Gladys / Teatteri Vertigo ja Turun kaupunginteatteri 3.9.2021

Aaah, ihanaa, uutta tuotantoa Vertigolta! Nämä ovat aina teatterikalenterini valopilkkuja. Heillä on aina jotain uutta näkökulmaa, yhdistäen hienosti erilaisia taiteenlajeja, vinkeitä esityspaikkoja... Taaskaan ei tarvinnut pettyä, jos kohta tällä kertaa olimme ihan vain "tylsästi" teatterissa. Tylsyys oli kuitenkin kaukana Turun kaupunginteatterin Sopukan pikkiriikkiselle lavalle loihditusta esityksestä. Eeva Salonius on taikonut mukaansatempaavan tarinan ja Ishwar Maharaj sen ajattoman kauniisti ohjannut. 

Gladys kertoo legendaarisesta mykkäelokuvan tähdestä Mary Pickfordista. Naisesta, joka oli paljon muutakin kuin vain elokuvatähti. Kerrassaan kiehtova esitys, joka pureutuu niin Pickfordin (alkujaan Gladys Louise Smith) elämään ja uraan, niin ylipäätään elokuvateollisuuteen ja Hollywoodin alkuvuosiin. Vaikka esiintyjiä on vain viisi, niin lavalla nähdään mittava kavalkadi erilaisia hahmoja Charlie Chaplinista (Samppa Heikkinen) David Belascoon (Kati Urho) ja D.W. Griffithiin (Riikka Voutilainen). Monenlaista elokuva-alan vaikuttajaa siis, mutta pääsemme esityksessä kurkistamaan myös Pickfordin lapsuuteen, perheeseen ja perhesuhteisiin, vähintäänkin yhtä paljon kuin julkisuuspuoleenkin.

Ankara äiti (Seija Uitto) edustaa pysähtyneisyyttä ja päättäväisyyttä. Kuka äiti pistää pikkutyttönsä tienaamaan perheen elatuksen toisilla paikkakunnilla, sinne tavarajunilla yksin matkaten? Siis alle kymmenenvuotiaan! No selvä, siihen aikaan maailma oli erilainen (Pickford oli syntynyt 1892) mutta silti. Mutta oppipa Mary (Jenni Helenius) vaativaksi ja tiukaksi bisnesneuvottelijaksi itsekin. 

Parasta esityksessä on (kaiken muun ihanuuden lisäksi) toteutus. Koko porukka on lavalla, välillä piipahtaen näyttämön sivuilla vaatteita vaihtamaan. Kuten aiheeseen sopii, niin filmikamera rullaa ja taltioi meille yksityiskohtia taustakankaalta katsottavaksi. Jaakko Aution äänisuunnittelu ja hykerryttävän ihanat musiikkivalinnat täydentävät kokonaisuutta. U2:n Love is all we have left oli ihmeen tunnelmallinen päättämään ensimmäisen näytöksen. Ja se esiintyjien upea yhteismusisointi!! Gladys on todellakin kokonaisvaltainen nautinto. 

Marie Antikainen on loihtinut silmiä hivelevän puvustuksen ja monenlaista tilpehööriä pursuavan lavastuksen, jotka huokuvat ajan henkeä. Ihanaa katsottavaa! Vaatesuunnittelussa on huomioitu hienosti myös nopeat roolinvaihdot ja se että esiintyjät pukevat itse itsensä lavan sivustoilla, koko ajan yleisön näköpiirissä. Rekviisiittapaljous näyttää siltä kuin olisi ryövätty pari vanhojen tavaroiden kauppaa.

Eeva Salonius toteaa käsiohjelmassa, että osa tapahtumista on totta, osa kuviteltuja. Mikä on mitäkin menettää merkityksensä, koska näin se olisi voinut mennä. En voi sanoa kauheasti pitäväni Pickfordin persoonasta, vanhoilla päivillään hän on lapsilleen tylyn alistava ja haastattelua tekevälle toimittajalle vähättelevä. Mutta säkenöivä, muuntautumiskykyinen ja taitava hän on, ja ilmeisen rautainen bisnesnainen. Hän raivasi oman polkunsa miehiseen elokuvateollisuuteen ja oli muutenkin aikansa julkkis. Hänestä tuli myös ensimmäinen miljonääri Hollywoodissa ja yhdessä Chaplinin, toisen aviomiehensä Douglas Fairbanksin ja ohjaaja D.W. Griffithin kanssa perustettu United Artists ei ollut mikään vähäpätöinen saavutus sekään. 

