perjantai 20. maaliskuuta 2015

Yön Kulkijat / Tampereen teatteri 19.3.2015

Mielenkiintoista kokea tämä irlantilaisen Conor McPhersonin näytelmä Yön Kulkijat (The Night Alive) nyt myös suomeksi. Kävin katsomassa sen Donmar Warehousessa vajaa 2 vuotta sitten. On aina erityisen kiinnostavaa nähdä suomenkielinen versio jostain jo näkemästään. Tämä oli toinen näkemäni McPhersonin näytelmä; The Weir meni myöskin Donmarissa 2 vuotta sitten keväällä. Molemmat sellaisia pieniä, arkipäiväisiäkin tarinoita, mutta pienellä twistillä.

Frenckellin näyttämöllä oli laitettu poikkeuksellisesti katsomo kahdelle puolelle lavaa. Tai niin että esiintymislava oli aika kapoinen ja sen takana oli pienempi lisäkatsomo. Sen sijaan varsinaisen katsomon takaosa ei ollut käytössä lainkaan, eli kokonaisuudessaan paikkoja oli varmaan hieman vähemmän kuin normaalisti. Tunnelma oli intiimimpi, mikä sopi tähän erinomaisesti. Suomessa ei kovin usein näe tämmöstä ratkaisua, mutta Lontoon esityksissä melko usein.


Yön Kulkijat on pieni tarina irlantilaisesta vilunkipetteristä Tommystä ja tämän lähipiiristä. Tommy on eronnut, asuu setänsä omistamassa vanhassa isossa talossa vuokralla (silloin kun muistaa vuokransa maksaa). Elanto tienataan pakettiauton ratissa erilaisissa kuljetuskeikoilla ja kaikenlaisessa muussa, ehkä joskus puolilaillisessa puuhassa. Ei Tommy nyt varsinaisesti mikään rikollinen ole, mutta vähän sellainen sutki tyyppi. Sympaattinen toki. Jukka Leisti sopii rooliin mitä parhaimmiten.

On se Leisti kyllä kumma. Moneen vuoteen en tykännyt lainkaan, mutta nyt kun olen nähnyt hirveän määrän erilaisia rooleja, niin olen oppinut tykkäämään, ja kovasti! Se on jotenkin ujuttanut itsensä tykö. Tavattoman taitava ja monisyinen näyttelijä, joka ei aina ehkä välttämättä muista reploja sanatarkasti, mutta paikkaa sen sujuvasti omalla höpöttämisellään. Niin hyvin että katsoja ei usein ollenkaan huomaa että meni vähän sinne päin. Ja tässäkin roolissa Leisti oli taas kerran erinomainen.

Leistin aisaparina viime vuosina monessa näytelmässä on ollut Esa Latva-Äijö, ja niin taas. Yön Kulkijoissa Esa on enemmän kuin simppeli Doc, joka toimii Tommyn apupoikana pakettiautokeikoilla, asuu vuoroin siskonsa ja Tommyn nurkissa, ja on kaikin puolin vähän reppana. Doc on sellainen hyväntahtoinen ja hieman hyväuskoinenkin hemmo, jota Tommy selkesti hieman käyttää hyväkseenkin. Mutta toisaalta kokee tästä vastuuta, ja toveruuttakin on aistittavissa. Latva-Äijö on aina tasaisen hyvä, mutta Yön Kulkijoissa erityisen loistava. Ihana suoritus!


Anna Andersson (valmistuu nyt keväällä Pietarin teatteriakatemiasta) vetää hyvin pienin nyanssein Aimeen roolin. Aimee, jonka Tommy pelastaa tienposkesta öiseen aikaan väkivaltaiselta poikaystävältä.  Nainen on hakattu, alistuva ja vaisu, ja hieman epämääräisessa maineessa (jopa Doc tunnistaa tämän!). Mikko Hänninen on Tommyn viinaanmenevä ja leskeksi jäänyt setä, joka hakkaa seiniin kun Tommyltä kuuluu liikaa mekkalaa ja tuntuu hyvin tietävän mitä kämpässä tapahtuu. Ja pienessä, mutta tuikitärkeässä roolissa Aimeen epävakaana poikaystävä hyytävän pelottavan roolin tekevä Martti Manninen. Huh!

