Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri 16.6.2017

En kauhean montaa Niskavuori-näytelmää ole nähnyt, mutta olihan tämä pakko mennä katsomaan. Koska Pyynikin kesäteatteri, Miika Muranen ja... no, siinäpä ne tärkeimmät syyt. Niskavuoren nuori emäntä taipui tällä kertaa musikaaliksi, tai ennemmin ehkä musiikkiteatteriksi. Hella Wuolijoen kaunis kieli kuuluu esityksessä hyvin.

Kohtuuhyvin taipuikin. Keli suosi ensi-iltayleisöä ja lämpimiä tunteita koettiin lavallakin. Tai "lava" on Pyynikin kohdalla ehkä turhan rajaava ilmaus, sillä koko pyörivän lavan ympäristöä hyödynnetään hyvin. Jotenkin tuntuu että kaikki Pyynikillä esitettävät näytelmät sopivat siihen miljööseen kuin nenä päähän. Oli se sitten Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (kyllä, kävin katsomassa tätä puskafarssien kruunaamatonta kuningasta 2001) tai Tuntematon Sotilas (1997). Aina kimmeltää Pyhäjärvi taustalla ja tuuli suhisee korkeissa männyissä.

      

Hyvin se Niskavuoren komea hirsitalokin siinä istuu. Niskavuoren talossa on komea isäntä Juhani (Mikko Nousiainen), kiltti emäntä Loviisa (Maria Pere), Juhanin sisarukset vaisu Antti (Olli Riipinen), pirttihirmu Heta (Petra Karjalainen) ja pyryharakka Kustaava (Ronja Alatalo) sekä iäkäs äitimuori (Sari Havas). Alussa elo tuntuu auvoiselta; Loviisan ja Juhanin lempi kukoistaa, Juhani valitaan valtiopäiville ja porukka voi pistää tanssiksi ja lauluksi. Mutta sitten Loviisalle selviää katkera totuus: meijerska Malviinan (Elina Keinonen) lapsi onkin Juhanin! Tämä kolmiodraama värittää ja varjostaa sitten loppunäytelmää. Loviisa suivaantuu asiasta, lähettää Malviinan poiskin, mutta miehensä mielestä ei saa tätä katoamaan. Mutta koska Loviisa on vahva nainen, hän kovettaa mielensä ja keskittyy talonpitoon. Sekin syö naista, että jossain kohtaa Juhani tunnustaa naineensa Loviisan tämän isän rahojen takia.

  

Komedia tämä ei kyllä ole, eikä yleisöäkään paljoa naurata, muutamia hymähdyksiä ja tyrskähdyksiä lukuun ottamatta. Heta niitä sai aikaan, niin topakan ja perintölakanoistaan kaksin käsin kiinnipitävän Hetan Petra Karjalainen maalaa. Tämä kun laulaa Kielikeitoa, niin on kuin vähän suurempaakin petoa siinä esiin manattaisi (tästä linkistä voit katsoa pienen pätkän pressitilaisuudesta niin saat pienen aavistuksen miltä Heta näytti ja kuulosti). Kun Loviisa sydäsuruissaan karkaa, niin Heta haluaa antaa tälle selkäsaunan. Äidin kuolema on kuitenkin myös Hetalle tosi kova paikka. Heta nouseekin yhdeksi suosikkihenkilökseni koko Niskavuoren porukasta.

   

   

Ohjaaja ja musikaalisovituksen tekijä Miika Muranen luotsaa joukkokohtauksia aina hienosti ja niin nytkin. Siinä piiat ja rengit ja muu Hiskavuoren väki pistää jalalla koreasti Jenni Nikolajeffin koreografioita; viikatteiden ja ämpärien keralla. Tykkäsin myös henkilöohjauksesta; hahmot elivät ja kehittyivät kukin omaan suuntaansa. Varsinkin vahvat naiset olivat pääosassa ja heissä muutokset näkyivät eniten. Erityisesti Loviisassa. Loviisa vajoaa Malviinan ja Juhanin suhteen paljastumisen myötä synkkiin vesiin, mutta nousee sieltä entistä vahvempana. Ehkä hän kanavoi miestään kohtaan tuntevan kaipuun ja rakkautensa Niskavuoren arjen pyörittämiseen, ja onnistuu siinä hyvin. Maria Pere on Loviisana erinomainen. Loviisasta tulee topakka ja tiukka talousihminen, joka ei elättele romanttisia kuvitelmia miehensä suhteen. Lopussa heidän Malviinan myötä viilenneet välinsä sulavat ehkä aavistuksen. Ainakin se verran, että elämä voi jatkua Niskavuoressa Loviisan komennossa.

  

Sari Havas tekee Niskavuoren vanhan emännän lisäksi myös toisen roolin eli Malviinan äiti Jusena. Rempseä, rahanahne ja hauska mummo tuo hieman hilpeyttä muuten aika raskassoutuiseen näytelmään. Myös Puntti Valtonen Loviisan isänä keveyttää tunnelmaa. Koko muukin ensemble esiintyy vauhdikkaasti ja erityisesti hyvin tanssien ja laulaen.

Pakollinen suomalaisen kesäteatterin kännikohtauskin on mukaan saatu, kun Juhani hukuttaa Malviinamurheitaan pulloon. Hyvin Mikko Nousiainen humalaistakin Juhania esittää, ei sillä. Vesikorvo kyllä hieman selvittää päätä. Pakkokin selvitä, kun taloon on tulossa korkea-arvoisia vieraita Meurmania ja Yrjö-Koskista.

Kansanmusiikibändi Saaga Ensemble soi upeasti Pyynikillä Joonas Mikkilän johdolla ja tämän sovittaman musiikin tahdissa. Musiikki sopii mielestäni hyvin sekä kesäteatteriin, Pyynikille että Niskavuoreen. Varsinkin näyttävät joukkolaulukohtaukset toimivat. Okei, välillä niistä tulee ehkä mieleen Värttinä, mutta siihen kehtaa verratakin. Kun naisjoukko alushameissaan manaa Pyhäjärvelle päin niin väreet nousevat katsojan selkään. Sitä odottaa jo myrskytuulen nousevan järven selältä ja pyyhkäisevän koko Niskavuoren yli.

