Vadelmavenepakolainen / Teatteri Eurooppa Neljä 7.7.2016

Näin Vadelmavenepakolaisen muutama vuosi sitten Tampereen teatterissa, ja hauskahan se oli, kuten kirjakin. Miika Nousiaisen Metsäjätti oli myös hyvä näytelmänä, joten syksyllä ilmestyvää Juurihoitoa sopii odottaa (sekä kirjaa että näytelmää Kansallisteatterissa). Olin alunperin ajatellut mennä katsomaan tätä vasta heinäkuun puolivälin jälkeen, mutta kun olikin mahdollisuus osallistua Jyvässeudun bloggarien kanssa ennakkonäytökseen, ja Teatteri Eurooppa Nelosen tarjoamaan pre-show tapaamiseen, niin piti hieman sumplia suunnitelmia.

Kerkesin teatterille puolisen tuntia myöhässä, kun siirtyminen Messilästä Laukesin esityksestä hieman kesti. Mutta hyvin kerkesi nauttimaan Safkamestarien tosi maukkaista antimista (varsinkin lihapullat oli tosi hyviä, nam!) ja kuuntelemaan muiden bloggaajien juttuja (kaikki muut paikallaolijat olivat ns. lifestyle-bloggaajia). Hyvissä ajoin ennen esitystä siirtyminen sitten pelipaikoille eli Laajavuoren laskettelukeskukselle. Ihan ensimmäinen vierailuni näihin maisemiin, joskus talvisaikaan olen muksuna muistaakseni käynyt. Paikalle oli rakennettu kiinnostavan näköinen seikkailurata, johon heti alkoi tehdä mieli. 25 euroa maksaisi kolmen tunnin kiipeilysessio. Tänne tarvitsee selkeästi vielä palata...

Laivamaskotti Musketti ja JP

Mutta takaisin kesäteatteriin. Pääsimmekin mukaan huikealle ruotsinlaivaristeilylle! Siellä oli jo karaoke kovassa käynnissä kun siirryimme sisätiloista katsomoon. Risteilymaskotti Muskotti oli vastaanottamassa laivavieraita. Esitys alkoi kun varkain, kun Mikko Virtanen tarttui karaokemikkiin ja alkoikin suoltaa tarinaansa.

Mikko V. haluaa olla siis ruotsalainen, on halunnut sitä pienestä pitäen. Enemmän kuin mitään muuta. Suunnitelmallisesti ja hieman kaidalta tieltäkin poiketen, tämä kansallisuustransvestiitti toteuttaa suunnitelmaansa. Onnistuuhan se lopulta, mutta matkalla on monta mutkaa, ja kaikki ei aina suju ihan kuin Strömsössä. Ei kai ole helppoa olla pikkupoika, kun isä kertoo iltasatuina talvisotamuisteloitaan. Ruotsissa kaikki on toisin!

Timo Ruuskanen on ihan mainio Mikko Virtanen. On metkaa nähdä hänet ilman Zinin punaista klovninenää, mutta on siellä sitä tuttua ääntä ja maneeria hieman pohjalla. Ei haittaa lainkaan, kun mies on vaan niin fyysisesti taitava ja muutenkin lahjakas näyttelijä. Mutta ehkä ne klovnerian opit näkyvät eleissä ja ilmeissä? En valita. Maiju Jokinen ja Neija Välilä hoitavat monta roolia, joista Välilä Mikon (tai Mikaelin) Maria-morsiamena on mainion elastinen ja rönsyävä. Samoin Juha Valkama ja Jari Silventoinen vetävät monta roolia. Silventoisen Mikael Andersson on muikea roolisuoritus!

Lavan takaosassa, hyvin katoksen alla sateelta suojassa, soittaa taitava nelihenkinen bändi (Toni Lepistö, Antti Parviainen, Jaska Tabell ja Kalle Saarelma), muuntautuen välillä mm. Abbaksi! Ja osallistuvat he toki näytelmään muutenkin kuin musisoiden. Jokos mä mainitsin että ohjauksesta vastaa Tanjalotta Räikkä ja dramatisoinnista Pentti Kotkaniemi.

Liukumäen ja pallomeren käyttö kuoleman porttina on kieltämättä hieman erilainen, mutta varsin toimiva, ratkaisu.

Abballa on iso osa tässä näytelmässä, ja kyllä se Waterloo kieltämättä toimii Kouvola-versionakin. Ja kyllä naurattaa kun suomalaiset iskelmät on synkeämielisiä missä lauletaan vaan lumihangista, kirveistä ja synkeydestä, mutta ruotsalaisebiisit menevät duurissa ja aiheetkin on kivoja! On erityisen huvittavaa kun maskotti joraa taustalla näissä... Mutta ehkä vielä Abbaakin enemmän minua jaksaa viihdyttää upea AC/DC-versio Highway to Hellistä! Maantietä käyn oppien! Ruuskasella on kaikki Angus Youngin muuvit hyvin hanskassa. Työpaikkakokousbiisinä Diggi Loo, Diggi Ley! Ja miesten kokkikerhokin on ihan loistava. Tai perheen retki Clas Ohlsonin kotikylään, missä Mikaelilla menee hermo.

Näytelmässä on paljon tämmöisiä irrallisia hyvintoimivia kohtauksia, mitkä tuntuvat hetkittäin olevan hieman erillään kokonaisuudesta. Ja sitten on jotain ihan absurdeja juttuja joiden kytköstä tarinaan jäin pohtimaan. Hieman tiivistämistä kaipaisin muutenkin; nyt 2,5 tuntisena oli hieman liian pitkä. Varsinkin kun suurin osa esityksestä satoi (joka ei tosin meitä katetussa katsomossa istuvia niin haitannut).

Iso kiitos Teatteri Eurooppa Neloselle ja Ville Laitiselle erinomaisesta asiakaspalvelusta! Ja kiitos JP seurasta.

Esityksiä on 12.8. asti eli kannattaa suunnata lippukaupoille jossain vaiheessa kesää.


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mökkinaapurit / Laukes 7.7.2016

Meidän piti alunperin suunnata sankoin joukoin Lahden seutuville, vaan kuinkas sitten kävikään. Teatteribloggaajien kesäiset kokoontumisajot peruuntuivat, ja yksi toisensa jälkeen osallistujat jäivät pois. Kunnes jäljelle jäi vain yksi eli allekirjoittanut. Muutin sitten esitysajan illasta iltapäiväksi (että illaksi kerkeisi vielä toisaalle teatteriin) ja sain onneksi seuraakin ettei tarvinnut yksi mennä (lämmin kiitos JP!).

Kovin moni hehkutti viime kesänä Laukesin Kaikki sanoo tahdon -esitystä, mutta se jäi harmikseni multa väliin. Joten nyt piti paikata tämmöinen Laukesin kokoinen aukko sivistyksessä.

Outi Keskevaarin kirjoittama ja Paavo Honkimäen ohjaama Mökkinaapurit on musiikillinen komedia, no, mökkinaapureista. Lasse (Joel Mäkinen) on varakas erakko, joka kuitenkin asuu ankeassa saunamökissä käkikellojensa kanssa eikä kartanon päärakennuksessa. Hän haaveilee hetkestä kun saa ostaa naapuritontiltaan setävainajan mökin että saa todellakin olla rauhassa. Sitten Lassen kauhuksi paikalle pölähtääkin suulas serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka ilmoittaa perineensä mökin isältään! Tämä moottoriturpamainen manageri on tullut maaseudun rauhaan viettämään burnout-sairaslomaansa.

Kun sitten vielä tämän huolehtiva äiti Hellevi (Maruska Verona) saapuu paikalle vahtimaan poikansa lepoa, on Lassen rauha totaalisesti mennyt. Vaan vähänpä tämä tietää! Joukkoon liittyy vielä Kristianin manageroimat naikkoset eli glamourtanssija Barbi (Linda Hämäläinen) ja tuleva iskelmätähti Nelli Kaneli (Anni Kajos). Tämä naiskaksikko pistää Lassen pään aivan sekaisin, mutta toki hieman eri syistä. Siinä missä Barbi on aivan kaamea tyrkky-pissis-blondi-kammotus, on Nelli niin ujo että hengittää päiväkausia paperipussiin uusia ihmisiä tavatessaan.

No, kaikenlaista soppaa ja säätöä tästä seuraa. Turhaan Lasse koittaa pyristellä asioita vastaan, varsinkin kuin hänelle puhuvat käkikellot ovat asiasta jotain mieltä. Ja kun käkikellot puhuvat Barbillekin! Parin tunnin aikana meille selviää käkikellojen mysteeri (mikä Psyko-kohtaus!!!) ja muutama muukin salaisuus. Ja miten tähän kaikkeen liittyy naapurin isäntä Alpo ("on se nainen, o")?

Kolmihenkinen bändi (Sirkku Hilanko, Asko Turkia ja Niklas Hagmark) vetelee mielenkiintoisia sovituksia tutuista, ja ehkä hieman tuntemattomimmistakin, käännösiskelmistä. Kaikki eivät ehkä sovi tarinan kulkuun yhtä hyvin kuin toiset, ja ainakin meidän istumapaikoille musiikki kuului hieman ehkä hiljaisesti. Aika paljon balladinomaisia siirappi-iskelmiä, ja peräti kaksi Rainbow-hittiäkin (en tiennyt että Since You've Been Gone ja I Surrender -biiseistä on tehty suomi-iskelmäversiot myös). Beatlesin The Long and Winding Road toimi kyllä. Mutta onhan näissä oikeasti aika korneja ja kamalia käännöksiä...

Mutta hitsi miten hienoja laulajia (ja toki esiintyjiä muutenkin) koko tämä viisihenkinen sakki oli!

Lavastus (a'la Sari Paljakka) oli hyvin... no, kesämökkihenkistä. Käkikellot hieman oudoksuttivat, mutta niillä on hyvin tärkeä rooli. Riia Lampinen vastaa puvustuksesta ja varsinkin Barbin pinkki glitterlook ansaitsee erityismaininnan!

Hyvin tuli viihdyttyä parituntinen. Messilän Kartanoravintola on miljöönä mukava, varsinkin kylmänä ja sateisena päivänä. Sisätiloissa oleva kesäteatteri = luksusta! Mustikkakakku oli kahvilassa enemmän kuin maistamisen arvoista ja väliajalla oli ihan keskustelua pöytäkumppanien kanssa mm. musiikkiteatterikoulutuksen lopettamisesta Lahdessa.

Esityksiä on Messilässä 28.7. saakka, ja tämä on varsin varteenotettava vaihtoehto jos kaipaat viihdytystä kesääsi - kuivin jaloin!

Iso kiitos Laukes - ja erityisesti Juha Pihanen ja Mikko Peltoniemi hienosta asiakaspalvelusta!


Esityskuvien copyright Johannes Wilenius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Simpauttaja / Nokian kesäteatteri 6.7.2016

Siitä on aikaa kun olen Simpauttajan lukenut, ja leffankin olen varmaan nähnyt jossain hamassa nuoruudessani. Mutta teatterissa en ole tätä ennen nähnytkään, joten sikäli olin hyvin tyytyväinen Nokian kesäteatterin tämänvuotiseen näytelmävalintaan. Heikki Turusen teksti on hyvin maanläheistä ja väkevääkin. Se on tuotu hyvin mukaan tässä Seppo Heinolan dramatisoimassa ja ohjaamassa versiossa. Ehkä sitä kiroilua ja muuta alatyylistä on hieman vähemmän teatteriversiossa kuin kirjassa, mikäli muistini oikein palvelee.

Marketta ja Imppa

Ja mikä Imppa Ryynänen tähän on saatu mukaan! Eemil Tähtinen on ihan mahtava löytö (kuulemma ohjaaja Heinonen löysi tämän nakkikioskijonosta!). Nuori, energinen, säkenöivä. Just passeli tähän, ja toivon näkeväni häntä jollain estradeilla vielä jatkossakin. Ihan superhyvä Imppa. Eikä muukaan sakki huonoa ole. Simpauttajana Eero Väätäinen, joka on juuri sopivan rempseä ja velmu tässä roolissa. Hän puhkeaa laulamaan joka välissä ja on sanavalmis ja salaperäinen. Ja miten mä en ole aiemmin huomannut miten paljon Väätäisessä on kahta muuta näyttelijää eli Russell Crowea ja Tomi Salmelaista! Tyyppinä Simpauttaja tuo mieleen jotenkin Yksi lensi yli käenpesän McMurphyn. Johanna Pekola on sopivan rehevä ja iloinen Simpauttajan mielitietyksi Juuliaksi. Pirtamon isäntä (Juha Oksanen) on hieman pihi ja jämpti mies.

Otto äitinsä kanssa

Maarit Ruohosen puvustus ansaitsee kunniamaininnan, niin upeita teryleeniverkkareita, kukkamekkoja, leveälahkeisia housuja ja kittanoita paitoja tässä porukalla on. Kennonnokan luonnonkaunis miljöö on paikkana niin upea ja sinne saa aina rakennettua hienon lavastuksen. Huillan Tapsa (minne muuten miehen nimi on jäänyt käsiohjelmasta?) onnistuu lavastuksessa taas. On J. Nurmen osuuskauppa, on Pirtamon herraskainen talo, Taivaisen ja Ryynästen huushollit, ja sitten tietenkin Ryynäsen Oton veistämät naispatsaat. Tai niiden valmistuksesta vastaa kyllä moottorisahataiteilija Lasse Kangasjärvi.

Niin Otto. Otto on Impan hieman hitaammalla kulkeva veli. Tuomas Peltonen on roolissa hyvin uskottava. Otto vaeltelee luonnossa, vakoilee naisia ja veistelee naispatsaita joita halailee. Ja heinänkorjuujuhlien kylätansseissa hakee naisia tanssimaan, turhaan. Ei sitä erilaisuutta ole koskaan suvaittu. Kyläyhteisö on Ottoa suvainnut, mutta tarvitaan vain pieni viittaus että tämä on häirinnyt sen "täyspäisiä" jäseniä... Vaan kukapa sitä tuossa porukassa nyt ihan täysjärkinen on. Ryynäsen Hilppa (Antero Mäkinen) menetti hermonsa sodassa, niinkuin moni muukin mies. Pirtamon vanhaisäntä (Mauri Könönen) on juoppolalli, kuten muutama muukin kyläläinen. Sitä viinanjuontia ja känniörvellystä tässä kyllä piisaa, mutta ei katsojan myötähäpeään asti.

Tämä on niin Impan kasvukertomus, myös kuvaus yhteiskuntamurroksen repimästä Suomesta. Maalta halutaan kaupunkiin, mutta ei sielläkään kaikilla hyvin mene. Virkaheitto toimittajanretale Kaunismäen Jomppa (Samu Salmenkangas) palaa kotikyläänsä, vetää viinaa ja pitää kommunistishenkisiä palopuheitaan ja maaseutupolitiikan kritiikkiä. Lopulta käy ilmi hänen saatuaan potkut toimittajantyöstään. "Mä oon itseriittoinen ja intelligentti. Ainakin kännissä". Juopporemmi vastaa kyllä monesta hauskasta kohtauksesta, kuten vaikkapa kun he koittavat kusta tulipaloa sammuksiin. Tai kun Jomppa on kuvannut koko kesän tapahtumat filmittömällä kameralla.

Mutta Imppahan se päähenkilö on. Nuori mies saa isänsä komentelusta tarpeekseen, joutuu lähtemään lapsuudenkodistaan, mutta onneksi Pirtamon isännällä on salaojahommaa. Romanssinpoikanen Marketan (aina vaan tosi ihana ja raikas Jannina Heiman) kanssa tosin loppuu tämän lähdettyä Lieksaan.

Salaperäinen Simpauttaja sotkee kylän kuvioita olan takaa, ja vaikuttaa myös Impan elämään heidän yhteisen työkesän/syksyn aikana. Talven tullen salasuhde tulee myös aviomies Kuunon korviin ja välienselvittelyhän siitä selviää. Surullisine loppuineen.

Simpauttajasta kotoisin on monta hokemaa ja lentävää lausetta Suomen kieleen. Hojohojo tervehdyksenä, ja "ärreet kinkerit". Tai "hei hulinaa sano piika kun kirnuun pieras". Hyvin muuten puhuvat murretta nämä tyypit. Musiikkia tässä kuullaan kanssa, yksi jos toinenkin laulaa Tango Humikoa ja tulevatpa geishat Oton uniinkin.

Juulia ja Simpauttaja

Pidin kovasti myös ratkaisusta ottaa kertojaääni mukaan. Jonkun verran liikaa tässä on sellaista kesäteatterien helmasyntiä eli juoksemista ja kohkaamista, mutta ei ihan liikaa kuiteskaan. Mua nauratti edessä istuneen (vanhemman mies)katsojan kommentti, kun Simpauttaja ja Juulia menevät sermin taakse ja sieltä lentää punaiset rintsikat: "eihän me nyt nähdä mitään".

Kyllä tämä osui ja upposi. Ja sai aikaan kaivella Simpauttaja hyllystä ja palata siihen maailmaan. Ja jos jostain saisi leffaversionkin käsiinsä... Kiitos Seppo ja koko Nokian tiimi! Esityksiä 6.8. asti.


Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Silkkikivi / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2016

Viime vuotinen kokemus Tuiskulan Kesäteatterin näytelmästä Sähkö virtaa suanis oli niin positiivinen, että päätin uudistaa retken Köyliön perämaille tänäkin vuonna. Ja ei ollut turha reissu! Tämän vuotinen Silkkikivi oli vieläkin parempi näytelmänä. Kiitos siis käsikirjoittaja & ohjaaja Pekka Saaristo, taas!

Tällä kertaa ollaan sodan jälkeisessä Satakunnassa, jonne siirtyy iso joukko siirtolaisia luovutetuilta alueilta Karjalasta. No kaikkihan arvaavat mitä siitä seuraa: kulttuurien yhteentörmäys. Pekka Saaristo kirjoittaa napakasti, hauskasti ja koskettavasti. Tässä on iso liuta ihmisiä, erilaisia ihmiskohtaloita, romansseja, riitoja ja hykerryttäviä henkilöhahmoja. Puhutaan kovasti maanluovutuksesta, siirtolaisten sijoittamisesta, tilojen pilkkomisesta. Mutta kaiken jälleenrakentamisen, sopeutumisen ja konfliktien keskellä on toivoa paremmasta huomisesta.

Kun on osaavat näyttelijät tulkitsemassa tätä erinomaista tarinaa, niin hyvää jälkeähän siitä seuraa. Erilaiset murteet sujuvat kaikilta hienosti. Murteiden käytöistä ja eroista otetaan kyllä kaikki irti.

Porukkaa on lavalla kymmeniä, ja jokainen hoitaa oman tonttinsa erinomaisesti. Viimevuotiseen tapaan Juha Kulmala (Haltian Konsta) ja Tomi Hulmi (Vainion Unto) sieltä taas erottuvat erinomaisina näyttelijöinä. Konsta on melkoisen kiivas ja rempseä vääräleuka, mutta sellainen rakastettava tyyppi. Unto taas on varsinainen sutki tyyppi hänkin, murrehuijaus ei vaan oikein uppoa kohdeyleisöönsä... Konstan mielitiettynä on hirveän hyvä Susanna Salo-Kimppa. Tykkäsin myös kovasti Kososen perheen tyttäristä Eeva-Siskosta (Aino Kimppa) ja Katista (Elisa Laine); raikkaita ja eloisia nuoria naisia kummatkin. Myös tyttöjen äitimuori Tilta (Sanna Kinnunen) oli hyvä. Eeva-Siskon ja Salmisen Jukan (myös etevä Niilo Härkälä) suhteen alkua on kiva katsella.

Tässä on hienoja äänitehosteita paljon, ja lavastuksena Torpparimuseo tarjoaa kiehtovan miljöön, joka sopii loistavasti näytelmän teemaan. Yhden rakennuksen eteen on rakennettu Nuorisoseuran talo lavasteilla. Lavastustiimi (Kari Krusberg, Veikko Salo ja Pentti Vuotila) näyttelee itsekin mukana viimeksimainittua lukuunottamatta. Ja puvut ovat myös varsin autenttisen oloisia, kiitos niistä taas Sirkka Salolle.

Kyllä nyt kahden käyntireissun jälkeen täytyy todeta Tuiskulan kesäteatterin kivunneen aika korkealle kesäteatterisuosikkieni joukkoon! Ensi vuonna sitten taas. Ja Juha Kulmalan voi nähdä seuraavaksi Porin teatterin Olavi Virta -musikaalissa ja saman teatterin alkuvuoden Tuntemattomassa Sotilaassa.

Esityksiä on vain 15.7. asti, joten kannattaa kiiruhtaa lippua varaamaan pikapuoliin. Se kyllä kannattaa. Lippujen hinnatkin ovat hyvin maltilliset (aikuisilta 18€) ja kahvin & munkin saa 3,50 eurolla.


Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

My Fair Lady / Ypäjän musiikkiteatteri 28.6.2016

TÄMÄ SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

No tottakai sisältää, ihmettelee siellä lukija. Jos siis voisi sanoa että kaikkien tunteman musikaalin juonikuviot on jollekulle entuudestaan tuntemattomia. Siitä ei olekaan kysymys. Koska tämä Ypäjän Musiikkiteatterin versio ei noudattele IHAN niitä tuttuja My Fair Lady -latuja. Tiedättehän, se missä piintynyt poikamies, kielitieteilijä Henry Higgins pelastaa kadulta kukkaistyttö Eliza Doolittlen ja vedonlyönnin seurauksena koulii tästä puolessa vuodessa leidin, ja lopulta rakastuukin tähän. No, tuttuja polkuja mennäänkin aika pitkälle. Mutta.

Mutta tämä ei sijoitu alkuperäiseen aikakauteen; Lontooseen kylläkin. Puvustus, joka on btw ihan mahtavaa, sijoittaa ajan johonkin ihan toisaalle. Itämaisia vaikutteita, mutta myös kreikkalaishenkeä, steampunk-vivahteita, mytologiaa. Kultaa ja kimalletta. Piritta Kämi-Conway puvustussuunnittelijana on tehnyt valtavan työn näitä ideoidessaan ja miettiessään, ja me katsojat saamme nauttia. Varsinkin Elizan puvut olivat ihania, ja herrojen Higgins & Pickering myös. Ja kaikki muutkin.

Ohjaaja Sami O.Vartiainen on kuulemma melkoinen Game of Thrones -fani, ja sen huomaa. Mutta jotenkin tämä yhdistelmä toimii, vaikka mietinkin kuinka ihmeessä gladiaattorihenkinen miekkailukamppailu sopii Ascotin laukkakisoihin. Sopiihan se. Tämmöisen ison väkijoukon ohjaus vaatii hyvää otetta, ja homma toimii. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä (ja värikkäitä). Taistelukoreografin hommista vastaa Arttu Malin, ja niitä on aika lailla. Niin maan kamaralla kuin hevosen selässäkin. Jopa Eliza pääsee heiluttamaan miekkaa!

Tuttuun tapaan ison orkesterin (16 henkeä) johdossa ja pianon takana nähdään Kari Mäkiranta, jolla on ihana asustus myös, röyhelöpaitaa myöten. Bändi soittaa katoksen alla ja letkeä on meno tällä poppoolla. En muistanutkaan miten paljon tuttuja biisejä tässä on! Mokomat ovat vielä tarttuviakin.

Mikko Koivusalon suomennos toimii hyvin, ja lauluissakin on varsin nerokkaita oivalluksia. Tekstissä on kovin hauskoja ja nasevia ilmauksia, kuten vaikkapa Higginsin toteamus: "älkääkä seiskö siinä kuin sappivaivainen pulu"

Tässä versiossa seikkailevat sulassa sovussa niin gladiaattorit, ninjat (!), kukkaistytöt, kadunlakaisijat, hevoset, miekkamiehet ja yläluokkaiset hienohelmat. Eikä saa unohtaa lohikäärmettäkään, jolla on tärkeä rooli loppuratkaisussa! Siinä missä alkuperäinen musikaali (ja filmi) jättävät lopun aika avoimeksi, niin tässä loppuratkaisu on vähintäänkin yllättävä, ja lohikäärmeen ansiosta aika lopullinenkin...

Noora Tyni on aivan älyttömän taitava Eliza Doolittlen vaativassa roolissa. Aluksi hän kuulostaa tismalleen serkultani Annulta, intonaatio on just sama, kunnon tamperelainen! Hän haluaa olla "hiano loristi". On aina konstikasta toteuttaa suomeksi näitä juttuja, joissa englannin eri puhetyylit ja murteet merkkaavat isoa osaa. Monesti se ratkaisu on laittaa ihmiset puhumaan Suomen eri murteita, että saadaan eroja siihen puhetyyliin. Joo-o, sinällään se toimii, mutta meillä ei murteet kerro koulutuksesta, varallisuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta sillä tavalla kuin Englannissa, erityisesti ennen vanhaan. Tokihan Suomessakin korkeammin koulutetut, tai "sivistyneistö" puhuu eri tyylisesti kuin raksamies, noin karkeasti ottaen. Mutta joka tapauksessa, Elizan puhetyyli ja sen muutokset ovat mainiot, Lisäksi Noora on raikas ja rempseä, ja hänellä on todella ilmeikkäät kasvot ja kaunis lauluääni. Nappivalinta rooliin siis!

Huono ei myöskään ole Kalle Tulander Higginsinä. Kulmakarvojaan nosteleva ja käsiään heilutteleva proffa liihottaa upeassa aamutakkia muistuttavassa vaatteessaan läpi koko esityksen. Higgins on oikeasti tosi ärsyttävä tyyppi; omahyväinen, pöyhkeä, misogynistinen, ja itseään täynnä oleva. Mutta myös sympaattisen oloinen, ainakin hetkittäin. Higginsin mikki pätki välillä, vai oliko se huonossa asennossa tms, mutta laulu kuului hetkittäin hieman vaimeasti. Higgins muuten tietää kaikkien aksentista missä tämä asuu, 6 mailin tarkkuudella, paitsi lontoolaisista 2 mailin! Herra artikuloi ERITTÄIN selkeästi ja selvästi, hyvin liioitellen.

Johannes Keskinen eversti Pickeringin roolissa on kovin nuori, mutta hyvin hänkin klaaraa. Jäykkä eversti rentoutuu viinan avulla. Toisessa näytöksessä se alkoholin kulutus alkoi näkyä oikeastaan vähän enemmän. Rouva Pearce (Ilona Rauhala) eli Higginsin taloudenhoitaja on selkeästi isäntäänsä ihastunut (ja käyvät nämä puskia heiluttamassa jossain vaiheessa keskenään, ettei se Higginskään ihan immuuni ole rouvan suloille) ja jotenkin kovin teatraalinen tyyppi. Koska hermo ukkoon menee, niin rouva hyppää ikkunasta (tämä kohtaus on muuten mainiosti toteutettu).

Alfiena eli Elizan juoppolalli-roskakuski-isänä loistava Pekka Virtanen. Ihan kuin tämä rooli olisi kirjoitettu tälle miehelle - hienoa! Ja mitkä kasvotatuoinnit. Muutenkin tässä annetaan näyttelijöiden tatskojen näkyä hyvin, sopii hyvin henkeen. Virpi Seppänen on ihana Higginsin äitinä, varsinkin miten hän korostaa Ascot-sanaa päivänvarjollaan! Markus Töhönen on hauska onnettomasti Elizaan rakastuvana Freddy Eynsford-Hillinä.

Tuike Oja tekee monta varsin vähäpuheista roolia viinapirusta pappiin. Arttu Malin on myös useassa roolissa: Alfien ryyppykaveri Harry, sekä Zoltan Karpathy, huijarinoloinen kielitieteilijä ("Budapestin mörkö", kuten Higgins sanoo). Joka oli ihan loistava! Lisäksi hän miekkailee ja ratsastaa myös, sekä lopussa heiluu tulikeppeineen. Onpas monipuolinen tyyppi.

   

Pakko antaa erityismaininta ja kiitos upouusista selkänojista! Niin paljon miellyttävämpi kolmituntinen kun saa nojata taakse. Kivaa on myös kreikkalaishenkinen kuoro, mikä putkahtelee ajoittain esille milloin mistäkin, ja laulaa asioita. Pidin kovasti myös Elizan ja Higginsin miekkailukohtauksesta. Ja Alfien häitä edeltävä Ei myöhästyä häistään saa kohtaus oli loistava.

