ab [Intra] / Sydney Dance Company, Kuopion kaupunginteatteri 13.6.2019

Monta vuotta olen halunnut tulla Kuopioon katsomaan maailmanluokan tanssia. Vihdoin ja viimein se onnistuikin, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska nyt on viimeinen vuosi kun Jorma Uotinen on festivaalin taiteellinen johtaja. Kuopio Tanssii ja Soi täyttää tänä vuonna viisikymmentä, ja 2020 tapahtumaa luotsaa Riku Lehtopolku.

Myös tänä vuonna viisikymppisiään viettävä Sydney Dance Companyn 17-päinen tanssijajoukko avasi teoksellaan ab [Intra] ensimmäisen festarinipäiväni kaupunginteatterilla. Ja miten upeasti avasikaan!

Mieletön sekoitus teknistä osaamista ja suuria tunteita tällä ryhmällä. Esityksessä vuorottelivat hienot, kellontarkat joukkokohtaukset ja mykistävän taitavat soolot tai duetot. Pienet intiimimmät hetket toivat hengähdystaukoja. Tanssijat venyivät sellaisiin suoritukseen että huh. Baletin kuvioista nähtiin pieniä muistumia, kuin heijastuksia. Mutta pääpaino oli teknisesti erittäin korkeatasoisessa nykytanssissa. Koreografi (ja koko SDC:n taiteellinen johtaja) Rafael Bonachela on tehnyt valtavan työn ja jokainen tanssija antoi kaikkensa.

Damien Cooperin taitava valosuunnittelu loi varjojen ja valojen kontrastia, ja antoi soolo-osuuksille omia sävyjään. Katosta noussut ja laskenut iso valorekki ja pari isoa ristikkoa loi varjoja lavalle. Kunnes ne häivytetään. Alussa on myös savua, mutta sekin hälvenee. Tyylikästä ja aika vähäeleistä tämä valosuunnittelu.

Teos käyttää hienosti tanssijoiden lukumäärää. Välillä he kävelevät tanssialueen reunoilla, välillä seisovat takarivissä, ja välillä osallistuvat. Harvoin koko seurue on yhtäaikaa lavalla, ja soolojen aikaan osa katoaa kulisseihin. Kaikki pääsevät kyllä esille.

Nick Walesin musiikki on huikeaa! Hieno yhdistelmä latvialaisen Pēteris Vasksin sellokonserttoa ja modernia syntikkamattoa. Selloa ja pianoa, välillä teknosävyjä Walesin kynästä (tai siis tietokoneesta), ja hetkittäin tuli mieleen dystooppiset scifielokuvatkin. Sellaista Blade Runnerin äänimattoa. Hitaampaa ja nopeampaa, ja välillä volyymit nousivat niin korkeiksi, että teki mieli virustoverin lailla tunkea sormet korviin. Ja miten upeasti musiikki ja tanssi pelasti yhteen! Sopivan kiihkeää, välillä seesteistä, ja sitten räjähtävän nopeaa. Tanssijat olivat täydellisessä sopusoinnussa musiikin nyanssien kanssa.

Osa duetoista kesti kauan, mutta koskaan niitä ei kyllästynyt katsomaan. Mestarillista. Tanssijat kokoontuvat, erkanevat, ovat erillään ja ryhmissä. Välillä synkronoidusti, sitten joku sekoittaa pakan ja rivit erkanevat. Osa puuhaa jotain lattialla, osa tarkkailee reunoilta. Muutama duetto oli enimmäkseen lattian rajassa, siellä nostoja ja taivutuksia ja outoja asentoja. Hypnoottista ja kiehtovaa.

Aluksi kaikilla on erilaisia komboja mustista, valkeista ja ihonvärisistä asuista, alusvaatteista pitkiin väljiin housuihin. Jossain vaiheessa kaikki vaihtavat samaan tyyliin: väljät mustat housut ja nuden-väriset topit, paitsi miehillä paljas ylävartalo. David Fleischer on mies pukujen (ja lavastuksen) takana. Taitavalla valosuunnittelulla kaikki näyttävät rivissä samalta.

Tämä on komeaa katsottavaa, mutta ei sillä tavalla elegantin kaunista. Robotinjäykät liikkeet vaihtuvat lennosta sulavuuteen, mutta semmoinen sievyys puuttuu. Eikä sitä jää kaipaamaankaan. Liike ei lopu, vaikka se hidastuu. Teknosävyistä siirrytään taas hitaasti sellon tai pianon maisemaan. Siilitukkaisen miehen soolo on henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Kiva nähdä katsomossa paljon nuoria ja lapsiperheitäkin. Festivaalin taiteellinen johtaja istuu takanani ja huutaa lopussa seisaaltaan bravota. Eikä tarvitse Jorman yksin taputtaa ja hurrata, kyllä tämä uppoaa moneen muuhunkin. Liki täysi kaupunginteatterin katsomo on tunnin ja vartin jälkeen myyty, minä muiden mukana. Vanhasta kotikaupungistani Sydneystä tulee paljon hienoja asioita.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Danny - musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 12.6.2019

Myönnän heti kättelyssä: halusin katsomaan tämän vain ja ainoastaan Lauri Mikkolan takia. Tuo ihmeellisääninen mies, joka HKT:n Kinky Bootsissa hurmasi minut - ja aika monta muutakin katsojaa.

Dannyn olen kerran nähnyt livenä, varmaankin joskus 1990-luvun alussa Kaivopuistossa Helsingissä. Toki hänen musiikiltaan ei ole voinut välttyä kun näin vanhaksi on elänyt; se musiikki on ollut läsnä aina elämässäni. Jossain siellä taustalla. En tunnusta koskaan sitä aktiivisesti kuunnelleeni. Paitsi kerran. Kun Armi Aavikosta tuli Miss Suomi, niin halusin Armin ja Dannyn seiskatuumaisen vinyylisinkun lahjaksi. Tahdon olla sulle hellä on ihkaensimmäinen levyni, ja löytyy muuten kokoelmista edelleenkin. Olin silloin kuiteskin 7 v, että pistettäkööt sen piikkiin.

