Mästaren och Margarita / Teater Viirus 4.10.2017

Jo toinen ruotsinkielinen teatteriesitys mulla tänä syksynä - johan nyt on maailmankirjat sekaisin. Mutta nyt oli oikeasti tekstitys. Kyseessä siis ensimmäinen vierailuni helsinkiläiseen Viirus teatteriin, ja teatterin upouusiin toimitiloihin Jätkäsaareen. Sinne minut veti heidän tulkintansa Bulgakovin Mestari ja Margarita-kirjasta eli Mästaren och Margarita. Kansallisteatterin versio oli loistava, mutta toivoin että tämä olisi ihan erilainen.

Toiveeni toteutui. Hyvin erilainen oli, jokaisella mahdollisella tavalla. Erinomainen oli tämäkin, ei sillä. Taas kerran mietin sitä miten samasta lähtökohdasta saa niin erilaisia tulkintoja. Sepä juuri on yksi teatterin rikkauksia, ja syy siihen miksi jaksan katsoa vaikka kuinka monta versiota esim. Macbethistä. Jokainen tuotanto on erilainen näkemys.

Islantilainen Egill Pálsson on sekä dramatitoinut että ohjannut tämän rakennustyömaalta liikkeelle lähtevän version. Viiruksen uutta tilaa hyödynnetään Milja Salovaaran lavastuksessa hyvin; Margarita vaeltaa yläkäytävällä ja nosturisysteemit vievät esiintyjiä aika korkeallekin välillä. On betonia, keltaista kypärää ja kipinät leiskuvat. Keskellä lavaa kohoavat kaivinkoneen kauhat, ikuisesti betoniin jähmettyneinä. Betonimyllyä käytetään esityksessä myöhemminkin, todella nerokkaasti. Työmaalta liu'utaan pimennyksen kautta kirjailijoiden keskustelua seuraamaan, ja siihen se Wolandkin sitten tulla tupsahtaa, kera apulaistensa. Pitäähän se osallistua Jeesusta koskevaan väittelyyn. Sujahdamme kirjan maagiseen ja ihmeellisiä tapahtumia täynnä olevaan maisemaan reippaaksi kolmeksi tunniksi.

Wolandin kertomana pääsemme todistamaan Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen kohtaamisia, no, hänellä nyt oli näppinsä pelissä jo silloin. Nauratti kovasti valtavat tanssiaiset; tämä porukka avaa sihauttaen kaljatölkit. No, peilipallo on mahtava.

Näyttelijäporukka on ihan timanttia. Suurinta osaa olen nähnyt muiden teatterien lavoilla, ja hyvin nämä roolitukset toimivat. Maria Ahlroth oli viilipyttymäisen tyyni Woland. Sellaisella hiljaisella ja vaativalla tavalla lumoava, mutta ei kovinkaan saatanallinen tai taikurillinen. Minna Haapkylä oli eteerisen kaunis Margarita, joka aluksi lipui näyttämön halki kuin enkeli tai haamu. Mutta kyllä tämä Margarita lopuksi polki jalkaa ja huusi voi vittua. Iida Kuningas hersyvänä Hellana ja totisena Pontius Pilatuksena oli loistava. Martin Bahnella oli lukuisia rooleja, mutta minuun iski koviten Korovjej, tuo Wolandin taikurimainen apuri. Oskar Pöysti tukkaa raastavana Iván-ressuna pöpilässä, mikä intensiteetti! Robert Enckell oli oivallinen myös muissakin osissa, mutta hyytävänä Azazellona parhaimmillaan. Ja ei pidä toki unohtaa steppaavaa uolialastonta Stiópaa :-) Ja sitten vielä Tobias Zilliacus, jonka Mestari oli vahva ja Jesjua Ha-Notsri tyynen alistuva.

Yksi esityksen ehdottomia helmiä oli livebändi! Näyttelijät hilppasivat aina välillä lavan takanurkkaan, missä oli pienimuotoinen treenitila. Sieltä käsin sitten soiteltiin, mieletöntä! Behemot-kissa (Ville Kabrell) ei turhaan puhunut, vaan antoi kitaran puhua puolestaan. Hän vastasi myös musiikin sävellyksestä. Aivan mainioita että siellä soitellaan kuka mitäkin instrumenttia, ja soittimia vaihdellen. Musiikki oli räimivää ja terävää - ei mitään voimaballadeja näille vaan kunnon industrial/metallimättöä.