Vaatii hieman enemmän säätämistä ohjauksen kuin lavastuksenkin tiimoilta, kun katsojat ovat kummallakin puolella ja esiintymislavan leveys on vaan muutamia metrejä. Tommyn asunto on juurikin passeli, epäsiisti, täynnä roinaa ja vanhoja sanomalehtiä ja kaikenlaista. Eli lavastussuunnittelusta iso kiitos Marjatta Kuivastolle! Tarinan tunnelmaa rakennetaan pikkuhiljaa, ja ensimmäisen näytöksen lopussa jännitys saavuttaa huippunsa. Mikko Viherjuuri ohjaa mun mielestä tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi.

Loppu on varovaisen optimistinen, vaikka jossain vaiheessa sitä miettiikin että näinköhän tässä käy huonosti. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näytelmä; sellainen erinomainen perusteatteriesitys.


Näin esityksen kutsuvieraana.

Kuvien copyright Tampereen teatteri/Harri Hinkka

torstai 5. helmikuuta 2015

Desirèe TTT:lle syksyllä!

Tänään vihdoin selvisi sekin mysteeri eli mikä on se Tampereen työväen teatterin ensi syksyn suurmusikaali, mistä on vihjailtu jo tovi. Hotelli Tammeria sopivampaa miljöötä ei varmaan olisi mistään löytynyt julkistustilaisuudelle!

Kuoro lauloi parvelta!

Minulle tämä(kin) musikaali on uusi tuttavuus, mutta niin myös varmasti aika monelle muullekin. Desirèetä on Turussa esitetty 2011 nimellä Kesäyön hymyilyä, mutta nyt nähdään Suomessa siis vasta toista kertaa. Mukavaa saada jotain tuoretta ja uutta, vaikka itse musikaalihan on aika vanha (Broadwayn ensi-ilta 1973). Tarina pohjaa Ingmar Bergmanin elokuvaan Kesäyön hymyilyä (1955).



Ohjaaja Muranen esittelee päätähdet, jotka laulavat iloksemme hieman

Stephen Sondheimin säveltämä ja tekstittämä sekä Hugh Wheelerin käsikirjoittama Desirèe (A Little Night Music) tuo lavalle säihkyvän Petra Karjalaisen ja aina yhtä muhevan Veeti Kallion. Juice Leskinen suomensi tämän tekstin, alunperin Kansallisoopperalle, mutta miksi sitä ei aikoinaan Ooppera tehnyt, on mysteeri (ainakin minulle). Taisi tehdä tätä samoihin aikoihin kun Sweeney Toddia, minkä jopa minä musikaalinoviisina näin Oopperassa aikanaan.

 
Syytä hymyyn - salaisuus on julkistettu!

TTT:n suurelle näyttämölle Desirèen ohjaa Miika Muranen, jolta olen viime aikoina nähnyt niin Tarpeettomia Ihmisiä Tampereen teatterissa, kuin Kaikki on kohta hyvin TTT:n Kellariteatterissa viime lokakuussa. Tuntuu että Miikaa halutaan nyt kaikkialle, joten työvisläisillä on tuuria saada Muranen taas ohjaamaan.

 

Desirèen nimiroolissa siis virkavapaalta takaisin palaava Petra Karjalainen, joka tässä esittää näyttelijätär Desirèe Armfeldtiä. Veeti Kallio on keski-iän kriisissä kipuileva asianajaja Fredrik Egerman. Luvassa kepeää iloittelua, suhdesoppaa, mukana hämmentämässä kummankin näiden puolisoita/kumppaneita/rakastajia/lapsia ja palvelusväkeä. Miten ruoho on muka aina vihreämpää aidan toisella puolella? Tarinan pitäisi ohjaaja Murasen mukaan naurattaa, koskettaa ja läkähdyttää. Ainakin kun Miikan kommentteja kuunteli, niin sitä se tulee tekemäänkin. Rikkaat ja menestyvät ihmiset sekoilevat keskenään 1900-luvun herraskartanoiden Ruotsissa. Petra kommentoi jotain keski-ikäismusikaalista, eli kai olen sitten sopivaa kohderyhmääkin (tosin en kyllä tunnusta mitään) :-)

   

Mukana on myös monta mun suosikkia kuten Tuukka Huttunen, Tuire Salonius, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari. Vierailevan Veetin lisäksi myös Sari Havas näyttäytyy TTT:n lavalla, ja vieläpä ensi kertaa. Kuoro on isossa roolissa, ja siinä laulaa mm. Johanna Kalmari.