Valkeakosken kesäteatteri noudattaa repertuaarissaan hyvin tuttua jatkumoa viime vuosilta. Kirka, Badding, Jari Sillanpää ja nyt sitten Danny. Miespuolisia suomalaisia iskelmälaulajia, eläviä ja kuolleita. Jäämme odottamaan musikaaleja Matti Nykäsestä, Kari Tapiosta ja mitä näitä nyt onkaan. Ja mikäs siinä, ne myyvät levyjen ja keikkojen lisäksi myös kesäteatteriesityksiä. Annetaan kansalle sitä mitä se haluaa. Millainen oli sitten Heikki Paavilaisen käsikirjoittama ja ohjaama Danny - musikaali?

Musikaalissa käydään kronologisesti läpi Ilkka Lipsasen elämä, likipitäen tähän päivään asti. Pikkupoika-Dannynä alussa esiintyi Vilho Erävesi, nuorena Dannynä Lauri Mikkola ja vanhempana Ilkka Koivula. Varmaan ne kaikki elämän käännöskohdat ja tärkeimmät etapit keretään kahden tunnin ja 25 minuutin aikana käsitellä. Ja sitten väliin laulaa luikautetaan hittejä. Niitä kyllä kieltämättä herran pitkälle ja kunnioitettavalle uralle mahtuu! Toki illan aikana on muutama minulle aiemmin tuntematonkin kappale. Esitys valottaa hieman myös Dannyn merkitystä suomalaisessa (iskelmä)musiikkibisneksessä ylipäätään. Mutta sen verran pintapuolisesti että halu lukea asioista vaikkapa kirjasta heräsi. En tiedä onko Dannystä kirjoitettu elämänkertaa, mutta tartteepa tutkailla asiaa.

Ei tässä mitään sellaisia suuria yllätyksiä tule, ja Dannyn perhekuviot ja yksityiselämäkin ohitetaan aika nopeasti. Sitä en kyllä tiennyt että Algoth Niska oli Dannyn äidinisä! Oikeastaan mihinkään ei voida syventyä sen tarkemmin, koska musiikki kuitenkin on se pääasia ja aika on rajallinen. Olen joskus miettinyt että miten Dannyn pitkäaikainen vaimo Liisa Lipsanen jaksoi miehensä lukuisia naissuhteita, mutta näemmä asia oli suht ok. Tai ainakin tämän version mukaan he sopivat eroavansa kun lapset ovat aikuisia. Ja näin sitten tehtiin.

Eihän tässä esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ollut, laulutaitoisia esiintyjiä lavalla ja rullaavia biisejä. Musiikin sovitus oli kyllä mainiota, olisiko kapellimestari Ali Ahmaniemen käsialaa (käsiohjelmassa ei mainittu). Muutenmin nelihenkinen bändi veivasi mallikkaasti. Arja Sahnon puvustus oli kyllä kivaa katseltavaa, sopivasti ajankuvaa ja Katri Helenan pirtsakka look oli ihana. Toki Dannytkin oli ihan näköisiä. Siinä auttoi myös peruukit ja kampaus/maskeeraus a'la Pirjo Laihiala. Joukkotanssikohtaukset olivat ihan toimivia, niistä kiitos Ansku Bergströmille.

Hieman minua kyllä jotenkin häiritsi tai vaivaannutti (tai jotain) että Dannyn nykyinen naisystävä Erika Vikman oli mukana esityksessä. Esittäen mm. Dannyn ex-heilaa Katri Helenaa, mutta ilmeisesti myös itseään, koska esityksen lopussa Iso-D löytää taas uuden naisen eli hänet. Tuntuu jotenkin... en osaa edes pukea sanoiksi miltä. Myös korni tiikerinkuva lavan katossa herätti enemmän ihmetystä. Onko Danny Suomen vastine Walesin tiikerille? En ihan ymmärtänyt myöskään kahta satunnaisesti ilmaantuvaa mummoa jotka kommentoivat kaikenlaista.

Lauri Mikkola oli juurikin niin hyvä mitä lupa oli odottaa. Miehellä riittää karismaa ja ääntä mihin tahansa rooliin. Paidaton mies nahkahousuissa vetämässä Seikkailijan jäi ikuisesti mieleeni. Eikä muissakaan esiintyjissä mitään vikaa ollut, Ilkka Koivulankin lauluääni oli sopivan karhea.

Jotenkin tämä ei nyt minua silti sytyttänyt. Juu, hauskoja oivalluksia ja juttuja oli, esimerkiksi Speden Noin Seitsemän veljestä -elokuvan kuvauskohtaus ja siinä Danny vetämässä Seitsemän kertaa seitsemän (hitsin hyvä biisi), mutta kokonaisuus ei jaksanut kantaa. Päälleliimatut tanssikohtaukset ja ylipäätään nättien nuorten naisten mukana hengailu rasitti pidemmän päälle. Vaikka sinällään ne mukaan sopivatkin, ainahan Dannyn ympärillä pyörii naisia. Kaikenlaista julkkista piipahtaa lavalla, en tiedä mitä ne antavat kokonaisuudelle. Armi Aavikon kohtalolla tunnutaan mässäilevän hieman liikaa.

Mutta ennakon yleisö tuntui tykkäävän ja varmaan muutkin katsojat. Erityisesti tietysti Dannyn musiikin ystäville tämä on herkkupala. Ja Apianniemessä homma ja palvelu pelaa ja vessatilojakin on riittävästi. Istuinalustojakin on vähintäänkin paljon. Ja onhan tämä nyt kieltämättä hieno paikka, jos kohta taas järveltäpäin puhalsi kylmä tuuli. Vaatetta mukaan vaan!


Kuvien copyright Daniel Paul.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pokka pitää / Kirjurinluodon kesäteatteri 11.6.2019

Tunnustetaan heti kättelyssä: en ole koskaan katsonut Pokka pitää tv-sarjaa! No niin, nyt se on sanottu. Sen verran nähnyt vilauksia tai muuten vaan ymmärtänyt, että siinä on tämmöinen wannabe-hienostorouva, joka haluaa että sukunimensä lausutaan hienommin kuin sen kirjoitusasu antaa ymmärtää. Mutta nytpä olen taas tämän esityksen nähtyäni paljon viisaampi, ja ainakin viihdytetympi!

Ohjaaja Miika Muranen on nimittäin kehitellyt Roy Clarken näytelmästä Pokka pitää (jonka Joel Elstelä on muuten oivaltavasti suomentanut) mainion kesäteatteriesityksen. Sopivan mittainen (2 h 15 min), riittävästi kohellusta, hömppää ja pikkutuhmaa huumoria, loistavat näyttelijät ja hulppeat puitteet takaavat kyllä miellyttävän vierailun Porin Kirjurinluodolle.

Juonihan on varsin heppoinen, mutta silti, tai ehkäpä juuri siksi, tämän parissa viihtyy oivallisesti. Hyacinth Bucket haluaa mukaan hienojen rouvien hyväntekeväisyysjärjestöön ja samalla onistuu tunkemaan itsensä mukaan harrastajateatterin englantilaiseen 1930-luvun murhamysteerinäytelmään. Sen taas ohjaa naapurin mies Emmet, jolla on melkomoisia antipatioita koko Hyacinthiä kohtaan. Mukana menossa on liuta sukulaisia ja muita ihmisiä. Ja sitten on hupsuja sattumia, hullunkurisia tilanteita ja muuta sellaista, ehtaa kesäteatterikamaa. Onneksi monessa liemessä marinoitu Muranen pitää langat hyppysissään ja vaikka kyseessä on hömppä, niin aika hyvin tehty hömppä. Hyvä hyvä, ei hömppääkään kannata tehdä huonosti.

Oivallinen näyttelijäkaarti pelastaa paljon. Sari Havas on mestarillinen Hyacinth, heti ensimetreiltä. Hän poimii vanhemman herrasmiehen yleisöstä esittämään puolisoaan Richardia; tosin tämän rooli pitää sisällään vaan välillä peukun nostamista katsomosta ja katsekontaktia Hyacinthiin. Joka on kyllä varsinainen pyörremyrsky! Keskiluokkainen, mutta kovin halukas esittämään ylemmän luokan rouvaa. Hyvin pompöösi tapa vastata puhelimeenkin: Olette saavuttaneet kosketuksen Hyacinth Bukeen henkilökohtaiseen matkapuhelimeen, puhelimessa hän itse. Ja puhelimeen pitää aina vastata, koska siellä voi olla joku merkkihenkilö! Hykerryttävä esitys!

Rahvaanomaiset sisaret Rose (Maarit Peltomaa) ja Daisy (Jaana Pesonen) muistuttavat Hyacinthiä tämän oikeasta taustasta. Rose on hirvittävässä kasariperuukissaan varsinainen ilmestys, ja Peltomaa näyttelee bimboa miestennielijää hurmaavasti. Hyväntahtoinen Daisy taas on puolisonsa Onslow'n (Petteri Pennilä) lumoissa. Tämä taas on kauhea juntti, oikea änkyröiden kuningas, joka ei paljoa seksiä janoavasta puolisostaan perusta. Enimmäkseen aluspaidassaan kuljeskeleva ja kaljatölkkejä availeva mies on se varsinainen piikki Hyacinthin lihassa. Ennen luulin että brexit ja weetabix on sama asia - tiivistää varmaan hyvin koko miehen!

Naapurin Elizabeth (Mervi Takatalo) on se tämän porukan puuhanainen, jolla kaikki hieman pyyhkivät lattiaa. Ja sitten on Miika Muranen tämän veljenä Emmetinä. Mies on valmis mihin vaan Hyacinth-kammossaan, mutta enimmäkseen tämä jää verbaalisen syrjinnän ja pöytien alle piiloutumisen asteelle. Hieno roolityö tämäkin. Kaikkea tätä hämmentää estynyt ja rikas tietokonenörtti Milly (Sami Uotila), joka avioerosta toipuessaan liittyy näytelmäkerhoon mukaan.

Minusta on aina hauska katsoa näytelmää näytelmässä, eli tässäkin monitoimitalolla harjoiteltava näytelmä tarjoaa herkullisia tilanteita. Klassista musiikkia (ja muutakin sellaista helposti tunnistettavaa) käytetään esityksessä todella oivaltavasti. Bonusta käsiohjelman kesäteatterietikettiosuudesta, hyvin Hyacinth Bucketmäisesti laadittuna.

Esitys ja käännös ei varmaan ihan kaikkia brittiläistä luokkayhteiskuntaa kuvaavia juttuja pysty välittämään meille suht tasa-arvoisille suomalaisille, mutta varsin hyvää yritystä on. Hykerrytti Hyacinthin tapa puhua puhelimessa Ni, ni, ni, sanottuna hyvin painokkaasti nöh, nöh, nöh. Varmaan yksi tv-sarjasta tuttu maneeri. Ja se kun Hyacinth vääntää savoa esittäessään näytelmän junttikokkia hienostorouva Debdenille. Kai se savolaisuus edelleen on junteinta puheenpartta tässä maassa?

Korvaan tarttui myös Emmetin kommentti (harrastajanäyttelijöiden ohjauksesta) Meidän täytyy vaan kutkutella kainot kaunosielut kuoristaan. Ihanaa sanakikkailua! Puvustuksesta vastaa Saara Ryymin ja erityisesti Hyacinthin kukkakuosiset leningit olivat varsin huomiota herättäviä. Pekka Helyselle kiitos mainioista peruukeista.

Esityksestä saa varmaan vielä enemmän irti mikä tv-sarja on ennestään tuttu. Kun ihmiset ja heidän keskinäiset kuvionsa ovat tuttuja. Mutta hauskaa ja kevyttä viihdettä Pokka pitää kyllä tarjoaa kaikille. Erinomaisen hyvä alku kesäteatterikaudelleni - iso kiitos Miika ja koko työryhmä!

Vinkki vitonen: mikäli mielit selkänojalliselle paikalle (takariviin), kannattaa olla paikalla melkeinpä kun ovet avautuvat tuntia ennen esitystä. Katsomossa ei ole numeroituja paikkoja ja nuo tuntuivat täyttyvän ensimmäisinä. Teatterilla ei ole myöskään tarjolla pehmusteita eli sellaiset kannattaa ottaa mukaan.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Kirjurinluodon kesäteatteriin, ja täytyy sanoa että Porin kaupunki on todellakin panostanut puitteisiin! Siistit vessat oikeine käsipyyhkeineen ja orkideoineen, useita tarjoilupisteitä, katettu katsomo ja lavakin. Mikäpä täällä on kesäteatteria katsomassa. Kirjurinluodossa on vielä alpakoitakin rapsutettavana. Ja upea keli = ei tarvinnut pilkkihaalareita.

Sari Havas lähettää lopuksi sydämiä vielä katsomon "Richardille".

Ensi vuonna Kirjurinluotoon tuleekin Mika Myllyahon ohjaama Mielensäpahoittaja, pääosassa Vesa Vierikko. Jos on Pokka pitää käynyt hyvin kaupaksi niin siinä toinen varma yleisömagneetti. Esityksiä tänä kesänä on 6.7. asti, ja lippuja saa vielä, tosin vähiin alkavat käymään.



Esityskuvien copyright Pasi Murto, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansallisbaletin tähtihetkiä / Tampere-talo 25.5.2019

Kansallisbaletin Muumipeikko ja Taikurin hattu jäi välistä kun sitä esitettiin Helsingissä kaksi vuotta sitten keväällä. Joten aivan mainiota että se oli nyt mukana, kun baletti vieraili Tampere-talolla kahden esityksen verran kautensa päätökseksi. Ja aivan mahtavaa ylipäätään kun Kansallisbaletti nähtiin taas Tampereellakin!

50 minuuttin mittainen baletti aloitti illan. Etukäteen mietin miten ihmeessä pulleat muumihahmot taipuvat balettiin. Yllättävän hyvin sanoisin. Tanssillisesti tämä ei ollut mikään ihmeellinen tai vaativa teos, mutta varsinkin katsomossa olleille lapsille oivallinen tutustumismatka baletin saloihin. Pikku Myy (Emilia Števik) oli juurikin sopivan napakka, Nuuskamuikkunen (Giuseppe Martino) eteerisen itämainen ja Nipsu (Ruan Cruíghton) aina ikuinen väliinputoaja.

Muumiperhe oli kokonaisuudessaan kömpelöä sakkia, mutta kummasti Muumimamma (Charlotte Schauman-Mäki) joraa ja jalka nousee. Hahmoilla on muumimaiset kypärät päässä, joten siellä puvun sisällä voisi tanssia kuka hyvänsä. Ja kun ei tässä oikein virtuoottisella tanssillakaan pääse briljeeraamaan. Muumipeikko (Jani Talo) ja Niiskuneiti (Mai Komori) ovat liikuttavia nuoren lempensä pauloissa ja Muumipappa (Linas Kavaliauskas) huitoilee keppinsä kanssa.

Kun Mörkö (Ville Mäki) lipuu estradille sydämessäni läikähtää. Se on aina ollut yksi suosikkihahmoistani Muumilaakson porukasta (ja edes joku jääkiekkohömpötys ei muuta Mörköä mielessäni). Mörkö ei sitten kyllä tanssi, se vain lipuu. Uhkaavasti. Tuomas Kantelisen elokuvamainen musiikki muuttuu iloisen kukikkaasta synkäksi ja mahtipontiseksi. Voi väärinymmärrettyä Mörkö-ressukkaa! Mutta Muumimamma tanssiipa Mörkön kanssa ja antaa tälle sydämen! Mörkö lipuu pois lavalta selvästi onnellisemman näköisempänä. Ihanaa!

Hyvin sensuelli Pantteri (Valeria Quintana) tanssahtelee jazzahtavan musiikin tahdissa. Ja sitten on itse Taikuri (Maksim Tšukarjov), upeassa punaisessa viitassaan ja raitahousuissaan! Hyvin John Williams-mainen musiikki saattelee Taikuria. Onpas maaginen ilmestys. Duetto Pantterin kanssa on varsin viettelevä, nostoja ja heittoja sisältävä. Niin ja se Rubiini (Hanako Matsune) mikä Taikurilta on kateissa, kyllä sekin löytyy. Tästä teoksesta on muuten jätetty Tiuhti ja Viuhti kokonaan pois, siis Rubiinin löytäjät. En tiedä miksi. Niin mutta tässä on sitten joukko kukkasia.

Anna Kontekin lavastus ja projisoinnit loihtivat Muumilaakson lavalle ihan melkein konkreettisesti. Näyttävää. Ja Erika Turusen puvustus on hyvin uskollisen näköistä Tove Janssonin maailmalle.

Ihan hauska ja kiva esitys, mutta vähän tylsä. Koreografi Kenneth Greve taituroi Kansallisbaletin urallaan joukon hienoja juttuja, mutta taiteellisesti Muumipeikko ja Taikurin hattu ei kyllä kuulu niihin. Tanssijoiden taidot jäävät sinne muumipukujen sisään.

Väliajan jälkeen olikin sitten vuorossa joukko lyhyempiä herkkupaloja Kansallisbaletin ohjelmistosta. Omat kohokohtani olivat ilman muuta ne kaksi missä tanssi Atte Kilpinen. Ensin Abigail Sheppardin kanssa huikean upeassa pas de deuxissa Sylviasta. Sylvia oli monellakin tapaa yksi tämän kevään parhaista esityksistä, ja se teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Ja tämä tanssi, siitä aika lopusta, on niin kaunis. Sylvia ja Aminta kohtaavat vuosien jälkeen, ja päätyvät taas haikeaan eroon. Riipaisevan kaunista tanssia ja musiikkia. Vaan on tämä hauskakin, suorastaan hilpeä. Jälleennäkemisen riemu ja ilo, ja sitten kaiho ja sydämen pakahtuminen. Kumpikin tanssija antaa kaikkensa. Pyyhin roskia silmistäni. Upeaa upeaa!

Emrecan Tanışin koreografioima Isra on myös kappale kauneinta tanssia mitä voi olla. Hyvin eri tavalla kuin Sylvia-pätkä. Atte Kilpinen on zombiemainen vahanaama, jota Linda Haakana ja Johan Pakkanen viskovat ja riepottavat miten sattuu. On tämä taas huikeaa nähdä! Kulmikasta ja kaunista tanssia, ja samalla niin sulavaa. Alun videopätkät ovat oudon eroottisia ja muutenkin tässä on sellainen kolmen keskeinen intiimi tunnelma. Ehkä jopa S/M-teemoja? Ja se Aten soolo-osuus lopussa, huimaa! Pari lasta tuntui tykkäävän katsomossa tosi paljon kumisen oloisesta Kilpisestä, ainakin nauruntyrskähdyksistä päätellen.

Toisen näytöksen kuitenkin aloitti hieno joukkokohtaus Greven Lumikuningatar-baletista. Joukko puolialastomia hevimiehiä rummuttavan musiikin säestyksellä. Saunakohtaus. Lapin velhona häärää Nicholas Ziegler ja hänellä on joukko maahisia siinä maanalaisessa saunassa. Tykkäsin! Alkukantaista ja vahvaa. Joukossa oli yksi niin valtava karpaasi, että siinä jäisi moni jätti kakkoseksi. Tartteekin ottaa selvää kuka se oli!

Pas de deux baletista Anna Karenina (tanssijoina Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář) oli ehkä hieman vaisu esitys, vaikkakin esitti kreivi Vronskin ja Anna Kareninan intohimoa. Teknisesti hienoa tanssia, mutta ei nyt lähtenyt lentoon upean Sylvian jälkeen mitenkään päin. Isran jälkeen lavalla piipahti uudelleen Michal Krčmář, vetämässä hyvin pienen pätkän Gopak, Ostrapin variaatio baletista Taras Bulba. Ukrainalaiseen kansantanssiin pohjautuvaa. Huh mitä hyppyjä - komeaa katsottavaa! Tätä oli kyllä katsonut enemmänkin kuin tämän lyhyen väläyksen.

Illan päätti katkelma Prinsessa Ruususesta, päätähtenään Aurora (Eun-Ji Ha) ja tämän ulkomaalaisten prinssien kosiolaumansa. Ihan kivaa katsottavaa, mutta ei nyt saanut sydäntäni sykkimään lainkaan kiivaammin. Kaunista ja klassista, mutta ei sykähdyttävää. Upeat puvut!

Kokonaisuutena hieman vaihtelevantasoinen parituntinen. Tällä kertaa nämä modernimmat jutut veivät pisimmän korren, ja "klassikot" eivät olleet niin inspiroivia. Mutta ihana oli nähdä monia suosikkitanssijoitaan lavalla, ja saada hyvä tanssikausi päätökseen näin! Kiitos Kansallisbaletti vierailusta - ja hyvää kesää tanssijoille ja henkilökunnalle!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Backbone / Gravity & Other Myths, Kansallisteatteri 24.5.2019

Cirkon jokakeväinen ulkomaalainen vierailuesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä alkaa olla jo traditio. Hienoa! Tällä kertaa saimme ihailla australialaisen nykysirkusryhmän Gravity & Other Myths huikeaa akrobatiaesitystä Backbone, joka oli kyllä vakuuttavaa ja hienoa työtä.

Kymmenen esiintyjää ja kaksi muusikkoa vetivät 80 minuuttia putkeen. Seesteisiä ja rauhallisempia hetkiä mahtui mukaan paljon, mutta sitten laitettiin Mad Max-henkinen turbovaihde päälle ja painettiin sellaista haipakkaa, ettei katsoja oikein tiennyt mitä ja ketä sitä seuraisi. Kaikki temput ja ajoitukset olivat kyllä varmasti tarkkaan suunniteltuja ja mietittyjä, mutta silti katsomoon välittyi sellainen rento spontaaniuden tuntu. Ohjaaja Darcy Grant on onnistunut erinomaisen hyvin tasapainottamaan teknisen taituruuden ja silkan sirkuskauneuden.

Esityksessä oli myös paljon huumoria ja sellaista kivaa toverihenkeä ja läpänheittoa. Suunniteltua joo, mutta tehty niin taiten että jäi sellainen tosi kiva rento fiilis katsojallekin. Tosin kyllä noin puolivälissä takaani jostain poistui vanhempi mieskatsoja, joka mumisi mennessään "ei kantti kestä katsoa". Koska kyllä tässä oli myös aika hurjia temppuja! Paljon heittoja, pyramideja, "läheltä piti"-tilanteita ja jänniä juttuja. Eikä tietenkään mitään turvavaijereita tai systeemeitä paitsi toiset taiteilijat.

Mutta pitäähän tämän tason esityksen tarjoillakin katsojilleen wau-elämyksiä - ja niitä saatiin! Minusta tämä ei ollut ehkä ihan perheen pienimpien esitys, vaan selkeästi aikuisyleisölle suunnattu. Vieressäni istunut pikkutyttö ei millään jaksanut keskittyä ja kiemurteli penkillään, välillä kavuten äitinsä syliin (ja näin estäen tehokkaasti takana istuvilta katselunautinnon).

Esirippu nousee. Hiljaisuus. Maassa pötköttelee rivistö ihmisiä ja erimittaisia keppejä. Taustalla nököttää haarniska ja vaaterekkejä. Ovatko käyneet lainaamassa haarniskan Kansallisteatterin lipunmyynnistä? Mutta sitten alkaa puheensorina, esiintyjät nousevat. Hyörinää ja touhotusta. Vaatteiden vaihtoa, soitinten virittelyä, sauvojen pystytystä lavan takaosiin telineisiin. Ja sitten alkaa toiminta. Temput! Niitä piisaa ja ne käyvät kokoajan haastavimmiksi. Esiintyjistä osa miehistä on varsinaisia körmyjä; enemmän ehkä rugbynpelaajia muistuttavia kuin sutjakoita sirkustaitelijoita. Mutta kun olet ihmispyramidin alimmainen niin ei siinä hippiäinen pärjäisi. Vaikka reidet ovat jytkyt, niin muuten olemus on sirkustaiteilijan, ja monet akrobaattiset temput sujuvat huikean hienosti.

Vaaterekilläkin oli tärkeä tehtävä. Esiintyjät nimittäin kävivät vaihtamassa asujaan jatkuvasti. Eikä tässä kyllä paljeteilla ja kimaltavilla kankailla briljeerattu, vaan ihan ruutupaitameiningillä. Toki muutamalle miesesiintyjälle sujahti kukkamekko sujuvasti päälle, mutta siihen se vaatteilla koreilu sitten loppuikin. Koko ensemble on ihan mahtava! Kiitos Jacob Randell, Jascha Boyce, Lachlan Binns, Mieke Lizotte, Lewie West, Martin Schreiber, Joanne Curry, Lachlan Harper, Lewis Rankin ja Jackson Manson.

    

Tanssi ja akrobatia ovat esityksen kulmakiviä 10-vuotiaan Gravity & Other Mythsin esityksessä. Voima on yksi esityksen teemoista, oli se sitten ihan fyysinen voima mitä monessa tempussa tarvitaan, tai henkinen voima, mikä hitsaa tekijäjoukon yhteen. Painovoima myös, nimittäin moni näistä jutuista uhmaa painovoimaa mennen tullen. Ja siinä sivussa ehkä vähän muitakin luonnonlakeja. Oma suosikkini esiintyjistä on sutjakka Lachlan Harper, jota heitellään miehistä eniten. No, hän on se "perinteinen" akrobaatti eli jäntevän laiha ja kevyt. Yksittäisistä tempuista mieleen jäi tolpan päässä killuva nainen, kun muut tangot yksitellen poistettiin.