Olin yleisössä varmaan ainoa joka käytti tekstitystä omassa puhelimessani. Istuin takarivissä (eli n. 4. rivi) ettei puhelimen valo häiritsisi ketään. Mutta se oli kyllä aika himmeä, ja pidin puhelinta alhaalla jalkojen päällä, ettei se ehkä olisi muutenkaan. Pääsääntöisesti tekstitys toimi hyvin, mutta eihän se ihan kaikkea suomentanut, läheskään. Vaikka pari kertaa kieli vaihtuikin lennossa ruotsiksi, muutaman lauseen ajaksi! Onneksi kaikki puhuivat kauhean selkeää ruotsia ja ymmärsin valtaosan ilman laitettakin. Välillä tuli pitkiä taukoja että tekstitys jäi johonkin, mutta ei sekään nyt niin haitannut. Mutta se oli ihan välttämätön, jos ei muuten niin henkisenä tukena ainakin.

Milja Salovaara on suunnitellut myös yllättävän arkisen puvustuksenkin. Woland on pukeutunut jakkupukuun kuin kuka vaan virkanainen, ja korkeilla koroillaan tepsuttaa menemään. Lauri Lundahlin valosuunnittelut toimii kyllä hienosti, valon ja varjojen vuorotteluna.

Varsin kelpo teatteria tämä eli ehdottomasti kannattaa suunnata Viirukseen ja mennä ennakkoluulottoman rohkeasti katsomaan! Äänisuunnittelussa olisi voinut volyymia hieman vähentää, ainakin alussa työmaan poraus/yms äänet meinasivat halkaista korvat. Myös pituudesta olisi voinut inasen karsia. Mutta muuten katsoin tätä enemmän kuin mielelläni.


Kuvien copyright Jonatan Sundström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri 1.10.2017

Wauuu, punanenäklovnit Mike ja Zin ovat täällä taas! Kyllä heidän paluutaan on odotettukin. Siis ihan uuden esityksen kanssa, vaikka vanhat klassikot Juoksuhaudantie ja Punainen viiva vetävät katsojia ja kiertävät Suomea edelleenkin. Mutta nyt siit ihan uusinta uutta. Vanha HC Andersenin satuklassikko Keisarin uudet vaatteet on koko perheelle tarkoitettu satu, josta klovnit ovat vääntäneet oman reilun tunnin mittaisen versionsa. Ja meno on tuttua: satukin käydään läpi kahden klovnin voimin, mutta siinä samalla soitellaan ja laulellaan kaikenlaisia biisejä, kommentoidaan maailman menoa, osallistetaan yleisöä ja nauratetaan porukkaa.

Katsomossa oli lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä ilahduttavan paljon lapsiperheitä - ja lapset kyllä ottivat kaiken ilon irti tästä. Lapset oikein innostuvat huutelemaan, kun saavat lavalta hieman avitusta. Karkkipäivän peruminen tai kotiarestilla uhkailukaan ei auta. Ja lopuksi: "Keisari on nakupelle" kuuluu kirkkaalla tytön äänellä. Mutta kyllä me aikuisetkin saadaan osallistua!

Satu lienee kaikille tuttu, eli pöyhkeä ja itsekäs keisari lankeaa kahden veijarin (tässä versiossa Maukka ja Henkka) ilkikurisen juonittelun uhriksi. Nämä päättävät pukea keisarin näkymättömiin vaatteisiin. Jotka ovat näkymättömät siis kaikille tyhmille eli kukaanhan ei kehtaa ääneen sanoa että keisari on nakupelle. Paitsi yksi lapsi yleisön joukosta. No niinpä. Maukka ja Henkka jatkavat hihitellen matkaansa, aina Ruotsiin asti, perustamaan yhtä vaateketjua... Ai, eikö sitä ollutkaan alkuperäisessä sadussa? No, ei tässä muutenkaan mennä ihan kirjan mukaan. Koska mukaan on saatu soviteltua niin sote-uudistukset, pierutyynyt, vaihtoehtoiset totuudet ja siniset tulevaisuudet. Huumoria on tarjolla niin lapsille kuin aikuisillekin. Kun huijaa, pitää huijata niin hyvin että itsekin uskoo siihen.

Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) ovat kumpikin multi-instrumentalisteja ja hyviä laulajiakin. Musiikit on soviteltu taitavasti esityksen lomaan, dramaturgisesti juuri sopiviin kohtiin. Kuten aiemmissakin Punaisessa viivassa ja Juoksuhaudantiessä, niin nytkin biisivalinnat on tehty todella taiten ja esityksen teemoja tukien. Aviciin Liar Liar, Abban Dancing Queen, Beatlesin Come Together, Elviksen Suspicious Mind... Valehtelua, yhteisöllisyyttä, ja hieman kuninkaallisia teemojakin! Näemme, tai oikeastaan emme näe, näkymättömän kitarankin. Tai kuka näkee ja kuka ei, tyhmyys kun on periytyvää kuulemma.