Sari Havas nähdään ensimmäistä kertaa TTT:n lavalla

Taustalla soittaa Eeva Kontun 11-henkinen "perinteinen" orkesteri, eli jousia, harppua, fagottia... Melkein kaikki musiikki on sävelletty valssiin, eli siitäkin tulee sitten perinteistä fiilistä. Koreografioiden takana Virve Varjos, ja tanssit tulevat kertomaan miten nämä ihmiset rakastuvat, sekoilevat ja heittäytyvät... Lavastajana yksi Suomen parhaita eli konkari Hannu Lindholm. Pukusuunnittelija Tarja Lapintien luomuksista nähtiin hieman esimakua Veetin ja Petran upeissa puvuissa. Desirèen puku muistuttaa erehdyttävästi marsipaanistatehtyä  prinsessaleivosta; sellaista makeaa ja kevyttä.

Koko porukka poseeraa

Ihanaa aamupäivätilaisuutta täydensi jousikvartetti, jotka soittivat sopivaa musiikkia (mm. Händeliä) virallista osuutta odotellessa. Oli mukava nähdä julkistamistilaisuudessa Lauraa ja Siiriäkin, kahta teatteri/musikaalibloggaajakolleegaa. Kiitos TTT kutsusta!

Ps. Tästä näyttää tulevan mulle oikea Sondheim-vuosi. Tammikuussa Assassins, heinäkuussa Gypsy, syksyllä tämä... olikohan jotain muitakin vielä.


Kuvien copyright ihan oma!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Branagh Lontooseen!?!

Vaikkei Daily Mail muuten kuulu lukemistooni millään mittapuulla, niin heidän teatteri/kulttuuritoimittajansa Baz Bamigboye kyllä on varsinainen tietotoimisto (kuten olen ennenkin maininnut). Kaikki teatteriasiat mistä hän on ensimmäisenä vinkannut ovat toteutuneet. Joten siksipä uskallan olla varovaisen innostunut 30.1. aamun skuupista.

Nimittäin suuri ja mahtava ja yksi ehdoton suosikkini eli Sir Kenneth Branagh kaavailee paluuta teatterimaailmaan, ja rytinällä. Neuvottelut Nimax-yhtiön kanssa ovat jo pitkällä eli Lontoon Garrick-teatteriin tulisi ensi lokakuuusta alkaen ensi-iltaan kolme näytelmää, missä mies ohjaa ja/tai näyttelee. Yksi niistä on Shakespearen A Winter's Tale, yksi joku klassikko ja kolmas ihan uusi näytelmäteksti. Noin kolmen kuukauden pläjäys.

*** Päivitys 12.2.: Baz twiittasi lisätietoja. Se klassikko on John Osbournen näytelmä The Entertainer, missä Branagh esittäisi Archie Ricen pääroolin. Tätä on esittänyt myös Laurence Olivier 50-luvulla, eli herran jalanjäljillä edelleenkin mennään :-) Lisäksi olisi tulossa Shakespearen Romeo & Juliet, päärooleissaan Richard Madden ja Lily James, ketkä ovat Branaghin uuden Cinderella-leffan pääosissa. Hmmm... Mikäs sitten on se uusi näytelmäteksti? Ja eikö A Winter's Tale tule lainkaan? Vai onko näytelmiä neljä?? Odotamme taas lisätietoja.***

Ja ihan kuin tämä ei riittäisi, neuvotellaan myös muutaman vuoden takaisin Manchester International Festivalin, ja sittemmin New Yorkiin siirtyneen, Macbethin tuomisesta Lontoon lavoille (Alexandra Palaceen, Pohjois-Lontoossa). Voiko tästä myös olla innoissaan, koska mulla oli onni ja ilo nähdä se livenä paikan päällä, ja oli kyllä sellainen elämys että. Varsinkin kun Alexandra Palace on ihanan näköinen paikka (vaikka hyvin erilainen kun mitä Manchesterin esityspaikka oli eli vanha kirkko...).

Lisäksi Macbethistä ollaan puuhaamassa filmiä! Tässä projektissa olisi mukana Martin Scorsese... Saapas nähdä.