Esityksessä oli paljon rajoja rikkovia juttuja. Muutamia temppuja missä yleensä on kevyempi/pienempi nainen ja tätä nosteleva tai heittelevä mies, niin tässä olikin kaksi miestä (tosin erikokoisia). Kaikkea sellaista pientä ja innovatiivista. On tässä jonkunmoinen juonikin, tai ehkä useita, välillä tulee mieleen taistelu luonnonvaroista (taas se Mad Max-henkisyys) ja ylipäätään kamppailu (rugbymatsit). Vai tulkitsenko liikaa koska ryhmä on Australiasta? Välillä mennään sokkoina ämpärit päässä, ihmiskuntako tässä matkaa tuhoon? Isojen kivien kantaminen paikasta toiseen... työ ei lopu. Geoff Cobham on loihtinut sekä yksinkertaisen hienon lavastuksen että ennenkaikkea todella upean valosuunnittelun. UV-valoakin käytettiin! Valoshow yhdistettynä savuun luo maagisen tunnelman lavalle. Valospotteja käytetään myös väärinpäin eli maasta käsin valoa taivaalle. Hienoa!

Ihmisdominorata on mestarillinen osoitus yhteistyöstä. Ja ihmishyppynaru. Ja sitten on paljaisiin vatsoihin lävähtävä köysitemppu, kas tässäpä vinkkiä pihan lapsille kun muodostetaan joukkueita :-) Välillä kaikki toiminta katkeaa ja aletaan riit... keskustelemaan kovaäänisesti. Ihmisyyttä sekin.

Ja ei se haarniska tainnut olla teatterin rekvisiittaa... Joraava ritari sirkuksessa (tai missä vaan) on kyllä hieno ja odottamaton näky! Temppujen ja numeroiden siirtymiset ja vaihdot, sellainen ns. luppoaika, on sekin mietitty loppuun asti. Eli porukka ei vaan hengaile odottamassa seuraavaa hommaa. Muusikot (Elliot Zoerner ja Shenton Gregory) vetävät kansanmusiikkiteknoa ja jazzahtavaa musiikkia sekä kaikkea siltä väliltä. Erinomaisesti ja esiintyjien tahdin mukaan. Ja pääsevät hekin lavalla piipahtamaan.

Esityksen lopuksi hieman kertausta ja jonkunlainen pikakelaus kaikkeen lavalla nähtyyn. Hyvin paketoiden kaikki kasaan. Hypnoottisen kaunis, hidas ja täyteläinen melodia toimii taustalla. Ja lopuksi kaikille esiintyjille löytyy oma kivi. Kyllä tästä jäi sydänalaan mukava tunne. Tulipa taas nähtyä jotain uutta ja ihmeellistä! Teknisesti huippuluokkaa, ja samalla isolla sydämellä vedettyä. Kiitos Gravity & Other Myths, sekä Cirko ja Kansallisteatteri tämän mahdollistamisesta.


Kuvien copyright Hamish McCormick, kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Turkka kuolee / Ruusu Haarla & Julia Lappalainen, Kansallisteatteri 21.5.2019

Päällimmäinen ajatus: kyllä Jouko Turkan (1942-2016) varjo on pitkä ja vahva.

Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen tapasivat vuonna 2010 Teatterikorkeakoulussa. Ruusu opiskeli ohjaajaksi ja Julia näyttelijäksi. Nyt tämä lahjakas kaksikko on tarttunut melkoisen isoon aiheeseen, eli Jouko Turkkaan. Hienoa, että viime vuoden Teatterikesän ensi-illan jälkeen tätä on nähty syksyllä Korjaamolla ja Riihimäellä, ja nyt sitten vielä muutama esitys Willensaunassa. Mulla jäi Teatterikesässä väliin, koska kesto pompsahti yhtäkkiä paljon aiemmin ilmoitettua pidemmäksi, ja Korjaamon esitys piti perua muista syistä. Kolmas kerta toden sanoo!

Miten Turkan kaltaisesta suomalaisen teatteri- ja kulttuurimaailman jättiläisestä (niin hyvässä kuin pahassa) voi saada aikaa esityksen? Ja vieläpä kahden sellaisen tekijän toimesta joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia Turkasta. Molemmat valmistuivat Turkan kuolinvuonna. Toisaalta ehkäpä tämä vaatii juuri tietynlaisen etäännyttämisen ja ulkopuolella olemisen. Ja kyllä se Turkan henki varmaan leijailee suomalaisen teatterimaailman yllä vielä vuosia...

Kannattaa muuten kuunnella myös Yle Areenalta tämä viime kesäinen Kulttuuriykkösen ohjelma, missä esitystä ja Turkkaa ruoditaan Haarlan ja Lappalaisen toimesta.

Turkka kuolee kestää 3 h 20 min. Pitkä aika. Mutta tylsää ei tule! No okei, ehkä sen 20 minuuttia olisi voinut tiivistää sieltä ja täältä pois. Haarla ja Lappalainen ovat tehneet esityksessä kaiken itse, paitsi Fabian Nyberg hoitaa valosuunnittelut ja on myös avustanut lavastuksessa ja videoissa. Hattua nostan kyllä tämän kaksikon monipuolisen lahjakkuuden edessä. Ensinnäkin se kaikki valtava taustatyö!

Turkka kuolee on herkullinen yhdistelmä nauhoitettuja haastatteluja (sekä oikeita näyttelijöitä että näyttelijöitä esittämässä näyttelijöitä), lehtileikkeitä ja kalvosulkeisia, ja lisäksi Haarla & Lappalainen itse muuntautuvat lavalla moniksi hahmoiksi, Turkasta Jussi Parviaiseen. Toki he myös omina itseinään tutkailevat asiaa. Ja yleisökin saa esittää kysymyksiä. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta toimii kyllä hyvin. Ajallisesti edetään Turkan syntymästä kuolemaan (kalvosulkeiset!) mutta keskittyen toki hänen Teatterikorkeakoulun vuosiin, ensin professorina, sitten rehtorina ja sitten taas professorina. Turkalla oli kyllä melkomoisia maneereita, ja kaikkien imitoinnit tuovat hyvin hänen hahmonsa näkyville.

Muistan toki näitä Turkan juttuja, skandaaleja ja kuvioita itsekin. Tosin asuin vuodet 1986-90 ulkomailla, niin silloin ei tullut niin kamalan tarkkaan seurattua esim. printtimediaa. Ja nettiähän ei ollutkaan :-) Ja siihen aikaanhan moni isoimmista Turkan ympärillä vellonneista skandaaleista ajoittuikin.

Mutta paljon uutta tietoa ja sellaista kokonaisuutta esitys valotti paremmin kuin hyvin. Välillä tunnelmat olivat katsomossa epäuskoiset; että tapahtuiko tämmöistä todella. Sitä huomaa olevansa vuorotellen huvittunut ja järkyttynyt. Ei nämä kuviot enää toimisi näin. Näkee hyvin miten Turkka jakoi silloin, ja jakaa varmaan vieläkin, mielipiteitä. Nerous ja hulluus tuntuvat todellakin kulkevan käsi kädessä.

Turkka kuolee herätti kyllä paljon ajatuksia, muistoja ja pohdintaa. Minkälaisen mankelin läpi Turkka oppilaansa pisti. Toiset selvisivät vahvoina, toiset eivät. Mutta olisiko toisenlaisilla metodeilla näistä samoista suosaloista, jarteista ja koivuloista tullut yhtä arvostettuja ja lahjakkaita näyttelijöitä? Oliko se nimenomaan Turkan ansioita vai heidän omaa lahjakkuuttaan. No, sitähän ei voida tietää. Turkka enteili näitä metoo-juttuja ja oli siten aikaansa edellä. Nykyajan ilmapiirissä tuntuu jotenkin hassulta ajatella miten 80-90 -luvuilla monet ihannoivat näitä menetelmiä. Nyt on menty, ilmeisesti siis Teakissakin, siihen toiseen ääripäähän: ohjaaja ei saa/uskalla sanoa enää näyttelijälle mitään, vaan pitää siloitella ja hyssytellä. Ei kai sekään ihan hyvä ole. Tätäkin esityksessäkin käsitellään. Jos ohjaajan on tarkoitus kaivella sieltä näyttelijän ytimestä juuri siihen rooliin tarvittavat reaktiot esiin, niin ovatko kaikki metodit sallittuja?

Oliko Jouko Turkka hullu vai nero? Siihen saa jokainen miettiä itse vastauksensa, Turkka kuolee tarjoaa paljon eväitä tähän pohdintaan, mutta ei varsinaisesti ota kantaa puoleen eikä toiseen. Voihan se olla että Jouko itse nauraa käkätteli kulisseissa kaikkea kohua mitä aiheutti, ja tahallaan lisäsi vettä myllyyn. Mene ja tiedä. Kai hänet kuitenkin nähtiin jonkunlaisena teatterin pelastajana, ainakin joissain piireissä.

Turkan persoonan ja sen ajan teatterikentän lisäksi esityksessä käydään läpi myös Ruusu Haarlan omaa sukuhistoriaa ja hänen paikkaansa alkoholistitaiteilijamiesten jatkumossa.

Oli aivan mainiota kun Lappalaisen esittämä hahmo esitelmöi Turkka-asiaa, akateemisen kuivasti ja toteavasti, ja sitten Haarla Turkaksi pukeutuneena (kalju ja verkkarit riittää) pölähtää paikalle kommentoimaan, solvaamaan meitä katsojia ja varastamaan koko show'n. Lukuisia kertoja. Hykerryttävää. Olisiko esityksen ydinsanoma tässä: Kattokaa itteänne ja päättäkää haluatteko Turkan elävän vai kuolevan? Niinpä. Ehkä se on niin (kuten Turkka oli todennut) että keskinkertaisuus ei jää kenenkään mieleen, pitää olla tosi hyvä tai tosi kamala.

Kun esityksen lopussa Turkka on vanha ja hauras mies, joka esittelee kiviään eikä ole kirjoittanut tai ohjannut mitään vuosikausiin, niin minulle tulee jopa hieman sääli häntä. Minne se luovuus ja hulluus ja maanisuus katosi? Tai miksei se ainakaan enää kanavoidu teatterin hyväksi? Vai oliko 2009 saatu kunniatohtorius se viimeinen sulka hattuun ja sen jälkeen työ oli tehty?

Lopuksi kuuntelemme Pink Floydin Wish you were here -biisiä ja mietimme maailman menoa.


Kuvien copyright Carolin Büttner.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kilari / Kansallisteatteri 20.5.2019

Amanda Palon omaelämäkerrallinen monologi Kilari sai ensi-iltansa marraskuussa 2017 ja seuraavana kesänä se vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. En enää muista miksen päässyt katsomaan sitä Kapsäkkiin silloin marraskuussa, taisi olla liian vähän esityksiä että olisi mahtunut kalenteriini. No, sitten oli Teatterikesä ja siellä kun sumplin ohjelmaani sille viikolle, niin sain ongittua tietooni että esityksiä tulee lisääkin... Joten päätin tietoisesti jäädä vielä kerran odottelemaan. Siispä nyt vihdoin vasta, 1,5 vuotta ensi-illan jälkeen! Hienoa että onnistui.

Koska kyllä tämä on taas niitä esityksiä jotka herättävät ajatuksia, ja monenlaisia tunteita. Tiesin ettei mitään hilpeää komediaa ole luvassa, mutta oli tässä (onneksi) paljon keventäviä elementtejä. Kyllä aihe eli raiskaus ja siitä toipuminen sen verran raskas aihe on.

Amanda Palo joutui baari-illan päätteeksi raiskatuksi parikymppisenä, ja alkoi oirehtimaan vakavammin sen johdosta vasta hieman myöhemmin. Sitten kului seitsemän vuotta vuoristoratamaista elämää: masennusta, psykoosia, itsesyytöstä, itsetuhoisia aikeita. Mutta myös naimisiinmenoa ja ns. normaalia elämää. Runsasta alkoholinkäyttöä, pirtsakoita somepäivityksiä, kavereille valehtelua että kyllä kaikki on hyvin. Vaan ei ollut. Seitsemän vuoden jälkeen, eli keväällä 2017, hän vihdoin alkoi työstämään tätä kaikkea paperille ja Kilari alkoi muodostumaan. Avuksi tuli isosisko, ohjaaja Olga Palo, joka oli ollut ilmeisen tärkeä ihminen koko Amandan toipumisjakson ajan, ja toki muutenkin. Olgan kanssa tekstiä työstettiin ja muokattiin ja hän toimi sitten Kilarissa sekä dramaturgina että ohjaajana.

Esitys ei käsittele ainoastaan hyväksikäyttöä ja sen yhteiskunnallista asemaa, vaan myös sisarten välejä. Minua koskettaa kovasti kuinka paljon Olga tuntuu olevan mukana ja läsnä: "onneksi sisko on aina tommonen, niin mun ei tartte olla" toteaa Amanda kun Olga ottaa heti tapahtuneen jälkeen ohjat käsiinsä. Vahva, tarmokas ja vaativa. Olga kieltäytyy olemasta uhri, eikä halua Amandankaan olevan.

Vajaan tunnin aikana saimme kuulla ääninäyttelijöiden esittämiä pätkiä mm. kuulusteluista ja kaverien kommentteja, välillä Amanda kertoi itse tapahtumista. Sitten oli niitä "kevennyksiä" eli lipevä taidehistorialuennoitsijan karikatyyri, joka kertoo meille Lucretian legendan ja analysoi tarkemmin sekä Tintoretton maalausta aiheesta sekä Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä. Joo, aika rankkaa sekin oli, mutta tämä niin no, niin no, niin no:a hokeva manselaismies oli aika hulvaton.

Aluksi mietin miksi kukaan haluaa tehdä tämänkaltaisen esityksen, hakeeko sillä julkisuutta? Käyttää ikäänkuin omaa (mielenterveys)historiaansa taiteensa inspiraationa. Koska kyllähän sitä on tehty vuosisatojen ajan, kaikessa taiteeessa. Eli ei mitään uutta. Mutta sitten oivallan että tämä oli terapiaa, mahdollisuus käsitellä asiaa pois systeemistä ja alkaa se eheytymisprosessi. Näen kaiken uudessa valossa. Moni ei selviä.

Näemme myös pätkiä kalliolaisten hipsterien FB-ryhmän keskusteluista ja muuta teemoja tukevaa videomateriaalia. Sopii hyvin tähän fragmentaariseen muotoon.

Metoo-liike tuli kuin taivaan lahjana Kilarille - yhtäkkiä samoja asioita käsiteltiin suurella volyymillä joka paikassa, ja se helpotti sitten myös tämän rahoitusta ja markkinointia.

Raiskauksen, tai minkä tahansa hyväksikäytön, jälkeen ihminen tuntee olevansa likainen, mitätön, kuin iso varjo joka pimentää muidenkin elämän. Amandasta tuntui juuri tältä. Ja minustakin tuntuu että omakin pää halkeaa kaikesta tästä. Monologi kesken esitystä tulee niin iholle, että se tuntuu samankaltaisena fyysisenä möykkynä sisälläni, kuin mitä Amanda kuvailee omaa oloaan. Lapsuusmuistot, asioiden etäännyttäminen, isoisä laulamassa mökillä radiosta. Pikkuhiljaa alkaa toipuminen. Amandan kertomuksen keskellä kuullaan myös niitä toisia ääniä: näin olisi esimerkiksi poliisin pitänyt sanoa (eikä vaan jankuttaa että olitko sinä kännissä). Aika utopiaa, mutta toki toivottavaa.

Riipaisee kuunnella näitä ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja: älä nyt jää sinne peiton alle makaamaan, kato lähdet vaan liikkeelle ja reipastut. Ja läppäähän ne ihmiset heittää kun kommentoivat baareissa miksei tyttö hymyile. Että älkää naiset nyt välittäkö jos joku huutelee kadulla, vihjailee ja flirttailee, olkaa vaan iloisia että saatte huomiota. Vihastun.

Esityksen jälkeen keskustelutilaisuudessa oli sitten mahdollisuus kysyä ja kommentoida, mutta ihmeekseni keskustelu yleisön osalta oli tosi pientä. Lavalla Maria Junno jututti Palon sisaruksia, mutta yleisöltä tuli vain pari kommenttia. Ehkä ihmiset olivat niin tunteiden vallassa vielä?

Amanda halusi korostaa ettei tämä ole selviytymis- tai sankaritarina, vaan hänestä tuntuu että prosessi on vielä kesken. Mutta miltä se tuntui, tehdä näin henkilökohtainen esitys? Aluksi se oli tärkeä, iso ja puhdistava kokemus, mutta nyt parin vuoden jälkeen tuntuu, että sitä haluaisi tehdä jo jotain muuta. Aika paljon huorittelua ja muuta on joutunut kuuntelemaan, eli voisi olla aika siirtyä eteenpäin. Mutta Kilari olisi ehkä jäänyt tekemättä, jos olisi odottanut itsekseen että sitä eheytyisi tai parantuisi. Sikäli tämä oli tärkeä osa koko toipumisprosessia. Eikä Amanda kadu mitään - Kilari on ollut koko hänen elämänsä merkittävimpiä asioita, henkilökohtaisella tasolla. Amanda halusi aina tehdä näytelmän, mutta ei ajatellut että tekisi sen tämmöisestä aiheesta. Lopulta esityksestä tuli sisarusten yhteinen.

Amanda Palo on lavalla viehättävä nuori nainen, punaisessa tyylikkäässä housupuvussaan. Hymyilevä, epävarmakin, täysillä heittäytyvä. Hyvin läsnäoleva. Ei varmasti ole helppoa olla siinä, lamppujen paahteessa, ja avata sisintään. Vaikka tätä on esitetty jo paljon, niin ei tuommoiseen varmaan vaan totu. Helsingissä oli katsomossa vielä paljon teatterialan ihmisiä, tuttuja ja sukulaisia, joka varmaan toi oman lisänsä ja jännitteensä. Yleisöstä huokuu myötätuntoja ja lämpöä lavalle, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kun me kaikki lopulta yhdessä huudamme Amandalle "Se ei ole sun syy!" niin saamme itsekin jonkunlaisen synninpäästön.

Rohkeaa ja koskettavaa, ahdistavaa ja ajatuksia herättävää. Nostan hattua.


Kuvien copyright Samuli Laine.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.