Taas kerran Red Nose Company iskee kultasuoneen ja tuloksena on hirveän viihdyttävä ja pikkaisen anarkistinenkin esitys. Kyllä tämän parissa olisi viihtynyt pidempäänkin kuin reilun tunnin, mutta ymmärrän pienempien katsojien jaksamisen. Onhan tässä opetusta ja sanomaa: luottakaa itseenne, olkaa rohkeita, sanokaa oma mielipiteenne. Niin, sekä aikuiset että nuoremmatkin katsojat voisivat ehkä ottaa opikseen.

Performanssin jälkeen sai mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä ja turisemaan klovnien kanssa. Ja ottamaan kuvia, jonka tämäkin teatteribloggaaja käyttää heti taas hyväkseen.

  

Esityspaikaksikin on saatu upea ja loistelias Aleksanterin teatteri, joka on varsin päheä paikka. Mikäs muu sitä näin korkea-arvoiselle seurueelle sopisikaan. Tällä erää esityksiä oli vain kolme, mutta esitystä voi ja kannattaa tilata kiertämään ympäri Suomea. Sopii kaikille ja naurattaa kyllä. Ja mahtuu vähän vähemmän hulppeisiin tiloihinkin kun Aleksanterin teatteriin.

Iso kiitos taas kerran Timo ja Tuukka sekä koko Red Nose-väki. Te ootte ihan parhaita!

PS. Juuri saamani tiedon mukaan tammikuulle on saatu kaksi lisäesitystä! 13 ja 23. tammikuuta siis Mike ja Zin jatkavat Aleksanterin teatterissa. Nyt kannattaa hankkia liput heti. Lippuja täältä!


Esityskuvien copyright Tero Ahonen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2017

No nyt on väriä, vauhtia, räväkkyyttä ja tarttuvia rytmejä tarjolla Hämeenlinnan kaupunginteatterissa! Almodovarin leffana tunnettu Naisia hermoromahduksen partaalla sai Suomen kantaesityksensä 14.9. ja esitykset jatkuvat vielä ensi maaliskuulle asti. Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Hämeenlinnaan, olit nähnyt leffan tai et. Sen verran mukaansatempaava tämä Maiju Sallaksen ohjaama musikaali oli.

Tapahtumapaikkana on Madrid ja tarinassa käydään läpi tragikoomisia naiskohtaloita, jotka kiertyvät toisiinsa. On miehiäkin tottakai, hehän ovat monesti kaiken pahan alku ja juuri. On näyttelijätärtä, mallia, siivoojaa, lakimiehiä, äitejä, terroristejä ja vaikka ketä. Värikäs hahmogalleria saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, ja miten nämä muka kaikki liittyvät samaan tarinaan, mutta kyllä käsikirjoittaja Jeffrey Lane saa langat solmittua yhteen. Naisten kohtaloiden keskipisteessä tuntuu olevan ketkumainen Iván (Lasse Sandberg) joka on lipevä joka suuntaan, mutta ah niin hurmaava. Jälkeensä jää rikkinäisiä sydämiä - mutta kosto elää!

Sinikka Salminen (Pepa), Katariina Kuisma-Syrjä (Lucia), Lotta Huitti (Marisa), Liisa Peltonen (Candela) ja Birgitta Putkonen (Paulina) säihkyvät ja säkenöivät elämänmakuisina naisina. Jens Walentinssonin vauhdikkaissa koreografioissa pääsevät sääret säihkymään ja korot kopsaamaan. Lauluäänet soivat suloisesti ihan joka iikalla, römeä-äänistä taksikuskia (Mikko Töyssy) myöten. Hämeenlinnan teatterilla on kova joukko laulu- ja tanssitaitoisia näyttelijöitä ja tässä heitä kanssa hyödynnetään mainiosti. Mm. Johanna Reilin ja Maiju-Riina Huittinen vetävät monta pienempää roolia täysin suvereenisti. Ja sitten on Petja Lähde kaksoisroolissaan muusikkona ja monessa roolissa esityksessäkin.

