on pitkä vaalea letti, joka pompahtelee painovoimaa uhmaten. Joustavasti ja tarkasti kaikki työskentelevät. En tiedä muuttiko yhden tanssijan poissaolo koreografiasta jotain, mutta tämä toimi minulle ainakin hyvin.

Alalantela sanoo käsiohjelmassa teoksen käsittelevän myös hänen guatemalalaisia ja suomalaisia juuriaan ja identiteettiään sekä Maya-kulttuuria. Ehkä tiettyä muinaistunnelmaa ja riittejä oli havattavissa. Mutta itsellä selkein mielikuva oli meri, ja sen eri vaiheet. Kuun vaikutus esimerkiksi vuoroveteen oli mielessä monessakin kohtaa. Tulkintoja on monia, mutta pääasia oli se monisyinen tunnelma minkä Full Moon Effect herätti. Minut Alalantela työryhmineen ainakin vakuutti!

Sattuneista syistä pääsin katsomaan tämän vasta nyt, ihan esityskauden loppuvaiheilla. Mutta vielä 

ennättää, esitykset Hällä-näyttämöllä 7.2. asti. Ei kannata jättää väliin.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen ja Emil Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kertonut katuvansa / Tampereen teatteri 18.1.2024

Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”, siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi sellainen. 

Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä! 

Mutta onpa ihana nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla. Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.

Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen. Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat, luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.

Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.

Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa, saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka oltiin aseveljiä aiemmin.

Erityisesti hieman vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on, vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan. Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.

Tämä on ennenkaikkea naisten näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.

Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin. Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot. Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.

Kuka sanoo että naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene. Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä. Pääseekö tästä häpeästä koskaan?

Moe Mustafan hienot projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan sopivaa.

Ei kertonut katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa. 

Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.

Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kettutytön paluu / Aurinkoteatteri 12.1.2024

Olipas taas mainiota teatteria! Helsinkiläisen Aurinkoteatterin Kettutytön paluu on itsenäinen jatko-osa vuoden 2017 Saalistajat ja 2020 Tätiratsastajat duolle, jotka molemmat onnekseni sain kokea. Ja meno ei ole lainkaan taas hiipunut, päinvastoin. Turbovaihde päälle ja tällä kertaa kyytiä saavat niin turkistarhaus ja eläintenpito yleisemminkin, luonnonsuojelu kuin rokkibändihommatkin. Suositusikärajana on 15 v ja sen verran mustaa huumoria ja rankkaa kuvastoa lavalla nähdään, että kenties ihan oikeutettuakin. Toisaalta taas, tämän päivän nuoret kohtaavat somessa ja netissä varmaan paljon pahempiakin asioita...

Sanna Hietalan käsikirjoittama ja ohjaama reilu kaksituntinen esitys sukeltaa tällä kertaa syvälle pohjanmaalaisen perheyrityksen syövereihin. Bisneksenä turkistarhaus, ja sitä pitää jonkunlaisessa rautaisessa otteessaan melko myyttinen isoisä, jota emme koskaan näe lavalla, mutta sitäkin voimakkaammin saamme aistia hänen läsnäolonsa. Kunnes...

Hänen poikansa Hannu (Niklas Häggblom) tuskistelee monenkin asian kanssa, ja niistä oma kuolema ja koko turkisalan alasajo ei liene pienimpiä murheita. Välillä Häggblom kanavoi mainiosti Jack Nicholsonia ja hulluus tuntuu tihkuvan ihohuokosistakin. Miltä se tuntuu, olla oman elämänsä sivuhenkilö? Kettutarhan ainoa avustajakin on häippässyt Närpiöön kurkkufarmille töihin... 

Tämän tytär Laura (Wilhelm Grotenfelt) koittaa saada aikaan taideprojektia koululle, koko 14-vuotiaan energialla. Mutta kun pitää koittaa huolehtia isästäkin, tämä kun tuntuu olevan aika holtiton. Oman identiteetinkin kanssa on niin ja näin, muistaako kaikki vielä kutsua Ren-nimellä. Sitten on toki vielä ihana rakas vihreä lemmikkiturkiskettu Lumiukko. 

