Liisa Ihmemaassa / Kansallisbaletti 13.10.2016

Jorma Elon koreografioima balettiversio Lewis Carrollin klassikosta Liisa Ihmemaassa oli kyllä kaikin puolin näyttävä kokemus. Oli kauniita valoja ja pukuja, hienoja tanssikuvioita, näppäriä efektejä, ja tottakai taitavia tanssijoita. Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Esitys ei siis ollut niin hieno kuin olisi voinut olla. Hakiessani takkia naulakolla tapasin tutun jonossa. Olin vaisun varovainen sanomaan juuta enkä jaata. Mutta hänpä oli hyvin samoissa aatoksissa.

Sillä eihän mielikuvitusrikkaampaa teosta enää voi ollakaan! Tottakai kun alkuteos perustuu kielelliselle iloittelulle ja nerokkaalle sanankäytölle, niin sen muuntaminen kokoillan balettiesitykseksi on vähintäänkin haasteellista. Mutta ei mahdotonta suinkaan, koska olen nähnyt siitä tehdyn todella toimivan balettiesityksen. Se koreografi Christopher Wheeldonin teos on muuten mahdollista katsoa myös vaikka kirjastosta DVD:llä.

Tanssijathan ovat ihan parasta A-luokkaa. Herkkä ja ihastuttava Eun-Ji Ha oli Liisana todella kauniisti tanssiva. Välillä kujeilevä, välillä hämmentynyt, välillä vain lumoutunut kaikesta. Valkoisena Ritarina tanssi Michal Krčmář - joka on aina myös loistava. Hysteerisen, jopa neuroottisen energisenä Valkoisena Kanina Xiaoyu He ja Hatuntekijänä Samuli Poutanen. Mun ikisuosikki Atte Kilpinen oli sekä laiskanpulskea Murmeli sekä hilpeä Ville-Sisilisko :-) Porukkaa lavalla nähtiin kymmeniä ja kymmeniä - ja kyllä sillä sakilla joukkokohtaukset toimivat.

Kahden ja puolen tunnin aikana nähdään monia näyttäviä (niin tanssillisesti kuin visuaalisestikin) juttuja. Tietenkin Hullun Hatuntekijän teekutsut (ihanaa iloittelua kahviastiaston kanssa), ja kukkien tanssi ja sienen päällä pötköttelevä Yökorento (Lucie Rákosníková) valtavine vesipiippuineen. On siilien ja flamingojen krokettipeli, kipakka Punainen Kuningatar (Rebecca King) nöyrine hoveineen. Ja alati häntä seuraava Pyöveli (Ville Mäki). Pelikorttisotilaat shakkipelikuvioineen, ja ihanat kolme puutarhuria (Ruan Crighton, Florian Modan ja Eemu Äikiö), jotka nykivin tanssiliikkein koittavat maalata ruusuja punaisiksi. Ennenkaikkea ne ujot pikkuiset siilit veivät sydämeni!

Hatuntekijän ja Liisan yhteistanssi oli kaunista katsottavaa, samoin Liisan duetot sekä Valkoisen Ritarin että oman veljensä (Frans Valkama) kanssa. Tarinaan oli kyllä sekoitettu kaikkea "omaa", tai onko Liisa Ihmemaassa jo niin yleismaailmallinen teos, että harva enää muutenkaan muistaa mikä on Carrollin omaa kädenjälkeä ja mikä lisätty Disneyn studioilla tai Tim Burtonin leffaversiossa tai tai tai? Ei sillä sinällään kai ole väliäkään, kunhan tarina toimii. Nyt tosin se semmoinen punainen lanka tuntui hetkittäin olevan hukassa. Mutta haittaako sekään jos katsojat viihtyvät?

Baletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve on mielestäni erinomaisesti onnistunut houkuttelemaan viime vuosien upeilla satubaleteillaan myös uusia katsojia mukaan. Katsojia jotka palaavat haltioituneina vuodesta toiseen takaisin. Hienoa! Greven saappaat tulevat olemaan kyllä todella suuret täyttää.