Tässä Madridissa nappaillaan valiumia ja sotketaan sitä soppaankin, paljasta pintaa vilautellaan, ja on tässä aika näyttäviä ja hulvattomia takaa-ajokohtauksiakin. On mammanpoikaa ja tyhmiä poliiseja ja paljon puhelinsoittoja (huom. aikana ennen kännyköitä!). Pikkutuhmuuksia ja tulipaloja. Putoavia kenkiä ja korkokenkiä ja tanssikenkiä ja ylipäätään kenkiä! Jätettyjä naisia, hulluja naisia, viisaita naisia, bimboja naisia ja kaikenlaisia naisia. Niitäkin jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Lattaritemperamentti nostelee päätään!

Kaikkea tätä ihmissuhdesoppaa hämmentää Antti Parangon johtama erinomaisesti svengaava 6-henkinen bändi, jonka soittajat on sijoitettu lavan molemmille laidoille yläilmoihin. Bändin pukeutuminen noudattaa samaa värien kyllästämää linjaa kuin Eira Lähteisen upean nerokas lavastus ja Satu Suutarin huikean iloitteleva puvustus. Hauskoja yksityiskohtia on paljon (mm. yhdessä kohdassa Almodovarin leffajulisteet). Silmäkarkkia kyllä vaativampaankin makuun. Mustavalkoruudullinen lattia toimii myös katseenvangitsijana. Lisäksi lavalle tuo lisäeloa monipuolisen hieno Veikko Pullin videosuunnittelu.

Musiikkihan on iloinen cocktail lattarisävelmiä. En oikeastaan pidä tämänkaltaisesta musiikista, enkä kuuntelisi sitä kotona. Mutta en voisi kuvitella muunlaista musaa tämmöiseen elämäniloiseen ja värikkääseen musikaaliin. Vaikka tässä on oikeasti aika dramaattisiakin tapahtumia, niin iloiset tanssirytmit vievät meitä eteenpäin emmekä jää vellomaan murheisiin.

Meno on hulvatonta koko 2,5 tunnin ajan, eikä kyllä jätä kylmäksi ketään. Eihän tästä voi kun tykätä!



Kuvien copyright Tapio Aulu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Luulosairas / Tampereen työväen teatteri 29.9.2017

Lähtökohtaisesti Molieren Luulosairas ei ole mikään supersuosikkini, vaan enemmänkin sellaista hauskaa perusviihdettä teatterikatsojille. Jos se on tehty hyvin. Ja Otso Kauton ohjaama versio Tampereen työväen teatterissa on juuri sellaista. Hyvin tehtyä ja hauskaa, mutta silti jotenkin hieman yllätyksetöntä. Ja aivan liian pitkä, 2 h 40 minuutillaan.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1673, se on edelleenkin tosi tykätty näytelmä, ja varmaankin Molieren suosituin. Kansallisteatterissa se on pyörinyt tällä kertaa keväästä 2015 asti, ja suosiosta johtuen on jo siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Edelleen loppuunmyydyille katsomoille. Mikä kumma tässä sitten on niin hienoa että se jaksaa vuosisadasta toiseen viehättää?

Minä en oikein ymmärrä, enkä ymmärrä sitä vielä TTT:n version jälkeenkään. Esityksessä ei siis ole mitään varsinaista vikaa (paitsi se pituus), vaan kaikki on perustoimivaa. Auvo Vihro on aivan mainio kärttyisen hömpässä nimiroolissaan ja muutenkin koko miehitys on herkullinen. Kaikki ampuvat niin reippaasti yli että siitä ansaitsivat jo jonkinlaisen palkinnon. Mika Honkanen on loistava kosija-Tuomaana, Teija Auvinen kaikkeen puuttuvana palvelustyttönä ilkikurisen passeli. Ja kun Miia Selin purjehtii sisään valtavan näyttävässä punaisessa puvussaan, kirjamellisesti rakastajansa notaari (Verneri Lilja) helmoissaan, niin huh!

Itse asiassa juurikin Verneri Lilja vastaa positiivisimmasta yllätyksestä lavalla. Muuthan on moneen kertaan Työviksen näytelmissä nähty ja hyviksi havaittu, mutta nuori Lilja on verrattain uusi tuttavuus. Aiemmin samalla viikolla nähdyssä Kevytkenkäisessä naisessa ei ihan vakuuttanut, mutta Luulosairaassa hänellä on kaksi herkullista roolia. Kurjen lailla jalkojaan ojenteleva rakastajanotaari sekä myhäilevä lipevä sulhaskandidaatin isäpappa. Erinomaisia suorituksia kumpikin! Janne Kallioniemi on oivallisen rocktähtimainen rakastettu ja Heidi Kiviharju bimbohtava luulosairaan tytär. Tommi Raitolehto luulosairaan veljenä koittaa olla jonkunlainen järjen ääni tarinassa, kyseenalaistaen Argonin sairaudet. Turhaan.