Hmmm... Aiheestahan on parikin filmiä tulossa, se Michael Fassbenderin tähdittämä, mikä on jo valmiskin ja ilmestynee myöhemmin tänä vuonna, sekä se toinen Enemy of Man (pääroolissa Sean Bean) mitä minäkin olen ollut joukkorahoittamassa. Toisaalta sen tekemisen aikatauluista ei ole mitään varsinaista tietoa. Mutta ei kai se yksi uusi versio lisää haittaa lainkaan, ainakaan mua.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Petos / Kansallisteatteri 29.1.2015

Harold Pinter kirjoitti mielenkiintoisia (ja usein aika verkkaisiakin) näytelmiä. Petos (Betrayal) ilmestyi alunperin 70-luvun lopulla, ja hyvin Kansallisteatterin Willensaunan toteutuksessa on päästy siihen aikaan. Puvustus varsinkin hykerryttää. Ruskeaa, ruskeaa, ruskeaa!

Tarina tapahtuu käänteisessä järjestyksessä, eli aloitetaan vuodesta 1977 ja lopetetaan vuoteen 1970. Aika jännää, ja mielenkiintoistakin. Kyllä sitä kärryillä pysyi; tässä auttoi osiltaan käsiohjelman aikajana sekä näytelmän lyhyt kesto (tunti ja vartti, ilman väliaikaa). Lisäksi seinään heijastettiin samalla tavalla vuosiluku ja tapahtumapaikka. Ja kun mukana on vain 3 näyttelijää ja heidän keskinäiset välinsä, niin ei ole myöskään liikaa liikkuvia osia. Tosin läsnä on paljon muitakin ihmisiä, mutta vain puheissa.


Jerry (Marc Gassot) on kirjallisuusagentti ja Robert (Petri Liski) tämän vanha ystävä ja kustannustoimittaja. Näitä miehiä yhdistää Emma (Maria Kuusiluoma), joka on toisen vaimo ja toisen rakastajatar. Semmoinen perinteinen näppärä kolmiodraama siis. Mutta tämä käänteinen järjestys kertoa tapahtumat tuo uutta ilmettä muuten ehkä jo hieman kuluneeseen aiheeseen. Kun tarina alkaa miehen ja naisen jo aikaa sitten päättyneestä suhteesta ja etenee siihen miten se suhde aikanaan alkoi... Yllätyksiä tulee matkan varrella. Kuka on tiennyt asioista ja milloinka. Miksi vanhat kaverukset lakkasivat pelaamasta squashia yhdessä (oi tuo 70-luvun muotipeli!).


Jotenkin sellainen pikkukiva näytelmä, ja sopii hyvin Willensaunan intiimille näyttämölle. Petri Liski näyttelee humaltuvaa ja mustasukkaista miestä hienosti. Ja enpäs ole aiemmin oivaltanut että mies on paikoitellen Evan McGregorin näköinen.

Lavastuksessa (a'la Kimmo Viskari) on hienosti tehty eri värisillä seinillä eri osiot. Kaikki tapahtumat (oli ne sitten pubissa, makuuhuoneessa, ravintolassa tms) tapahtuvat samassa tilassa. Erivärisillä seinillä on ne eri tilat sitten eritelty. Onpas vaikeasti selitetty...


Ei mikään elämää suurempi näytelmä, mutta oikein toimiva kumminkin. Perusteatteria, mutta positiivisessa mielessä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Kansallisteatteri/Stefan Bremer

torstai 29. tammikuuta 2015

Syrjähyppy / Helsingin kaupunginteatteri 29.1.2015

Minulle luvattiin erilainen kulissikierros, ja se lupaus piti! Helsingin kaupunginteatteri ja Helsinki Dance Companyn kimpassa toteuttama Syrjähyppy oli aivan mahtava elämys. Paljon nippelitietoa teatterin historiasta ja nykypäivästä yhdistettynä siihen, että näki lavastamot, näyttämöt, puvustamot jne.

