Tätiratsastajat / Aurinkoteatteri 30.9.2020

Kolme vuotta sitten näin Aurinkoteatterin esittämän Saalistajat-esityksen Tampereen Teatterikesässä. Jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus. Asialla sama porukka kuin nytkin, ohjaaja-käsikirjoittaja Sanna Hietalan johdolla. Tätiratsastajat olikin itsenäinen jatko-osa Saalistajille. Ei kyllä mitenkään vaadi katsojalta Saalistajien näkemistä nauttiakseen Tätiratsastajista.

Samanlainen luontodokumentti-ajatus tässä on taustalla. Tässäkin tapauksessa havainnoitsijana on Paul Holländerin esittämä Pamela Kåla, teinityttö joka käy tallilla. Aina välillä hän muuntautuu tallin asukkaiden elämää kommentoivaksi oman elämänsä David Attenborough-sivupersoonaksi. Ja kyllä tässä laumassa riittääkin tarkasteltavaa! Tallilla opettajana toimiva Benita Stjärnfall (Milla Kangas) on raivokas ja pirskahteleva, minuutensa kanssa kamppaileva wannabe-rocktähti, joka purkaa hevostyttöihin monenlaisia patoutumiaan. Varsinainen tähdenlento! Benitaa luotsaa (ja koittaa vähän suitsiakin) toinen tallinomistaja Helena (Niklas Häggblom), joka on huolehtiva ja lempeä. Jatkuvasti kaikkia muitakin paapova äidillinen Helena on oiva vastavoima Benitan aggressioille. Järkyttävän hyvät roolityöt, kaikilta.

Loistavan näyttelijäporukan täydentää Nora Raikamon hurja ja kliseinen heviäijä, ja Pamelan veli, Håkan "Håkki" Kåla, joka tuo kyllä niin autenttisesti kaljasieppo-omanelämänsärocktähti-öykkärin eläväksi, sekä Wilhelm Grotenfeltin neuroottinen naapuri-Jarno, jonka ihastus Pamelaan kantaa läpi harmaan kivenkin. Tämä viisikko sekoilee, kipuilee, naurattaa ja vähän melkein itkettääkin. Nää tyypit on kyllä ihan hulvattomia, kovin inhimillisiä, vaikka tokin hyvin äärimmäisyyksiin viritettyjä. Jokaisessa on tosi ärsyttäviä piirteitä, mutta myös sympatiaa herättäviä. Kaikki vetävät roolinsa kyllä antaumuksella ja todellisella heittäytymisasenteella.

Tätiratsastajat pohtii valtaa sekä unelmia ja niiden toteutumista, tarkastelee tallimaailman (ja vähän rockkentänkin) hierarkioita ja ihmisten suhteita. Naisten valtaama tallimiljöö on ihan oikeasti todella hierarkkista, ellei se sitten ole radikaalisti muuttunut omilta heppatyttöajoilta. Hietala on jossain haastattelussa sanonut että halusi myös tutkailla naisvihaa, nimenomaan miksi naiset vihaavat naisia. Pohtia voi myös se miksi miehet esittävät naisia Tätiratsastajissa. Jäin myös miettimään miksi Jarno-ressu on alistetun oloinen, asuu liiterissä ja pitää kaulapantaa. Hienoisia alistamiskuvastoviitteitä nähdään muutenkin, mm. suitsittu hevimuusikko, ja kaiket piiskanheilutukset. Ja harvassapa esityksessä käsitellään mm. teinitytön menkkoja. Tabut ovat tehty rikottaviksi.

Pikkuhiljaa meille selviää myös mitä mörköjä Benitan menneisyydessä vaanii, ja ehkä moni katsoja alkaa tuntemaan sympatiaakin tätä aggressiolla ympäristöönsä reagoivaa naista kohtaan. Hietala ja näyttelijät ovat rakentaneet kovin inhimillisiä hahmoja, jotka puhuvat niinkuin aidot ihmiset. Teksti on myös todella kiinni ajassa ja sen ilmauksissa: kehopositiiviset reidet! Håkki pohtii tallille tultuan ettei tälläisessä pillunhajussa pysty ajattelemaan selkeästi, hmmm...

Heini Maarasen tallilavastus on käsittämättömän autenttinen! Kaikki ne loimet, riimut, kuolainrivit ja satulahuovat tuovat kyllä tallin ihan just eikä melkeen eläväksi. Ilmassa leijaileva heinänpöly. Kaiken kruunaa mahtavan aidonoloinen Pimu-heppa, joka inhoaa miehiä traumatisoiduttuaan ravihommissa. Noora Salmi on loihtinut huiman puvustuksen missä tallilook kohtaa kasarihevin. Ja nurkassa soittavan hevibändin ulkoasu tuo mieleen monia takavuosien tähtiä (Slash! Lemmy!) ja Benitan hapsutyyli yhdistää hevin ja hepat saumattomasti. Kaija Heijarin maskeeraus oli ihan tosi makeeta, kaikenlaiset yksityiskohdat kuten Helenan tukan juurikasvu ja Håkanin parta olivat tarkkaan mietittyjä yksityiskohtia. Ja Benitan Vince Neil/David Lee Roth/kuka vaan blondi kasarihevari -look.

Musiikki ja äänisuunnittelu oli kanssa kohdillaan, Antti Ikosen käsialaa.  Esityksessä kuullut ikoniset heviballadit sekä omat biisit (mm. tyttöjen maineesta) iskivät hyvin johonkin sisimpään. Kitarabattle sai ainakin minut miltei tikahtumaan nauruun, varsinkin kun selvisi missä ja keneltä Helena oli kepitystaitonsa hankkinut. Kari Vepsä oli kyllä muutenkin mainittu...

Joo, mullakin on heppatyttötausta, eli siksikin pidin tästä paljon. Ja joo, mullakin on hevitausta, eli pystyin jotenkin samaistumaan myös Benitan kipuiluihin. Väliaikakeskusteluja sivusta kuunnelleeena aika monella muullakin oli hevostaustaa. Toisaalta taas joillekin oman menneisyyden kohtaaminen saattoi olla liikaa, vai oliko esitys vaan liian groteski ja raju, koska muutama katsoja lähti pois jo ennen väliaikaa. 

Kolmen tunnin esitys on hieman liian pitkä ja rönsyilevä, jostain kohtauksista olisi voinut kyllä nipistää hieman. Silti tämä jaksoi viehättää ja vähän välillä ravistellakin - näinkin näitä asioita VOI käsitellä. Toivoisinpa näkeväni tämänkin Teatterikesässä ensi vuonna. Monenlaisia juttuja sitä kolmeen tuntiin saa kyllä mahdutettua kun on hyvät tekijät.

Bonuksena oli ihanaa tavata katsomossa yksi suosikkinäytelmäkirjailijoistani ja rupatella hieman. 

Kuvien copyright Ada Halonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syd Barrett / Teatteri Telakka 29.9.2020

Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.

Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta. 

Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...

Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.

Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.

Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.

Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle. 

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yöperhonen / Teatteri Vertigo 25.9.2020

Jos Teatteri Vertigo jostain tunnetaan, niin mielenkiintoisista ja vaihtelevista esiintymispaikoistaan. Toki myös kiinnostavista ja hyvin tehdyistä esityksistä! Vertigolaiset vievät teatteria sinne missä sitä ei ole totuttu näkemään. Vuoden 2017 Orlando esitettiin VPK:n talossa ja vuoden 2018 Leviatan Forum Marinumin Kruununmakasiinin ullakolla. Tällä kertaa esityspaikkana oli Apteekkimuseo ja Qwenselin talo. Jostain ihmeellisestä syystä en tuolla ole ennen käynyt, joten sokkeloisissa taloissa kulku oli seikkailu sinänsä.

Ishwar Maharajin ja Eeva Saloniuksen käsikirjoittama Yöperhonen on saanut innoituksensa kauhuelokuvaklassikosta Tohtori Caligarin kabinetti (1920), mutta koska sitä en ole nähnyt, niin vaikutteita en tiedä. Museon rakennuksiin ja sisäpihalle oli taitava työryhmä rakentanut joukon kohtauksia ja kaksi katsojaryhmää kiersi niitä. Saimme siis hieman erilaisen tarinan riippuen kulkemisjärjestyksestä. Haastava tapa esitykselle, mutta minusta aika kiehtovaa. Siirtymiset olivat luontevia ja emme törmänneet toiseen ryhmään kuin kerran pihalla.