Kaikki juonittelevat, kukin kykyjensä mukaan, lähinnä omaa etuaan tavoitellen. Lavalle tulot ovat yliampuvan teatraalisia. Lääkärikin saapuu estradille kuin jumala konsanaan, ukkosen saattelemana. Kornia mutta hauskaa.

Voi näitä tapoihinsa, normeihinsa ja ulkokultaisuuteensa kompastuvia hölmöjä sieluja! Ihmisten karikatyyrejä. Kuin pilapiirroksia jotka heräävät henkiin pilkkaamaan ihmiskuntaa; pakottaen katsomaan peiliin! Välillä on vaikea päättää kuka tyypeistä on vastenmielisin tai niljakkain. Mutta yhtäkaikki, myös erittäin koomisia tyyppejä. Ensimmäinen näytös päättyy ihanan oivaltavasti: näyttämöllä keräännytään lavan etureunaan, katsomaan viihdykkeeksi hankittuja apinoita. Valot syttyvät katsomoon. Siitäs saimme!

Annukka Pykäläisen loistelias pukusuunnittelu on barokkimaisen yliampuvaa, värikästä ja koreilevaa. Sopii näytelmään kuin nenä päähän. Tai kuin peräruiske Arganin hanuriin. Kuten myös Pia Kähkösen kampaukset ja maskit.

Aina on hyväuskoisia ja aina on niitä jotka näitä hyväuskoisia huijaavat. Niin se vaan on. Onko se oikein tai reilua voisi kysyä. Kyllä siitä viihdettä saa revittyä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaikki isäni hotellit / Teatteri Vanha Juko 28.9.2017

John Irving on ollut yksi suosikkikirjailijoistani jo kymmeniä vuosia. Hänen teoksiaan ei ole kai kauhean paljon teatterin lavoille dramatisoituna nähty. Kaikki isäni hotellit esitettiin kyllä KOM-teatterissa 2009 (en tosin nähnyt sitä). Mutta ihmekös tuo, koska nämä kirjat lienevät aika haasteellisia siirtää näyttämölle, monipolvisuudellaan ja rönsyilevyydellään. Sitäkin hienompaa että lahtelainen Teatteri Vanha Juko on tarttunut haasteeseen ja toteuttanut Linda Wallgrenin ohjauksessa Kaikki isäni hotellit! Jukolaisilta olen nähnyt aivan huikeita ja hyvin virkistäviä tulkintoja, esimerkiksi vaikka Rikhard III.

Odotukset olivat siis korkealla, mutta myös jännittyneet. Mitä on tarinasta ja ihmisistä jätetty pois ja karsittu, mitä päässyt lavalle? Lopputulema oli melko perinteistä teatteria, hyvässä ja pahassa. Ei siis mitään hurjan ihmeellistä tai maagista, vaikka siihenkin kirja olisi tarjonnut mahdollisuudet. Mutta voiko tästä tarinasta ylipäätään olla pitämättä? Vinksahtanut perhe reissaa isän hotelli-intohimon pauloissa paikasta, hotellista ja maanosastakin toiseen. Siinä sivussa kohdataan toinen toistaan oudompia tyyppejä, koetaan suuria tunteita ja menetyksiä, mutta toki myös ilon hetkiä ja onnistumisia. Perhettä kohtaavat yllätykset ja kriisit sivuutetaan aika lakonisesti; ei niitä jäädä vellomaan, kuten ei kirjassakaan. Täytetty Suru-koira kulkee mukana ja suru seuraa perhettä takapiruna kaikkien vaiheiden läpi. Ei esitys silti surumielinen ole, vaikka paljon ikävää tapahtuukin.

Näyttelijät suoriutuvat kaikki erinomaisesti. Jarkko Mikkola hieman vaisuna mutta hotelleistaan hehkuttavana isänä on maanläheinen, vaikka pää pilvissä kulkeekin ja hänen vaimonaan Maria Nissi kaiken kärsivänä ja anteeksiantavana. Nissi tekee toisenkin ison roolin, ehkä vielä tärkeämmänkin, Susie-karhuna ja sen sisään kätkeytyvänä "rumana" naisena. Susie on traaginen hahmo, joka oudolla tavalla tasapainottaa perhettä. Berryn perheen lapset ovat kaikki aika eksentrisiä. Etäisimmäksi jää nuorin Egg (Onni Karekallas), jolla ei ole montaa repliikkiä. Hyvin nuorin Karekallas roolista kuitenkin suoriutuu. Sen sijaan vanhempi Karekallas eli Markus Berryjen vanhimpana lapsena on enemmän esillä. Eksentrinen ja tiukkapipoinen Frank kanniskelee mallinukkea äidinkaipuussaan. Hieno roolisuoritus.