        

Näyttelijät hoitavat hommansa mestarillisesti. Helenius tuo Pickfordiinsa paljon erilaisia nyanssejä ja ristiriitaisuuttakin. Aikajana hyppelee lapsuudesta vanhuuteen ja kultakauteen, mutta hyvin sitä pysyy kärryillä missä mennään. Lapsi-Maryllä on pitsiröyhelömekko. Monessa esityksessä minut hurmannut Kati Urho on kerrassaan valloittava Fairbanksina; pilkettä on silmäkulmassa vaikka muille jakaa. Mikä miekkaileva ja viettelevä Zorro-setä!

Sellainen vanha Hollywood-fiilis ja glamour välittyy kyllä katsomoon kauniisti, mutta silti se kova työ ja elokuva-alan raadollisuuskin näkyy.

Mietin paljon tuota jännittävää murrosta mykkäelokuvan ja äänielokuvan välissä. Pickford ei halunnut ääntään kuuluviin, ja tähän hänen uransa näyttelijänä nuupahtaakin. Miten erikoista se on yleisön mielestä mahtanut alussa olla! Että näyttelijät myös puhuvat! Mary Pickford oli kyllä monellakin tapaa poikkeuksellinen ihminen - kuka siis oikeasti 13-vuotiaana ilmoittaa että jos hän ei pääse Broadwaylle niin näytteleminen loppuu siihen. Tämä oli kuitenkin jo 1900-luvun alussa. Naisasianainen oli myös tosikko ja työnarkomaani, mutta hänen esimerkkinsä ja perintönsä elokuva-alalle, erityisesti naistekijöille, on melkoinen.

Ihmisestä ei paljoa jää jäljelle hänen kuoltuaan, paitsi nimi. Nimenvaihdos Gladys Smithistä selkeästi kannatti. Pickfordilla oli myös ristiriita: toisaalta taiteilija kaipaa yksinäisyyttä ja toisaalta taas pelkää että ihmiset unohtavat. Tämän esityksen nähtyään kukaan ei voi unohtaa Mary Pickfordia.

Kerrassaan upeaa työtä taas Vertigolta! Kaunista ja syvällistä, tunteisiin käyvää ja sivistävää. Kiitos kiitos kiitos!

Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Yöperhonen / Teatteri Vertigo 25.9.2020

Jos Teatteri Vertigo jostain tunnetaan, niin mielenkiintoisista ja vaihtelevista esiintymispaikoistaan. Toki myös kiinnostavista ja hyvin tehdyistä esityksistä! Vertigolaiset vievät teatteria sinne missä sitä ei ole totuttu näkemään. Vuoden 2017 Orlando esitettiin VPK:n talossa ja vuoden 2018 Leviatan Forum Marinumin Kruununmakasiinin ullakolla. Tällä kertaa esityspaikkana oli Apteekkimuseo ja Qwenselin talo. Jostain ihmeellisestä syystä en tuolla ole ennen käynyt, joten sokkeloisissa taloissa kulku oli seikkailu sinänsä.

Ishwar Maharajin ja Eeva Saloniuksen käsikirjoittama Yöperhonen on saanut innoituksensa kauhuelokuvaklassikosta Tohtori Caligarin kabinetti (1920), mutta koska sitä en ole nähnyt, niin vaikutteita en tiedä. Museon rakennuksiin ja sisäpihalle oli taitava työryhmä rakentanut joukon kohtauksia ja kaksi katsojaryhmää kiersi niitä. Saimme siis hieman erilaisen tarinan riippuen kulkemisjärjestyksestä. Haastava tapa esitykselle, mutta minusta aika kiehtovaa. Siirtymiset olivat luontevia ja emme törmänneet toiseen ryhmään kuin kerran pihalla.

Talossa asuu leskiäiti (Kati Urho) kolmen poikaviikarinsa kanssa (Alisa Salonen, Tuija Lappalainen ja Leevi Laamanen). Poikien kotiopettaja (Rainer Salonen) ja palvelija (Sarianna Sormunen) täydentävät synkeän talon asukasjoukon. Pikkuhiljaa, kohtaus kohtaukselta, katsojille selviää asioita. Paljon jää silti pimentoon ja katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustakin

Miljöö on kyllä historiaa huokuva ja oikein passeli tämänkaltaiselle esitykselle. Sisäänkäyntejä ja tiloja on paljon, joten ryhmät pääsevät liikkumaan hyvin, esiintyjistä puhumattakaan. Tunnelma on sopivan salaperäinen ja salamyhkäinen. Mitä salaisuuksia talo ja sen asukkaat kätkevät sisäänsä? Kolmeääninen oraakkeli ilmaantui milloin mistäkin laulamaan, äitien synneistä ja niiden sovituksista. 

Opettaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut Tohtori Caligarista ja somnambulismista. Kauhuelementit ovat aika hienovaraisia ja katsoja saa olla varpaillaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Esitys tutkailee miten alitajuntaan voi vaikuttaa ja saako ihmisen tekemään unissaan asioita. Missä menee raja. Perheen äiti on ankara ja kunnianhimoinen, ja haluaa ehdottomasti poikansa armeijaan. Se on kunniakasta, ainakin äidin mielestä, kunnia on ansaittava taistelukenttien mudissa taistellen. Mitä siitä jos pojat eivät tätä haluaisikaan, ei sitä heiltä kysytä. Äiti on iskenyt silmänsä salskeaan opettajaan, joka näppärästi saa leskirouvan liehittelyt torjuttua. Muutamia tanssikohtauksia kyllä pitää vetää. Palvelija juoruilee meille katsojille talon ja edesmenneen isännän asioita, luottamuksen sävy äänessään. Talohan on hurskas ja harras, ainakin ulospäin, kuten tämä palvelija. Ne ovat aina muita jotka lankeavat, kuten vaikkapa Linnunpesä-Helga. 

Mutta muutos on tulossa, sanoo opettaja pojille, ja siihen voi myös itse vaikuttaa. Talon asukkaiden väliset jännitteet ovat hienovaraisia mutta käsinkosketeltavia. Ehkä pojat tukeutuvat opettajaansa isän puuttessa ja äidin ankaruuden paineessa. Ja tämä käyttää asiaa hyvin hyödykseen.

Tanssi on esityksessä vahva elementti. Se on pojille keino päästä pois arjen todellisuudesta, äidin vaatimuksista ja isän poissaolosta. Tavallaan se ehkä vertautuu uneen ja siinä saavutettavaan transsin kaltaiseen tilaan. Yksi pojista käy yksipuolista keskustelua isänsä kanssa. Palvelijan noitamenot laukaisevat lopun ahdistavan tapahtumasarjan. "Sinun totuutesi on kaunis" sanoo opettaja opetuslapselleen.

Käsikirjoittajien sekä Kati Urhon ohjaama Yöperhonen on kaunis ja verkkainen, tihentyvä jännitysnäytelmä, jossa katsojan omaa ajattelua ruokitaan tehokkaasti. Tuija Lappalaisen koreografiat toimivat kauniisti, erityisesti porttikongissa nähty riipaiseva esitys oli täynnä tunnetta. Suvi-Tuuli Höglundin skenografia rakentui tietysti talon historiallisen tilan ympärille. Puvut henkivät oikeaa tunnelmaa.

Hatunnosto esiintyjille ja koko esityksen kulun suunnittelijoille. Liikkuvia osia on enemmän kuin normaalissa lineaarisessa esityksessä, mutta vertigolaisilta tämä homma sujuu jo tottumuksella.

Esityksiä on vain 10.10. asti, ja koska katsojamäärät ovat koronan takia hyvin pienet, niin kannattaa olla nopsa lippujen kanssa. Tää on ihan superporukkaa!

Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko, viimeinen kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Leviatan / Teatteri Vertigo, Kruununmakasiinin vintti 24.10.2018

Turkulainen Teatteri Vertigo on tehnyt vinhoja ja upeita esityksiään jo 10 vuotta! Mikä niistä tekee niin erityisiä? No taiteellisen kunnianhimon lisäksi myös erikoiset esityspaikat, nimittäin ajatuksena on viedä esityksiä pois perinteisistä teatterisaleista. Niitä on nähty niin ravintoloissa, museotiloissa, kartanoissa ja VPK:n talolla. Juhlaesitys Leviatan valloittaa Forum Marinum -museon ullakon eli Kruununmakasiinin vintin. Kylmä tila, joten loka-marraskuun esityskausi oli kieltämättä aika rohkea ajankohta. Järjestäjän puolesta oli huopia ja istuinalustoja, ja kyllä nekin tarpeen tulivat, sillä lokakuun lopulla oli jo lätäkötkin hieman riitteessä. Omat lämpimät vaatteet pitkine kalsareineen ja toppatakkeineen kannattaa silti varata mukaan, sillä yli 2,5 tuntia on pitkä aika palella.