Talossa asuu leskiäiti (Kati Urho) kolmen poikaviikarinsa kanssa (Alisa Salonen, Tuija Lappalainen ja Leevi Laamanen). Poikien kotiopettaja (Rainer Salonen) ja palvelija (Sarianna Sormunen) täydentävät synkeän talon asukasjoukon. Pikkuhiljaa, kohtaus kohtaukselta, katsojille selviää asioita. Paljon jää silti pimentoon ja katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustakin

Miljöö on kyllä historiaa huokuva ja oikein passeli tämänkaltaiselle esitykselle. Sisäänkäyntejä ja tiloja on paljon, joten ryhmät pääsevät liikkumaan hyvin, esiintyjistä puhumattakaan. Tunnelma on sopivan salaperäinen ja salamyhkäinen. Mitä salaisuuksia talo ja sen asukkaat kätkevät sisäänsä? Kolmeääninen oraakkeli ilmaantui milloin mistäkin laulamaan, äitien synneistä ja niiden sovituksista. 

Opettaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut Tohtori Caligarista ja somnambulismista. Kauhuelementit ovat aika hienovaraisia ja katsoja saa olla varpaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Esitys tutkailee miten alitajuntaan voi vaikuttaa ja saako ihmisen tekemään unissaan asioita. Missä menee raja. Perheen äiti on ankara ja kunnianhimoinen, ja haluaa ehdottomasti poikansa armeijaan. Se on kunniakasta, ainakin äidin mielestä, kunnia on ansaittava taistelukenttien mudissa taistellen. Mitä siitä jos pojat eivät tätä haluaisikaan, ei sitä heiltä kysytä. Äiti on iskenyt silmänsä salskeaan opettajaan, joka näppärästi saa leskirouvan liehittelyt torjuttua. Muutamia tanssikohtauksia kyllä pitää vetää. Palvelija juoruilee meille katsojille talon ja edesmenneen isännän asioita, luottamuksen sävy äänessään. Talohan on hurskas ja harras, ainakin ulospäin, kuten tämä palvelija. Ne ovat aina muita jotka lankeavat, kuten vaikkapa Linnunpesä-Helga. 

Mutta muutos on tulossa, sanoo opettaja pojille, ja siihen voi myös itse vaikuttaa. Talon asukkaiden väliset jännitteet ovat hienovaraisia mutta käsinkosketeltavia. Ehkä pojat tukeutuvat opettajaansa isän puuttessa ja äidin ankaruuden paineessa. Ja tämä käyttää asiaa hyvin hyödykseen.

Tanssi on esityksessä vahva elementti. Se on pojille keino päästä pois arjen todellisuudesta, äidin vaatimuksista ja isän poissaolosta. Tavallaan se ehkä vertautuu uneen ja siinä saavutettavaan transsin kaltaiseen tilaan. Yksi pojista käy yksipuolista keskustelua isänsä kanssa. Palvelijan noitamenot laukaisevat lopun ahdistavan tapahtumasarjan. "Sinun totuutesi on kaunis" sanoo opettaja opetuslapselleen.

Käsikirjoittajien sekä Kati Urhon ohjaama Yöperhonen on kaunis ja verkkainen, tihentyvä jännitysnäytelmä, jossa katsojan omaa ajattelua ruokitaan tehokkaasti. Tuija Lappalaisen koreografiat toimivat kauniisti, erityisesti porttikongissa nähty riipaiseva esitys oli täynnä tunnetta. Suvi-Tuuli Höglundin skenografia rakentui tietysti talon historiallisen tilan ympärille. Puvut henkivät oikeaa tunnelmaa.

Hatunnosto esiintyjille ja koko esityksen kulun suunnittelijoille. Liikkuvia osia on enemmän kuin normaalissa lineaarisessa esityksessä, mutta vertigolaisilta tämä homma sujuu jo tottumuksella.

Esityksiä on vain 10.10. asti, ja koska katsojamäärät ovat koronan takia hyvin pienet, niin kannattaa olla nopsa lippujen kanssa. Tää on ihan superporukkaa!

Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko, viimeinen kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Porin teatteri 25.9.2020

Hyvä näytelmä kannattaa aina katsoa uudelleen, ja vaikka kuinka monena versiona. Olen jo seonnut laskuista monta kertaa olen nähnyt tämän oivallisen komediahelmen. Mutta aina se hyvät naurut ja hieman erilaisen tulkinnan tarjoaa. Tällä kertaa Näytelmä joka menee pieleen nähtiin Porin teatterissa, Jaakko Saariluoman ohjaamana.

Esityksen alussa on kaikenlaista puuhastelua, siivotaan näyttämöä, kokeillaan esiripun toimintaa (ei toimi), kannetaan sohvaa katsomon sivukäytävää, ja yksi katsoja joutuu siirtymään käytävälle kun harja pitää puistella juuri sillä kohtaa. Ja toki se pääovi lavasteissa toimii liiankin hyvin. Tällä kertaa lavahenkilöiltä hukassa on Popedan CD, ja koira toki kanssa. Ehkä koronan takia ei katsomosta pyydetä ketään lavalle nostamaan työkalupakkia tai pitämään takan päällilautaa paikallaan.

Pikkuhiljaa esitys käynnistyy, Keski-Satakunnan Draamayhdistyksen Näytelmäpiirin tulkinta Agatha Christiemäisestä näytelmästä Murha Havershamin kartanossa. Draamayhdistyksen tuore puheenjohtaja Risto (Teemu Aromaa, paikkaamassa Vesa Haltsosta) toivottaa katsojat tervetulleiksi, ja kertoilee hieman Näytelmäpiirin menneistä tuotannoista. Muutamia hauskoja uusia esityksiä oli keksitty (mm. Sinuhe Raumalainen, koska nimihenkilö puhuiniin epäselvästi). Ja sitten pääsimme sukeltamaan itse tarinaan.

Siinä missä murhamysteeri rullaa omalla painollaan eteenpäin, niin Näytelmäpiirin jäsenet sössivät, mokailevat ja kaikki menee myttyyn. Ovi ei enää aukene, joku unohtaa repliikkinsä, lavasteet heiluvat ja kuolleetkaan eivät pysy kuolleina. Vaikka lavastus (Peter Ahlqvistin käsialaa) on tuikitärkeä ja sitä operoivat näyttämömiehet kanssa, niin loistavat näyttelijät tuovat tämän esityksen eloon. Ja taas kerran he pistävät parastaan. Erityisesti Cecil Haversham (Janne Turkki) on roolina herkullinen. Yleisön kanssa flirttaileva ja huikeita akrobaattisia liikkeitä esittävä heppu on symppis kaikesta tyrkkyydestään huolimatta (tai juuri siksi). Teemu Aromaan tarkastaja Carter on piippua myöten perinteinen poliisi, joka myös osaa puhua nestettä suussaan. On haastavaa näytellä ns huonosti, mutta kyllä tämä tiimi sen taitaa. Mainiot taistelukoreografiat siivittivät Cecilin ja Thomas Colleymooren (Pekka Hänninen) huimia, oikeastaan jo eeppisiä, kaksintaisteluita. Myös Maarit Niemelä lavalle paikkaajaksi revittynä sykähdyttää; tämän "kekil" jaksaa huvittaa minua joka kerta. Koko porukka kyllä irrottelee mainiosti.

Oli myös kivaa katsella miten hauskoja lisäjuttuja ja reploja näyttelijät pistivät peliin. Ja miten tarkastajan hermot alkoivat mennä hovimestari Perkinsin (Oskari Penttilä) sanojen unohteluun (ja lunttaamiseen, ja silti väärin sanomiseen). En ole suuri farssin ystävä mutta tämmöinen perinteinen slapstick-huumoriin ja sanailuun perustuva kreisikomedia kyllä vetoaa. Onhan tässäkin farssimaisia piirteitä, mutta älyvapaa kohellus ja ovista ramppaaminen on kuitenkin aisoissa. Perinteiseen rikosjännäriin (Christien Hiirenloukku!) tapaan vihjeitä on annettu jo pitkin esityksen kulkua.

Tiina Valkaman puvut vievät ajatukset perinpohjin brittiläiseen kartanomiljööseen myös, ja sointuvat hienosti lavastuksen puupaneeleihin ja tapetteihin. Ahlqvistin lavastuksessa on juuri sopivaa kotikutoisuutta mitä pienen amatööridraamaryhmän porukalta sopii odottaakin.

Ajoituksen pitää tämänkaltaisessa esityksessä pelata hyvin nappiin. Muutamia pikkiriikkisiä viiveitä joissain kohtaa oli, mutta ei niitä kauheasti huomannut ellei esitys ole niin tuttu.

Lisäkiitos käsiohjelman ohjaajan sivusta.

Katsojat ympärilläni ainakin nauroivat kippurassa, kuten minäkin. Eli kyllä Näytelmä joka menee pieleen viihdyttää Porissakin. Kannattaa siis mennä katsomaan mikäli haluat nauraa makeasti ja ihmetellä hienoa teatterintekemistä. Ja toki kannustaa Keski-Satakunnan Draamaseuran Näytelmäpiiriä heidän ohdakkeisella polullaan.


Esityskuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metroporis / Rakastajat-teatteri 24.9.2020

Kylläpä porilainen Rakastajat-teatteri tarjoili korona-aikaan sopivaa illanviettoa Metroporis-esityksellään! Vauhdikas yhdistelmä musiikkia, sirkusta, burleskia, kahlekuningasnumeroa ja vähän kaikenlaista toimi hyvin. Monipuolinen esiintyjäkaarti ja huolella mietitty kokonaisuus viihdytti ja jopa väliaikanumeroista oli huolehdittu. Hyvä irtiotto arjesta!

    

  

Katsojat istuivat omissa pöytäseurueissaan ja joka paikasta näki hyvin. Esitys oli varsin liikkuva eli koko tilaa hyödynnettiin mainiosti. Metroporista mainostettiin 1920-lukujen iltamina, ja siihen aikaan ajatukset kyllä menivätkin. Kolme noin puolen tunnin show'ta ja väliajoillakin oli sideshow-perinteen mukaista ohjelmaa. Niin puvustus (Ronja Aalto) kuin meikit ja peruukitkin veivät ajatukset 20-luvulle. Musiikissa oli vähän modernimpiakin vaikutteita, mutta aika kivasti siellä 20-luvun tunnelmissa oltiin.

      

Ohjaaja Meri-Maija Näykki on ollut mukana luomassa mielenkiintoisia esityksiä ja hänen käsialaansa tämäkin show on. 2400 sekuntia, Unhola, Uittovoima... erilaisissa paikoissa tapahtuneita ja mieleenjääneitä juttuja. Metroporis on kiinnostava cocktail jossa jokaisen esiintyjän voimavarat hyödynnetään hyvin. Angelika Meuselin kahlekuningas Toivo Karhu esittelee pakotaitojaan hieman surkuhupaisasti, mutta esiintyjäseurueen juhlapuhe onnistuu hieman paremmin. Ja kyllähän porilaisyleisöön LUKKOpaidasta vapautuminen iskee. Aina kahlekuninkaan esitystä saa jännittää.

Pikkutuhma Henrietta van Fittan (Henri Välikangas) ei onneksi pelkää mitään tauteja ja esittelee kuinka monta taskumattia saa leidi piilotettua asuihinsa. Kieltolakishow jää hieman kesken, mutta onneksi kuulemme virkistävän laulun "Matti, Matti, anna meille viinaa", joka jää soimaan päähän. Ja jos on Henrietta pikkutuhma, niin Sanna Pointer-Lippinen (Kerttu Pussinen) on sitten jo puolituhma. Tämän burleski-esitys on hieno yhdistelmä viettelyä, ilma-akrobatiaa ja stripteasea. Ja saamme nauttia myös valistavista pikku luennoistakin.

Tuulahduksen tulevaisuudesta toi joka-alan asiantuntija Pointer-Lippisen robotiikkaa ja tekoälyä taiteeseen yhdistävä projekti Soleil 2.0 (Ramona Reinvall), joka sirkusrobottina taituroi katonrajan verkoissa ja kolmipyöräsellä. Esityksessä omat jonglöörinumeronsa sai myös Suomen Chaplin eli Adam O'Connor-McMahon ja porukan täydensi juontaja-muusikko Matteo Gomitolino (Juho Keränen), joka myös operoi laterna magicaa eli taikalyhtyä väliajalla (käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin katsomassa juttuja molemmilla väliajoilla - ensin meren kummajaisia ja sitten skandaalia). Tämä kuusikko oli vielä vahvistettu muusikolla (Sami Rosnell) ja kahdella tullivirkailijalla (Tiina Laakso ja Jarno Santalähde).