Musiikki oli monipuolista. On Bachia, Händeliä, Haydniä, Griegiä, Berliozia, van Weberiä... Monta mun suosikkiteosta, esim. osia Händelin Vesimusiikista. Eli tykkäsin musiikista, mutta en välttämättä tämän baletin taustalla. Hieman sekavaa. Ja kappaleiden välissä oli välillä pitkiäkin taukoja, joiden aikana tanssi saattoi jatkua. Ja saattoi myös kuulua kulissien vaihtamisesta kovia ääniä.

Robert Perdziola oli loihtinut hyvin näyttävät puvustukset tiiminsä kanssa, sekä myös lavastuksen. Ihan kaunista, mutta sellainen koko sen Ihmemaan maagisuus jäi hieman puuttumaan. Irvikissa oli vain nousevia ja laskevia "pahvisia" kissanpäitä ja sitten oli pahvinen lohikäärme, joka syöksee hieman kipunaa. Toisaalta paljon pieniä yksityskohtia bongattavaksi; leijailevia tavaroita, liukuvia ovia, pienentyvää maisemaa... Liisan lapsuudenkoti on kaunis, vauras maalaiskartanomainen. Esiripussa oli myös kaunis maisemamaalaus. Ja talon seinällä oleva maalaus, johon Valkoinen Kani ilmaantuu, jee! Puvuissa oli korttipelimäisyyttä, siis esimerkiksi kuninkaalliset näyttivät juuri niiltä "perinteisiltä" korttipakan hahmoilta. Liisan omat asut olivat mallia valkoinen yöpuku.

Ja Mikki Kuntun valaistus ja projisoinnit ovat aina todella upeat, niin nytkin. Kun seinät alkavat "värähtelemään", niin katsoja uppoutuu illuusioon kyllä hienosti. Jotenkin nämä taustakankaat ja kuvitukset ovat velkaa jollekin 1900-luvun alun satukuvittajalle. Theodor Kittelsen tai Rudolf Koivu tulisivat lähinnä mieleen, ehkä joku muukin jonka nimeä en nyt muista.

Liisa Ihmemaassa on myös mahdollista katsoa suorana verkossa 29.10. ja tallenteena sitten myöhemmin Kansallisbaletin Stage24-sivuilla. Kannattaa ehdottomasti!

Periaatteessa siis ihan toimiva koko perheen baletti, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan samanlainen napakymppi kuin esimerkiksi Pieni Vedenneito, Lumikuningatar tai Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas.


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Could you take some of my weight...? ja MESH / Tero Saarinen Company, Kansallisbaletti 12.10.2016

Tanssiteemaviikkoni jatkui Oopperatalon Alminsalissa, missä Tero Saarinen Company vietti 20-vuotisjuhliaan. Luvassa kaksi esitystä eli paljon hienoa tanssia.

Could you take some of my weight...? on alunperin kantaesitetty jo 1999 Ranskassa. Tanssijoina kaksi miestä (Pekka Louhio ja David Scarantino). Miesten tanssi - yhdessä ja erikseen, musiikin säestyksellä ja ilman - on ilmavaa, vaivatonta, rytmistä ja kaunista. Lavan yläpuolella heiluu iso palkki, jolla istuu kaksitoista ihmisenkokoista hahmoa. Kuin opetuslapsia. Painovoimaa ja painoa eri muodoissaan. Nostoja ilmaan, ja pim, painovoima katoaa.

Siitä palkista minulle tuli mieleen se yksi vanha valokuva jonkun New Yorkin pilvenpiirtäjän rakentamisesta, kun työmiehet pitävät ruokatuntia siellä yläilmoissa. Tämä siis.

Enimmäkseen kattopalkki hahmoineen on paikallaan, mutta välillä sitä käydään tönimässä vauhtiin. Hetkittäin miesten tanssista tulee mieleen kurkien tanssimenot kevätsuolla. Tässä on kokoajan sellainen harmoninen fiilis, ja vaikka miehet ovatkin jonkun matkan päässä toisistaan, niin synkronisointi toimii. Todella kaunis teos.