Marjaana Mutasen pukusuunnittelu oli mahtavaa, taas kerran. Se lisäksi että puvut oikein henkivät suomifilmiestetiikkaa, niin ne ilmensivät hyvin kantajansa tunnetiloja, erityisesti naisilla. Alussa kaikilla on sinisen ja harmaan eri sävyjä. Heta mustissaan on kuin joku Tuonelan airut, mutta loppua kohtaan hänenkin vaatteensa saa aavistuksen vaaleampia sävyjä, samalla kun Hetakin ehkä hieman pehmenee. Ruosteenruskea on jo tosi värikäs mustan jälkeen. Myös puvun malli muuttuu kevyemmäksi. Malviinalla provosoivasti kirkkaanpunainen hame; väri mitä kukaan muu ei käytä. Se loimottelee milloin mistäkin puun takaa, vielä sen jälkeenkin kun Malviina on ajettu Niskavuoresta pois. Vauhdikas Kustaava hohtaa kanarialinnunkeltaisessa leningissä. Parhaiten muutos näkyy kuitenkin Loviisan asuissa. Alussa heleän sinistä ja kevyttä, mutta mitä enemmän Loviisa löytää itsensä ja alkaa tosissaan emännöimään, sitä tummemmaksi ja raskaammaksi käyvät asutkin. Bravo!

  

Lavasteissa (Liisa Ikosen suunnittelemissa) liikutaan perinteisillä linjoilla. Malviinan turvekattoinen mökki, bändin punainen perinneaitta ja komea Niskavuoren hirsilinna. Sen reunoilla kiertävät sydänkoristeet kiinnittivät heti huomion. Mistä saisi rakkautta tähän tupaan? Sydänkoristeteema jatkuu aitassakin. Loviisan ja Juhanin heleän kaunista yhteislaulantaa voit kuunnella Polku-laulussa, näytelmän alusta, kun kaikki on vielä hyvin.

Mitäköhän moitittavaa mä keksisin? Ai niin! Niin paljon kun tatuoinneista tykkäänkin, niin en tiedä miten hyvin ylävartaloltaan liki kokonaan tatuoitu renki sopii Niskavuoreen :-) Ehkä semmoinen renki pitäisi paidan yllään ja joku toinen on sitten paidatta? (Kaikesta sitä voinkin "moittia").

Kokonaisuutena tämä musiikillinen Niskavuori-versio sopii varmasti monelle. Perinteisen suomiklassikkokesäteatterin ystäville, musiikkiteatterin ystäville, Pyynikin kesäteatterin ystäville. Esityksiä on 12.8. asti ja Pyynikin suureen katsomoon mahtuu varmasti vielä mukaan.


Kuvat otin itse 31.5. pressitilaisuudessa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

FIIF keskiviikkona / Ylioppilasteatteri 14.6.2017

Mielestäni FIIF tarjoaa hyvää vastinetta rahoillesi. 16 euron lipulla (tai 55€ neljästä illasta) näkee kuusi (6) erilaista improryhmää. Keskiviikkona esitys venyi aina 23.10 asti, eli 4+ tuntia nauruhermojen kutkutusta ja viihtymistä koko rahalla. Yhden illan jälkeen en voi vielä sanoa olevani mikään asiantuntija, kaukana siitä, mutta varsin monipuolisen kuvan improesitysten nykytasosta sain kyllä.

Se mikä muuten pisti silmään illan aikana oli se kannustava ja hyvin innostunut yleisö. Ja ylipäätään ilmapiiri oli tosi rento ja kiva. Eväät viihtymiselle siis.

Illan eka akti oli Tampereen oma ylpeys JadaJada Improv ja esitys nimeltä Mouthful. He pyysivät yleisöltä pitkän sanan sellaisella kielellä mitä kukaan ryhmästä ei puhuisi. En tiedä minkäkielinen sana oli, mutta siitä lähdettiin liikkeelle kumminkin. Tilanteet ja tyypit vaihtuvat läpsystä lennossa, ja aiheet ne vasta vaihtuvatkin! Parinvaihdosta huumekauppaan ja monen mutkan kautta päädytään luostariin. Välillä ryhmän coach Trent Pancy antaa suuntaviivoja. Juhlitaa homohäitä, mukana on kirahvia, kummituksia ja vaikka ties mitä. "You don't have an option" ja "starter kit" on pari jatkuvasti esiin pulpahtavaa fraasia. Mutkien kautta päädytään takaisin siihen mistä palattiin - ja näin tuli se vieraskielinen sana selitettyä! Huh mikä vauhti ja meininki! Pidin kovasti. Varsinkin ryhmän pitkänhuiskea kazakstanilainen vahvistus Boris Kashentsev kirahvina oli loistava, mutta kyllä kaikki olivat huikeita!

Foxy Freestyle tuli Berliinistä ja esityksenä Strangers in the Night. Ajatuksena on että ryhmän kaksi miesjäsentä esittävät kahta tyyppiä ketkä joutuvat viettämään yön yhdessä samassa paikassa. Yleisöltä saatiin miehille nimet (Anthony ja Carl), tapahtumapaikka (sauna), miksi he ovat siellä (Anthonyn potkaisivat vanhemmat kotoa ja toisen pitää laihtua, siksi on rakentanut saunan). Lisäksi vielä Carlin intohimo on kutominen. Näillä spekseillä mennään, ja esiintyjät eivät tiedä kuin omat juttunsa. Kosketinsoittaja säestää tapahtumia. Siellä saunassa sitten herrat tutustuvat, vihtovat ja vaihtavat kuulumisia. Välillä takautumina hyppelehditään menneisyyteen, siten saadaan ryhmän naisjäsenellekin hommia. Miesten menneisyyksistä paljastuu vaikka mitä; Carlin selän iso penis-tatuointikin omn peräisin vankila-ajoilta. Välillä on tosi vaikea uskoa että tyypit suoltavat tarinaa sitä mukaan kun homma etenee. Mutta se on impron juoni se.

Pienen tauon jälkeen siirrymme illan toiseen osuuteen. Lontoosta tuleva show on nimeltään Phil Lunn is...   Pitkänhuiskea laulajatar istuu koskettimien takana ja kysyy yleisöltä kahta nimeä. Hänestä tulee Marjo Alexandra, täksi illaksi luotu viettelevä kabareelaulaja, ja yleisön vihjeiden mukaan hän on kotoisin Pärnusta. Pärnuhan tunnetaa juustoistaan (!), joten juustoaiheinen on eka kappale. On kuulemma 14-vuotiaana kirjoitettu hittibiisi. Marjo Alexandra esiintyy ensimmäistä kertaa 30-vuotisen uransa aikana Tampereella, ja vastaanotto on oikein lämmin. Riehakas suorastaan, koska yleisö suorastaan syö hänen kädestään.