Ja jos tarttee yksi juttu vielä mainita niin Higgins (ja Pickering) laulamassa Mies miehelle (A hymn to him). Siitä (ja muutamasta muustakin jutusta matkan varrella) tuli mieleen, että miksei Higgins olisi voinut ottaa itselleen puolisoa everstistä? Tämä ratkaisu olisi sopinut ihan hyvin tähän muutenkin omia vapauksia ottaneeseen versioon, ja molemmat herrat nyt olivat muutenkin sen oloisia että olisivat olleet varsin sopiva pariskunta. Meinasin melkein huutaa lavalle, kun Higgins lauloi Miksei nainen voi olla kuin mies, miksei nainen voi olla kuin sä (Pickeringiä rinnuksista kiinni pitäen) että "Ota nyt se Pickering itsellesi!". Mutta ei, kai se lohikäärmeloppu oli soveliaampi mummokatsojille kuin homohäät?

Jos jotain moitittavaa pitää keksimällä keksiä niin Ascot-kohtauksessa olisi voinut olla hattuja, enemmän hattuja, hienoja hattuja, upeita hattuluomuksia suorastaan. Mäkin olen kerran ollut laukkakilpailuissa siellä ja piti ostaa kukkahattu tilaisuutta varten :-)

Esiintyjistä ja musikaalin tekemisestä voi lukea lisää Plarin Takaa -blogista. Ja Elizan näyttelijä Noora Tyni on n. 4 minuutin radiohaastattelussa.

 

Katsomo ylhäältäpäin, ja kahvion herkulliset teemaherkut

Ypäjällä toimii hyvin myös kaikki kesäteatterikävijän perushuolto. Vessoja on paljon ja ne ovat siistejä. Väliaikatarjoilupisteitä on monta, ja jonoja ei kauheasti ole. Nytkin oli useita ryhmiä joille oli katettu valmiit tarjoilut. Kaikki sujuu sutjakkaasti ja porukkaa on paljon huolehtimassa asiakkaista. Ja puitteet ovat hulppeat.

Kaikenkaikkiaan ihana kolmituntinen, ja kelikin suosi! Seurassa ei ollut myös mitään valittamista, kiitos Minna ja Pilvi! Ensi vuonna sitten Ypäjälle katsomaan Seitsemää veljestä! Mutta sitä ennen kannattaa suunnata katsomaan My Fair Lady, takaan että ette näe vastaavaa enää koskaan missään. Esityksiä 9.7. asti.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Arttu Malin ja Iiina Wahlström
muut omia (nuo kaikki alimmat 6 kpl, paitsi Higgins miekan kanssa)

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ 22.6.2016

Nyt tuli nähtyä jotain todella, todella kivaa! No, tiesin odottaakin että hyvä on, koska osittain saman porukan tekele oli viime kesän hitti Jonkun on oltava Pan. Enkä pettynyt yhtään! Takkutukkakeiju ei jätä kylmäksi ketään. Vaikka tämä on enemmän lapsille suunnattu, niin kyllä aikuinenkin tykkää. Ainakin näin lapsenmielinen.

Uusi teatteriryhmä eli Teatteri FAQ perustettiin nimenomaan tekemään näytelmiä 2000-luvun lapsille, aiheista joihin tähän mennessä ei ole juuri tartuttu. Takkutukkakeiju tarttuu erilaisuuden teemaan; miltä tuntuu kun ei tunnu kuuluvansa joukkoon. Hyvin ajankohtaista siis. Esitystä on tukenut niin Pyynikin kesäteatterisäätiö kuin SETA ry. Hienoa. Tämänkaltaiselle esitykselle on varmasti tilausta. Aika täyttä on esityksissä ollut (niitä on Tampereella Ylioppilasteatterin tiloissa, ja viikolla 26 Helsingissä, Vapaan Taiteen Tilassa).

Keijutyttö Krokantti on kömpelö, ei halua syödä muiden keijujen lailla hattaraa vaan popkornia, ei osaa laulaa kauniisti eikä edes näytä yhtään keijulta. Vanhemmat ovat kauniita, elegantteja ja tyystin erilaisia. Krokantti haluaisi ilahduttaa vanhempiaan muuttumalla paremmaksi keijuksi, ja luettuaan Mitä Keijua!?!? -lehdestä (!!!) tanssimestaripariskunnasta, hän lähtee ulkomaailmaan hakemaan herroilta opastusta. Ihanat papparaiset Ronald ja Harald vetävät hienoja tanssimuuveja ja haastavat hieman vanhanaikaisesti (sitäpaitsi herasmiehen asusteet olkihattuja myöten ovat piste iin päällä), mutta ei heistä varsinaisesti apua ole, koska Krokantti nyt ei vaan ole tanssillisesti lahjakas. Ja on hienoa, että kun herrat ovat pariskunta, ja ovat olleet sitä jo pitkään (jo Kuningas Ronkeli I:n aikaan, millonka asiat olivat hankalampia) niin tästä ei tehdään mitään numeroa. Että katsokaa, kaksi miestä on pariskunta! Se vaan on niin.

Seuraavaksi Krokantti kohtaa prinsessan, joka ei halua huokailla linnan ikkunassa prinssejä odottamassa, vaan on mieluummin supersankari. Kukaan ei vaan halua leikkiä Sallin kanssa, koska hänkin on erilainen. Mutta Krokantti haluaa. Salli sorauttaa ärrää ihanasti, ja häntä "rasittaa tollanen romaanin resitointi". Salli joutuu käymään terapiassa, koska ei halua olla prinsessa, ja ranteet ovat täynnä rohkeusrannekkeita. Mutta Salli saa toteuttaa itseään ja ilmaista itseään miten haluaa - sekin on ookoo! Suvaitsevaisuus ja omaan itseensä uskominen onkin se juttu tässä näytelmässä.

Seuraavaksi Krokantti matkaa siis tapaamaan terapeutti Vanhaa Viisasta. Joka todellakin on vanha ja viisas - ja puhuu kovin vaikeaselkoisesti aluksi "kognitiivista dissonanssia binäärisysteemi" -tyyliin. Mutta puu opastaa, ettei tartte rastittaa kyllä tai ei laatikoita, vaan tärkeintä on itse tietää mitä on. Lopuksi "meikä lähtee nyt puuvajalle moikkaan kavereita, ne on ihan palasina". Muutenkin tämä ihana puuvanhus on täynnä puujalkavitsejä, mutta kuten hän itse toteaa: "puu ei puijaa koskaan".

Krokantti ymmärtää olevansa ihan toivoton keiju, muttei kuitenkaan toivoton Krokantti! Mutta sitten tapahtuu kamalia: Krokantti törmää kolmeen peikkoon, joita kaikki pelkäävät, ja joista Mitä Keijua!?!? -lehtikin on varoittanut. Nehän syövät kaikki mitä käsiinsä saavat! Soppa, Suolasilli ja Jyrki ovat kuitenkin hauskoja ja rentoja veikkoja, vaikka ovatkin peikkoja. Sitäpaitsi keijut ei tykkää poppareista, koska ne on ihan korneja (hah hah). Peikot sen sijaan tykkää. Krokantti tuntee itsensä kotoisaksi peikkojen kanssa. Mutta mitä sitten tapahtuu kun Krokantti palaa kotiinsa, ja kertoo vanhemmille olevansakin peikko?? Miten he suhtautuvat häntään ja isoihin hörökorviin ja siihen ettei Krokantilla enää ole siipiä?

  

Onhan tämä aikuisesta hieman ehkä alleviivaava tarina, mutta lapsillehan tämä on tarkoitettukin. Kaikki on kuitenkin kerrottu huumorilla ja vauhdikkaasti, että toimii kyllä aikuiskatsojallakin jos vaan heittäytyy mukaan. Tässä oli paljon sanaleikkejä, huumoria, liikunnallisuutta. Oikeastaan ihana satu, missä on kuitenkin se vakavakin puoli.

Visuaalinen puoli oli tosi tosi hieno. Oikeita puita, saippuakuplia, taikamaisia valoja, hattaroita. Lavastuksesta iso kiitos Sahin Cengiz. Ihanan taikamaista ja käsinukkeja ja kaikkea. Entäpä puvut sitten? Vihree Kala on suunnitellut puvut ja ne ovat ihan maagisen upeat! Siis todella hienot. Oli ne sitten keijujen asut, tai supersankariprinsessan tai Vanha Viisas. Huh! Jonna Heikkinen on ihan taikuri mitä pukusuunnitteluun tulee. Vihreen Kalan blogissa on muuten kuvia pukujen valmistusprosessista, kannattaa vilasta.

Koko neljän hengen esiintyjäporukka vetää erilaiset roolit suvereenisti. Arttu Soilumo on tehnyt koreografiat, ja hoitaa niin Vanhan Viisaan, Krokantin isän kuin Ronald/Haraldin ja peikon (en tiedä kumpi oli kumpi) roolit upeasti. Sopivan androgyyni isäkeiju. Henry Pöyhiä on sitten Ronald/Harald-duon toinen osapuoli sekä Jyrki-peikko - ihanan sympaattinen myös. Krokanttina loistaa ja säteilee Veera Herranen. Mikä suloinen takkutukka, jonka silmissä on ihana pilke. Sonja Halla-aho on ihanan eteerinen keijuäiti (Haa, hetkittäin tuli mieleen hänen Helinä-Keijunsa Jonkun on oltava Pan -näytelmästä), ja Salli Supersankari ja peikko. Aivan älyttömän hyviä koko sakki. Rakastuin kaikkiin, yhdessä ja erikseen.

Musiikista vastasi monitoimilahjakkuus Pekka V Louhimo, ja se olikin raikkaan monipuolista. Laulut olivat hupsuja ja vauhdikkaita ja sanaleikkiviä.

   

Tämä ei kestä kun nelisenkymmentä minuuttia, mutta sen jälkeen sai jäädä askartelemaan rohkeusrannekkeita Jyrki-peikon ja Krokantin kanssa, ja tanssimaan keijuisän kanssa tai kokeilemaan kuperkeikkoja Sallin kanssa. Ihan parasta, ja kaikkeahan piti toki kokeilla (paitsi niitä kuperkeikkoja, koska olen maailman kömpelöin ja jäykin ihminen).

Ihan sattumalta kollegani Talle oli samassa esityksessä, ja meillä oli oikein lystiä. Kannattaa muuten lukea Tallenkin kirjoitus tästä esityksestä, ihan yhtä hurmioitunut kun minäkin. Me perustettiin jo Tonnikeijut -niminen tanssiryhmäkin, joka esiintyy sitten ensi kesänä Tampere-talossa, Rouvalin Santun johtaessa Tampere Filharmoniaa. Semmonen vaasalaispariskunta (ja erityisesti hyvin pitkä mies) oli mukana juonessa.

  

Takkutukkakeiju on semmoinen esitys mistä tulee hersyvän hyvä mieli pitkäksi aikaa. Kaikki oli välitöntä, ja niin lapsi- kuin aikuiskatsojat tuntuivat tykkäävän ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Toivon hartaasti että ihmiset löytävät tämän ja menevät sankoin joukoin katsomaan, ja esityksiä nähdään jatkossakin paljon. Tämmöstä teatteria pitäisi olla enemmän tässä ankeassa maailmassa, niin se olisi paljon kivempi paikka. Menkää ihmeessä katsomaan.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Teatteri FAQ

Kirka -musikaali / Valkeakosken kesäteatteri 21.6.2016

Tämmöiset näytelmät mitkä rakentuvat jonkun artistin musiikin ympärille , ja tarina jää aika heppoiseksi, ovat hieman ongelmallisia mulle. Kun yleensä mulle se tarina on se tärkein juttu näytelmässä. Ja ei sillä, näitä on tullut nähtyä, osa parempia, osa ei. Varmaan paljon vaikuttaa millainen suhde itsellä on siihen artistiin/bändiin kenen musiikin ympärille tarina on koostettu. En kyllä tosin tiedä tykkääkö sitä enemmän jos on oman suosikin musiikista kyse, vai suhtautuuko siihen kriittisemmin, koska se musiikki on tärkeää itselle?