Kertojana toimiva John (Jussi-Pekka Parviainen) alkaa nostella puntteja kun ei pysty auttamaan siskoaan Frannya hädän hetkellä. Muuten John on aika väritön hahmo, vaikkakin tämän intohimo siskoa kohtaan saa kierroksia aikaan. Mutta Parviainen hanskaa tyypin hyvin. Kertoja on muuten varmaan kirjaa lukemattomille ihan tarpeen, kun on tämä aika sekava tarina kuitenkin. Omistakin lukuvuosista on sen verran aikaa että yöllä kotiin saavuttuani aloitin uusintalukukierroksen. Perheen nuorempi tyttö Lilly (Minja Koski) on jäänyt lyhyeksi ja se aiheuttaa traumoja. Lilly kommentoi perheen menoa hieman pikkuvanhalla tavalla. Upea roolisuoritus tämäkin. Franny (Ilona Pukkila) on räväkkä ja ehkä hieman tasapainoton, ja Pukkila tuo rooliin sopivaa vauhtia ja särmää. Sohville valuva teini vetää miehiä puoleensa ja siitä seuraa monenlaista.

Paksusta ja monivaiheisesta romaanista joutuu sovittaessa jättämään paljon pois ja jukolaiset vietät esityksen läpi seitsemällä näyttelijällä, satunnaisesti lavalla piipahtavalla valosuunnittelijalla ja ääninauhoilla. Marko Järvikallas dramatisoijana on ollut hankalan haasteen edessä, mutta kyllä tässä on mielestäni onnistuttu. Paljon tapahtumia ja henkilöitä on siis jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Freudin tärkeää hahmoa ei nähdä lavalla lainkaan, vaikka hän on läsnä muuten. Mutta bonuksena haiseva Suru-koira on ihan oikea koira (vaikkakin vääränrotuinen)! Hanna Kaitila vastaa sekä pukusuunnittelusta että lavastuksesta - onnistuneesti. Nyt ollaan perheen olohuoneessa, mitä näppärästi muutetaan aina rakennuksen vaihtuessa. Isot ikkunat huoneen taustalla ovat mukana monessa, ja niitä käytetään oivaltavasti. On varottava avoimia ikkunoita. Sitäpaitsi multa saa aina bonmuspisteitä kun elävää musiikkia käytetään teatterissa - nyt sekä Koski että Parviainen tapailevat pianoa. Ja sitten se limittyy hienosti nauhalta tulevaan musiikkiin. Janne Louhelaisen äänisuunnittelu on muutenkin toimivaa. Esimerkiksi aina salaperäisen valkosmokkisen miehen ilmaantuessa tulee hieman uhkaavaa musiikkia, huu.

Jostain osui silmiini lause että jos pidit Irvingin kirjasta, pidät tästä Jukon versiostakin. Kyllä, allekirjoitan sen kyllä. Nyt kun aloitin uudelleen lukemaan kirjaa muistan miten paljon siitä tykkäsin, ja Irvingin tavasta kirjoittaa ylipäätään. Se romaanin henki on säilytetty tässä teatteriversiossakin. Mutta tottakai tämä on oma itsenäinen teoksensa, eikä tavoitteena olekaan toteuttaa kirjaa yksi yhteen lavalle. Esitys kannattaa nähdä oli kirjaa lukenut tai ei. Se toimii kyllä "omillaankin". Lämminhenkinen ja paljon elämänviisauksia sisältävä (esimerkiksi Win-isän "kaiken kanssa oppii elämään" jäi mieleen) tarina, joka irrottaa arjesta muutamaksi tunniksi.  Menkää siis Lahteen; esityksiä on 29.11. asti.


Kuvien copyright Jarno Keski-Jylhä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Die Hard Tampere / Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi 27.9.2017

No nyt oli! Jotain hieman erilaista, jotain hienoa, jotain hämmentävää! Teatteri Siperia ja Jalostamo Kollektiivi ovat molemmat tunnettuja yhteiskunnallisista ja kantaaottavista teoksistaan, joten mitä tapahtuu kun nämä kaksi kulttuuritoimijaa lyövät hynttyyt yhteen? Siitä syntyy Die Hard Tampere! Alunperin työnimellä Oikeamieliset kulkenut spektaakkeli mitä esitetään Tampereen Lielahdessa, M-Realin (nyk. Metsä Group) lakkautetun sellutehtaan vanhassa hiertämössä.