Rachel Quarmby-Spadaccinin suunnittelemat liukuväriset, puukuvioidut vaalea/tumma-asut olivat todella kauniit. Ja musiikki, ah. Rahmaninovin ja Steve Reichin musiikkia oli yhdistelty hienosti, ja tämmöinen pianon ja elektronisen musiikin kollaasi toimii oikein hyvin tanssiteoksessakin. Mikki Kuntun valot ovat mestarilliset, kuten aina.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman uudempaa esitystä eli MESH. Tämä on alunperin kantaesitetty Japanissa 2014 ja sitten aiemmin tänä vuonna Kuopio Tanssii ja Soi -festareilla. Mutta nyt sitten myös Helsingissä. Nyt tanssijoita on iso liuta, yhteensä 18. Japani-henkisyys on läsnä sekä musiikissa, vaatteissa että liikekielessä.

On siinä oma viehätyksensä kun Mieskuoro Huutajat hokee sanaa sininen monin eri tavoin ja kauniit valot (Iwashina Takeakin käsialaa) säestävät tätä, sinisyyttä heijastaen, Japanilainen butotanssija Mitsutake Kasai sooloilee omiaan joukon keskellä hidastempoisesti, ja muut pyörivät ympärillä. Konevitsan kirkonkellot, ilotulitusefektit niin äänillä kuin valoillakin. Huojuvat kaislat. Torjutaanko tässä erilaisuutta, luodaan me-henkeä. Välillä on Satu Halttusen vuoro sooloilla.

Yhden hetken tanssijoista tuli mieleeni Parikkalan Patsaspuistossa joogaavat miehet, nuo Veijo Rönkkösen luomat mykät tanssijanoloiset tyypit, jotka ovat ikuisesti kivettyneet hankaliin asentoihin (kuvia joogapuistosta vaikka täällä).

Liuhuvia housuja, hameita ja housuhameita, erilaisia yläosia ja erilaisia halkioita alaosissa. Yhdenmukaisen mustaa mutta silti uniikkia. Izumi Miyamura on suunnitellut nämä vaatteet.

Tero Saarinen on luonut paljon nautintoa sekä korville että silmille. Tätä on maallikonkin kovin helppo katsoa. Mutta tasoja on silti varmaan myös vaativampaankin (ja tanssista enemmän ymmärtävään makuunkin). Olen hyvin vaikuttunut!


Kuvien copyright Sakari Viika
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miehen tanssi / Ylioppilasteatteri 11.10.2016

Sain sähköpostilla kutsun Miehen tanssi -nimiseen esitykseen, jo syyskuun alussa. Kiinnostus heräsi välittömästi, mutta ah ja voih, niin tyypillinen tilanne nykypäivänä: kalenteri oli jo täpösen täynnä kaikkina esityspäivinä. Jatkoimme kuitenkin sähköpostikirjeenvaihtoa tuottaja Jaakko Perilän kanssa (joka oli yksi kantavia voimia viime vuoden kesäteatterisuosikkini Sibelius, vampyyrinmetsästäjä -jutussa), ja lopulta yksi lisäesitysten lisäesityksistä kävi mulle! Hurraa!

Ja tarttee olla todella iloinen että pääsin näkemään tämän Esko Korpelaisen ohjaustyön, tällä kertaa Ylioppilasteatterilla Helsingin ytimessä. Tämä on Korpelaisen työharjoittelu Metropolia AMK:iin, osana teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusta. Ohjauksen lisäksi teksti ja valosuunnittelu on miehen käsialaa, varsinainen monilahjakkuus siis.

Miehen tanssi oli iloinen ja ihastuttava sekoitus vähän kaikenlaista. Mukana oli sitä tanssia, mutta myös musiikkia, stand-uppia, näytelmää, runonlausuntaa... Erilaisia pieniä kohtauksia ja tunnelmapaloja miesten arjesta ja elämästä. Ei se miehilläkään helppoa ole. Jotenkin 90 minuutin aikana ehditään käymään läpi ne kaikki suomalaiseen mieheen liitetyt kliseet ja mielikuvat, niin hyvässä kuin pahassakin. Saako enää kukaan olla sellainen perinteinen suomalainen junttimies? Tulee niin surku sitäkin tyyppiä, joka ei osaa tehdä mitään "miehisiä" juttuja, ja pissiikin istuallaan! Kun parta ei kasva, eikä hiki haise ja "mä oon miehenä aivan turha!" Mutta teoksen ydinsanoma lienee että kaikenlaisia miehiä on, ja heitä kaikkia tarvitaan. Eläköön suomalainen mies!