    

Futuristinen dragshow oli myös aika mielenkiintoinen, kuten myös päivitetty versio Chaplinin Nykyajasta, kahvimukin, sateenvarjon, kännykän ja huutavan vauvan kanssa. Myös karhu esiintyy, tuoden tuulahduksen menneen maailman sirkusesityksistä. Jos ennen ei saanut stripata tarkoituksella, niin eläinten avustusta ei katsottu pahalla. Olisipa nykyäänkin kiinnostavaa nähdä koulutettu saukko riisumassa rintsikoita stripparilta!

Yleisö oli kyllä ensi-illassa hienosti mukana. Tosin me kyllä harjoiteltiinkin alussa erilaisia huuteluita ja taputuksia, mutta hyvin niitä käytettiinkin!

Matteo ja Taikalyhty väliajan sideshow-esityksessä

Väliajalla pääsi myös kokeilemaan Agit-Cirkin kehittämää VR-sirkusta. Mahtava elämys katsoa akrobatiaa virtuaalisesti, harmillisesti vain 3 ehti kummallakin väliajalla. Miniesityksiä oli valittavissa kolmesta erilaisesta.

Kaikki huipentuu hienoon akrobaattiseen kynttelikkö-numeroon, wau! Soleil 2.0 oli selkeästi imenyt oppia ladatessaan itseään verkossa. Metroporis oli hieno show, 2,5 tuntia elämyksiä kaikille aisteille. Kyllä kannattaa lähteä jos varietee/kabaree yhtään kiinnostaa, ja vaikkei niin kiinnostakaan. Saatavilla on myös show & dinner -paketteja ja sitäkin voin lämpimästi suositella (varsinkin karitsa oli suussa sulavaa). Kiitos taas Rakastajat!


Esityskuvien copyright Katri Leikola, promokuva Mikael Leppiniemi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, ruuan maksoin itse.

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä / Tampereen työväen teatteri 22.9.2020

Kirjailija Tuomas Kyrö loi Mielensäpahoittaja-hahmon vuonna 2010 ja ensiesiintymisensä teatterissa tyyppi sai 2012. Tampereelle Työvikseen hän rantautui keväällä 2013, silloin Esko Roineen esittämänä. Kolme vuotta sitten nähtiin Työviksen suurella näyttämöllä massiivinen Suomi 100-teemainen Mielensäpahoittajan Suomi. Mielensäpahoittajan "uraan" on mahtunut lukuisa määrä niin ammatti- kuin harrastelijateatterien erilaisia esityksiä, elokuvista puhumattakaan. En tiedä miksi, mutta koko yrmyilevä ukkohahmo ei ole minuun pahemmin iskenyt. Sen sijaan hyvin tehtyä teatteria sitä jaksaa aina katsoa. Huonoa ei niinkään.

En osaa edes sanoa kumpaan kategoriaan Työviksessä ensi-iltansa saanut Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä kuuluu. Tuli hetkittäin tunne että kannattaako kuollutta hevosta enää ruoskia, onko aika ajanut koko Mielensäpahoittaja-hahmon ohi kymmenessä vuodessa?

Esitys tarjoili kyllä monia nauruja ja hauskoja kohtia, mutta myös kuluneita ja kliseisiä höpötyksiä ja muka-hauskoja tilanteita. Nooh, kaikki alkaa siitä kun pojat ovat menneet myymään yrmyn isänsä auton. Mitäpä sitä kortiton pappa vanhalla Escortilla enää tekee. Mutta hulvattomassa lääkärintarkastusosiossa (Aimo Räsänen lääkärinä) mies saa kuin saakin korttinsa hyllyltä, ja autohan se on sitten saatava. Sopivan tuttu menopeli (vuoden 72 malli, punainen Ford Escort) löytyy Saksasta, joten metsärahoja mukaan ja menoksi. Matkaa näytelmässä taitetaan niin lentäen, laivalla kuin Ferrarillakin, kaikki visusti katsojan mielikuvissa, koska näyttämöllä ei kauheasti rekvisiittaa nähdä. Perttu Sinervon lavastuksessa vähän on enemmän, ja autojen identiteettikin on ratkaistu hienosti tuoleilla.

Nooh, Saksassa huumoria revitään tietenkin escort-sanan kaksoismerkityksestä (googlaa jos et tiedä) ja siten Mielensäpahoittaja päätyy ilotaloon (Räsäsen prostituoitu on huima roolisuoritus) ja menettää rahansa, ja tapaa monitaitoisen puolalaisen siivoojan ja monen mutkan kautta ökyrikkaan sikailevan veljensä Tarmon. Ja kaikenlaista muuta. Vajaaseen kahden tunnin esitykseen saadaan kyllä paljon rönsyjä ja mutkia matkaan. Loppu on kuitenkin kummallisen töksähtävä.

Katri Innanmaan puvustuksesta bonusmaininta berliiniläisprostituodun aamutakille!

Esko Roine on vallan pätevä Mielensäpahoittaja ikonisessa karvareuhkassaan. Miia Selin tekee tukun rooleja miniästä ja vierustoveriinsa tuskastuvaan lentokonematkustajaan. Show'n kyllä silti varastaa sen ohjaaja Aimo Räsänen. Umberto Marcato (!) on halpalentoyhtiön monitoimimies ja sitten on kehopositiivinen Tarmo-veli ja vaikka ties mitä. Virtuoosimaista heittäytymistä räsäsmäiseen tyyliin. Huikea on viinikohtaus lentokoneessa (Huttunen!).

Työviksestä viime syksynä eläköitynyt dramaturgi Seija Holma on näytelmän dramatisoinut Kyrön kirjan pohjalta. Minulle jäi vaikutelma irtonaisista osioista tai kohtauksista mitkä on vaan aseteltu kronologiseen jonoon. Ehkä tämä oli vain ensi-illan jäykkyyttä ja esitys paranee ajan kanssa. Välillä meinasi iskeä tylsyys.

Suosittelen tätä kaikille Mielensäpahoittajan ystäville.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maratontanssit / Hämeenlinnan teatteri 19.9.2020

Yhdysvaltalaisen Horace McCoyn romaani (ja siitä tehty elokuva) Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?) on jäänyt lukematta ja katsomatta. Enkä ensin edes oivaltanut että kyseessä on sama teos, koska Hämeenlinnan teatterin Maratontanssit ei kuulosta siltä että olisi tekemistä hevosten kanssa. Vaan eipä toki ole alkuteoksellakaan. Toki Maratontanssit nimenä kuvastaa teosta paremmin kuin tuo kryptinen hevosiin liittyvä... Vaan mistä oikein on kyse?

Maratontanssit sijoittuu Amerikkaan 1930-luvun lamavuosiin. Tapana oli järjestää viikkokausia kestäviä tanssimaratoneja, joista voittajaparille oli luvassa valtava jättipotti. Niinpä köyhät ja syrjäytyneet ottivat osaa "helpon" voiton toivossa. Vaan helppoa ei homma todellakaan ollut. Tanssia yötäpäivää, aina vajaan kahden tunnin jälkeen oli 10 minuutin lepotauko. Tämmöisen tahdin päälle oli tapana pitää vielä juoksukisoja, missä hävinnyt pari tippuu kisasta pois. Raakaa peliä, mutta pääsylippunsa lunastaneille katsojille piti keksiä kaikenlaista hupia. Näytelmässä järjestetään myös (feikki)häät ja rikollisen pidätystä, kunnes kaikki päättyy kapakkatappelusta harhautuneeseen luotiin ja kuolemantapaukseen. Ja koska kilpailu keskeytetään (47 päivän tanssimisen jälkeen), kukaan ei saa rahoja. Seuraukset ovat ikävät.