Mutta vilusta viis, kun esitys lämmittää sielun ja sisuskalut niin oivallisesti! Eeva Saloniuksen kirjoittama ja Ishwar Maharajin ohjaama Leviatan vie meidät matkalle tulevaisuuteen. Maailmaan, jossa ilmastonmuutos on ajanut jäljellejääneet ihmiset pieniin eristäytyneisiin siirtokuntiin. Yhden sellaisen elämää saamme seurata. Pikkuhiljaa tarina alkaa avautua, mutta juuri sen verran kun meille suostutaan näyttämään.

On vallasta luopunut kuningas (huikean hieno Pasi Varjus), joka hieman hassahtaneen professorin oloisena kulkee pyjamassaan ja aamutakissaan itsekseen mumisten. On tämän poika, hirmuliskoihin hurahtanut Sieghild (Alisa Salonen), jolla on päähänpinttymä laivaston rakentamisesta ja sen kanssa purjehtimisesta Etelämantereelle muiden siirtokuntien löytämisen toivossa. On narri/neuvonantaja/henkilääkäri B432 (Valtteri Haliseva), jonka lojaliteetit näyttävät jakaantuneen. On kapteeni B743 (Tuija Lappalainen), johon lie iskenyt silmänsä yksi jos toinenkin. On arkkitehti B983 (Sarianna Sormunen), joka myös on rakastunut. Lisäksi vielä joukko työmuurahaisia (Pia Rostedt, Maria Mäkelä ja Ainu Lindén), jotka vastaavat pääasiassa tanssiosuuksista.

     

Kenellä on valtaa ja miten hän sitä käyttää? Vanha kuningas käy kuiskuttelemassa milloin kenenkin korviin omaa agendaansa, ja poikansa näyttää olevan pakkomielteiden vallassa. Kapteeni on yksi Sieghildin pakkomielteen kohde, ja laivaston rakennus toinen. Toisia Sieghild komentelee kuin koiria, ja hänen mielenterveytensä tuntuu muutenkin hauraalta ja järkkyneeltä. Näytelmässä on juonitteluja monella eri tasolla ja pikkuhiljaa meille valkenee monia totuuksia. Sieghild käyttää absoluuttista valtaansa alamaisiin, jopa diktaattorimaisesti.

Muoviroskalautalla lähestyvä pakolaisjoukko on uhka, ja yhdyskunnan vähiä resursseja kuluttava, mutta toisaalta siitä porukasta saisi lisää työvoimaa laivanrakentamiseen. Voisiko heistä ottaa vastaan vain osan ja lähettää loput takaisin (mutta minne?). Vaikeita päätöksiä. Väkisinkin ajatukset siirtyvät Välimeren pakolaisveneisiin ja ihmisten onnettomiin kohtaloihin. Kun työmuurahaisten unia kontrolloidaan, niin he pysyvät tyytyväisinä. Mutta mitä jos Sieghildin unia aletaan manipuloimaan? Säännöllisissä psykoterapiaistunnoissa Sieghild ruotii vaikeaa isäsuhdettaan. Katkeruus ja viha tuntuvat toimivan hänen moottoreinaan. Intohimo ajaa hänet lähemmäksi hulluutta.

Tunnelma on välillä hyvinkin hyytävä ja aavemainen, sitä alkaa jo odottaa pelästyksiä joka paikasta. Meksikolaishenkiset Día de Muertos-naamiot päällä tanssiva porukka on yhtäaikaa kutkuttava ja karmaiseva.

Tanssi ja musiikki ovat kumpikin hurjan isossa roolissa Vertigon esityksessä, taas kerran. Valtava Kruununmakasiinin vinttitila tarjoaa hienot puitteet molemmille. On tilaa kadota, ilmestyä ja liikkua isossa mittakaavassa. Musiikkia saamme kuulla monesta eri suunnasta. Maria Nurmelaa on konsultoitu koreografian tiimoilta ja mielenkiintoisesta musiikkielämyksestä vastaavat Ismo Laakso ja Elli Maple. Tanssijat olivat kyllä huikeita! Osa seurueesta palvoo merihirviö Leviatania, ja kulttimenot ovat aika vauhdikkaita, suorastaan hurmoksellisia. Välillä musiikki vie ajatukset merelle ja laivanhylyihin.