Aluksi meidän ryhmälle annettiin käyttäytymisohjeita, ja samalla barokkihenkiset tyypit lipuivat naulakon takaseinää pitkin. Kierroksella kannatti pitää silmät auki, ja kuikuilla nurkkiin, sillä ihmeellisiä tyyppejä putkahteli milloin mistäkin. Esitystä ei suositella heikkohermoisille :-)

Alkuvuosien menestyshitti oli Viulunsoittaja katolla, mitä esitettiin 450 kertaa. Myöhempien aikojen suurmenestys on erinomainen Kiviä Taskussa. 48% työntekijöistä on taiteellista henkilökuntaa - yllättävän vähän mielestäni. Mikäköhän luku on muissa teattereissa? HKT on Suomen suurin teatteri kuudella näyttämöllään. Viime vuonna esitettiin 48 eri teosta, ja niistä oli peräti 22 kantaesitystä. Kauhea määrä kyllä.

Suurella näyttämöllä rakennettiin Pepin lavastuksia ja Huvikumpua. Mä en olekaan kai koskaan parvella käynytkään, sieltähän oli upeat näkymät. Tarttenee joskus istua sielläkin. Koko salissa on 949 paikkaa (ja sinne mahtuisi siten koko Eckerön kunta). Barokkimiehet tanssivat lavastusmiesten keskuudessa lavalla. Hyvin sinne sopii kaksi tyylikästä herraa.


Lavastamon/kokoonpanohallin puolella nähtiin sinisiin piikkihousuihin pukeutuneet tyypit notkumassa... (siellä on muuten yksi Suomen suurimpia hissejä, mihin mahtuu 106 henkilöä tai 8000 kiloa). Yksi mielenkiintoinen knoppitieto oli, että jokaisen musikaaliproduktion ensemblen kesken syntyy 3,5 vauvaa (paitsi Wickedissä jopa 7). Jaahas.

Mestarilavastaja Markus Tsokkinen (lavastaa mm. Pepin) tuli meitä vastaan jossain rappusten sokkeloissa, oooh! Puvustamossa vaatetta piisasi. Hyllymetrejä meinaan on... 1120 metriä! Siinä oli eri armeijoiden mantteleitakin hirveät määrät. Kyllä mä hattua nostan henkilökunnalle joka uudistaa ja muodistaa ja kierrättää vaatteita esityksestä toiseen.

Mua on aina kiehtonut teattereissa myös se yleisölle normaalisti näkymätön alue. Miten esitys syntyy,;miten se koostetaan kaikista paloista saumattomaksi. Miten puvustamo, lavastamo, tarpeisto, koreografit ja koko poppoo antaa oman panoksensa. Kulissikierrokset tarjoavat nähtäväksi pienen vilauksen siitä maailmasta.

Valitettavasti retkeemme ei kuulu kiehtovan pommisuojan uumenet, mikä kyllä harmittaa. Kenties sinne ja tunneleihin voisi tehdä oman kierroksensa?? Sen sijaan näimme mm. päättömiä naisia ja tässä vaiheessa muutenkin homma alkoi käydä veriseksi. Eksyimme harhailemaan loputtomilla käytävillä pimeydessä ja uloslöytäminen olikin täpärällä. Onneksi meille ei käynyt kuten sille onnettomalle saksalaisryhmälle muinoin...

Kiitos erinomaiselle oppaalle HDC:n Johanna Elovaaralle (ja puvusta vielä lisäpisteet).

Tätäkin voi suositella lämpimästi kaikille, varsinkin keitä kiinnostaa kulissientakainen teatteri. Esiintyjät toivat oman lisäsäväyksen kierrokselle. Varsinkin se yksi komerossa verisen lihakirveen kanssa laulanut...


Kuvien copyright ??

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Jeminan monta elämää / Helsingin kaupunginteatteri 28.1.2015

Vihdoin ja viimein pääsin katsomaan Jeminaa lavalla! Tämä lady suoritti ensi-esiintymisensä jo 2012, palaten aina uudelleen ja uudelleen estradeille.

Jeminan monta elämää on Helsinki Dance Companyn riemukas esitys, joka yhdistelee kaikenlaista teatterista tanssiin ja standuppiin. Jyrki Karttunen on ihan virtuoosimainen esiintyjä, joka on kuin kotonaan korkokengissä ja kauniissa mekoissa. Esitys on hulvattoman hupsu, ja pursuaa niin elämäniloa kuin draamaakin. En yhtään ihmettele että tämä palkittiin vuoden 2012 teatteritekona.