Ja mikä paremmin sopisikaan tälle esitykselle kuin karu ja kolkko tehdasmiljöö. Esitys on suunniteltu ja rakennettu tilan mukaan, ja kaikuvaa ja korkeaa hallia todellakin hyödynnettään hyvin. Betoniset seinät ja kaikenlaiset tehtaaseen jääneet härpäkkeet pääsevät hienosti esille. Aluksi istumme valkokankaalla rajatussa tilassa, mutta kun se siirretään sivuun pääseekin kolmen hengen esiintyjäporukka valloilleen ihan uudessa mittakaavassa. Valtavat kiitokset valo- ja lavastussuunnittelusta Petri Tuhkaselle ja Raisa Kilpeläiselle (joka on suunnitellut myös mainion puvustuksen). Tilankäyttö on luovaa ja jatkuvasti löytyi uusia elementtejä mitä voi äimistellä. Myös valosuunnittelusta. Loistavaa!!

Aluksi katsojat saavat ihailla valkokankaalta vanhojen mestarien maalauksia, sekä pöydän still life-asetelmaa pääkalloineen ja vihanneksineen (!). Esiintyjäkolmikko Marika Heiskanen, Anna Lipponen sekä Tuukka Huttunen keskustelevat moninaisista asioista kuten terrorismista, radikalisoitumisesta ja minkä suhteen he voisivat olla valmiita olemaan ehdottomia. Leppoisaa jutustelua vakavista teemoista. Ohjaaja/dramaturgi Janne Pellinen on mukana kaiuttimen äänenä, Die Hard-lippis päässään. Sitten pohditaan rakkauden tekoja, millaisia kukin tekisi jos pitäisi kolme sellaista tehdä. Anna halasi ihmisiä ja instituutioita, Marikan teot liittyivät äitiin ja sieniin, ja Tuukka sitten. Tuukka jäätyi ja hymyili pelottavasti...

Puolessatoissa tunnissa ehditään paljon ja kaikenlaista. Jumala (?) soittelee ja sanelee hieman uudenlaista luomiskertomusta, Tuukka kanavoi sisäistä Cate Blanchettiaan Galadrielin roolissa (muutenkin Taru Sormuksen Herrasta-kohtaukset ovat itselleni yksi illan huippukohdista), nautitaan reipashenkisestä perhejoulusta, mutta päästään myös Die Hard-leffan väkivaltaisiin tunnelmiin. Monipuolista, yllättävää ja viihdyttävää. Mutta ei tämä pelkkää sekopäistä kohellusta ja vihannesten tappamista ole. Kuulemme sitaatteja kiinnostavista teoksista, jotka herättävät ajatuksia ja saavat pohtimaan monenlaisia asioita. Jos kerran muita ei voi muuttaa kuin itseään ja omaa käytöstään, miten sitten voisi toimia? Voidaanko maailmaa ylipäätään enää pelastaa? Tai ihmistä? Mitä tavallinen pieni ihminen voi tehdä toisin? Ja miten pääsisimme terrorismista eroon...? Isoja kysymyksiä, mutta niitä pohdin kotimatkalla.

Mutta onko rakkaudella ja sen levittämisellä mahdollisuutta muuttaa maailmaa, se on hyvä kysymys. Die Hard Tampere ei tarjoile vastauksia, mutta paljon pohdittavaa ja pureksittavaa. Tämä esitys on vähän semmoinen runsaudensarvi ja sillisalaatti, missä saa välillä nauraa liki hirnuen, ja välillä meinaa liikutus saada silmät valumaan. Camus'n näytelmä Oikeamieliset toimi varmaan monenlaisena innoittajana tähän, ja sen terrorismiteemaa käsitellään myös. Kuka muuten tekisi Oikeamieliset näyttämölle Suomessa näinä aikoina?

Loistavaa että tamperelaiset teatteriryhmät lähtevät ulos perinteisistä teatteritiloista ja esiintyvät hieman erilaisissa paikoissa, kuten nyt vaikkapa uittotunnelissa taikka hiertämössä. Lisää tämmöistä! Hieman hankalampi niihin saattaa olla päästä kuin "normaaleihin" teatterisaleihin, ja lisäksi vaatetuksen on oltava muuta kun mekko ja pikkukengät-tyylistä. Die Hard Tamperettakin katsomaan tulevien kannattaa varustautua lämpimillä vaatteilla, nimittäin tilassa on aika koleaa. Paikan päällä on kyllä lämpimiä huopia, mutta toppatakki ei ole lainkaan liioittelua. Semminkin kun esityksiä on joulukuun puoliväliin asti...