Kuten viime vuotisessa loistavassa Orlandossakin, niin nytkin yleisöä liikuteltiin pitkin vinttiä. Taitavalla valosuunnittelulla (Timo A. Aalto) ohjataan katsetta aina sopivasti ja vintti tarjoaa paljon varjoisia sopukoita tukemaan esitystä. Pirita Lindénin steampunk-henkinen puvustus hivelee silmää sinivihreine sävyineen. Alati nouseva vesi on kokoajan läsnä. Pakko vielä mainita Sarianna Sormusen upea maskeeraus! Kalmeankalvakka vanha kuningas ei onneksi paljasta kaikkia salaisuuksiaan kuin vasta lopuksi.

Valmistuuko Sieghildin laivasto ennenkuin vesi on tuhonnut kaiken? Suostuuko Kapteeni hänen kosintaansa? Ja mikä on Vanhan kuninkaan rooli tässä kaikessa? Kutkuttavia tilanteinta ja jännitettä pidetään kyllä loppuun asti, ruuvia kiristäen.

Loistavien näyttelijäsuoritusten Leviatan ei ole kauhean helppo esitys katsoa, koska se haastaa yleisönsä. Taiteellisesti kunnianhimoinen ja kaikkia aisteja tehokkaasti ruokkiva performanssi kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa. Minä pidin, kovastikin, ja toivon Teatteri Vertigolle kymmeniä vuosia lisää. Kyllä Turun seudulla erikoisia esityspaikkoja riittää, ja maailmassa klassikkoteoksia uudistettavaksi! Esitykset loppuvat 15.11. eli vielä ehtii. Ja lämmintä päälle!


Kuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Orlando / Teatteri Vertigo 1.3.2017

Muistan että varasin lipun tähän Teatteri Vertigon Orlandoon jo lokakuun alussa (ensi-ilta oli 24.2.), koska tämä oli ihan must-see kevään teatterimenojen joukossa. Esityspaikkana upea Turun VPK-talo ja esitys joka levittäytyisi pitkin taloa, katsojien siirtyessä paikasta toiseen! Reilu kolmetuntinen meni kuin siivillä ja elämys oli todellakin kokonaisvaltainen. Ainoa miinus paikan kylmyydestä, mutta siitäkin meitä kyllä varoitettiin. Olisi vaan pitänyt saada varoitus jo hieman aiemmin, niin olisin varautunut villapaidalla ja pitkillä kalsareilla jo kotoa lähtiessä.

Turun VPK-talo ulkopuolelta - mikä helmi!

Mutta ei pieni kylmyys haitannut menoa juuri lainkaan. Virginia Woolfin Orlando on klassikkoteos; sekä 1928 ilmestynyt kirja että 1992 Sally Potterin siitä ohjaama elokuva (minkä pääroolissa loisti ihanaakin ihanampi Tilda Swinton). Ei ehkä niitä helpoimpia toteuttaa teatterin keinoin, joten ensimmäinen hatunnosto Vertigolle projektiin tarttumisesta. Tarina seuraa Orlando-nimisen henkilön elämää satojen vuosien ajan. Näytelmässä leikitellään paljon sukupuolirooleilla; vaihtuuhan Orlandokin miehestä naiseksi jossain vaiheessa. Vertigoon tarinan on suomentanut Eeva Salonius ja käsikirjoituksesta vastaavat hän ja ohjaaja Ishwar Maharaj yhdessä.

Kirjallisesti lahjakas Orlando (Hanna Ojala) aloittaa elämänsä miehenä, mutta joskus kolmekymppisenä muuttuukin mystisesti naiseksi. Nuorena miehenä hän on kuningatar Elizabeth I (Eija Talo-Oksala) hovipoikana ja pääsee tutustumaan kuninkaallisiin nautintoihin hieman lähemminkin. Orlandon elämän monia episodeja nähdään vähän siinä järjestyksessä mihin ryhmään sattui arvonnassa osumaan. Meidät jaettiin siis neljään ryhmään ja joka porukalla on omaa värihuivia heiluttava opas. Heidän perässään kuljimme pitkin ja poikin VPK-taloa. Logistiikka on siis hyvin samankaltainen kun taannoin Turun linnassa nähty Hamlet. Miksi kaikki tämmöinen kiva tapahtuu Turussa?