Neljä karismaattista esiintyjää kruunasi kaiken.

Eetu Känkänen, Marko Nurmi, Karlo Haapiainen ja Tuukka Leijavuori.

Pistäkää nimet mieleen ja muistiin, sillä näistä kuullaan vielä. Näiltä miehiltä sujuu yhtälailla tanssi, laulu, soitto, komiikka ja mitä muuta lavalla nyt ikinä tarvitaankaan. Ainoana vaatetuksenaan turkoosi-mustaraidalliset pitkät kalsarit. Tämä joukko hurmasi minut yhdessä ja erikseen. Erityismaininta Nurmen Rölli-imitaatiolle ja Leijavuoren beatboxaukselle. Koitin koko esityksen ajan onkia mielestäni että ketä miestä Leijavuori kovasti muistuttaa. Loppumetreillä se välähti mieleeni: brittiuimahyppääjä Tom Daley! Hieman pidempänä versiona tosin.

Tässä oli niin helmikohtauksia. Kuten vaikkapa miesten kiroilukoulu ("painu vittuun Antero"), ja hidastetut urheilulajisuoritukset curlingista pesäpallon kautta keihääseen ja tenniksen nelinpeliin. Ja toisten kroppien kehuminen "kyllä miesvartalo on sitten kaunis". Selväksi tulee, että on miehilläkin itsetunto-ongelmia. Aina on joku bodatumpi tai timmimpi - tai ainakin nyt rintakarvoja on enempi.

Toinen puoli esitystä muuttuukin bändikeikaksi, kun Miehen bändi vetää akustisesti ja accapella-tyylisesti seitsemän biisiä. Ihan suvereenia menoa, tämäkin, vaikka mikit reistaileekin. Naurulla ja pienellä säätämisellä siitäkin selvitään. Tuukka Leijavuori beatboxaa ja rummuttaa, Marko Nurmi säestää kitaralla. Huh! Biisitkin ottavat kantaa tähän suomalainen mies -teemaan. Ja kun Syystöitä-biisissä lauletaan "tule tänne peiton alle, täällä oottaa halinalle" niin voisin hypätä kaikkien näiden neljän tyypin kanssa sinne. Siis peiton alle.

Odotin näkeväni suomalaisen miehuuden syväluotausta ja sitä myös sain. Roppakaupalla. Ihanaa pojat, ihanaa!

Jos sinulla on mahdollisuus nähdä Miehen tanssi jossain, tai kuulla Miehen bändiä keikalla, niin tartu tilaisuuteen kaksin käsin! Kannattaa seurata porukkaa Facebookissa, koska sinne ainakin tulee sitten lisäesitykset sikäli mikäli niitä ilmaantuu.



Esityskuvien copyright Jaakko Perilä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevät herää ja Kissan tassuja polttelee Työviksessä

Kyllä taas alkaa pahasti näyttää siltä että ensi keväästäkin on tulossa varsin kiireinen teatteririntamalla! Ainakin Tampereen työväen teatterin ohjelmisto vaikuttaa enemmän kuin lupaavalta. Kevään kolmesta uutuudesta kaksi sai minut hihkumaan riemusta, ja kolmannenkin menen mieluusti katsomaan.

Kissan työryhmää: Tuire Salenius, Heidi Kiviharju, Severi Muje,
Juha Muje, Miika Muranen, Tuukka Huttunen ja Samuli Muje

Ensimmäisenä ensi-iltaan (31.1.) ennättää Tennessee Williamsin klassikko Kissa kuumalla katolla. Ja ohjaajana itse Miika Muranen!! Ihan kuin tämä ei vielä riittäisi, niin miehityskin on varsinainen dream team. Pariskuntaa Brick ja Maggie esittävät Tuukka Huttunen (miten mahtavaa nähdä Tuukkaa kunnon isossa draamaroolissa!) ja Heidi Kiviharju. Big Mamana Tuire Salenius (joka muuten esitti Maggietä Kuopion kaupunginteatterissa 1985) ja Big Daddynä Juha Muje. Lavalla nähdään Mujeita enemmänkin, koska Samuli Muje on Brickin veli Gooper, ja Samulin poika Severi sitten Gooperin poika.

Heidi Kiviharju, Samuli Muje, Severi Muje ja Juha Muje

Marjaana Mutanen tekee 50-lukuhenkisen puvustuksen ja Reija Hirvikosken lavastus on sitten taas modernimpaa ja tuo raikkaan vastapainon vanhemmannäköisille puvuille. Ohjaajan tavoitteena on se, että näytelmän nähtyään katsojan oman perheen ongelmat asettuisivat oikeisiin mittasuhteisiin. Heidi Kiviranta taas kertoi, ettei aio ottaa paineita Elizabeth Taylorista (joka teki leffaroolin Maggien vuonna 1958) tai kenestä muustakaan. Tämä on sitten myös Tuire Saleniuksen eläkkeellelähtörooli, ääk! Toivotaan kuitenkin että eläkkeestä huolimatta häntä nähtäisiin jatkossakin teatterin lavalla.

Murasen ohjauksessa nostetaan esiin myös Brickin ongelmien lähtökohdat aiempia versioita selkeämmin. Ei siis vain vihjata kautta rantain tämän suhteesta jalkapallokaveri Skipperiin. Odotan tätä ihan valtavan paljon - hieno näytelmä ja loistava tekijätiimi!

Ohjaaja Miika Muranen ja Tuukka Huttunen (Brick)

Melkein yhtä paljon odotan TTT & TAMK yhteistyötä musikaalin Spring Awakening parissa. Ainoastaan HKT on tämän aiemmin tehnyt Suomessa joten ei sitä hirveän tiuhaan ole lavoilla nähty. Tarinahan on vanha (vuodelta 1891), mutta kovin ajankohtainen teemoiltaan. Nuorilla on samat ongelmat maasta ja kulttuurista toiseen. Ohjaaja Samuel Harjanteen sanoin: "Esityksen aiheet, kuten ulkonäköpaineet, homoseksuaalisuus, teiniraskaus, kodittomuus, perheväkivalta, raiskaus ja insesti ovat edelleenkin yhteiskuntamme kipupisteitä".

Kapellimestari Niina Alitalo ja Inna Tähkänen (Wendla)

Ja on tosi mukavaa että musikaalikonkari Samuel Harjanne tulee tämän ohjaamaan, ja mukavaa on myös se että esiintyjät tulevat liki kaikki TAMKista. Lisäksi vielä lippujen hinnat ovat enemmän kuin maltillisia (musikaaliksi) 28/26/23€. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.2.

Kuulimme näytteeksi pienen musiikkipalasen Inna Tähkäsen laulamana, ja huh! Mulla on se videollakin, ja lisään tänne linkin kun saan ladattua nettiin.

Kolmantena kevään uutuutena on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi (Suurella näyttämöllä ensi-ilta 2.2.). Tiina Puumalaisen ohjauksessa Mielensäpahoittaja käy läpi Suomen koko satavuotisen historian. Mielensäpahoittajaa esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää (Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri, ja joku toistaiseksi tuntematon nuori herra). Kyrö kirjoittaa parhaillaan myös saman aiheen romaania, mutta teatteriesitys valmistuu ensin. Nyt tehdään pienen näyttämön monologista suuren näyttämön spektaakkeli! Minä en ole lukenut vielä ensimmäistäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa, tai nähnyt häntä missään livenäkään, jotta nyt tulee sitten sekin koettua.

Tuomas Kyrö, Tiina Puumalainen ja Raimo Grönberg

Helmikuussa Työviksessä vierailee myös Nukketeatteri Sytkyt Muumilaakson Talvi -esityksellään ja maaliskuussa legendaarinen Seela Sella saapuu kylään Pieni eläin -monologiteoksellaan. Esitys juhlistaa hänen 80-vuotispäiviään.

Keväällä jatkaa mahdollisesti joitain syksyn esityksiäkin, mutta niistä kerrotaan sitten myöhemmin.

Eikä haitannut enää lainkaan pressitilaisuuden ajankohta aamutuimaan, koska a) aamupala oli loistava b) erinomaisia näytelmiä tulossa c) pääsi höpöttelemään Huttusen Tuukan ja Murasen Miikan kanssa. Voiko sitä teatterin ystävän aamu enää paremmin alkaakaan?