Kiitos koko työryhmälle taas kerran yhdestä ajatuksia herättävästä esityksestä. Iso kiitos myös käsiohjelman kirja/taulu/musiikki-listasta.



Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevytkenkäinen nainen / Tampereen työväen teatteri 26.9.2017

Jaahas. TTT:n Kevytkenkäinen nainen (A Round-Heeled Woman) on näytelmä vanhemman naisen tarpeesta kokea vielä kerran seksiä miehen kanssa kenestä pitää. Ennenkuin täyttää 67. Tässä on lähtökohta ja sitten reilut pari tuntia seurataan naisen seikkailuita kirjeenvaihtoilmoitukseen vastanneiden miesten parissa.

Jane Juskan ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva näytelmä esittelee meille Janen. Vanhenevan naisen joka on omistanut elämänsä äidinkielenopettajan työlle, vapaaehtoistoiminnalle - ja elänyt ilman seksiä kolmekymmentä vuotta. Kirjat, ja varsinkin Anthony Trollopen kirjat itsellisine sankarittarineen, tuovat lohtua ja seuraa. Jopa niinkin paljon että että Janen suosikkisankaritar neiti MacKenzie ilmaantuu viktoriaanisissa röyhelöissään kommunikoimaan Janen kanssa. Neiti Mackenzieltä Jane saa vertaistukea ja keskusteluseuraa.

   

Sitä muuta seuraa ilmaantuu sitten kirjallisuuslehden seuranhakuilmoituksen jälkeen. Kaikenlaisia könsikkäitä jotka eivät ole kuulleetkaan Trollopesta ja ajattelevat vain seksiä, tissejä, rakastajatarta, omaa kirjaansa ja ties mitä. Miehiä jotka ovat valehdelleet ikänsä tai muita tärkeitä tietoja. Janella on kolme kriteeriä potentiaalisille miesystäville: ei republikaaneja, ei ukkomiehiä eikä mitään kauhean poikkeavaa. Ja kas kun heti jo ensimmäinen treffiseuralainen on tissifanaatikko taksikuski, joka taatusti äänestäisi Trumpia.

Jane tapaa myös sivistyneen ja fiksun miehen, mutta valitettavasti tämä on muka aivan liian nuori 33-vuotiaana. Harmi. Menneisyyden "haamut" putkahtelevat esille mitä yllättävimmistä paikoista ja opimme lisää Janen ongelmallisesta äitisuhteesta sekä mitä on tapahtunut hänen kadonneelle pojalleen.

Sinällään Jane Juskan ja Jane Prowsen kynäilemässä näytelmässä ei ole mitään vikaa, ja nauroinkin moneen kertaan. Silti en tullut tempautuneeksi teatterin taikamaailmaan millään tasolla. Maarit Pyökärin ohjaus on kyllä varmaotteista ja näyttelijätkin osaavat hommansa. TTT:n Suuri näyttämö on ehkä hieman liian suuri tälle näytelmälle, mutta kyllä Pirjo Liiri-Majavan lavastus sen täyttää. Sinikka Sokka on reipas Jane, joka koittaa olla positiivinen lukuisien pettymyksienkin jälkeen. Hän on selvinnyt epäonnistuneesta avioliitosta, muodonmuutoksestaan ja lapsensa katoamisesta - ja sinnittelee nyt sitten seksinetsinnässäkin.

    

Ilmari Saarelainen ja Esko Roine tekevät lukuisia enemmän ja vähemmän niljakkaita rakastajarooleja, vuosikymmenien kokemuksen tuomalla rutiinilla. Samuli Muje on sopivan ryhdikäs toisena Trollope-fanina, joka nyt sattuu pitämään vanhemmista naisista. Teija Auvinen ja Minna Hokkanen tekvät monia rooleja, myös Janen kikattavina ystävättärinä. Teatterin nuori kiinnitys Verneri Lilja koittaa omalla tavallan paikata hänen ja äitinsä välejä.

Musiikkia käytetään monipuolisesti, ja siitä plussaa!

Ei tämä ihan mun teekupillinen ollut, mutta sinällään hienoa että hieman tabusta aiheesta eli vanhemman naisen seksitarpeesta tehdään näytelmä. Aino Piirolan suomentama teksti on suorapuheista ja hetkittäin aika räväkkääkin, ja asioista todellakin puhutaan niiden oikeilla nimillä. Itsensä hyväksyminen on tärkeää, missä iässä hyvänsä.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.