Vaan reliefiprojektiin apuaan antaa aiemmista esityksistä tuttu teini-ikäinen luontodokumentaristi Pamela Kåla (Paul Holländer), 14 v hänkin. Välillä luontotutkijan ote saa tytön valtaansa ja kuulemme näitä pieniä dokumentaarisia siivuja.

Keskelle kaikkea tätä saapuu hääräämään Pamelan kulahtanut rokkikukkoveli "Håkki" Kåla (Nora Raikamo) jonka letinheilautukset ovat legendaarisia, sekä tämän reppana bändikaveri Janne (Milla Kangas) joka toimii myös väkivaltatyöntekijänä. Kaikenlaista säätöä seuraa ja välillä saa nauraa ihan kippurassa ja sitten taas miettiä että voiko tälle nauraa. Huumori on pikimustaa ja absurdia ja välillä touhu lipsahtaa ihan sekomeiningiksi. Vaan paketti pysyy kasassa ja jonkunlaiseen loppuun päästään. Ei ehkä niin seesteiseen. Ja meille katsojille on varattu luontoaktivistien rooli.

Tytöt vetävät trokattuja tabuja, ja erilaisia shamanistisia matkoja tekee yksi jos toinenkin. Jannen ja Hannun bromance on melko liikuttava. Opin tarhakettujen lahtaamisesta enemmän kuin haluaisin, koska tarvitseehan Ren toki 200 kettua reliefiinsä. Sitten on vielä kiivaita palopuheita, messiaanisia saarnoja, maailmojasyleileviä riittejä. Tekstiä piisaa, hengästyttävällä tahdilla. Kunnes Imagine pärähtää soimaan. Jokainen hahmoista on omalla tavallaan hukassa, yksin oman ahdistuksensa kanssa. Miten valtavan hienosti näyttelijät tätä tulkitsevat.

Heini Maarasen lavastus on runsaudensarvi ja roinaa on lavalla ylenpalttisesti. Kaiken taustalla kummittelee keskitysleirimäinen turkistarha, pelottavine portteineen. Hannun epäsiisti asunto ja Renin piilopaikkana soputeltta autonrengaskummun päällä. Siellä täällä on kuormalavoja, pressuja ja kaatopaikkamainen tunnelma. Nyt ollaan kyllä todellisen ränsistyvän ja kurjistuvan Suomen ytimessä. 

Ada Halosen valosuunnittelu ja Matias Koskimiehen äänet ja musiikki luovat yhdessä hetkittäin jo hieman klaustrofobisen kauhutunnelman. Välillä joutuu istumaan penkin reunalla ja jännittämään tuleeko kesk... anteeksi turkistarhan portista  itse Arvi-vaari vai mutatoitunut tarhakettu. 

Noora Salmi on suunnittelut hykerryttävän garderoobin näille oudoille hahmoille. Kolmosdivarin rockmiehet tunnistaa kyllä sellaisiksi kilometrien päästäkin, ja teinitytöt ovat aika övereitä, sillonkin kun eivät ole. Pienissä hepenissä keikistelevä Ren on aika reppana. Ja sitten on toki todella taitava maskeeraus, kiitos Kaija Heijari! Peruukit ja muut tykötarpeet loihtivat kyllä esiintyjistä aivan roolihahmonsa. 

Kyllä pitää kiittää koko loistavaa työryhmää räiskyvästä teatterivuoden aloituksesta! Meno oli hetkittäin holtitonta ja paljon asioita saattoi mennä ohi koska tempo oli hetkittäin aikamoinen. Silti tuumaakaan tai tavuakaan en muuttaisi. Star Wars -viittauksista bonukset. Munasillaan heiluva rumpali saattoi piirtyä verkkokalvoilleni hautaan asti. Lopun punkveto oli rock!

Esityskuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Åbo Svenska Teater 30.12.2023

Teatterivuoteni viimeinen esitys osui sattumien summana Turkuun. Muutamia kertoja tänä syksynä olen koittanut päästä katsomaan Something Rottenia, mutta nyt vasta onnistui. Vaan hyvää kannattaa odottaa, se on mottoni. Yksi niistä. Something Rotten on kyllä mainio musikaali. Tämä oli nyt neljäs eri tuotanto minkä pääsin kokemaan, ja jopa toinen ruotsinkielinen! Ensin Ruotsissa Wermland Operan versio 2018, sitten Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella 2021 ja vielä Lahden kaupunginteatterissakin 2022. Kaikissa oli omat hyvät puolensa ja silti riittävän erilaisia jotta pysyy katsomisinto yllä.

Something Rotten on mainio musikaali musikaaleista, niiden tekemisestä ja lainalaisuuksista. Kaikki tämä Shakespearen aikaan sijoitettuna. Kieli poskella tehty, svengaava ja hillittömän hauska. Kaikkein eniten saa irti mikäli musikaaliskene ja/tai Shakespearen näytelmät ovat tuttuja, mutta varmana toimii muillekin. Onhan tässä mukana kaikki mahdolliset ja mahdottomat musikaalikliseet! Markku Nenosen ohjaama ja koreografioima musikaali tarjoaa kieli-iloittelua, tanssia, laulua ja monenmoisia juonenkäänteitä. Oli myös erittäin kiinnostavaa nähdä paljon itselleni uusia (ruotsalaisia) musiikkiteatteriammattilaisia lavalla!

Tarinassa köyhät veljekset koittavat luoda elantoaan Lontoon teatterimaailmassa, ja jatkuvasti Shakespeare ja muut osaavammat vievät parhaat ideat ja katsojat. Kunnes pienillä vippaskonsteilla ja perheen säästöillä osutaankin kultasuoneen - ja löydetään uusi tapa viihdyttää katsojia, musikaali! Mitä siitä seuraa, no kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuin Shakespearen näytelmissä konsanaan.

Lavastaja Jani Uljas on jo tämän kerran lavastanut, Törnävän kesäteatteriin. Nyt nähdään siitä hieman jalostuneempi muoto, mutta Globe-teatterin pyöreä muoto on se pääjuttu tässäkin. Lava ei ole suurensuuri, mutta hienosti elementit kääntyvät ja muuntuvat toisiksi tiloiksi. Jylhää ja komeaa. Elina Vättö on loihtinut upeat steampunk-henkiset asusteet, joissa silmä lepää. On toki 1500-luvun lopun muotivirtauksia, sametteineen ja röyhelöineen, mutta hienolla spefi-twistillä. Shakespeare pukeutuu kuin glamrocktähti. Ja sitten on kultaa ja kimallusta kun päästään musikaalijuttuihin. Shylock juutalaisena liituraidassa, mutta takki pinkillä glittervuorella, koska hän on teatteri-ihminen. Nigel Bottom voisi olla ilma-aluksen kapteeni tai tutkimusmatkailija! Ihanaa silmäkarkkia, ja Sarianna Sormusen maskeeraus täydentää visuaalisen ilmeen.

Harmikseni musiikki tuli nauhalta, ja vaikka Martin Segerstråle vastaa musiikkipuolesta, en oikein tiedä mikä hänen tehtävänsä on? Kuitenkin jonkunlainen kapellimestari, tai musiikillinen esimies. Onhan se toki iso säästö jos ei tarvitse isolle bändille maksaa joka esityksestä, mutta jotenkin elävä musiikki kuuluisi musikaaliin. Jaakko Savelan äänisuunnittelu ja Antti Niitemaan valot toimivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. 

Musikaaliperinteiden mukaisesti tässäkin on paljon steppausta, ja niiden koreografioista voi kiittää Säde Kajovaaraa. Muutenkin tanssinumerot ovat kivaa katsottavaa, ja vauhdilla mennään. Toisen näytöksen aloittava pyyhekoreografialeikki on hauska.

Bottomin veljeksinä nähdään ruotsalaiset Elias Wallin (Nigel) ja Eric Hallengren (Nick), jotka molemmat olivat onnistuneita rooleissaan, varsinkin Wallin ujona reppanana. Nickin vaimo Bea on ÅST:n oma Daniela Franzell, joka on ihana topakka ja räyhäkkä-ääninen. Sekopäisenä Nostradamus-ennustajana säkenöi hurmaava Victor Molino Sanchez, Ruotsista hänkin. Aika hauskat ennustuskoreografiat, Mainio Samuel Karlsson on monesta ÅST:n jutusta tuttu, ja sopii vallan mainiosti Shylockin rooliin heinäsirkkamaisine olemuksineen ja innostuvine käsienliikkeineen, joissa popkornitötterö heiluu. 