No, tunnustan heti kättelyssä etten pidä kauheasti Kirkan musiikista. En varsinkaan iskelmä/humppaosastosta. Mutta eipä hän itsekään tuntunut juuri siitä puolesta niin tykkäävän, mikäli esitykseen on uskomista ("Humppaa mä en vedä"). Onneksi tässä oli musiikkia muiltakin kun Kirkalta, no, lähinnä toki muilta Babitzineilta. Kirka-musikaali Valkeakosken kesäteatterissa, vassokuu!

  

Juonellisesti tässä seurataan Kirkan elämää ja taustoja, alkaen ajasta ennen tämän syntymää. Opin paljon uutta, koska en ikinä seurannut Kirkan edesottamuksia sen syvällisemmin. Kirkan äiti Elisabeth (Ushma Karnani) toimii kertojana, alusta loppuun. Oikeastaan se syy miksi lähdin tätä katsomaan on TTT:n vakkari eli Jari Ahola, joka vetää Kirkan roolin. Kyllä tämä ihan Jarin show on. Hyvin mies solahtaa Kirkan nahkoihin, mutta peruukista ja tyyliin sopivista vaatteista huolimatta ei tämä nyt mikään ihan 100% näköispatsas ole. Ja itse asiassa yhdessä humaltumiskohdassa mietin alkaisko tyyppi kertomaan meille tarinaa siilistä (joo, pieni Mauno Peppos-hetki). Ja hyvin se laulukin sujuu, vaikkei ihan Kirkan ääni olekaan. Mutta Jarin laulajantaidot on tullut niin monesti nähtyä.

Lavalla piipahtaa myös muita suomirockin/iskelmän isoja nimiä Dannystä (Mikko Huoviala) Frederikiin (Mikko Huoviala) ja Vexi Salmeen (Mikko Huoviala). Niin ja Remu Aaltonen (Jani Rasimus) ja Kassu Halonen (Jani Koskinen). Tämä onkin ehkä juonessa yksi kivimpia juttuja, näiden legendojen mukanaolo. Tapsa Kansaa ei sentään lavalle saada, vaikka juonessa onkin mukana. Tässä on varmaan paljon ihan oikeita anekdootteja, esim. kuinka Vexi toi sanoituksia Kassu Haloselle "tosson teksti, sävellä siitä". Ja kuinka Kirka kävi sossussa.

  

Kovimmat hetket olivat kyllä ehdottomasti ne rokkibiisit joissa oli ns. munaa. Kun Muska (Irina Saari) vetäisee Kirjoita postikorttiin ja Sammy (Sampsa Rättäri) Daa-da Daa-da:n niin siinä jalka vipattaa. Varsinkin Irinaa katsoessa ja kuunnellessa unohtaa kokonaan että tässä oli joku näyttelijä lavalla, koska Muskahan se siinä! Nelihenkinen bändi soittaa tiukasti koko illan (ja ne veivaavat koko kesän näitä biisejä - nostan hattua!). Tanssijakaksikko, vaikka hyvin vetävätkin, tuntuu hieman turhalta lavalla, mutta ehkä nää tanssimuuvit kuuluu sitten Kirkan kulta-aikojen kuvioihin? Jani Rasimus ja Kia Lehmuskoski kuitenkin taitavat monenlaiset tanssit.

Lavastus on... no, se on bändi lavalla ja sillä sipuli. No, onhan siellä pari tuolia ja ikoni Babitzinien kotina, mutta muutoin ei lavasteita juuri nähdä. Puvustus (Arja Siekkinen ja Igor Sahno) sen sijaan on ihanaa, ja niin ajan henkistä. Oli se sitten Kirkan (aika mauton) ruskea hapsumokkatakki tai tanssityttöjen trikoomekot pitkine valkoisine saappaineen. Ja onhan se aikamoista kun Kirkan tytär Alexandra Babitzin laulaa lavalla "isänsä" kanssa duettoa.

Onhan tässä hetkensä. Kun Safka Pekkonen tahkoaa koskettimistaan tuttuja säveliä ja kymmenet diskopallot välkkyvät kesäillassa. Aika moni yleisöstä laulaa mukana ja vähintään taputtaa. Ja myös antaa seisoen aplodit lopussa. Ja muuten aina kun Frederik saapuu lavalle niin hän saa aplodit! Muutama kohtaus saa aikaan voimakkaan myötähäpeän (esim. Den glider in lätkäfaneineen).

Käsikirjoituksesta vastaavat Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi ja ohjauksesta ensinmainittu. Varmaan Kirkan fanit tykkäävät tästä kovastikin. Ja monet muut musiikin/nostalgian ystävät. Esityksiä on 14.8. asti että sitten vaan lippujen hankintaan!

Valkeakosken kesäteatteri on ihanalla paikalla, niemenkärjessä. Käsiohjelma oli ilmainen, mutta se onkin enemmän flyeri kuin varsinainen käsiohjelma. Oli ensimmäinen vierailuni Valkeakosken kesäteatteriin, mutta palaan kyllä takaisin, joskus. Ehkäpä jo ensi kesänä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Rami Marjamäki 
(paitsi alin lavakuva on oma - Jani Koskinen antoi tässä vaiheessa luvan napata kuvan hänestä).