Opimme myös että Marjo erosi poikaystävästään, koska tämä sytytteli tavaroita tuleen (tämän yleisö kertoo myös). Siitä kuulemme sitten biisin, loistavine riimeineen "Again, ashes on the floor. Again, where is my wooden door." Välillä Marjo Alexandra poimii yleisö joukosta tyypin korjaamaan valoköynnöksen. Kuulemme myös että nykyään hän asuu Australiassa (yleisö taas muistuttelee) ja viimeisin hittibiisi kertoo huulipunasta (kuulemme myös Lipstick-biisin toki). Käsittämättömän hieno ja hauska show! Monipuolisia biisejä ja hyvin vedetty (ja taas kerran ihan käsittämätöntä että tämä kaikki oli improttu)!

Ranskalainen Impro Infini veti show'n nimeltä Décibel. Tätä odotin kovasti, koska luvattiin fyysistä teatteria yhdistettynä ääniefekteihin. Yleisö sai ensi luetella meluisia paikkoja (mm. vesivoimala, rokkikeikka, lastentarha, kaivostehdas) ja hiljaisia paikkoja (mm. hautausmaa, avaruus, arkisto, meditointikeskus...) ja siitä sitten lähdettiin. Muusikko säesti aivan helkkarin hienosti, ja soitti mm. hang-nimistä sveitsiläistä soitinta jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Kuin ufo! Äänestä tuli hieman mieleen steel pan. Wikipedia kertoi sen olevan idiofoninen lyömäsoitin. Okei. Tähän oli kuiteskin yhdistetty tietsikka tai jotain muita luuppauksen mahdollistavia härpäkkeitä että soittaa veti pätkän hangilla ja se jäi taustalle pyörimään ja antamaan rytmiä. Sitten soitteli kitaralla päälle.

Mutta siis esitykseen. Päällimmäisenä jäi mieleen se muusikon ja muiden esiintyjien saumaton yhteispeli. Harmikseni osa esityksestä tapahtui lattialla jonne ei paikaltani näkynyt. Tässä oli jotenkin monta irrallista sketsiä, eikä mulle ainakaan valjennut miten ne meluisat ja hiljaiset paikat niinkun näkyivät. Yhdessä vaiheessa taidettiin olla imurin sisällä ja sitten oli joku Tohtori Frankenstein-juttu missä potilas kursittiin kasaan ja herätetiin henkiin. Osa jutuista meni multa ohi eli en tajunnut mitä niissä tapahtui. Ja sitten oli sellainen autolla-ajokohtaus, josta tuli ihan mieleen kyllä loistava Dark side of the mime! Lisäksi vauvoilla jongleerausta, mielikuvissa toki vain. Paljon esiintyjät tekivät erilaisia ääniefektejä, ja muusikkokin pääsi lavalle. Ihan jees, mutta hieman oma into herpaantui kun ei nähnyt tai ymmärtänyt kaikkea.

Tauon jälkeen sitten FIIF-kurssilaisista koottu ryhmä nimeltään Flicker. Mukana 3 romanialaista, 3 suomalaista yksi jenkki ja yksi virolainen. Ryhmän coach Chris Mead. Yleisö kertoi porukalle paikan minne ihmiset menevät rentoutumaan ja se oli tällä kertaa ranta. Sitten seurasimme erilaisia rantajuttuja tai tilanteita mitä voi tapahtua rannalla. Osa porukasta teki aaltojen, lintujen tai tuulen ääntä. Aina kaksi ihmistä oli "suorittamassa" rannalla jotain ja seuraava tyyppi tuli, ja edellisestä kohtauksesta jäi aina toinen. Näin jatkettiin kunnes koko 7 hengen poppoo oli esiintynyt, kukin kahdessa eri roolissa. Kokonaisvaikutelma oli hieman staattinen ja epätasainen. Aika moni pari tyytyi vain istumaan ja puhumaan. Toiset jutut, ja toki toiset esiintyjätkin, olivat hieman kömpelöitä ja kökköjä. Osa taas sujuvia ja hauskoja. Kaikkien äänikään ei kuulunut kunnolla, ilman mikkejä kun pelataan. Ehkä illan heikoin lenkki.

Illan päätteeksi ammattilaiskaksikko Scram! eli chicagolaiset Joe Bill ja Jill Bernard vetivät kahden hengen (ja yhden pianistin) voimin oman show'nsa. Yleisön sana heille oli herttanen. En oikein keksi miten se esityksessä oli mukana. Taas kerran huomasin tipahtaneeni kärryiltä monta monituista kertaa, vaikka tässä ihan kyllä puhuttiinkin (ja paljon!) ja ymmärrän kohtuu hyvin englantiakin. On tavaamista, on veneilyä, on Carlos. Välillä tuli tunne että esiintyjät puhuivat itsensä pussiin ja selviytyvät sieltä ulos vain niukin naukin. Tässä oli usea tarina limittäin/päällekkäin, ja kyllä mua hetkellisesti nauratti, aika hysteerisestikin, se Carlos-kuvio. Mutta muuten olin hieman ehkä pettynyt. Tai ei, pettynyt on väärä sana. En tiedä mitä odotin, kun ei ollut odotuksia. Mutta ajattelin että kierisin huutonaurukohtauksessa koko esityksen ajan, kun kyseessä oli kummiskin ekaa kertaa festarin historiassa PÄÄesiintyjät, eikä vai muuten vaan vikana olevat. Ilmeisesti kuitenkin kaikki muut tykkäsivät paljon. Ja tykkäsinhän minäkin, mutta en kierinyt lattialla aurusta. Tämä oli kaiketi sitten hieman älykkäämpää improa?

Kaikenkaikkiaan illasta jäi tosi positiivinen fiilis. Kaikilla oli kivaa, tunnelma oli katossa (takaosassa Ylioppilasteatterin salia oli myös baari auki) ja esiintyjät olivat hyviä. Ensimmäinen kosketukseni kansainväliseen impromeininkiin oli siis parempi kuin hyvä kokemus! Lisää tätä.


Kuvien copyright Ville Välimäki
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Peter Pan / NT Live 12.6.2017

Alunperin en ajatellut mennä katsomaan koko Peter Pania, mutta kun Smack The Jack-Jukka kutsui a oli vapaa maanantai, niin mikä jottei. Ja kun ainoa teatterissa näkemäni Peter Pan on omintakeinen mutta loistava Teatteri Lahjattomien Jonkun on oltava Pan parin vuoden takaa.

Ja onneksi menin, sillä tämähän oli vallan loistava. Koko perheen näytelmä oli vauhdikas ja värikäs tulkinta J. M. Barrien satuklassikosta. Tässä oli pitkälti samat tekijät kuin edelleenkin Briteissä kiertävässä Jane Eyressä, joka sekin nähtiin NT Livessä, ja oli loistava. Bristol Old Vicin sakki osaa siis tehdä hienoja esityksiä. Ohjaaja Sally Cookson, lavastussuunnittelija Michael Vale, pukusuunnittelija Katie Sykes, valosuunnittelija Aideen Malone, säveltäjä ja muusikko Benji Bower, liikesuunittelija/ohjaaja Dan Canham jne. Jos kerran porukka pelaa näin hyvin yhteen niin mikä jottei. 

