Frenckellin näyttämöllä oli laitettu poikkeuksellisesti katsomo kahdelle puolelle lavaa. Tai niin että esiintymislava oli aika kapoinen ja sen takana oli pienempi lisäkatsomo. Sen sijaan varsinaisen katsomon takaosa ei ollut käytössä lainkaan, eli kokonaisuudessaan paikkoja oli varmaan hieman vähemmän kuin normaalisti. Tunnelma oli intiimimpi, mikä sopi tähän erinomaisesti. Suomessa ei kovin usein näe tämmöstä ratkaisua, mutta Lontoon esityksissä melko usein.
Yön Kulkijat on pieni tarina irlantilaisesta vilunkipetteristä Tommystä ja tämän lähipiiristä. Tommy on eronnut, asuu setänsä omistamassa vanhassa isossa talossa vuokralla (silloin kun muistaa vuokransa maksaa). Elanto tienataan pakettiauton ratissa erilaisissa kuljetuskeikoilla ja kaikenlaisessa muussa, ehkä joskus puolilaillisessa puuhassa. Ei Tommy nyt varsinaisesti mikään rikollinen ole, mutta vähän sellainen sutki tyyppi. Sympaattinen toki. Jukka Leisti sopii rooliin mitä parhaimmiten.
On se Leisti kyllä kumma. Moneen vuoteen en tykännyt lainkaan, mutta nyt kun olen nähnyt hirveän määrän erilaisia rooleja, niin olen oppinut tykkäämään, ja kovasti! Se on jotenkin ujuttanut itsensä tykö. Tavattoman taitava ja monisyinen näyttelijä, joka ei aina ehkä välttämättä muista reploja sanatarkasti, mutta paikkaa sen sujuvasti omalla höpöttämisellään. Niin hyvin että katsoja ei usein ollenkaan huomaa että meni vähän sinne päin. Ja tässäkin roolissa Leisti oli taas kerran erinomainen.
Anna Andersson (valmistuu nyt keväällä Pietarin teatteriakatemiasta) vetää hyvin pienin nyanssein Aimeen roolin. Aimee, jonka Tommy pelastaa tienposkesta öiseen aikaan väkivaltaiselta poikaystävältä. Nainen on hakattu, alistuva ja vaisu, ja hieman epämääräisessa maineessa (jopa Doc tunnistaa tämän!). Mikko Hänninen on Tommyn viinaanmenevä ja leskeksi jäänyt setä, joka hakkaa seiniin kun Tommyltä kuuluu liikaa mekkalaa ja tuntuu hyvin tietävän mitä kämpässä tapahtuu. Ja pienessä, mutta tuikitärkeässä roolissa Aimeen epävakaana poikaystävä hyytävän pelottavan roolin tekevä Martti Manninen. Huh!
Vaatii hieman enemmän säätämistä ohjauksen kuin lavastuksenkin tiimoilta, kun katsojat ovat kummallakin puolella ja esiintymislavan leveys on vaan muutamia metrejä. Tommyn asunto on juurikin passeli, epäsiisti, täynnä roinaa ja vanhoja sanomalehtiä ja kaikenlaista. Eli lavastussuunnittelusta iso kiitos Marjatta Kuivastolle! Tarinan tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa, ja ensimmäisen näytöksen lopussa jännitys saavuttaa huippunsa. Mikko Viherjuuri ohjaa mun mielestä tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi.
Loppu on varovaisen optimistinen, vaikka jossain vaiheessa sitä miettiikin että näinköhän tässä käy huonosti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä; sellainen erinomainen perusteatteriesitys.
Näin esityksen kutsuvieraana.
Kuvien copyright Tampereen teatteri/Harri Hinkka