Kuvien copyright minä itse

Kenraali ja Casanova / Helsingin kaupunginteatteri 6.10.2016

Olen aina pitänyt Pasi Lampelan näytelmistä. Sellaisia pienimuotoisia tarinoita elävästä elämästä, ihmissuhteista, arjen draamaa. Sitäpaitsi Kenraali ja Casanovan aihe oli hyvin kiinnostava: miten suomalainen kreivi ja upseerismies Sprengtporten kohtaa itsensä Casanovan! Kun vielä näyttelijäkaartissa on Pekka Laiho, niin avot!

Mutta kaikki ei ole aina ihan sitä miltä vaikuttaa. HKT:n Pengerkadun katsomo oli puolityhjä, teksti ei oikein lähtenyt lentoon, ja koko esitys oli jotenkin tylsä. Illan pelasti lavan reunassa soittanut cembalisti Aura Visala. Ja Markus Tsokkisen upeat puvut hehkuvat väreissä, varsinkin nuo sotilasunivormut ja cembalistin asu, aah!

En oikein osaa sanoa miksi tämä ei nyt puhutellut minua mitenkään. Pekka Laihon Casanova on vanha ja väsynyt mies, menneitään muisteleva. Aikoinaan hän tunsi kaikki, ja oli tapahtumien keskipisteessä. Nyt hän on kihtisenä vetäytynyt Teplitzin legendaariseen kylpyläkaupunkiin kirjoittamaan muistelmiaan. Vanheneminen ahdistaa mutta naisista hän vielä jaksaa haaveilla. Laiho sotkeutuu sanoissaan eikä aina ihan muista repliikkejään, mutta muutoin miehen charmi ja karisma sopivat hyvin Casanovaksi. Nauratti kovin yksi Casanovan kommentti kenraalille: "te tapatte ihmisiä ja minä panen niitä alulle".

Santeri Kinnusen Sprengtportenin missio elämässä on irroittaa Suomi Ruotsista. Kylpylässä hän käy huilaamassa aina välillä, palaten takaisin. Vaimokin jättää, joten on entistä helpompaa hakkailla markiisitar de Bois'ta (Saija Lentonen). Suhteen kanssa soudetaan ja huovataan, eikä siitä tule sen kummempaa. Herkullisena sivuhenkilönä loistaa Jouko Klemettilä. Tämän Herman Götz on maagikko ja oopperalaulaja, ja tuo vähän keveyttä muuten hieman raskassoutuiseen esitykseen.

Kylpylämaisemista siirrytään myöhemmin Pariisiin, missä Napoleon on päässyt valtaan. Taustalle vaihtuu sensuellin naishahmon sijaan verinen ja luodinreikäinen tricolour-lippu. Ja hei, aina jos näytelmässä mainitaan (tai siteerataan) Shakespearea, niin siitä pisteet. Nyt se lainaus oli The seven ages of man -puhe (näytelmästä As You Like It), sovellettuna suomeksi.

Mikä on historiallista faktaa, mikä sepitettä. Onko sillä niin väliä, koska tarinahan on tärkein. Nyt vaan ei tarina oikein toimi. Harmi sinällään, koska tässä olisi ollut aineksia vaikka mihin.


Kuvien copyright Yehia Ewais
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kasvonsa menettänyt mies / Kulttuurikone, Kanneltalo 6.10.2016

En ole lukenut Kimmo Oksasen kirjaa, siis sitä mihin esitys perustuu. On pitänyt, aina siitä asti kun se ilmestyi, mutta en vaan ole ehtinyt. Mutta sentään on tämä esitys! Tämän luomisessa Oksanen on ollut vahvasti mukana, tekstin tuottamisen lisäksi myös kuulemme pätkiä kertojan omalla äänellä. Kari Paukkunen on sovittanut tekstin ja myös ohjaa tämän.

Ja herranjee että tämä on jotain mikä menee luihin ja ytimiin! Oksasen tarina koskettaa, liikuttaa, naurattaa, ja saa myös tuntemaan kiukkua. Millaisia lääkäreitä hän on joutunut matkallaan kohtamaan! Onneksi myös sympaattista hoitohenkilökuntaa. Kuka tälläisestä selviää tervejärkisenä?