VPK-talon monet tilat tulivat tutuiksi, mutta ei me sittenkään niin kovin monessa huoneessa käyty; niihin vaan kuljettiin eri reittejä ja ovia. Mutta rappusia tuli kyllä kuljettua ylös ja alas - ei siis liikuntarajoitteisille. Meidän ryhmän väliaika osui aika loppupäähän esitystä, mutta se oli kiva huilihetki - millonka muulloin voisi kuulla Elizabeth I vetävän sähkökitaralla Nat King Colen Nature Boy'ta? Tai Aretha Franklinin A Natural Woman? Loistavaa! Kuningatar hovihenkilöineen musisoi koko parikymmenminuuttisen tauon.

  

Itse Orlandon ja Elizabeth I:n lisäksi tässä on melkomoinen henkilögalleria. On Orlandon slaavilaisrakas Sasha (se ihana luistelukohtaus!), huikean loistava arkkiherttuatar Harriet/arkkiherttua Harry (poikkeuksellisen upea Kati Urho), eri rotuisia Valistuksen koiria, palvelijoita, Lääkäri omenoineen, impejä jne. Veera Alaverronen, Asta Rentola ja Alisa Salonen loistavat lukuisissa rooleissaan. Ja sitten on vielä multi-instrumentalisti muusikkokin eli Arttu Aarnio, joka vastasi myös sävellyksistä ja muista äänitehosteista. On uskomatonta miten pienillä muutoksilla samat ihmiset esittävät yhtä uskottavasti miehiä ja naisia. Sopiva androgyyniys auttanee. Arkkiherttua Harryn kärpäsloukku/kosiokohtaus on hillittömän hilpeä. Muutenkin tässä on paljon huumoria.

Jotkut kohtaukset eivät ole tarinan kerronnan kannalta niin oleellisia, mutta eivät nekään mitään täytekohtauksia ole. Mutta kun neljää ryhmää siirrellään... niin väistämättä ei yhdestä muusikosta ja kuudesta näyttelijästä piisaa porukkaa joka paikkaan. Tosin välillä olemme kahdessa suuremmassa porukassa. Logistiikka kuitenkin pelaa hyvin, ja emme törmäile muihin ryhmiin tai osu samaan kohtaukseen toistamiseen.

Tässä on paljon myös hienoja tanssillisia kohtauksia ja koreografioista vastasi Maija Reeta Raumanni. Välillä pyörähdellään myös Tšaikovskin baletin tahdissa. Erityiskiitos on pakko sanoa myös maskeerauksesta ja kampauksesta vastanneelle Sarianna Sormuselle, upeaa työtä! Kaisa Salokannel on tehnyt hieno tammipiirroksen esitykselle logoksi.

Orlando pistää pohtimaan monia kysymyksiä. Ikuisen elämän salaisuus ja tavoitettavuus, miksi sitä haluaisi havitella? Tekisikö se ihmisen onnellisemmaksi? Kuka edes haluaisi elää ikuisesti? Mikä on sielu? Mitkä piirteet tai ominaisuudet tekevät miehen tai naisen? Miksi kaikki tuntuu pyörivän miesten ympärillä, näytelmässä ja todellisuudessa? Lisää kysymyksiä pohdittavaksi esittää ohjaaja käsiohjelmassa (missä on myös hyvä aikajana niin Orlandon elämästä kuin maailman tapahtumistakin). Olisiko luontevampaa valita itse oma roolinsa eikä ahtautua/joutua yhteiskunnan usein hyvin kapeisiin miesten ja naisten muotteihin? Voi olisipa se mahdollista! Myös ajan lineaarisuus nostetaan esiin.

     

Turun VPK-talo ja esityksen loistava juliste

Takaisin nykyhetkeen siirrytään pikkuhiljaa, pimeydessä ja kellojen tikityksen voimistuessa. Kolme tuntia toisessa ajassa ja todellisuudessa meni nopeasti. Kannatti todellakin noudattaa ohjetta: Jättäkää logiikka, tolkku ja ajantiima ulkopuolelle! 

Harmiksi esityksiä oli vain viisi, ja ne ehtivät jo loppumaan. Tämä oli niin upea esitys, että olisi suonut enemmän esityksiä - ja sitä myöten katsojia. Kunnianhimoinen hanke ja kunnianhimoinen esitys, joka onnistuu liki täydellisesti (ellei katsojan palelua lasketa). Esitys joka herätti ajatuksia, joka viihdytti, joka otti kantaa, joka oli kaunis, ajankohtainen ja ajaton. Kertakaikkisen upea. Tämmöistä lisää!

Lopuksi lainaus Orlandosta: As long as she thinks of a man, nobody objects to a woman thinking.


Esityskuvien copyright Ville-Matias Roisko, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.