Perusteetkin olivat aika ylistävät:

Jemina päivittää tanssin, teatterin, stand upin ja performanssin parhaita perinteitä. Sen kuva naiseudesta on älykäs, kaheli ja lihallinen. Työryhmä yhdistää koskettavan groteskiin ja manipulaation heittäytyvään hurmioon. Esityksen tarinat ovat juuri niin absurdeja kuin elämä on, ja siksi ne nousevat kaikkien sukupuolten jaettaviksi. Kaikki ihmiset kaipaavat samoja asioita: että tulisimme nähdyiksi ja saisimme toteuttaa koko potentiaalimme. Jeminan sanoin: Koska olemme puolikkaita, keskeneräisiä ja anatomisesti täysin epäkorrekteja, emme ole yksin.

  

Heti alkuun positiivinen lentoemo-Jemina ottaa meidät vastaan, rupattelee, opastaa paikoilleen, kertoo käsilaukuistaan, ja tulee sellainen olo että tämä matka menee hyvin. Pehmeä lasku lennolle.

Jemina osaa tanssia, laulaa, kertoa vitsejä, saada aikaan iloa ja liikutusta, ja herättää ajatuksia. Vaatteet vaihtuvat yhtä vauhdikkaasti kuin esiintymistyylitkin ja Jemina hyppää uusiin nahkoihin silmänräpäyksessä. Hän on vuorotellen ujo pikkutyttö, rääväsuinen teini, nuiva opettajatar ja kaikkea muuta. Ja se mielettömän hieno koreografia mihin liittyi rintsikoiden viskausliike "rintaliivirotaatio"! Jeminalla tuntuu olevan läheinen suhde myös Meryl Streepin kanssa.


Jemina saa katsomaan naiseutta ja naisen erilaisia rooleja uusin silmin. Tuollaisiako me ollaan? No en minä ainakaan. Katsojakunta on hyvin naisvoittoista. No niinkuin teatterissa nyt yleensä, mutta nyt oli poikkeuksellisen vähän miehiä tai pariskuntia paikalla. Miksi niin moni tulee katsomaan tätä tyttöporukalla? Onko se turvallisempaa?

Esityksen aikana ja jälkeenkin jää pohtimaan monia asioita. Miksi Maire joi kaikki minttusuklaat?

Yleisö istuskeli kokoelmalla erilaisia tuolia, tai tylsästi katsomon normaaleilla penkeillä. Tuoleilta löytyi myös valikoima käsilaukkuja, ja niiden sisällöstä päästiin nauttimaan Pupen munakellon mukaisella viiden minuutin pikkupaussilla. Puppe, niin. Puppe (Tuomas Fränti) vastasi musisoinnista kitaran, tietokoneiden ja muiden hilavitkuttimien avulla. Ja pääsi pyörähtämään estradillekin pariin otteeseen. Oleellinen osa esitystä siis. Hyvä Puppe!


Ja mitäs mä just Diivojen kohdalla sanoin esityksistä, missä miehet pukeutuvat lavalla naistenvaatteisiin. Tässä oli vaan kyse paljon kokonaisvaltaisemmasta eläytymisestä, eikä vain naisen vaatteisiin/peruukkeihin/meikkeihin/kenkiin pukeutumisesta. Jyrki oli Jemina. Tai Jemina oli Jyrki. Tai ehkä: Jemina oli Jemina.

Jeminan upeat kengät ansaitsevat muuten ihan erityismaininnan! Karoliina Koiso-Kanttila on muutenkin suunnitellut upean puvustuksen.

Tällä erää tammikuussa Jemina on lavalla 4 kertaa (vielä pe 30.1.), mutta tähän kansainväliseen diivaan voi törmätä pitkin Suomea kiertueella. Mä menen millon vaan katsomaan uudelleen. Esitys vei niin mukanaan, ettei tullut mieleenkään kaivella muistikirjaa esille ja raapustaa siihen mitään.

Sitäpaitsi Jeminalla oli niin upeat sääret, että omat pölkkyjalat voi vaan kateellisena katsoa vierestä. Mutta se ei haittaa että mulla on pölkkysääret, tai sitä tai tätä pielessä, koska mä oon mä! Kiitos Jemina!


Esityksen jälkeen Jemina ja alter egonsa Jyrki Karttunen kävivät niin hauskaa viestinvaihtoa Twitterissä, että se oli melkein yhtä viihdyttävää kuin esityskin. Melkein.

Menkää katsomaan tämä vaaleanpunainen hörhellys, tyylikkään Diivan hurmaava esitys!