Oksasen kasvot tuhoutuivat viruksen ja bakteerin jyllätessä, mutta mies jäi henkiin. Vaikka kasvojen kudokset vaurioituivat neljännen asteen palovamman veroisesti. Jäi eloon, mutta kasvot menivät. Siitä tämä kertoo. Millaisia reaktioita asia herätti hänessä, läheisissään ja ventovieraissa. Katsojallekin tekee tiukkaa, vaikka näemme vain muutamia kasvoheijastettuina lavalle. Kun kasvot ovat nekroosissa, mustat ja rujot. Kuin olisi vetänyt naamion siihen päälleen.

Onneksi tässä on kevyempääkin otetta välillä, eikä sorruta paatokseen ja tuhkassa kierittelyyn. Aika paljonkin vapauttavaa huumoria. Mutta myös oivaltavia hetkiä: "peilit ovat kauniita varten". En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa.

Tarinaa kertomassa ovat Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen. Välillä lauletaan ja soitetaan, sitten taas näytellään pätkiä elävästä elämästä. Välillä palataan Oksasen lapsuuteen, ja äidin turvaan. Olen aina ajatellut Pekkosta muusikkona, mutta mieshän on virtuoosimainen näyttelijä! Siinä missä Valtonen esittää Kimmo Oksasta, niin Pekkosella on kaikki muut roolit hoidossaan. Lukuisia eri lääkäreitä. hoitajia, kallonkutistajia jne. Huimaa tykitystä.

Valot, äänet, videot - kaikki pelaa tässä hyvin yhteen ja tukee tätä kahden miehen show'ta.

Poistun katsomosta mietteissäni. Toisaalta säälittää, toisaalta ahdistaa, toisaalta tunnen helpotusta että minä sentään olen suht terveenä, minulla on kasvot, minä en käynyt läpi tätä mankelia. Onneksi minä en ole joutunut kuulemaan joltain eksältä: "onneks mä panin sua kun olit vielä hyvännäköinen". Välillä tuntuu oudolta uskoa miten Oksanen itse suhtautuu kokemukseensa. Uskottavahan se on, kun mies niin käsiohjelman esipuheessa kirjoittaa:

"Sairaus ei ollutkaan kirous, se oli siunaus. Kasvonsa menettänyt mies on siksi iloinen tarina. Se on kertomus selviytymisestä, kasvusta, itsensä ja sitä kautta toisten ihmisten kohtaamisesta, Helvetin ja Kiirastulen läpi siinä tullaan Paratiisiin. Nojatuolista nousi ylös uusi ihminen."

Kasvonsa menettänyt mies on rankka esitys, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Iso hatunnosto Kimmo Oksaselle tarinansa kertomisesta.

Esitys kiertää Suomessa, seuraavaksi se on mahdollisuus nähdä Tampereella TTT:llä 28.10. Muita esityspäiviä näkee täältä.



Kuvan copyright Johnny Korkman.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinuus / Kansallisteatteri 4.10.2016

Monellakin tavalla tämä Anna Paavilaisen ja Marja Salon Sinuus on mielenkiintoinen, ja hieman hämmentäväkin esitys. Tahti on hengästyttävä, ja asiat niin tärkeitä kuin ajankohtaisiakin. Mukana on videofeediä, grafiikkaa, somepäivityksiä. Pohditaan pinnallisuutta, kaupallisuutta, minäkeskeisyyttä, sosiaalista mediaa. Mitä on olemassaolo ylipäätään tänä someaikana, kun liki kaikki (julkinen) elämä on netissä? Olenko olemassa jos kukaan ei tykkää?

En ihmettele lainkaan että katsomot ovat olleet loppuunmyytyjä (ja onhan Kansallisteatterin Willensauna pieni näyttämökin), koska nyt ollaan oikeasti isojen kysymysten äärellä. Ei isojen siinä mielessä että ratkaistaisiin maailman konfliktit tai muuta vastaavaa, mutta nämä kiusaamis/näkyvyys/olemassaoloasiat ovat tosi tärkeitä tosi monille tämän päivän ihmisille, erityisesti nuoremmille. Ja kun homma on vielä toteutettu näin raikkaasti ja vauhdikkaasti, niin ei ihme että lippukauppa on ollut vilkasta.