Jane Eyrestä oli napattu myös sen pääosanesittäjät eli Madeleine Worrall Wendyksi sekä Felix Hayes moneen rooliin (mm. Smee, herra Darling, toinen kaksosista). On muuten aika hyytävä Smee!

Tämä Peter Pan muuten sai ensi-iltansa Bristolissa jo 2012, ja siirtyi Lontooseen National Theatreen viime vuoden marraskuussa. Osa näyttelijöistä on samoja, mutta esim. Felix Hayes ei ollut alkuperäisessä lainkaan. On myös jännää että kahden pääroolin (Wendyn ohella) eli Peter Pan ja Captain Hook esittäjät vaihtuivat. Bristolissa Hookia esitti mies, Lontoossa nainen.

Worrall oli loistava Wendy ja muutenkin ällistyttävää miten hienosti koko porukka esittää lapsia! Tarinahan alkaa Darlingin perheen kotoa, tai tarkemmin ottaen lasten makuuhuoneesta. Perheen koirana/sisäkkönä (ilmeisesti Nana on alunperin koira, mutta tässä versiossa hän on vähän kumpaakin, eli iso mies jolla sisäkön valkoinen essu. Mutta silti hänet laitetaan pihalle, jossa haukkuu. Hmm... Kaippa yksi satuaspekti sitten?) hirmu hyvä Ekow Quartey. Joka on myöhemmin Tootles-niminen yksi Kadotetuista pojista. Ja vieläpä yksi merirosvoistakin. 

Tähän perheidylliin pölähtää poika joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi eli Peter Pan. Peterin roolissa Paul Hilton, josta ensin mietin etten ole kyllä koskaan teatterissa nähnyt, mutta oli se NT:n musikaalissa wonder.land, jota olin katsomassa tammikuussa 2016. Ehkä hieman vanha (s. 1970) tähän rooliin, mutta ihan hyvin kyllä veti. Aika hulvaton. Rooli oli toki aika fyysinen ja mua hieman häiritsi lähikuvissa kun toinen oli helkkarin hikinen. Hilton muistutti Peterin pystytukkakampauksessa tosi paljon Rik Mayallia, tuota edesmennyttä Young Ones-näyttelijää.

Muista tyypeistä on pakko mainita Saikat Ahamed monine rooleineen, joista hauskuuttavin oli siansaksaa puhuva Tinkerbell! Pieni, kalju, pönäkkä mies liitelemässä keijunsiivissään ja valkoisessa tyllihamosessa ilmojen halki - ihan parasta! Ja sitten on vielä sokerina pohjalla Anna Francolini. Taas toinen ketä en heti muistanut, mutta wonder.landissa hänkin oli ollut. Käsittämätöntä etten muistanut, koska nyt kun katselin wonder.landin kuvia ja käsiohjelmaa muistan että suuren vaikutuksen teki kyllä. Ensin hän oli valju rouva Darling, mutta sitten tadaa! Kapteeni Koukku! Siis nyt on paras Hook ikinä koskaan! Kamalat teräksiset hammasraudat/suojat, runsashelmainen hame, röyhelö, pitsiä, samettia ja isosulkainen merirosvohattu. Liilaa ja mustaa ja viininpunaista. Upea ilmestys, ja kutkuttavan karmaiseva. Ja lauluääni sitten; kylmät väreet hiipii selkärankaa pitkin. Kun Hook toisen näytöksen alussa kertoo miksi on katkera ja surullinenkin, Smeen pukiessa tätä, niin liikuttuuhan sitä kyyninen katsojakin.

Musikaali niin. Benji Bowerin musiikki oli vauhdikasta ja monipuolista. Bändi säesti valtavan lavan takaosan rakennelmassa yläilmoissa, mutta kyllä sieltä välillä hipsittiin soittamaan lavallekin. 

Vaatteet olivat värikkäitä. Värikäs taitaa olla muuten esitystä parhaiten kuvaava sana. Raidalliset pyjamat oli selvästi Katie Sykesin sydäntä likellä koska sekä Darlingien lapset, Kadonneet pojat että merirosvot olivat sellaisissa. Ja Peter vihreissä tottakai. Koska Peter Pan on esitys missä lentäminen on oleellista, niin se piti huomioida vaatesuunnittelussakin. Halkioita ja aukkoja sopivissa kohdissa, niin lentovaijerien kiinnitys oli helpompaa. Se lentäminen sitten. Vaijerisysteemeitä ja venyviä benji-hyppymäisiä joustavia köysiä. Mutta nämä oli hienosti tehty, koska lavan reunoilla oli 2 korkeaa metallitornia, joissa esiintyjien "vastapainot" kapusivat ylös ja alas aina sitä mukaa mihin suuntaan näyttelijä lenteli vaijerillaan. Kivaa oli siis se että näytettiin koko ajan miten temppu toteutetaan.

Paljon oli kaikkia hauskoja yksityiskohtia; Peterin varjo joka jäi Darlingien ikkunalaudalle venyy ja vanuu - kolmen nukettajan ansiosta. Tiger Lily (Lois Chimimba) ja tämän sudet olivat aika näyttäviä; susilla maskit ja kainalosauvat. Koko lavastus ja rekvisiitta oli tehty kaikenlaisista kaatopaikkakamoista. Väliajan videopätkässä Michael Vale kertoi että ajatuksena oli se että kaikki se roina minkä keskellä lapset tässä näytelmässä elävät taipuu rekvisiitaksi. Krokotiilin hampaatkin olivat haarukoita, veitsiä jne. Neverlandin piti olla myös sellainen paikka mihin nykylapsikin voisi samaistua. Siksi se oli hieman kuin kaatopaikka tai "outdoor playground". Merenneidot "uivat" levyillä minkä alla pyörät. 

Oli jotenkin lämmintä kun Peter puhuu tytöistä kovin kauniisti ja ylistävästi. Onko tämä peräisin kirjasta vai joku ohjaajan lisäys, en tiedä. Olisiko Barrie kirjoittanut tytöistä tuohon sävyyn... Wendyn ja Peterin "romanssi" on tehty kauniisti, ja ehkä vähän kliseisesti (lauletaan Carpentersin Close to You-biisiä duettona). Mutta ilma-akrobatia tuo siihenkin uuden vinkkelin. 

