En ihmettele lainkaan että katsomot ovat olleet loppuunmyytyjä (ja onhan Kansallisteatterin Willensauna pieni näyttämökin), koska nyt ollaan oikeasti isojen kysymysten äärellä. Ei isojen siinä mielessä että ratkaistaisiin maailman konfliktit tai muuta vastaavaa, mutta nämä kiusaamis/näkyvyys/olemassaoloasiat ovat tosi tärkeitä tosi monille tämän päivän ihmisille, erityisesti nuoremmille. Ja kun homma on vielä toteutettu näin raikkaasti ja vauhdikkaasti, niin ei ihme että lippukauppa on ollut vilkasta.
Vaikka esityksestä olisi saatavilla valmiiksi kirjoitettuja arvioita (mun suosikki on: ”Esitys oli epäuskottava, koska ei ole mahdollista ettei ole yhtään seuraajaa. Sitäpaitsi se olis niin hirveetä että kannattaiski kuolla. Kuka ees on enää fb:ssa? Arkkuja käytettiin hyvin body- pumpissa. Hyvät musat.”) niin koitan nyt keksiä jotain originaalia sanottavaa.
Yhtenä esityksen pohjana/inspiraationa on Samuel Beckettin Waiting for Godot -näytelmä. Mutta valitettavasti perikunta valvoo oikeuksia niin tiukasti, että sitä ei saa naiset näytellä (!!!). (Tosin tätä "sääntöä" on rikottu monia kertoja, ainakin ulkomailla). Mutta silti, Paavilaisen ja Salon pitää hieman soveltaa. Näyttelevät kohtauksia ruumisarkuissa maaten, lukien siellä tekstiä.
Koko esityksen ajan naiset pohtivat imaginääristä blogiaan. Nimeä sille, ulkonäköä, promokuvia, aiheita mistä kirjoittaisivat, ja onko tykkääjiä. Katsojakin alkaa pohtimaan heidän esittämäänsä kysymystä: "pyöriiks tää esitys vaan tykkäysten ympärillä"? Huomenna hankitaan seuraajia, huomenna tehdään kaikkea. Sitku-maailma. Kissavideot. Mihin kaikkeen ihminen on valmis saadakseen tykkäyksiä somessa? Tässä käsitellään paljon asioita mitä varmaan moni on ihmetellyt, ainakin hiljaa mielessään. Kuten sitäkin mysteeriä, että miten paljaalla pinnalla mainostetaan kaikkea mahdollista, mutta sitten kun nuoret naiset laittavat itsestään kuvia someen, niin sitä dissataan urakalla. Saako asettautua näytille vain jos on nuori/nätti/valkoinen/hetero/laiha jne? Onko muilla samankaltaiset ihmisoikeudet?
Paavilainen ja Salo ovat säkenöiviä, ja heittäytyvät tähän ihan täysillä. Kun kumpikin vuorollaan tanssii, hyppii, liikkuu ja riekkuu kuulokkeet korvillaan, niin ei voi olla kadehtimatta. Näin ne vaan heittäytyvät! Uskaltaisinpa minäkin.
Eeva-Liisa Manner kirjoitti runon Metsän hiljaisuuteen, minkä saamme myös kuulla illan aikana.
Olen kuin tyhmä hirvi
joka näkee kuvansa vedestä
ja luulee hukkuneensa.
Tai mitä se luulee?
Ehkä se näkee siellä toisen hirven.
Mutta sillä ei ole kovin paljon eroa.
Minun on tultava siksi mikä olen
eikä siksi mikä luulen olevani
tai mikä tahtoisin olla;
ei myöskään siksi mikä sinä olet (tai se toinen);
tämä minun tulemiseni on hidasta riisuutumista:
jättää yksilöllisyyden vaatteet
yhteisyyden rannalle ja uida,
minun on aina uitava ylitse, aina toista rantaa kohti;
näin jo kerran anonyymin varjoni
kiipeävän jyrkännettä ylös
ja häviävän metsän hiljaisuuteen, palaamatta.
Lopuksi istumme pimeässä vastaamassa hiljaa mielissämme tärkeisiin kysymyksiin. Tekee mieli kysyä seuralaiseltani JP:ltä mitä hän vastasi, mutta en kysy, vaan mietin esityksen jättämää rauhaa. Vaikka jossain vaiheessa iltaa mielessä myllersi sen sata ajatusta ja kysymystä ja mielipidettä ja kommenttia, niin nyt onkin yhtäkkiä rauhallinen ja seesteinen olo.
Kaikki ei voi olla aina vain viihdyttävää, vaan pitää sanoa jotain asiaakin välillä. Tässä Sinuus onnistuu erinomaisen hyvin. Kiitos taas kerran Kansallisteatterille siitä että mahdollistatte tämmöisten pienimuotoisempien ja tärkeiden esitysten esillepääsyn!
Valokuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti