Näytelmähän on oikeasti hieno, ja on mahtavaa että näin Lauri Viidan juhlavuonna herra on saanut ansaitsemansa kunnianosoituksen myös teatterin lavalle. Enkä tiedä keksinkö ketään parempia tekijöitä tälle kuin Viidan syntymäkodissa asuvat Heikki Salon (teksti) ja Sirkku Peltolan (ohjaus). Salo on saanut käyttöönsä Viidan ja tämän ensimmäisen vaimon Kertun kirjeenvaihtoa, ja sitä hyödynnetään esityksessä varsin paljon.
Tarinaa eteenpäin kuljettavat kaksi Viidan mielikuvitusolentoa eli peikkopojat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahar (Jari Ahola). He kisailevat, höpsöttelevät, vaativat ja piinaavatkin Viitaa. Energiset kaverit ovat kokoajan läsnä, jolleivat ihan kaiken keskellä, niin ainakin jossain reunoilla tarkkaillen. Vähintäänkin Viidan päässä. Ja Jari Aholan lauluääni on ihan omaa luokkaansa. Tommi Raitolehto on erittäin hyvä Viita, sellainen jäyhä ja vähäeleinen. Suvi-Sini Peltola on ihan loistava Kerttu Viita. Urhea ja pitkäpinnainen. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta eteenpäin mennään ja porskutetaan. Upea roolityö! Tykkäsin Viidan ja Kertun kosiskeluriiteistä.
Ja vaikka aiheena on Lauri Viita, hänen elämänsä ja tekonsa ja tekstinsä, niin päärooliin nousevat Työviksen upeaakin upeammat naisnäyttelijät. Petra Karjalainen, Eriikka Väliahde ja ennenkaikkea Suvi-Sini Peltola. Kaikki laulavat kauniimmin ja riipaisevammin kuin satakieli; täynnä tunnetta ja intohimoa. Kaikilla on useita rooleja ja tämä kolmikko kantaa koko näytelmää. Aplodit!
Mun suosikkimiehet Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri urakoivat useita rooleja kumpikin. Sanomattakin lienee selvää että hienosti. Ja oli mukavaa nähdä taas Santeri Helinheimo Mäntylää; miellyttävä lauluäänensä sopi tähän hyvin. Ylipäätään joukkokohtaukset olivat sellaisia mitkä meinasivat pyyhkiä jalat alta. Ja on mainiota kun hyödynnetään musisoivia näyttelijöitä myös lavalla!
Tykkäsin kovasti ison puunuken käyttämisestä osana näytelmää. Ja vuoden 1918 tapahtumat saivat ainakin minulla kyynelhanat auki. Punaisia valoja, aggressiivista musiikkia, vanhoja valokuvia taustalla, liekkejä, ammuntaa... Mustavalkoiset valokuvat ja veriefektit. Ja mikä se vaikutus oli niin pikkupoika-Viitaan, kuin hänen läheisiinsä. Varsinkin isän kotiinpaluu, ja Lauri-pojan säästämät rusinat, saavat aikaan lisää kyyneliä. Tapahtumien jälkipuinti syytöksineen ja oikeudenkäynteineen on riipaisevaa katsottavaa. Kotonaan Viita lienee kuullut tarinan jos toisenkin, ja monet näistä pääsivät myöhemmin muodossa tai toisessa paperillekin.
Eeva Kontun musiikki on maagista. Voimakkaita balladeja, vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaunista, uniikkia ja raikasta. Välillä väkevää, välillä kuin tyyntä myrskyn edellä. Olen todella tyytyväinen että toimin Mesenaattina ja osallistuin CD-levyn tekemiseen. En ole kerennyt vielä Walesin reissun takia kuuntelemaan levyä kuin pari kertaa läpi, mutta kyllä ne sovitukset on hienoja ja biisit toimii. Niin lavalla kuin levylläkin. Pesäpallo on rakkautta oli ainoa sellainen kappale mikä ei kolahtanut, mutta sekin johtuu siitä kun ei tommoinen musiikkilaji ole mun juttuni (kappaleestakin johtuen koko se pesäpallokohtaus vilkkuvine valoineen ja kamaline taustagrafiikoineen olisi voinut jäädä poiskin näytelmästä). Viisihenkinen bändi on lavan takaosassa, hienosti osana esitystä.
Pidin kovasti Hannu Lindholmin nerokkaasta lavastuksesta; Pispalan puutalo on läsnä koko esityksen ajan, siellä hieman sivussa. Muuten lavalla riittää temmellyskenttää myös koreille ryhmäkoreografioille. Eero Auvinen on suunnitellut hienot valot tähän, ja myös videot. Ne toimivatkin mainiosti (paitsi pesiskohtaus).
Lauri Viita ei ole minulle kovin tuttu, ei edes runoilijana tai kirjailijana saatikka sitten ihmisenä, joten esityksen näkeminen avasi paljon uusia ovia. Ja se kieli! Se oli elävää, ihania riimejä ja runomittaa, soljuvaa ja sujuvaa, kujeilevaa ja kaunista - ja hauskaa! Paitsi silloin kuin se on kaihoisan riipaisevaa (kuten vaikkapa niissä kirjeissä Kertulle). Heikki Salolla on aina ollut sana enemmän kuin hallussaan, ja hän on onnistuneesti yhdistänyt Viidan kielen omaansa. Ja Pispala! Se on tässä niin voimakkaasti läsnä. Se ei ole vain pelkkä kaupunginosa Tampereella, vaan yksi roolihenkilöistä. Pispala ei päästä Viitaa otteestaan. Ja niinkuin Viita sanoo näytelmässä: "kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa".
Reilu kolme tuntia on hieman liian pitkä aika mille tahansa näytelmälle (paitsi ehkä Shakespearelle). Ehkä sitä suomalaisen kirjailijamiehen angstia ja tuskaa olisi voinut hieman lyhentää. Viita tuntuu eläneen hieman kliseisen tuntuista "taiteilijaelämää" (mikä osaltaan selittynee mielenterveysongelmilla), ja tätä kyllä korostetaan ehkä hieman liikaa. Vaikka periaatteessa aikatasoilla edes taas hyppely toimii, niin hieman ehkä liikaa kaikkea tähän on sullottu. Ja en tiedä oliko se Lindströmin pihvi-kohtaus lainkaan tarpeellinen, eikä ainoastaan sen blackface-aspektin takia. Viita kärsii ja kamppailee taitelijuutensa kanssa, haluaa turvapaikkaa tavalliseen elämään. Niin... Välillä tulee tunne että Viita on hieman sivuhenkilönä omassa näytelmässään.
Ehdottomasti haluan nähdä tämän uudelleen, koska sellainen runsaudensarvi koko esitys oli. Vaikka olinkin hieman puulla päähän lyöty kolmituntisen mankelin jälkeen. Tunnemyrsky oli melkoinen (se vuoden 1918 kohtaus jäi niin väkevänä mieleen, että teki vaan mieli käpertyä nurkkaan itkemään) ja en oikein osannut sanoa mitään järkevää heti samana iltana. Viita 1949 oli sittenkin hyvin erilainen mitä odotin. Jotkut asiat olivat hienoisia pettymyksiä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttavaa. Lämpimästi voin suositella, oli sitten Viita tuttu mies tai ei. Se musiikki tässä on niin mahtavaa että sillä saa paljon anteeksi. Eeva Kontu saisi alkaa säveltämään musikaaleja ihan taukoamatta mikäli minä saisin päättää.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti