perjantai 13. syyskuuta 2024

Neuvostoihmisen loppu / Helsinki 98, Vuosaaren ent. lukio 11.9.2024

En ole lukenut valkovenäläisen toimittaja-kirjailijan, nobelisti Svetlana Aleksijevitšin kirjaa Neuvostoihmisen loppu, tai mitään muutakaan häneltä. Mutta aihe kiinnosti, ja vielä pari tuttua puhui esityksestä ylistäen. Teatteriryhmä Helsinki 98 on tuonut teoksen näyttämölle sovitettuna, hienoa! Tuntemattomana pysyttelevä suomentaja ja ohjaaja on tehnyt suoranaisen kulttuuriteon tämän kanssa. 

Neuvostoihmisen loppua esitettiin syksyllä 2023 ja suuren kysynnän vuoksi esitykset jatkuivat viime keväänä. Ja edelleen tänä syksynä. Veikkaan että esitykset jatkuvat, sillä taas paikat menivät kuin kuumille kiville. Aivan mahtavaa että hieman marginaalisempi teatteri kiinnostaa!


Esityspaikkana on Vuosaaren entinen lukiorakennus, ja sinne aika ankeaan miljööseen on tehty vielä ankeampi esityspaikka. Betoninen pieni tila, bunkkeria hieman muistuttava, missä etuseinä on lasia. Katsojia ei kerrallaan mahdu siis kauhean paljon, eli jos ja toivon mukaan kun esityksiä tulee lisää, kannattaa olla lippujen kanssa nopea. Mutta siis, lasiseinä on oleellinen osa Pavel Semchenkon lavastusta. Taustalla pyörii erilaisia Venäjän ja Neuvostoliiton aikaisia dokumenttifilmejä. 

Varsinaisella näyttämöllä on pelkistetty ja vaatimaton selli. Tai vankilasairaalan huone. Tai vanhainkoti, missä päiviään viettää Vasili Petrovitš N. (Sami Lanki), iäkäs ja huonokuntoinen mies. Välillä hänelle tuo ruokaa tai auttaa pukemaan aika tylykäytöksinen hoitaja (Elli Närjä), mutta muutoin mies on yksin muistojensa ja eletyn elämänsä kanssa. 


Reilun kahden tunnin ajan saamme kuulla aikamoista monologia millaista on ollut elämä kommunistina, puolueen uskollisena jäsenenä. Nyt Vasilille naureskellaan, koska kommunismi on so last season. Mutta hän jaksaa sinnikkäästi uskoa aatteeseensa. Kuulemme hiuksianostattavia tarinoita.  Vasili on ehtinyt moneen: tehtaanjohtajasta opettajaksi ja palkinnoksi uurastuksestaan puolueen hyväksi saanut kaksi kunniamerkkiä ja kolme infarktia. 

Nyt hän on katkera, pettynyt, odottaa kuolemaa. Vanhuudessa ei ole mitään hyvää, ennenkaikkea se on yksinäisyyttä. Öisin voi keskustella kuolleiden kanssa. Ihmiset ympäriltä ovat kadonneet kuka minnekin, ja poikakin on langennut kapitalismin pauloihin. Ja vaimon olinpaikastakaan ei ole tietoa. 


Miten kukaan voi uskoa kommunismiin kaiken kokemansa jälkeen? Nykyihmisten mielestä se oli kamalaa aikaa, mutta Vasili on edelleen sitä mieltä että se oli sentään jotain! Neuvostoliitolla oli suuret haaveet ja suuria saavutuksia, mutta mitä sitten tapahtui. Stalinin oíkkuja piti olla valmiina noudattamaan läpi vuorokauden. Kaikki ajattelivat yhteisöä, ja nyt vain kukin ajaa omia etujaan.

Sami Lanki on järisyttävän hyvä roolissaan. Tämä on fyysisestikin rankka suoritus. Lankin Vasili on oikeasti hieman reppana mies, menneisyytensä vanki. Henkisesti raskaan mankelin läpikäynyt, mutta edelleen sinnittelevä. 


Tarina on traaginen ja synkkä, ahdistavakin. Vasili on pettynyt puolueeseen, ja siihen miten asiat ovat menneet. Miten puolueen johto käänsi hänelle selkänsä, vaikka hän on aina ollut uskollinen sille. Jäljellä on vain valuvaa hiekkaa... ja sekin käy vähiin kuin aika tiimalasissa. Hän elää osittain menneessä, koska nykyaika on niin ahdistavaa.

Ville MJ Hyvösen äänisuunnittelu on kiehtovaa, välillä avaruushenkistä äänimattoa, välillä tippuvan veden ääntä. Takaseinällä arkistomateriaalien ohella takaseinälle heijastetaan liikkuvia viivakuvioita. Videoiden lisäksi Semchenko on suunnitellut valotkin. Arkisen vaatimaton puvustus on Anis Kronidovan käsialaa, kuten myös taitava maskeeraus.


Neuvostoihmisen loppu on raadollinen kertomus siitä että ihminen haluaa aina uskoa johonkin. Onko nykyinen markkinatalousjärjestelmä sen parempi kuin kommunismi? Ainakin Vasili haluaa kuolla kommunistina. Esityksen loppu on hurja ja verinen. Vaikuttavaa ja lisäsi ymmärrystä venäläiseen kulttuuriin, yhteiskuntaan ja kommunismiin. Tärkeä teos siis.


Esityskuvien copyright Helsinki 98.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 8. syyskuuta 2024

Eichmann - mistä yö alkaa / Tampereen työväen teatteri 6.9.2024

Stefano Massini kirjoitti muutamia vuosia sitten loistavan näytelmän eli The Lehman Trilogy. Näin sen Lontoossa ja myöhemmin myös suomalaisena striiminä (koska korona) kun Espoon kaupunginteatteri, Kansallisteatteri ja TTT sen yhdessä teatteri Metamorfoosin kanssa esittivät. Sen teksti teki suuren vaikutuksen, ja varsinkin tuo Lontoon-version kokonaisuus oli huikea. Hieno sukusaaga Lehmanin veljesten sukutarinasta ja urasta. 

Nyt Työviksen lavalla nähdään Massinin hieno ja melko tuore näytelmä Eichmann - mistä yö alkaa. Näytelmä on yhteistuotanto Kansallisteatterin kanssa, ja sitä esitettiin siellä viime keväänä. Näytelmä tutkii pahuutta ja sen arkipäiväistymistä, ohjaaja Kari Paukkusen johdolla. Ja sen se tekee varsin vakuuttavasti. Näyttelijäkaksikko ei ainakaan voi tästä enää parantua. Seela Sella ja Timo Torikka, lavantäydeltä karismaa ja vuosien tuomaa esiintymistaitoa.

Viime vuosina teatterilavoilla on nähty paljon juutalaisuutta ja natseja käsitteviä teoksia. Pieni maailma, Vieras eli Julmurin suviyö, Hitler ja Blondi, Meidän luokka, nyt ainakin ensimmäisenä tulee mieleen mitä olen nähnyt. Aika monessa näistä on Seela Sella ollut mukana tavalla tai toisella, ei tietenkään sattumaa. Kyllä tämä oikeistolaisuuden nousu Euroopassa ja muuallakin pistää tarkastelemaan menneisyyttäkin uudelleen. Ja erityisesti Saksan menneisyyttä. Hyvä niin, koska saamme nähdäksemme aivan upeita ja ajatuksia herättäviä teoksia. Eihän nämä asiat helppoja ole, ei varmaan näytelmäksi ja esitykseksi työstäminen, mutta ei katsominenkaan. Toki ei kaiken tarvitse aina niin helppoa ollakaan.

Näytelmässä Sella on Hannah Arendt, saksanjuutalainen filosofi, kirjailija, opettaja ja tutkija, joka näytelmässä kuulustelee ja kyselee asioita Torikan esittämältä Adolf Eichmannilta. Eichmann oli yksi suurimmista natsirikollisista. Näytelmä kantaa hienosti koko kaksi- ja puolituntisen kestonsa vain kahden näyttelijän voimin. Juuri mitään ei tapahdu, paitsi kahden ihmisen välistä dialogia. On nautinto kuunnella älykästä keskustelua, vaikka aihe on toki ikävä. 

Arendt ei syytä tai syyllistä, vaan kyselee, ja haluaa tietää millä Eichmann perusteli itselleen (ja muille) juutalaisten hävittämisen. Ja Eichmann selittää ja tilittää, hän vaan meni joukon mukana, hän vaan toteutti muiden visioita ja päätöksiä ja määräyksiä. Ihan vaan olosuhteiden uhri hänkin oli. Niin vakuuttava hän on ja perusteluissaan pedantti, että katsoja alkaa melkein uskomaan että näinhän se meni, pahuushan on normaalia. Melkein. Musta muuttuu valkoiseksi, melkein. 

Ydinkysymys on mistä (ja kenestä) pahuus alkaa, voiko sen hetken tavoittaa. Eichmann sanoo että hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään juutalaisia vastaan, ei toki! Hän selittää pitkään ja kaunopuheisesti juutalaisista tuttavistaan ja päivällisistä nuoruudenaikaisen juutalaisen esimiehensä kotona. Ja miten hän on opiskellut jiddisiäkin. 

Mutta mikä kaikki hänen omasta tarinastaan ja historiastaan on totta? Mites sen jiddisin osaamisen laita on, Arendt tekee asiasta pienen testin... Pitäisikö tehtaisiin "pelastetut" juutalaisten olla kiitollisia siitä että jäivät henkiin? Oliko Adolf Eichmann hyvä natsi, joka halusi vain pelastaa mahdollisimman paljon juutalaisia? 

Omien sanojensa mukaan Eichmann ei halunnut nähdä verta ja meni oksentamaan nähtyään kuoliaaksi kaasutetut vuohet. Mutta eikö se ole ihan normaalia, ei se tee hänestä mitään poikkeuksellista tai hyvää natsia. Minä ainakin voisin pahoin tapettuja vuohia nähdessä. Eichmann kärsii näytelmässä samasta kuin Lady Macbeth konsanaan, pakonomaisesta käsienpesusta. Ei auttanut kumpaakaan. 

Eichmann on myös hyvä tiivis kertaus natsien valtaantulosta ja ajan historiasta. Miten kuolemasta ja henkiinjäämisestä tuli arkipäivää. Se myös kysyy onko Hannah Arendtilla, tai kellään muullakaan, oikeutta kommentoida holokaustia jos ei ollut itse leirillä. Näytelmä käsittelee myös arvokkuutta, miten meistä jokaisella on siitä oma käsityksemme. 

"Älkää tuomitko, meitä oli paljon". Onko se joku peruste olla tuomitsematta, se että meitä oli paljon? Ihmiskunta sulkee tänäkin päivänä silmänsä kun se näkee pahuutta, eli mikään ei ole periaatteessa muuttunut.

Häikäisevän upea valaistus ja pelkistetty lavastus on Mikki Kuntun käsialaa. Lavalla nähdään erilaisia betonimaisia porrastettuja tasoja, joilla näyttelijät liikkuvat sekä muutama tuoli, kirjoituspöytä kirjoituskoneineen. Pidän kovasti miten tulitikkupuntteja ja myös tikkuja käytetään tärkeänä elementtinä lavalla. Myös riippuvat ruumispussit ovat kaikessa karmeudessaan upeat.

Auli Turtiainen on puvustanut: Arendt vaaleissa ja väljissä vaatteissa, Eichmann harmaassa puvussa, solmukkeineen. Ei mitään silmäänpistävää, vaan tavallista ja massaan sulautuvaa. Tuomas Fräntin äänisuunnittelu on myös oleellinen osa esityksen aika minimalistista esillepanoa. Veden ääniä, pianomusiikkia, kirjoituskoneen nakutus, junan ääni - joka vie välittömästi ajatuksen juutalaisten junakuljetuksiin. Ja hyytävä musiikki. Bravo! Kaikki on toteuttu vaatimattomasti, joka korostaa tekstin painokkuutta.

Eichmannin tarina imaisee mukaansa, saa katsojan istumaan penkin reunalla. Se miten Adolf E fanittaa Hitleriä on aivan hyytävää. Lopuksi Seelan tulkitsema monologi on koskettava ja kerrassaan mestarillinen. Jos katsot yhden puhenäytelmän tänä syksynä, olkoon se tämä. Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä tosin. Niin tärkeä ja hieno näytelmä.


Esityskuvien copyright Mikki Kunttu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 6. syyskuuta 2024

School of Rock / Tampereen työväen teatteri 5.9.2024

No nyt pääsi esitys yllättämään tämän katsojan! Lähtökohtaisesti en tiennyt School of Rockista muuta, kuin että se perustuu samannimiseen elokuvaan jota tähdittää Jack Black (josta en ole koskaan näyttelijänä pitänyt). Mielikuvissani heppu on joku rähjäinen luuseri joka syystä tai toisesta päätyy opettamaan lapsille rokkia. Leffaa en siis ole nähnyt. Halusin silti nähdä tämän esityksen, koska Samuel Harjanne ohjaa ja koska se on Tampereen työväen teatterin tämän syksyn musikaali. Ajatuksella: hohhoijaa, lapset "soittaa" rokkia ja joku nevöhööd-näyttelijä niitä opettaa.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Tavallaan odotukseni toteutuivatkin: rähjäinen wannabe-rokkari päätyy hienoon yksityiskouluun opettamaan lapsille rokkia. Mutta kaikki muu olikin ihan höpöhöpöä: nämä lapset olivat timanttia ja opeakin näytellyt Jaakko Wuolijoki ihan huippu! Pankaas nimi mieleen, nimittäin lavakarisma, asenne ja ääni on tässä miehessä kohdallaan.

Esitys on hauska, se on syvä kurkistus rokin historiaan ja klassikoihin, se on myös koskettava. Jalka vipatti Andrew Lloyd Webberin musiikin tahdissa ja mikä ihmeellisintä, nämä lapset soittivat ihan itse! Harjanteen ja TTT:n rokkikoulu on siis valmentanut taas tukun esiintymishalukkaita lapsia ja kuorinut heistä esiin ihan pesunkestäviä ammattilaisia. Huippua! School of Rock jatkaa ansiokkaasti Harjanteen ja Työviksen hedelmällistä yhteistyötä lasten parissa. Billy Elliot sen aloitti ja Matilda jatkoi. Tämä on se kaikkein rokein teos ilman muuta.

Julian Fellowesin käsikirjoittama ja Glenn Slaterin sanoittama Webber-musikaali on taitavasti Hanna Kailan suomentama. Välillä juoni on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta onneksi mukana on vähän yllätyksiäkin. Ohjaaja Harjanne nyt osaa hommansa vaikka silmät sidottuina ja takaperin. Esitys on hiottu loppuun asti, ja kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Webberin musiikki on ehtaa Webberiä, mutta rokkitwistillä. On mukana vähän sellaista raskaampaa balladiakin. Tähän on tuplamiehitys lapsinäyttelijöiden osalta, ja olisi kyllä kiva nähdä toinenkin porukka. Ja niin hienosti kun lapset itse soittavatkin, saavat he taustatukea kuusihenkiseltä rautaiselta bändiltä, kapellimestarinaan ensi-illassa Tony Sikström.

Koreografi Jari Saarelainen on tehnyt hienot tanssikuviot ja muun liikesuunnittelun koko sakille.

Jaakko Wuolijoki on siis työtön muusikko Dewey, joka haaveilee musiikillisesta läpimurrosta ja majailee kaverinsa sohvalla. Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät näytä toteutuvan, koska viimeisimmästä bändistä ja työpaikastaan levykaupassa mies on saanut kenkää. Yllättävä mahdollisuus työllistymiseen ja rahan tienaamiseen ilmaantuu ja Dewey pestautuu kämppiksen identiteetillä hienoon kouluun opettajaksi. 

Pesunkestävänä rokkimiehenä hän ei ymmärrä lasten tietämättömyyttä rokin olemuksesta, ja alkaa salaa valmentamaan heitä tulevaan Battle of the Bands -tapahtumaan. Osaavathan lapset musisoida, mutta vain klassista. Opetussessiot ovat hauskoja, konfliktit konservatiivisen opettajakunnan kanssa taattuja ja mahtuu mukaan romanssiakin tiukkanutturaisen johtajattaren kanssa.

Muutkin aikuisnäyttelijät tekevät hienoa työtä. Juha-Matti Koskela Deweyn ex-bändikaverina ja nykyään sijaisuuksia tekevänä opena on mainio kaikessa pidättyväisyydessään. Sitäkin herkullisempi on lopun Kiss-henkinen muodonmuutoksensa, kun Ned löytää selkärankansa taas! Tämän tiukkapipoisena tyttöystävänä Pattynä Pihla Pohjolainen on mainio, ei ihme että Ned-ressu on tossun alla. 

Jos Ned kokee muodonmuutoksen, niin sitä todellakin kokee myös koulun johtajatar Rosalie (Anne-Mari Alaspää). Ruudullisiin jakkupukuihin pukeutuva nainen uskoo kuriin ja järjestykseen, mutta kun Dewey pölähtää hänen kouluunsa ja elämäänsä, niin syvälle hautautunut rock'n'roll muistuu mieleen. Kun ei rehtori voi olla hauska tai rento. Hiukset aukeavat nutturalta ja yhteinen rakkaus Stevie Nicksiin sinetöi jotain tärkeää. Kun Alaspää tulkitsee Taikahuilun Yön kuningattaren aarian niin huh! Mikä ääni ja mikä mimmi!

Loput aikuiset näyttelevät sekä vanhempia, opettajia, bändiläisiä jne. Petra Aholan poliisi on aika tyrmäävä!

Mutta niin hyviä kuin aikuiset ovatkin, on tämän musikaalin päätähtiä ilman muuta huikea lapsijoukko. Näillä oli perheet, jotka eivät kuunnelleet, eivät välittäneet, eivät antaneet aikaansa, tai eivät ymmärtäneet monin tavoin erilaisia lapsiaan. Mutta kun lapset löytävät oman äänensä ja tulevat nähdyiksi omina lahjakkaina itsenään uuden sijaisopettajansa toimesta, niin johan vanhempienkin silmät aukeavat. Pientä ravistelua ja kapinallisuutta siihen tarvitaan. Voi kun jokaisen kiusatun, syrjityn ja vanhempiensa "hylkäämän" lapsen elämäänsä saisi oman Deweyn tapaisen innostavan open!

Lapsista sykähdyttävimmät roolityöt tekivät Viola Käki sulkeutuneena Tomika-tyttönä, joka syttyy hehkumaan laulaessaan Amazing Gracen, huh mikä ääni! Myös Ben Rossi on vakuuttava kitaristi Zack. Wilbert Savolainen ihanan symppis muotiluomuksia loihtivana Billynä ja entäs sitten topakka ja toimelias Summer, jota Alma Järvensivu valloittavasti tulkitsee. Eevi Salo on todella cool bassonsa varressa ja sitten on pikkiriikkinen ja suloinen rumpali Freddie (Jerry Holm) ja lahjakas kosketinsoittaja Lawrence (Matias Penttilä). Mutta ihan joka iikka ansaitsee aplodit, sillä tämä sakki on lahjakkuuksia täynnä. Muita rooleja ensi-illassa näyttelivät Lucas Aidoo, Miitu Järvinen, Miisa Kivimäki, Ukko Nieminen, Konsta Okkonen ja Iiris Riekki. 

Peter Ahlqvistin lavastus on ihanan tyylikästä ja konservatiivistakin. Yksityiskoulu näyttää juuri siltä kuin voitte kuvitellakin: tummaa puuta, muhkeita Chesterfield-sohvia ja hillittyä tapettia. Deweyn luokassa puhaltavat muutoksen tuulet myös sisustuksessa. Ja sitten on toki lähibaaria jukebokseineen ja Nedin ja Pattyn siisti kämppä josta Dewey on sisustanut yhden kulmauksen omannäköisekseen. 

Silmä lepää myös Pirjo Liiri-Majavan monipuolisessa puvuissa. Lapsilla on toki koulupuvut ja Dewey on nuhruinen, mutta opettajien ihastuttavat tweediä henkivät konservatiiviset asut ovat ihania katsella. Ja sitten toki luovuus kukkii kun päästään esiintymisasuihin, wau! Rokkikliseitä pullollaan, on glitteriä ja spandexia. Emmi Puukka viimeistelee lookit kampauksilla ja hienolla maskeerauksella. Eero Auvisen valot rokkaavat ja yhdessä Kalle Nytorpin toimivan äänisuunnittelu ne pelaavat hyvin yhteen.

School of Rock kertoo hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Se on lämminhenkinen musikaali, joka saa kyllä liikuttamaan, itkemään ja nauramaan, ja ennenkaikkea ihmettelemään miten lahjakkaita esiintyjiä lavalla taas on. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja voinkin suositella tätä kaikille hyvän musiikin ystäville, myös heille jotka eivät kuuntele rokkia.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. syyskuuta 2024

Vaimoni, Casanova / Tampereen teatteri 4.9.2024

Kovasti kiinnostuin Tampereen teatterin syksyn uutukaisesta eli Vaimoni, Casanova - näytelmästä Tampereen teatterissa. Leea Klemolan näytelmä vallankäytöstä, hillittömästä rakkaudenkaipuusta, yksin jäämisen pelosta, työyhteisön dynamiikasta, teatterin tekemisestä... Tätä esitetiin alunperin Kuopiossa Minimin ja Kuopion kaupunginteatterin yhteistuotantona 2016, ja se vieraili monella muullakin paikkakunnalla. Antti Mikkolan ohjaustyöt kiinnostavat myös. 

Kyllikki (Mari Turunen) on jo kypsään ikään ehtinyt teatterintekijä. Viimeiset pari vuotta hän on viettänyt sairauslomalla, saatuaan potkut teatterinjohtajan tehtävästä. Potkut aiheutti seksuaalinen häirintä ja nuorempaan miesalaiseen sekaantuminen. Mutta nyt Kyllikki palaa estradille, pääosaan teatterin narikkatyöntekijän Antero (Lari Halme) dramatisoimaan Casanova-näytelmään. Selkäkivuista huolimatta nainen sonnustautuu susiturkkiin ja valmistautuu kohtaamaan teatterin arjen ja entiset alaisensa. Häirintäsyyte on vaikuttanut koko työyhteisöön ja siksikin Casanovassa Kyllikin on tarkoitus esittää "panemisen lopettanutta mummoa" ja Antero sitten on esityksessä se seksi. Näin toteutuu miesten työturvallisuus, vai toteutuuko?

Kyllikin aikoinaan häiritsemä Ari (Kai Vaine) tunnustaa että hän halusi ja haluaa yhä, ja joutui vain silloisen vaimonsa takia valehtelemaan ja syyttämään Kyllikkiä. Tilanteet eskaloituvat, ja moneen kertaan. Kyllikin seksiä vonkaava puoliso Jukka (Matti Hakulinen) häälyy taustalla, vaikka tunkee harjoituksiin ja potkaisee Kyllikin kotoaankin välillä.  Silti hän ei lakkaa rakastamasta. Viidentenä lusikkana sopassa on hoivataideharjoittelussa oleva ja naamioteatterista innostunut Maaria (Katriina Lilienkampf) jolla on tai on olematta suhde Ariin.

Tämä viisikko säätää lavalla, harjoittelee esitystä, ruotii suhteitaan toisiinsa. Välillä, tai oikeastaan aika usein, meno äityy sellaiseksi meuhkaamiseksi ja tekopeniksen heilutteluksi että alkaa jo hymy katsomossa hyytyä. On tässä paljon hauskaa, ja nauran ääneen monta kertaa. Taikaluukku! Mutta sitä kohkaamista ja hillumista on niin paljon, että se taitaa jäädä päällimmäisenä mieleen. Myös karkea kielenkäyttö alkaa puuduttaa. Toki se kuuluu Klemolan tyyliin, mutta silti. 

Teksti on kyllä ehtaa Klemolaa: napakkaa, räävitöntä, suorapuheista ja kantaaottavaa, mutta Mikkolan ohjaustyönä tämä ei nyt ihan ole mun teekupillinen. Kohkaamista on liikaa.

Esityksen alussa kuulemme Heikki Kinnusen pienen esittely aiheeseen, että saadaanko me epäonniset enää toista mahdollisuutta? Näytelmässä ihmiset ovat hieman elämässään sivuraiteilla. Tykkään teoksista missä tehdään teatteria, ja tässäkin teatterin arki toimii mainiona taustana ihmissuhdesopalle. Kaikki haluavat Kyllikkiä, mutta ketä Kyllikki haluaa? Riittääkö seksi suhteen perustaksi?

Mari Turunen on vallan erinomainen väkevässä roolissaan. Vahva Kyllikki, joka kaipaa vaan niitä elämän perusasioita kuten kaikki muutkin, ennenkaikkea rakkautta. Onhan se kova paikka palata työyhteisöön asemastaan pudonneena. Kai Vainen Ari on fyysisesti viehättävä (ja tietää sen) mutta sisäisesti vain seksin riivaama ressukka. Ei saa minun sympatioitani. Kyllikin mies Jukka on aika reppana, ja kykenemätön ymmärtämään puolisoaan. Vai onko hän sittenkin tarkkanäköinen? Hakulinen onnistuu oivallisesti tässä tapettiin sulautuvan perisuomalaisen miehen esittämisessä. Maaria on hössöttävä ja jotenkin anteeksipyytävä hahmo, kunnes lopulta hänelläkin tulee mitta täyteen. Lilienkampf on minulle uusi tuttavuus teatterin lavalla, ja jään odottamaan herkullisempia rooleja. Maarian monologi freelancernäyttelijöiden asemasta on kyllä hyvä!

Lari Halmeen Antero aiheutti minulle eniten päänvaivaa. Todella ärsyttävä tyyppi, marttyyrimainen "taiteilija" joka luulee itsestään vaikka mitä, kun on päässyt narikkatyönsä ohella lavalle ja ohjaamaan. Mutta jotenkin Halmeen sinällään erinomaiset komediallisen taidot ja maneerit on niin samanlaisia kuin olen häneltä nähnyt jo lukuisia kertoja. Tosin tämä että yrittää osua dildollaan Kyllikin taikaluukkuun oli entuudestaan näkemättä, että on tässä se! Anteron alter egon Agnetan hautajaiset narikassa on myös vaikuttava performanssi.

Mikko Saastamoisen lavastuksessa osa katsomosta sijaitsee näyttämöllä. Muuten on aika pelkistettyä. Kaiken keskellä on liikuteltava vesisänky, mikä muuntuu nopeasti Kyllikin aviovuoteesta levyjen avulla Casanova-näytelmän lavastuselementiksi. Kaikki on muunneltavaa ja pyörillä liikuteltavaa, ja näyttämömiehet Antti Palo ja Ahmed Issa niitä siirtelevät, ollen isosti mukana esityksessäkin. Mari Pajulan pukusuunnittelussa näyttävintä on Casanovan periodivaatteet ja erityisesti se uuninluukku nimihenkilön etumuksessa! Sekä Kyllikin susiturkki, ja toppasaappaat. Muuten mennään aika arkisilla vaateparsilla. Kirsi Rintalan maskeeraus ja kampaukset täydentävät esiintyjien ulkomuodon; erityisesti Anteron keskijakaus on hieno.

Opa Pyysingin äänet ja Tuomas Vartolan valot myötäävät hyvin näytelmän harjoituksia ja todellisuutta. Pimeyttä ja hämäryyttä käytetään paljon. 

Huvittaa kun tässä moneen kertaan viitataan suuren näyttämön fantasiamusikaalin vievän kaikki resurssit, tuulikoneenkin, ja sitten tätä Casanovan esitystä räpelletään kasaan niillä voimilla mitä on. Kuten hyödyntämällä narikkatyöntekijää. Anteron esittämä markiisi de Volvo haluaa sukeltaa Casanovan taikaluukkuun muuttuakseen naiseksi. 

Kun Kyllikki kipuilee tylsän avioliittonsa kanssa, ja haluaa seikkailua nuoren ja salskean miehen kanssa, niin, siihen on monen katsojan helppo samaistua. Kukapa ei haluaisi "olla spontaani, ja astua elämän virtaan". Mutta mistä se arjen onni löytyy? Ehkä Kyllikkikin se lopuksi tajuaa.

Vaimoni, Casanova on aikamoinen sekametelisoppa, mistä en oikein saa kiinni. Ymmärrän jollain tasolla mitä sillä halutaan sanoa, mutta sitten taas toisaalta en ymmärrä lainkaan. Pituudesta olisi voinut jättää reilusti pois (kill your darlings, kuten Antero toteaa) ja sitä meuhkaamista myös vähentää hieman. Ja ihan aiheesta se K16 rajoitus on. Mutta kyllä tämä oli aikamoinen piristys harmaassa syksyssä tarpoville (vaikka vielä onkin kesäkelit). Ja lippua valitessa ota se lavalla oleva paikka jos haluat olla enemmän tapahtumien ytimessä.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 30. elokuuta 2024

Etiopialainen ystävä / Tanssiteatteri MD 29.8.2024

Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina kiinnostavia tapauksia, ja tämä syksyn uutuus Etiopialainen ystävä sopii siihen jatkumoon erinomaisesti. Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen Companyn yhteistuotanto käsittelee monenlaisia asioita, tanssin ja musiikin keinoin. Viiden tanssijan ja neljän muusikon voimin luodaan monimuotoinen esitys joka jättää katsojalle pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.

Ihmisoikeudet, massasukupuutto, ilmastonmuutos, paperiton maahanmuutto... isoja kysymyksiä ja jokainen itsessäänkin olisi jo riittävä aihe taideteokselle. Mutta kunnianhimoisesti Etiopialainen ystävä yhdistää nämä kaikki. Lavastuselementtinä on muovipressuja, öljypohjaisesta muovista tehtyjä, ja omalta osaltaan nekin ottavat kantaa maapallon tuhoutumiseen. Muovipressujen päällä hypitään, niitä raahataan pitkin lavaa, niitä mytytään ja levitetään, ja aina löytyy joku innokas sotkemaan koko pressun. Vaikka sisältäpäin potkien (erityisesti Anniina Kumpuniemi kunnostautui tässä).

Välillä niiden kantamisesta tulee mieleen puuvillapaalien kantaminen pään päällä, siis orjatyövoiman käyttö. Tai kuinka pakolaiset kantavat koko omaisuuttaan mukanaan. Monipuolinen elementti siis tuo muovipressu, ja yhdenlainen kannanotto ympäristön riistoon.

Esityksessä kuultu fraasi "Jokainen ihminen tulee Etiopiasta" viittaa ihmisen alkuperään, ja 1974 Etiopiasta löydettyyn Australopithecus afarensis -naisen luurankoon, joka sai nimen Lucy. Sitä pidetään ihmisen kantaäitinä, olihan se ensimmäinen kahdella jalalla kulkenut esiäitimme. Eli käytännössä jokainen ihminen tulee Etiopiasta, vaikkakin sieltä on lähdetty jo tovi sitten. Nykyisenkaltaiset rodut ja lajit ovat verrattain tuore ilmiö. 

Koreografi ja tanssija Sanna Kekäläinen on tämän esityksen luoja ja äiti ja myös tanssii mukana, ensimmäisen puolisen tuntia soolona. Lappuhaalareissa esiintyvä intensiivinen Kekäläinen on kuin riivattu, nykivää liikettä ja sopertavaa puhetta, yhden naisen pyörremyrsky. Hänen tehtävänsä on olla tuhkan ääni ja elämä. 

Käsiohjelmassa mainitaan kolme elementtiä mistä esitys koostuu: tuhka, jolla viitataan Lucyyn ja koko ihmisen historiaan, suomalainen joka kohtaa paperittoman siirtolaisen Etiopiasta sekä kuoro joka tanssillisesti laajentaa tapahtumat yleisiksi. Kiinnostava kombo, ja toteutus on aivan timanttinen. 

MD:n tanssijat Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta ja Samuli Roininen liikkuvat välillä purskauksittain, kuin vailla mieltä, mutta silti määrätietoisesti. Janne Marja-aho laulaa, kommunikoi suomeksi ja englanniksi paperittoman kanssa, tanssii ja ilmaisee. Ihmiskeho on kyllä monipuolinen instrumentti, taipuu vaikka mihin. Kaikki liikekieli ei ole, eikä tarvitsekaan olla, aina niin sulavan kaunista. Se voi olla myös karkeaa, rajua, rujoa ja kulmikasta.

Kaikkea tätä hienoa liikettä säestää Jussi Tuurnan mestarillinen musiikki ja upean bändin soittamana. Sara Puljula ja Esko Grundström ovat tuttuja muusikoita kymmenistä (musiikkiteatteri)esityksistä ja esittämänsä musiikki svengaa aina yhtä upeana. Lavalla nähdään Tuurnan lisäksi myös teoksen äänisuunnittelija Jaakko Kulomaa, joka myös laulaa. Musiikki on ehtaa Tuurnaa, eli progevaikutteista jazzahtavaa, melodista ja harmonista musiikkia, joka kuulostaa ah niin hyvältä. Välillä sellaista 70-luvun poliittisen laululiikkeen (Agit-Prop) henkisen kuuloista myös. Mainion musiikin lisäksi muukin äänisuunnittelu on kohdillaan - kuulemme myös luonnonääniä tuulen huminasta lintujen ääniin, sillä ei bändi kokoaikaa soita.

Livemusiikin ja tanssin liitto toimii hienosti, kaikki täydentävät toisiaan ja tanssijatkin osallistuvat lauluun. Sari Mayerin kaunis valosuunnittelu loihtii sopivia varjoja ja hämäriä kohtia lavalle. Esityksessä kuullaan niin suomea kuin englantiakin. Suomalainen keskustelee pakolaisen kanssa, joka toteaa lakonisesti: "I'm nothing but thin air". Sydämessä on ontto olo, miten toinen voi tuntea näin? Teksti on monipuolisen tekstinikkarin Kari Hukkilan käsialaa, ja toisteisuus on hyvä tehokeino tässä. Voidaan kysyä mikä on näiden kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten suurin rikos. Ja jos vastaus on se että sattui syntymään... Vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.

Lopun luettelo eliöistä, meiltä ja muualta sukupuuttoon kadonneista, on aika pysäyttävä. 