Vaikka esityksestä olisi saatavilla valmiiksi kirjoitettuja arvioita (mun suosikki on: ”Esitys oli epäuskottava, koska ei ole mahdollista ettei ole yhtään seuraajaa. Sitäpaitsi se olis niin hirveetä että kannattaiski kuolla. Kuka ees on enää fb:ssa? Arkkuja käytettiin hyvin body- pumpissa. Hyvät musat.”) niin koitan nyt keksiä jotain originaalia sanottavaa.

Yhtenä esityksen pohjana/inspiraationa on Samuel Beckettin Waiting for Godot -näytelmä. Mutta valitettavasti perikunta valvoo oikeuksia niin tiukasti, että sitä ei saa naiset näytellä (!!!). (Tosin tätä "sääntöä" on rikottu monia kertoja, ainakin ulkomailla). Mutta silti, Paavilaisen ja Salon pitää hieman soveltaa. Näyttelevät kohtauksia ruumisarkuissa maaten, lukien siellä tekstiä.

Koko esityksen ajan naiset pohtivat imaginääristä blogiaan. Nimeä sille, ulkonäköä, promokuvia, aiheita mistä kirjoittaisivat, ja onko tykkääjiä. Katsojakin alkaa pohtimaan heidän esittämäänsä kysymystä: "pyöriiks tää esitys vaan tykkäysten ympärillä"? Huomenna hankitaan seuraajia, huomenna tehdään kaikkea. Sitku-maailma. Kissavideot. Mihin kaikkeen ihminen on valmis saadakseen tykkäyksiä somessa? Tässä käsitellään paljon asioita mitä varmaan moni on ihmetellyt, ainakin hiljaa mielessään. Kuten sitäkin mysteeriä, että miten paljaalla pinnalla mainostetaan kaikkea mahdollista, mutta sitten kun nuoret naiset laittavat itsestään kuvia someen, niin sitä dissataan urakalla. Saako asettautua näytille vain jos on nuori/nätti/valkoinen/hetero/laiha jne? Onko muilla samankaltaiset ihmisoikeudet?

Paavilainen ja Salo ovat säkenöiviä, ja heittäytyvät tähän ihan täysillä. Kun kumpikin vuorollaan tanssii, hyppii, liikkuu ja riekkuu kuulokkeet korvillaan, niin ei voi olla kadehtimatta. Näin ne vaan heittäytyvät! Uskaltaisinpa minäkin.

Eeva-Liisa Manner kirjoitti runon Metsän hiljaisuuteen, minkä saamme myös kuulla illan aikana.

Olen kuin tyhmä hirvi
joka näkee kuvansa vedestä
ja luulee hukkuneensa.

Tai mitä se luulee?
Ehkä se näkee siellä toisen hirven.

Mutta sillä ei ole kovin paljon eroa.
Minun on tultava siksi mikä olen
eikä siksi mikä luulen olevani
tai mikä tahtoisin olla;
ei myöskään siksi mikä sinä olet (tai se toinen);

tämä minun tulemiseni on hidasta riisuutumista:
jättää yksilöllisyyden vaatteet
yhteisyyden rannalle ja uida,

minun on aina uitava ylitse, aina toista rantaa kohti;
näin jo kerran anonyymin varjoni
                   kiipeävän jyrkännettä ylös
ja häviävän metsän hiljaisuuteen, palaamatta.

Lopuksi istumme pimeässä vastaamassa hiljaa mielissämme tärkeisiin kysymyksiin. Tekee mieli kysyä seuralaiseltani JP:ltä mitä hän vastasi, mutta en kysy, vaan mietin esityksen jättämää rauhaa. Vaikka jossain vaiheessa iltaa mielessä myllersi sen sata ajatusta ja kysymystä ja mielipidettä ja kommenttia, niin nyt onkin yhtäkkiä rauhallinen ja seesteinen olo.

Kaikki ei voi olla aina vain viihdyttävää, vaan pitää sanoa jotain asiaakin välillä. Tässä Sinuus onnistuu erinomaisen hyvin. Kiitos taas kerran Kansallisteatterille siitä että mahdollistatte tämmöisten pienimuotoisempien ja tärkeiden esitysten esillepääsyn!


Valokuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.