Kuvien copyright Marko Mäkinen

tiistai 27. tammikuuta 2015

Swan Lake / Bolshoi teatteri 27.1.2015

Onneksi tämän suora lähetys sunnuntaina oli myyty loppuun joten Finnkino laittoi tiistaille toisen esityksen. Muuten en olisi päässytkään, kun sunnuntaina oli se Diivat omassa kalenterissa!

Oikein hyvä Joutsenlammen versio, mutta valitettavasti ei pärjää Matthew Bournen versiolle millään mittapuulla. Vaikka toki Bolshoin porukat tekevät laatuesityksen, eikä ole mitään valittamista. Tai itseasiassa, on vähän.


Suurin valituksen aihe on Bolshoin yleisö. Juu, on hienoa kun katsojat tykkäävät esityksestä. Mutta tartteeko sitä taputtaa ja huutaa bravota, kun näkee pienen vilauksenkin päätähdistä? Koska nämä tähdet keskeyttävät esityksen, kumartavat, menevät sivuun, kumartavat taas jne, kunnes yleisön mekkala laantuu. Sitten esitys jatkuu. Tämä paheni kokoajan kun esitys eteni. Johtaen siihen että koko Joutsenlampi alkoi olemaan enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia kun soljuva tanssiesitys.


Sitten Denis Rodkin. Eikö Bolshoin kokoisesta talosta tosiaankaan löydy muita miestanssijoita?? No löytyy, hirveät määrät. Miksi tämä muovisen oloinen ja tunteeton tyyppi sitten saa tanssia kaikki pääroolit, näissä yleisösuosikeissa (Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi) mitkä esitetään ympäri maailmaa? En ymmärrä, en millään. Teknisesti varmaan onkin loistava tanssija (minähän en baletista mitään ymmärrä) mutta kylmä kuin jäätynyt lahna. Missä on kaikki intohimo ja tunteet? No, teknisesti siis Rodkin tanssii prinssi Siegfriedin roolin mallikkaasti, hypyt on ilmavia ja on sillä lihaksikkaat reidet.

Odette/Odilen roolissa Svetlana Zaharova, joka on myös supertaitava. Mutta laiha! Kyllä mä tiedän että balettitanssijanaiset on solakoita, mutta tarviiko niiden näyttää enemmän keskitysleiriltä karanneelta kuin taiteilijalta?


Sen sijaan hovinarria esittävästä Igor Tsvirkosta tai Rothbart-Artemi Beljakovista ei ole muuta sanottavaa kuin kehuja ja ylistyksiä! Narri oli upea puna-musta-kulta-asussaan, ja hirveän hauska. Ja aivan mahtavat piruetit! Ja Rothbartilla oli upeat meikit ja puku myös. Sekä hyvin tuo myös tanssi. Yhteiset kohtaukset muovi-Prinssin kanssa olivat kyllä säihkyvät. Lisää näitä herroja!


Tässäkin on monta eri vaihtomiehitystä. Onkohan siihen joku (esim. poliittinen) syy miksi taltioitaviin esityksiin valitaan tietty casting sitten? Miksei sitten näistä (no, Zaharovasta löytyy) löydy esityskuvia Bolshoin kotisivuilta? Siksipä nämäkin kaikki muut kuvat ovat muista tanssijoista.

Muuten kyllä puvustus ja lavastus olivat kauniita, suorastaan mykistävän kauniita. Ja kauhea määrä pikkujoutsenia, sekä valkoisia ja mustia, parhaimmillaan lavalla oli ainakin 32 joutsentä, plus Odette/Odile. Aika hienoa katsottavaa. Tosin ekassa näytöksessä yksi joutsen kaatui, mikä on kyllä aikamoinen moka.


Kameratyöskentely on hienoa, kun välillä saatiin ihailla lähikuvia mm. Rothbertin meikeistä ja välillä kauempaa, niin että kaikki kymmenet joutsenet mahtuivat yhtäaikaa kuvaan.

Tähän on koreografian tehnyt Juri Grigorovitsh (Marius Petipan koreografian pohjalta). Pitkään aikaan ei saatu esittää oikeaa versiota, koska oli neuvostohallitukselle liian traaginen. Onneksi vuodesta 2001 on saatu nähdä tämä versio...


Kuvien copyright Andrei Melanyin