Kuten Jane Eyressäkin niin tässä käytettiin paljon improvisointia harjoituksissa. Ja paljon ilmaharjoituksia, eli työryhmä lenteli vaijerien varassa paljon. Tässä oli kyllä tosi paljon samanlaisia ohjaus/lavastus jne ratkaisuita kuin Jane Eyressä, eli työryhmän kädenjäljen kyllä tunnistaa.

Lopuksi Wendy toteaa haluavansa aikuiseksi, mutta Peter ei, ja teiden on pakko erkaantua. Darlingin lapset palaavat seikkailuiden jälkeen kotiinsa huolestuneiden vanhempien luokse (miten ihmeessä Anna Francolini saa niin äkkiä vaihdettua vahvasta Hookin meikistä valjuksi rouva Darlingiksi, kas siinäpä teatterin magiaa!) ja elämä palaa ennalleen. Wendy on menettänyt lentotaitonsa, mutta entäs kun Peter palaa paljon myöhemmin - ja Wendyn tytär on odottanut kiihkeästi tyyppiä!

Riemastuttava satu myös aikuiseen makuun, kun se kerran on näin hyvin tehty. Tosin 2,5 tuntia voi olla lapsikatsojille aikas pitkä aika. Ikäsuositus on 7+.

Oli myös muuten mahtavaa että Emma Freud oli palannut juontamaan NT Livejä; toivottavasti pysyvästi.

Kuvien copyright Steve Tanner.

Kansainvälistä improilua Tampereella

Luulin tuntevani tamperelaista kulttuurielämää jokseenkin hyvin, mutta todellisuus on ihan muuta. Sitten Finland International Improv Festivalin tiedottaja Anne otti yhteyttä joskus viime talvella, ja kertoi tämmöisestä festarista. Ja oli pakko tunnustaa, etten ollut moisesta koskaan kuullutkaan, vaikka festari järjestetään tänä vuonna jo kuudetta kertaa.

Miksi näin? Festarin perustajalla, primus motorilla, taiteellisella johtajalla ja päätuottajalla Trent Pancyllä on asiaan selitys. Festari on syntynyt intohimosta, ja pitkälti ruohonjuuritasolla sitä edelleenkin pyöritetään. Kaikki on keskittynyt osallistujiin eli niin työpajojen kouluttajiin, niihin osallistujiin kuin muihin esiintyjiin. Trentillä itsellään on teatterialan tausta, ja vaikka mediapuolen opinnot TAMKissa ovat kesken, niin muut hommat ovat ajaneet festarin markkinoinnin ja mainonnan ohi. Festaria järjestetään talkoolaisten ja harjoittelijoiden voimin. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana on myös ammatikseen tiedotushommia tekevä. Talkoohengessä tottakai. Virallinen lehdistötiedotekin tehtiin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Vaikkei ehkä suuri yleisö olekaan paikalle niin löytänyt, niin alan piireissä tapahtumalla on suuri suosio.

On kyllä hengästyttävää kuulla Trentin luettelevan festarin lukuja. 4 päivää tiukkaa tykitystä. Osallistujia 18 maasta, ja 10 huippukouluttajaa. Päivät porukka viettää tiiviisti työpajoilla ja illat nautitaan sitten esityksistä. Kolme suomalaista tiimiä ja kaksitoista kansainvälistä. Kaikki Trentin itse valikoimia.

Mutta miten tämmöistä maailmanlaajuista viihdettä on mahdollista nähdä juuri Tampereella? Perinteinen tarina tietenkin eli kaiken takana on nainen. Amerikkalainen Trent tapasi suomalaisen vaimonsa maailmalla - ja muutti tämä perässä Tampereelle elokuussa 2010. Festivaalin idea syntyi reilut kuusi vuotta sitten. Suomalaisten peruskäsitys improteatterista on hyvin erilaista mitä Trent ajatteli, ja hän halusi näyttää että impro on muutakin kuin käsikirjoittamatonta teatteria. Mitä kaikkea muuta sitten? En oikein tiedä vielä itsekään, mutta tämän viikon esitysten jälkeen olen viisaampi!

Se lisäksi että Trent pyörittää festaria ja viimeistelee käsikirjoittamiseen liittyvää graduaan, hän valmentaa, opettaa, kouluttaa ja konsultoi. Improa, ilmaisua, esiintymistä ja kaikkea siihen liittyvää. Toki kaksi pientä lasta vie oman aikansa kiireisen miehen elämästä. Mutta näin likellä festaria lastentarhanopettajana työskentelevä vaimo joutuu ottamaan päävastuun arjen pyörittämisestä. Trent on suunnitellut myös FIIF:in painotuotteet ja graafisen ilmeen, ja vaikka hän on kuulemma (myös toimiston ihmisten mukaan!) hieman oppinut delegoimaan, niin halu pitää kaikki festarin langat käsissään on silti suuri.

Ensimmäinen FIIF pidettiin siis toukokuussa 2012, ja sen Trent toteutti kouluprojektina TAMKille. Pienimuotoisen alun (2 iltaa, 6-8 joukkuetta ja yksi työpajapäivä) jälkeen tapahtuma on kasvanut joka vuosi. Mutta tarkoitus ei ole kyllä enempää laajentua, koska nyt vielä homma pysyy jotenkuten käsissä ja osallistujat tuntevat olevansa kuin yhtä porukkaa. Siihen auttaa myös kaikkien majoittuminen samassa hostellissa ja muutenkin paljon yhdessä vietettyä aikaa. Osallistumismaksu kattaa aamupalat ja t-paidat, osallistumiset iltaesityksiin ja työpajoihin, majoituksen lisäksi siis. Lisäksi alennuksia saa monista ravintoloista ja muista paikoista.

Tampere on monellakin tapaa hyvä kaupunki kansainväliselle kulttuurifestarille. Täällä on paljon ulkomaalaisia opiskelijoita ja muita ihmisiä, kulttuurielämä on vilkasta ja vireää ja sijaintikin on hyvä. Trentin kokemuksen mukaan Tampere ei ole niin kulttuurisnobi kaupunkina kuin Turku tai Helsinki. Työläistausta vaikuttaa ehkä tähän. Trent haluaa kyllä asua jossain vaiheessa perheineen myös Amerikassa, mutta ainakin nyt koti on täällä. Hiljattain ostettu rivitaloasunto ankkuroi heitä tiukemmin Suomeen. Lapsilla on toki kaksoiskansalaisuus ja kaksikielisyys, mutta tällä hetkellä Suomi sopii perheelle paremmin.

On kiinnostavaa kuunnella asiastaan innostuneen ihmisen kertovan ajatuksistaan ja ideoistaan. On myös aika huikeaa että Tampereella on yksi maailman tunnetuimmista alan tapahtumista, joka on hyvin tunnettu ja tiedetty muualla - paitsi kotipaikallaan tai kotimaassaan. Niinkin tunnettu, että muutamien vuosien aikana Eurooppaan on ilmaantunut uusia vastaavanlaisia festivaaleja useita.

Trent haluaisi nähdä impron omana itsenäisenä taiteenlajinaan. Ei osana stand-up komediaa tai teatteria. Ne ovat hänen näkemyksensä mukaan kolme ihan erillistä juttua. Chicago on yksi impron pääpaikoista maailmalla, ja sieltä Trent on myös itse kotoisin.

Mutta miksi sitten lähteä tällä viikolla katsomaan kansainvälistä impromeininkiä Ylioppilasteatterille? Trent tarjoaa kaksi syytä. Ensinnäkin pääsee katsomaan mitä kaikkea kiinnostavaa maailmalla on tarjota meille kulttuurimielessä. Ja toisekseen pääsee näkemään miten paljon erilaista improa voi olla, koska kirjo on valtavan laaja. Itse lisäisin tähän vielä edulliset hinnat, koska yhden illan lipulla pääsee näkemään kuusi erilaista esitystä. Kokoaikapassilla toki vieläkin halvemmalla.

Itse meinaan viettää keskiviikko- ja torstai-illat tutustumassa tähän itselle uuteen kulttuurin lajiin. Esityksiä on siis keskiviikosta lauantaihin, ja lippuja saa ennakkoon tai esitysiltoina Ylioppilasteatterin ovelta. Nähdään impron merkeissä!

Satulinna / Aito Tehdas Teatteri, Mediapolis 9.6.2017

"TV:stä tutut näyttelijät" ei ole mulle ainakaan kovin houkutteleva mainoslause. Katson telkkaria niin vähän, ettei sieltä mulle kukaan ole tuttu. Teatterista tutut näyttelijät toimisi paljo paremmin. Siksipä ei tämän Satulinna-esityksen tyypeistä kukaan ollut minulle aiemmin tuttu. Muutamasta tuli sellainen tunne että jossain teatterilavalla olen nähnyt, mutta millään ei muistu nyt mieleeni että milloin ja missä.

Mutta hyvähän se vaan on että näkee uusia ja raikkaita kasvoja esiintymässä! Semminkin kun ovat näin lahjakkaita ja taitavia kun Aito Tehdas Teatterin tyypit. Olin kyllä jossain nähnyt maininnan tästä esitykestä, mutta se oli sitten mennyt ohi ja unohtunut. Onneksi Jukka vinkkasi, ja samantien buukkasin itseni katsomaan.

Aito Tehdas Teatteri vetää Satulinnaansa Tampereen Mediapoliksessa. Mulle ihan uusi vierailupaikka, mutta varsinkin sateen sattuessa hyvä sijainti kesäteatterille. Satulinna on revyy, komedia, parodia Vain elämää-sarjasta (mitä en ole koskaan katsonut minuuttiakaan) ja hyvin viihdyttävä sellainen. Reilussa tunnissa keretään käymään monen tutun (satu)hahmon elämänkuviot ja kipupisteet läpi, kuulemaan muutamat riipaisevat biisitulkinnat ja nauramaan monet kerrat. Käsikirjoittaja/ohjaaja Antti Väre on Monty Pythoninsa, Kummelinsa ja muut kaikki katsonut, ja sieltä(kin) vaikutteita ottanut. Mutta on tässä omaperäisiä ideoitakin ihan riittämiin.

Hetkittäin meno on jo aika hulvatonta. Tässä tehdään Satulinna-nimistä tosi-tv-ohjelmaa, ja ruoskaansa viuhuttava Satu Linna (Nina Sirén) koittaa saada esiintyjistään jotain irti, mieluiten kyyneliä. Mutta kun Lumikki (Amelie Blauberg) ei vaan itke, ja Esmeralda (Anette Aghazarian) varastaa Lumikin roolin, ja tekninen henkilökuntakin joutuu esiintymään ja Matti Katikainen (Suvi Hurme) ihastuu Lumikkiin ja Kai-Peter Pan (Atte Reunanen) - sen Peter Panin poika - ei osaakaan lentää ja Pinokkiolla (Ville Rossi) on ongelmia poikana olemisen kanssa, monessakin mielessä. Ja ja ja. Juonenkäänteitä on juurikin niin monta ettei perässä meinaa pysyä.

   

Ei ole helppoa elämä tässä rinnakkaistodellisuudessakaan! Voiko Vesku Loiri auttaa, vai tarvitaanko ihan hevimiesten apua? Löytääkö Prinsessa Ruusunen (Margit Tuomi) uuden onnen esim. Tinderistä erottuaan Prinssi Rohkeasta? Pääsevätkö kääpiöt takaisin pätkätöihin? Ja tuleeko Marilyn Monroesta Mike Monroe ihan vai bosat poistamalla? Ja mikä oikeastaan on koko Satulinna-ohjelman tulevaisuus...

Nasevaa ja hauskaa dialogia tykitetään välillä sitä tahtia että hitaimpia hirvittää. Osa hahmoista on enemmän kuin överi (miten ois vaikka kampaaja-maskeeraaja Lystikäs (Antti Väre) tai erästäkin rokkikukkoa muistuttava Kapteeni Koukku (Antti Väre). Ja jotenkin se Loirdi (Joakim Pihlajaniemi) oli sympaattinen.

Porukka on oikeasti tosi lahjakasta ja taitavaa; kiitos kaikille siitä! Musiikkina on tuttuja hittejä (esim. Popedan Kakskytä centtiä, mutta versiona Kolkytä donaa). Kristian Suninen vastaa musiikkipuolesta ja sävellyksistä. Tässä oli käytetty paljon myös videoprojisointeja - ja hyvin ne lomittuivat muun esityksen lomaan.

Jäin mietiskelemään esityksen jälkeen että mitä suomalainen (tv/teatteri)katsoja oikeasti haluaa nähdä. Onko se tosi-tv-hömppää vai mitä. Kevyet farssit ja hömppäkomediat puhuttelevat monia, ja kesäteatteriesitysten keveys sopii kai suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Tämä oli juuri sopiva annos totaalista aivot narikkaan-viihdettä!

Esitykset loppuvat muuten jo 17.6. eli ikuisuutta ei kannata varrota tämän kanssa!


Harjoituskuvien copyright Merja Ritaranta.
Näin esitykse ilmaisella pressilipulla.