Vaikka alkuperäisteksti onkin jo vuodelta 1935, niin täysin tätä päivää tässä kuvataan. Nykyään ankea nuhruinen tanssisali on vaihtunut tosi tosi-tv:n studioon ja 1000 dollarin palkinto halpaan julkisuuteen. Siinä missä näytelmän ihmiset ovat laman runtelemia ja todella epätoivoisia ihmisiä, niin nykyään tosi-tv -julkisuuteen pyrkivät huomionkipeitä tyrkkyjä. Surulliseksi vetää, kummassakin tapauksessa. Ja aina taustalla on joku systeemi, koneisto, järjestelmä joka käyttää toisia hyväksi ja vetää rahat välistä. Maratontansseissa hommaa pyörittää lipevän sliipattu MC Rocky Gravo (Jussi Lampi) joka usuttaa kilpailijoita toisiaan vastaan, leyhyttelee seteleitä köyhien edessä houkuttimina lisänöyryytyksiin ja on kaikinpuolin helppoheikkimäinen yleisönkosiskelija. Kilpailijoista yhden parin tarina nousee keskiöön, nimittäin lupsakankiltin Robertin (Jarkko Tiainen) ja pahasuisen ärhäkän Glorian (Birgitta Putkonen). Nämä toivovat että katsomoon osuisi Hollywoodin kykyjenetsijä, joka nostaisi heidät tähdiksi. Vaan eipä näin käy, tietenkään. Kaikilla muillakin on syynsä osallistua kilpailuun, mutta krooninen rahantarve kummittelee kaikilla taustalla.

Kovasti kaksijakoinen näytelmä Maratontanssit on. Toisaalta kivaa viihdettä kansalle, monipuolista musiikkia mainion livebändin (Antti Paranko orkestereineen vauhdissa) säestyksellä (iskelmää, rokkia, bluesia). Vaan sitten toisaalta ahdistavia ihmiskohtaloita, epätoivoa, synkkyyttä ja kurjuutta. Ihmisten hyväksikäyttö saa mielen matalaksi. Ero tosi-tv:n välillä on selkeä: nämä ihmiset ovat mukana enimmäkseen epätoivosta, eivätkä helpon julkisuuden. Kun tunteja kuluu niin tunteetkin alkavat kuumeta, pinnat kiristyä ja monenlaista säätöä kilpakumppanien kesken esiintyy. Jossain 912 tunnin jälkeen paikalle pelmahtaa Äitien Moraaliyhdistyksen edustajat paheksumaan ja vaatimaan kilpailuiden lopettamista. Perusteina on tanssimaratonin halpamainen ja ihmisarvoa alentava luonne. Eivätkä naiset vallan väärässä ole, vaan sujuvasti jauza jauzaansa hokeva MC rouvat käännyttää pois.

Esko Elstelän suomennos on sujuvaa ja Ilkka Heiskanen ohjaa tätä väkimäärää varmaotteisesti. Poliisikuulustelu ja siihen johtaneet tanssit limittyvät sopivasti ja sujuvasti. Näytelmässä on välillä huumorinpilkahduksiakin, mutta on tämä kyllä surkeaa ja synkkää. Tuovi Rantasen vauhdikkaat koreografiat ovat isossa osassa, koska tässä tanssitaan paljon ja monenlaista. Juha Mäkipään lavastuksen hienot massiiviset mainosjulisteet seinillä luovat hienon kehystyksen tanssihallille.

Ajan henkeen on tehty hienot puvut (Anne Laatikainen) ja kampaukset/maskit (Liisa Sormunen ja Niina Kangas) - esiintyjien asut on hieman ankeaita, köyhän ja halvan näköistä. Jotkut tanssijat saavat sponsoreita ja heidän myötä myös mainoskuosisia vaatteita (miksi tämä aspekti on jätetty tosi-tv -jutuista pois?).

Ensembleen on koottu hyvä ja heterogeeninen joukkio erilaisia tyyppejä. Hyviä roolitöitä kautta linjan. Antti Peltolan aluksi hyvinkin joviaali Mario nousee sieltä esille. Myös Peltolan ällölipevä groovy gospelrokkipastori saa hymyn huulille.

Ei mikään hilpeä ja hauska parituntinen, mutta kiinnostava muistutus siitä missä tosi-tv:n juuret ovat. Hyvä teatteriesitys synkkyydestään huolimatta. Ja selviäähän ihan lopuksi miten hevosten ampuminen liittyy tähän kaikkeen.


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.