Kiihkouskovaisena puritaanina mylvii Ingemar Raukola, ja tämän Jeremiah onnistuu naurattamaan joka kerta kun avaa suunsa ja varsinkin kun puhaltelee poskiaan. Herkullisia (ja hekumallisia) repliikkejä. Muutenkin koko puritaaniporukka on hulvaton, ja mitkä gospelhenkiset kuviot. Veli Jeremiahin hieman maallisempana tyttärenä Portiana ihana raikas uusi tuttavuus Ruotsista, Josefina Hebbe. Tykkäsin! Ja mikä ääni! Ivan Persson oli oivallinen trubaduuri, ja taas uusi ruotsalaistuttavuus mitä pidettävä silmällä jatkossa.

Sitten meillä on vielä hulvaton Lordi Clapham (Jerry Wahlforss) pinkeissä höyhenissään, campin ruumiillistumana, haa! Wahlforss on aina oivallinen, ja niin nytkin (parhaat lavaltapoistumiset!) Sokerina pohjalla vielä master Shakespeare eli David Lindell, jonka näin viimeksi Svenskanin Next to Normalin Gabe-poikana, *hieman* erilaisessa lookissa. Tässä Shakespeare on glamrocktähti, turhamainen ja itsekeskeinen - ja valmis pöllimään kaikki ideansa muilta. Hersyvä ja herkullinen rooli, ja Lindell vetää viileän rauhallisesti homman kotiin.

Kyllä hieman pienemmälläkin porukalla saadaan aikaan näyttävä ja toimiva esitys, vaikkei sitä livebändiä olekaan. Something Rotten nauraa koko musikaaligenrelle ja pönötyksestä ei ole tietoakaan. Ilta on mitä viihdyttävin, ja nautin kyllä täysin siemauksin ÅST:n versiostakin. Moni lauluista jää päähän soimaan ja omelettiaiheiset asiat jaksavat naurattaa. Ja kyllä mä sitä ruttoaiheista musikaalia fanittaisin. Lopun yltiöamerikkalainen musikaalikliseesumppu on jo aika överi! Oivallinen päätös teatterivuodelleni.

Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Talvisirkus: SUPER / Tanssiteatteri Hurjaruuth 22.12.2023

Tänä vuonna pääsi taas kokemaan Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkuksen; edellisestä kerrasta onkin jo aikaa. Kaksi viimeisintä on siis jäänyt näkemättä, harmikseni. Sanna Silvennoisen ohjaama Super suuntaa erilaisten supersankareiden ja -voimien ihmeelliseen maailmaan, Superversumiin. Minähän olen normaalisti kovastikin supersankariasioiden pauloissa.

Mutta voih, jotenkin esitys jäi hieman laimeaksi, moni tempuistakaan ei pahemmin säväyttänyt, enkä siten kokenut aikaisempien vuosien esitysten lumoa. Ei Superissa toki mitään vikaa vikaa ollut, mutta tällä kertaa ei vain lähtenyt. Kolmen aikuisen ja yhden teini-ikäisen testiseurueemme oli aika samoilla linjoilla.

Menoa ja meininkiä oli, ja sitä säesti vallan mainio livebändi Ninja Beat (Niko Votkin, Einari Stylman, Tapani Varis) moninaisine rytmeineen. Instrumenttejä oli laidasta laitaan, munniharpusta läskibassoon ja harppuun. Samoin musiikkityylit vaihtelivat lattareista itämaisiin sävyihin ja leffahenkisestä musiikista diskopoppiin. Mikä aina kuhunkin esitysnumeroon parhaiten passasi. Kyllä elävä musiikki sirkuksessa on parasta! Ja visuaalisesti näyttävää orkesteria oli kyllä ilo myös katsella. 

Tanssin talon estradilla nähtiin monenlaista temppua, osa näyttäviä, ja osa jäi hieman laimeiksi. Kertojaääni selosti tapahtumia, en tiedä miten tarpeellinen se oli. Kai ajatuksena oli irrallisista numeroista sitoa yhteen joku tapahtumaketju, mutta tässä ei ihan onnistuttu. Kaiken taustalla oli näkymättömän Häive-Aaveen metsästys. Häive-Aave kun oli sinne tänne poukkoileva valokeila, hauskoilla ääniefekteillä varustettuna. Supervoimistaan huolimatta ei sekalainen sirkusretkue saanut tätä kiinni koko illan aikana!

Toisena sivujuonteena oli omia supervoimiaan etsivän klovnin (mainio Gaby Muñoz) seikkailut isojen pulujen kanssa. Nämä saivat kyllä hymyn huulille, sekä klovni että linnut. Esityksen parasta antia kyllä, vaikkei Kipinä-Gaby varsinainen supersankari ollutkaan (tai ehkä juuri siksi). Myös yleisöstä napattu avustaja hekotteluineen oli mainio, hänet voisi palkata vaikka ensi vuoden Talvisirkukseen avustajaksi?

Eetu Rannan diabolo-numero ja myöhemmin ruoskanäytös oli näyttävää, silloin kuin temput onnistuivat. Harmillisesti molemmissa oli jonkun verran tiputtelua. Nathan Jonesin ja kumppaneiden renkaidenläpihyppelyt olivat upeita; notkeita ihmisiä ja näyttäviä loikkia. Kyllä on pehmeän ja helpon näköistä silloin kun sen osaa. Sen sijaan itämainen kungfu/karate isä-tytär esitykset eivät ehkä sopineet kokonaisuuteen kovin hyvin. Muutenkin osa numeroista oli hieman venytettyjä, ja tyhjäkäyntisiä keskellä esitystä.

Äänisuunnittelusta (Atte Olsonen) pitää kyllä kiittää! Sateen ropinat kuuluivat ympäri salia ja muutenkin ääniefektit toimivat hyvin. Pidin kovasti myös esityksen visuaalisesta puolesta (Mirkka Nyrhinen ja Juho Rahijärvi), niin hienoista taustaprojisoinneista kuin kauniista puvuistakin (Nyrhinen). Lava oli iso ja elementtejä siellä aika vähän eli esiintyjille oli hyvin tilaa temmeltää. Välillä trampoliini ilmaantui toiseen laitaan, ja sveitsiläiskaksikon Florian Grobétyn ja Raphaël Perrenoudin tramppatemput olivatkin huikean hienot!

Esiintyjäkaarti oli kovin kansainvälinen, kuten sirkuksissa on ollut tapana. Omaa eksotiikkaansa esitykseen toi Yuridia Ortega Fragoson hiuksistariipunta, joka sai omankin päänahan syyhyämään. Guzalnur Uqkun kynttelikköakrobatianumeroineen oli vaikuttava. Ylipäätään tulinumerot ovat aina hienoa katsottavaa. 

Tontut ja possut ovat Talvisirkuksen esityksissä mennen talven lumia ja tilalla ovat kömpelön hellyyttävät jättipulut, jotka jättävät (varsinkin lapsiyleisön iloksi) lörtsyjään ääniefektien säestäminä sinne tänne. Kyllä niiden teputtelut ja jengiytymiset viihdyttävät aikuiskatsojia (vaikka possuja ikävöinkin).

Parin tunnin esitys sisälsi väliajan eli varmaan ainakin lapsikatsojille sopivan mittainen. Itse jäin kaipaamaan tiiviimpää juonta ja paremmin kuljetettua tarinaa, sekä toimivia temppuja ilman tyhjäkäyntiä. Monta ilahduttavaa valopilkkua esityksessä kyllä oli, mutta kokonaisuus ei kantanut, ainakaan edellisvuosien tapaan. Vaan monen perheen jokavuotisena joulunajan perinteenä Talvisirkus pitää paikkansa. Esityksiä on vielä tammikuun loppuun.

Esityskuvien copyright Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.