Etiopialainen ystävä on yhtä aikaa kantaaottava ja ajankohtainen, esteettisesti kaunis ja karkea. Erityisen hieno esimerkki siitä mitä tärkeä teksti, hieno tanssiesitys ja svengaava musiikki yhdessä voivatkaan olla. Yksi syksyn tärkeimmistä tanssiteoksista, heittämällä. Esityskausi jatkuu joulukuun alkuun.


Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 29. elokuuta 2024

Michal Svironi: Carte Blanche / Nukketeatteri Sampo 28.8.2024

Ajelin Helsinkiä kohti ja kuuntelin Yle Areenalta kesältä rästiin jääneitä Kulttuuriykkösiä. Sattumalta vuorossa oli jakso anti-semitismistä Suomessa. Nukketeatterifestivaali Sampon avajaisissa katselin että noi ei ihan näytä nukketeatteriyleisöltä, kun ovenpieleen nojaili kaksi heppua tummissa puvuissa. Illan esityksen jälkeen lähtiessäni huomasin jääkaapin kokoisen miehen, jolla luikersi mikrofoni korvan taakse: ihan selvä turvamies jos mikä. Ja samalla loksahti päässä: niitähän ne kaksi muutakin tummapukuista heppua oli. Olivat paikalla Israelin suurlähettilään vuoksi, mutta harvemmin sitä tulee nukketeatteria katsottua turvamiesten valvoessa tilaa. No kerran olin Lontoossa katsomassa Macbethiä prinssi Edwardin kanssa... mutta se onkin toinen tarina.

Kahdeksannen Sampo-festivaalin avasi aikuisten esitys Carte Blanche. Kiehtovaa tarinaa perheestään, äitisuhteestaan ja suvun merkityksestä kertoi monilahjakas Michal Svironi! Reilussa tunnissa maalattiin, ja tehtiin taidetta monin tavoin. Lopussa oli ihan sitä "perinteistä" nukketeatteriakin, siihen asti tuli mieleen enemmän stand up, taidemaalaritwistillä. Ja saatiin me lauluakin!

Todella monipuolinen ja rönsyilevä esitys, jossa oli paljon lämmintä huumoria, mutta myös surullisempiakin sävyjä. Yleisöstä napattu Matias osallistui esitykseen reippaalla asenteella ja hyvällä tanssitaidolla, eikä tainneet vaatteetkaan tuhriutua maaliin. Maalia nimittäin kului ja Svironi itse oli kiinnostavan värikäs, ihan kirjaimellisestikin. Essuntaskuista löytyi vaikka mitä aineistoa tarinan eteenpäin kuljettamiseen. 

Esityksen aikana Svironi maalasi täysin uusia teoksia, mutta oli lavalla jo valmiitakin juttuja, ja lisäksi sapluunoita ja muita. Oma keho on myös erinomainen taidealusta. Taidekylläinen ilta. 

Carte Blanche on nostalginen matka lapsuuteen, nuoruuteen, siihen millaista on olla erilainen kuin muu perhe, mutta silti niiiiin samanlainen kuin oma äiti. Sellainen symbioottinen äitisuhde, minkä kertoja huomaa uudelleen kun hänellä on oma tytär. Tytär haluaa aikakoneen, että voisi mennä tapaamaan kuolleita sukulaisia. Sivulauseissa on myös hieman Israelin lähihistoriaa, kuten vaikkapa se miten kaasunaamareita piti olla hollilla Persianlahdensodan aikana. 

Myös juutalaisuutta sivutaan; luvun 40 tärkeydestä. Vanhempien rönsyävät ohjeet omiin hautajaisiin luetaan heitä esittävien maalausten suista vedettävistä paperirullista. On tärkeä osata kaikki oikeat ruokareseptit. Löysin paljon samaistumispintaa, perhe- ja äitisuhteista, suvun merkityksestä, aikajatkumosta.

Johnny Talin musiikki oli myös vahvassa roolissa. Välillä kansanmusiikkihenkistä, välillä poppia ja välillä ambient-äänimaisemaa. Svironi on myös hyvä laulaja. Esitys on kabareemainen, rönsyilevä ja hillitön - lainkaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksellisyys on piristävää.

Svironin monipuolisuudesta kertoo hänen kotisivuiltaan löytyvä valikoima erilaisia esityksiä. Laajalti kouluttautunut esiintyjä on ilmeisen suosittu. Loppupuheenvuorossaan hän toivoi rauhaa, kaupitteli esityksessä tekemiään maalauksia sekä t-paitoja. Svironi kysyi voimmeko me Suomessa kulkea sellainen paita yllämme, vaikka selässä lukee Carte Blanche hepreaksi. Niin, voimmeko? Tätäkin kysymystä taannoisessa Kulttuuriykkösen ohjelmassa pohdittiin (iso kuuntelusuositus niin sille kuin muillekin Kulttuuriykkösen lähetyksille).

Menkää katsomaan monimuotoisia esityksiä Sampo-festivaaleille, niin aikuisille kuin lapsillekin löytyy kaikkea kivaa!


Kuvien copyright: Gerard Alon (2 ensimmäistä) ja Dan Ben Ari (kolmas)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 28. elokuuta 2024

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.


Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.