Kaasua, komisario Palmu / Tampereen Komediateatteri 8.6.2017

Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja sen pohjalta tehty elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961) lienevät monelle ne tunnetuimmat Waltarin tuotokset, ainakin Palmu-osastosta. Niin myös minulle. Siitä huolimatta edellisestä lukemis- ja katsomiskerrasta on jo sen verran aikaa etten muistanut murhaajaa. Ja hyvä niin.

On hienoa että Waltarin perikunta on vihdoin antanut dramatisoida Palmuja teatterin lavallekin. Ja kukapa parempi sitä työtä tekemään kuin miehen tyttärenpoika, (näytelmä)kirjailija/ohjaaja Joel Elstelä. Tämän työn lisäksi Elstelä ohjaa näytelmän yhdessä Panu Raipian kanssa. Ja hyvin herrat tonttinsa hoitavatkin. Tuloksena on varsin sujuvaa komediaa. Tampereen komediateatteri on juurikin sopiva paikka Kaasua, komisario Palmun maailmanensi-illalle.

Juonesta ei sen enempää, mutta näennäisesti kaasumyrkytykseen kuollutta vanhemman rouvan mysteeriä käy selvittämään kokenut konkari Palmu kera avustajiensa Kokin ja Virran. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää ja lukitun huoneen mysteerikin selviää pian. Mutta pian murhaajaehdokkaita putkahtelee kuin sieniä sateella. Kellään ei näytä olevan puhtaita jauhoja pusseissaan, ja miten niin moni joko asuu samassa talossa tai on viime aikoina visiteerannut rouvan luona. Hmmm... Siinä saakin Palmu pohtia.

Konkari Esko Roine on hyvä Palmu, pohtivan verkkainen mutta mielipiteissään kovin vanhanaikainen. Hykerryttävintä oli silti seurata etsivä Kokin (muikea Ari-Kyösti Seppo) ja lakia opiskelleen Virran (mestarillinen Lari Halme) sanailua, nokittelua ja varsinkin jälkimmäisen innokkuutta ja tumpelointia. Siinä missä Virta säätää ja innostuu, on Kokki jo hoitanut asian, eikä voi olla kuittailematta ohimennen. Loistava parivaljakko! Muistakaa seurata Virran temppuilua napsulasin kanssa, kun herrat vierailevat Lankisen asunnolla ensimmäistä kertaa. Kokki on sellainen kuivakka tietotoimisto, joka nasevasti komppaa Palmua. Virta rönsyää ja antaa mielikuvituksensa laukata, niin yliopistokoulutettu kuin onkin.

Vaikka tämä Palmun näytelmä onkin, ja vaikka poliisilaitoksen kolmikko pääosassa on, niin show'n taitaa varastaa kyllä aatelinen taiteilija Kurt Kuurna (Aimo Räsänen). Räsänen tekee aina upeita rooleja ja on mielestäni yksi Suomen parhaita näyttelijöitä. Ja Kuurnan boheemi taiteilijakuvaus on kyllä taas yksi nappisuoritus. Hieman liian yliampuva, liian ilmeinen, liian camp; mutta loistavasti vedetty. Tämän "Oi nouse Suomi" -veistos erektiivisine muotokielineen on varsinainen ilmestys. Räsänen on myös poliisipäällikkö Hagert sekä toimii esityksen apulaisohjaajana.

Tuplarooli on myös Severi Saarisella. Alussa hän on hömelö ja höpöttävä konstaapeli Ara ja sitten atleettinen rouva Skrofin veljenpoika Kaarle Lankela. Hyvin erilaiset, mutta hyvät roolit. Arassa on sellaista kesäteatteriäyttelemisen farssimaista hömppyyttä kyllä koko näytelmän tarpeiksi. Kaksoisroolissa taituroi myös Aku Sajakorpi. Hän on leppoisa ja hekottava asianajaja Lanne sekä Kuurnan biletuttava Reiska. Pakko vielä mainittava niljakas saarnaaja Mustapää (Miro Honkanen), joka on niin epäilyttävä kuin kukaan voi olla. Hienoa roolisuoritus tämäkin.

Palmun maailma on aika miehinen, ja naisroolit jäävät siksikin suorastaan sivuosaan. Neiti Kirsti Skrof (raikas Sanni Lehto) ja hykerryttävän melodramaattinen kabareelaulajatar Iiri Salmia (Natalil Lintala) ovat ne isoimmat osat, ja nämäkin roolit jäävät aika pieniksi. Erikoismaininta nuorelle Iita Ojalalle, joka oli pirtsakka postinkantajatyttö. Jos joku mua Palmussa muuten hieman häiritsi, siis itse henkilöhahmossa, niin ne vanhakantaiset asenteet niin naisiin kuin muihinkin asioihin.

Tämä näytelmäversio sijoittuu 1930-luvulle, kuten kirjakin, ja 30-luku näkyy hyvin lavalla. Kaisa Loponen on suunnitellut ihanat ajanhenkiset vaatteet. Paljon pikantteja yksityiskohtia, kuten taiteilija Kuurnan boheemit vaatteet ja punaiset kengät sekä kilpa-autoilija Lankisen vanhanaikaiset ajolasit. Oskari Löytönen on lavastanut palasen aidonnäköistä Helsinkiä, pastellinvärisine kivitaloineen ja Palmun työhuoneineen (Kyösti Kallion potretti seinällä!). Kätevästi pyörivien tai liikuteltavien osien avulla saadaan miljöitä muuteltua hyvinkin vauhdikkaasti. Johanna Vänttisen kampaukset ja maskeeraukset vievät viimeistään ajatukset vanhaan aikaan.

Loppuratkaisu on muuten erilainen kuin mitä elokuvassa tai kirjassa (niissäkin se poikkesi huomattavasti toisistaan) mutta enpäs paljasta mitään siitä. Hyvin tämä(kin) toimii.

Mutta mitä mahtaa tapahtua Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla? Tämä jää edelleen arvoitukseksi.

Kaasua, komisario Palmu on kahdessa tunnissa vedetty napakka kesäkomedia, joka viihdyttää juuri sopivalla volyymilla. Koska syyllisiä tuntui piisaavan reilusti (mikä oli esimerkiksi mustassa kokoparrassa ja aurinkolaseissa hiipparoivan pikkutyypin rooli?) niin osa hauskuutta oli arvuutella (tai muistella) murhaajaa.

Esitykset pyörivät Tampereen Komediateatterilla aina 12.8. asti, joten hyvin ehtii katsomaan vaikkei nyt ihan ensimmäisten joukossa ryntäise.

 Kukitettu sankari Mäki ja laulumiesten etujoukot Raipia & Ojala

PS. Mukava ele teatterilta! Ensi-iltapäivänä 80 vuotta täyttänyt konkarinäyttelijä Seppo Mäki poimittiin katsomosta kukitettavaksi ja vielä pistettiin onnittelulauluksikin! Onnea!

PS2. Extrabonusta niille yrittäjille jotka jaksavat väkertää personoidut mainoksensa käsiohjelmaan.


Kuvien copyright Peero Lakanen (2 ylintä) ja loput omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Father Fucker / Hype-Kollektiivi, Q-teatteri 6.6.2017

HYPE-kollektiivin viime vuonna Baltic Circle-festivaaleilla debytoinut Father Fucker jäi silloin näkemättä, mutta ei hätiä mitiä, koska ilmoitettiin sen tulevan Tampereen Teatterikesään elokuussa. Ja koska mulla se Teatterikesäviikko on kiireistäkin kiireisin, niin riemuni oli vielä suurempi, kun bongasin kesäkuun alun 5 esitystä Q-teatterilla. Sinne siis, ja vähän "helpompaa" viikkoa elokuussa!

Teatterikesän infotilaisuuden jälkeen tämä oli yksi oudoimman kuuloisista, ja siten varmaan odotetuimmista, Teatterikesän esityksistä omassa allakassani. Eikä tarvinnut pettyä. Father Fucker oli absurdi, erikoinen, outo, kiehtova ja kaikin puolin ihan omassa sarjassaan painiva.

Sara Melleri on nuoremman polven teatterialan monitaituri. Father Fucker on hänen kolmas ohjaustyönsä. Yhdessä työryhmän käsikirjoittama fantasiakuvaus kahdesta muotisuunnittelija Gianni Versacen tyttärestä, jotka käyvät läpi omaa tyrkkyjulkkiselämäänsä kaikkine lieveilmiöineen. Liv (Melleri) ja Claudia (Markku Haussila) tilittävät elämäänsä, miessuhteitaan Backstreet Boys-poikabändin tyyppien kanssa, katsovat silmät ymmyrkäisinä ja vaahtokarkkoja mussuttaen leffoja, vaihtavat vaatteita sen kymmeniä kertoja - ja elävät julkisuudessa ja julkisuudesta. Milloin poseerataan kameroille, huojutaan korkeilla koroilla catwalkilla tai koitetaan vetää vielä överimmäksi kuin sisko. Teemoina lisäksi seksuaalista hyväksikäyttöä ja ennenkaikkea vaikeaa isäsuhdetta. Kuulostaa sekavalta, ja sitä se hieman olikin. Mutta joku punainen lanka tässä säilyi kaiken näennäisen sekoilun jälkeenkin.

Ja tämä kaikki tapahtuu kuolevan/kuolleen isän sisäelinten seassa ja suolistossa pyöriskellen. Pinkit keuhkot koittavat rohisten pumpata ilmaa (hetkittäin se tasainen ääni rauhoittaakin) ja maksa on oudon piikikäs. Pienten lyhtyjen valaisemissa verisuonissa on kiva kiikkua. Keuhkot toimivat hyvin myös myyttisen tarinankertojan telttana, jossa voi vaikka vaihtaa asua. Epävarmana voi kietoutua isän suoliin kuin turvasatamaan. Ja sisäelinten joukosta löytyy aina uutta päällepantavaa! Corinna Helenelundin suunnittelema lavastus on visuaalisesti aivan tyrmäävän hieno. Julia Jäntti on tehnyt näyttävät valot. Kaiken kruunaa Minttu Vesalan laatimat stylistijutut. Överiys on se juttu! Mutta kaiken näiden maskien, peruukkien ja kimaltavien vaatteiden alla on kaksi hyvin epävarmaa nuorta ihmistä.

  

Sekä Melleri että Haussi tekevät huikean upeat roolit. Löytyy tanssitaitoa, lauluääntä, provokatiivista poseerausasennetta ja itsensä täysillä likoon laittamista. Mutta myös se herkempi puoli näkyy. Kumpikaan ei ole ihan sellainen supermalli habitukseltaan, mutta se on just se juttu. Ei tarvitsekaan, koska mielikuvilla ja mielikuvituksella tässä pelataan. Puolitoista tuntia tykitetään täysillä, ja englanti sujuu kummaltakin loistavasti.

Musiikki on aivan olennainen osa esitystä, ja on mahtavaa kuulla Linda Fredrikssonin saksofonien monimuotoisia ääniä ja Jussi Östermania muiden äänien takaa. Soundtrack sisältää myös kaikenlaisia isä-teemaisia biisejä (kuten Boney M:n muinainen diskohitti Daddy Cool, Hank Williamsin kantrirenkutus I'm a Long Gone Daddy ja Madonnan Oh Father.) joissa käsitellään jollain tavalla vinksahtanutta isäsuhdetta.

Isäsuhde niin. Todellisuudessahan Versacella ei ollut omia lapsia, ja nämä Liv ja Claudia ovat vain kahden oman isäsuhteensa kamppailevien nuorten luomat hahmot, joiden kautta he peilaavat omaa ankeaa elämäntilannettaan. Varhaisteininä Sara Melleri pakeni omaa isäsuhdettaan Voguen, MTV:n ja muiden julkkisten elämää esittelevien medioiden mielikuvitusmaailmoihin ja loi niistä tavallaan omaa maailmaansa. Hän toimitti englanninkielistä Hype-lehteä, jossa Liv ja Claudia seikkailivat. Tästä kaikesta jalostui vuosikausia myöhemmin myös Father Fucker. Johannes Ekholm on ollut mukana dramaturgin roolissa, ja kyllä tässä muutakin puidaan kuin Mellerin isäsuhdetta. Luulisin.

Jotenkin se nykypäivänä kaikkialle tunkeutuva seksi on kyllästänyt tämänkin esityksen. Mutta se menee jo niin överiksi, ettei sitä voi kun nauraa. Livin ja Claudian jatkuva muodonmuutos peruukkien, asusteiden ja muiden avulla on hengästyttävää, ja kun he lopussa ovat paljaina, henkisesti alasti, itsensä kanssa ehkä sovinnon tehneenä, niin katsojakin kokee jonkunlaisen katharsiksen. Ei tämä oikein "pelkkää" teatteria ole, vaan outo miksaus kaikkea muutakin. Toimiva sekoitus yhtä kaikki.

Katsomon takarivissä oli nimetyt penkit mm. Tom Cruiselle ja Mariah Careylle - mutta taisivat jäädä näistä julkkisbileistä pois tällä kertaa.

Father Fucker on ehdottomasti yksi viime aikojen merkittävimpiä teatteritapauksia. Jos et pääse katsomaan Q-teatterille (12.-14.6.), niin Tampereen Teatterikesään elokuussa sitten!


Kuvien copyright Hype-kollektiivi