The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

No mutta huh, olipas kokemus. En tiedä toivunko koskaan alastomasta Freddie Foxista.

Huomenna jotain järkevämpiä päivityksiä aiheesta.

Mark Gatiss Q&A Hampstead Theatre

Hah, Hampstead Theatre kyseli taannoin kysymyksiä yleisöltä Mark Gatissille ja valitsi sitten niistä kymmenkunta, mihin herra ihan vastasikin. Ja mun kysymys oli valittuna, jee!!

Koko haastattelu löytyy täältä

Ja mun kysymys ja vastaus:

Apart from Charles I, which King/Queen in British history would you like to play?

King John. Richard II (though I’m too old now!) Basically all the slippery ones! Maybe Charles II in the sequel… Queens are a different matter. Does Matilda count?

Luke Treadaway & muut Curious näyttelijät

Kun käveltiin eilen NT:n ohi Cottesloe-näyttämölle (joka on siellä ihan erillisenä teatterin sivustassa) jonottamaan niitä Curious Incident -lippuja silloin hieman ennen puolta kuutta, niin käveltiin siitä Stage Doorin ohi (NT:llä se on iso ja näyttävä sisäänkäynti turvallisuustyyppeineen ja muineen, ei mikään hämärä sivuovi…). Mentiin ohitse kolmen hengen porukan jotka oli tupakalla/tauolla. 2 metriä ohituksen jälkeen tajusin että siinä oli Luke Treadaway! Siis kääk. Siinä se seisoi muina miehinä punaisissa college-housuissa ja hupparissa. No en sit kehdannut mennä nykimään hihasta. Mentiin sen sijaan sinne Cottesloehen, kävin vessassa, otin kameran ja tussin ja käsiohjelman ja menin sitten vasta takaisin. Ja eihän se siinä enää ollut. Tietenkään. Niillä oli ollut matineanäytös iltapäivällä.

Vaikkei saatu lippuja esitykseen, niin se ei estänyt ostamasta käsiohjelmaa ja tulemasta esityksen jälkeen Stage Doorille notkumaan. Elokuussa (kun käytiin näytelmää katsomassa) oli kai kiire jonnekin tai en mä tiedä miksi, niin ei jääty stage doorille. Mutta koska NYT konsertti loppui puoli tuntia aikaisemmin kuin näytelmä, ja oli parin minuutin kävelymatkan päässä… No, siihen sitten.  

Luken ja mun kengät.

Pitkät odottelut palkittiin lopulta, ja herra Treadaway tuli tupakalle niissä punaisissa collegehousuissa ja hupparissa ja talvitakissa. Jutteli ensin pitkään jonkun vanhemman naisen ja ilmeisesti tämän tyttären kanssa, olivat jotain vanhoja tuttuja. Sitten sain nimmarin käsiohjelmaan, vaihdoin muutaman sanasen ja valokuvaposeeraukset.

Hämmästyttävintä oli se, että niin suuri hitti kun näytelmä onkin, ja sekä yleisön että kriitikkojen rakastama, niin Luke ei ton isompi tähti ole. Lisäkseni VAIN 2 muuta ihmistä pyysi siltä nimmarit. Mutta se ei ole vielä breikannut läpi, joten saa olla melkoisen rauhassa.

¨

Siinä ovella notkui yhteensä hieman toistakymmentä ihmistä, osa odotti Last of the Haussmans ihmisiä, osa Damned by Despair -näytelmästä. Sitten oli sellainen n. 6 hengen sakki, mitkä odotti varmana kuuta nousevaksi. Niillä oli kauhea määrä tavaraa ja olivat semiammattilaisia nimmarienmetsästäjiä selkeesti. Juttelin kahden tytön kanssa, jotka olivat olleet katsomassa sitä Damned by Despairia, ja odottivat yhtä tummaa miestä (joka lopulta tulikin).  

Tytöt tulivat meinaan kysymään multa kuka Luke oli, kun se oli lähtenyt takaisin sisään. Mun olisi pitänyt kysyä niiltä kuka se pitkä tumma mies oli, mutta ilmeisesti joku suht tunnettu, koska tää Doctor Who-sakki pyysi siltä nimmareita myös… :-) No mäkin sitten, oli pikkaisen noloa, kun ei ollu aavistustakaan kuka herra oli. Se oli kaikkein kohteliain, kysyi nimeä, poseerasi kiltisti kuvassa ja oli oikein mukava… Selkeesti se siinä Damned by Despairissa oli ollut. Myöhemmin selvisi että herra oli Bertie Carvel ;-) 

 

Pentu poistui ekana eli Curious Incidentin tähti

Halusin vielä jäädä odottelemaan Una Stubbsia, joten sitten odotettiin. Curious Incidentin ihmiset lähti kaikki, samoin Last of the Haussmansin. Olisin voinut kyllä Rory Kinnearilta pyytää kanssa nimmarin, mutta se meni niin vauhdilla ohi, etten kehdannut sitten. Lopulta reilun tunnin jälkeen Una vihdoin tuli ja tää DW-leiri hyökkäsi sen kimppuun. Niillä oli A4 kokoisia kuvia iso nippu ja Una kiltisti kirjoitteli kaikkiin nimensä. Oli aivan ihastuttava ja poseerasi mun kanssa myös. Kehuin sitä myös Sherlockin Mrs Hudsonin roolista ja oli jotenkin niin vilpittömän kiitollinen. Aivan ihana täti!!

Sitä Unaa kun odoteltiin niin herra Treadaway tuli uudelleen tupakalle. Sai olla ihan rauhassa, nojailla seinään ja näpytellä puhelintaan. Lopulta sille tuli auto noutamaan (joku vuokrattu, kuskeineen), ja se lähti pois. Oli se hyvin rooliensa oloinen, hieman renttulook ja puhui nopeasti ja hieman epäselvästi. Ei nyt varsinaisesti ollut töykeä, jopa hymyili valokuvassa, mutta vähän sellanen tylyhkö kuiteskin. Käärii itse sätkänsä, jotta ei ainakaan kauheissa varoissa kieri. Mutta oli se ihana, hitsi viekööt.

Peruutuslippuja jonottamassa

Teatteri (Globen Twelfth Night) loppui vasta 10 yli 5 (eli kesti yli 3 h) ja siitä sitten juoksujalkaa rantaa pitkin kohti National Theatrea. Hulluja päähänpistoja osa 15 – koska teatteriliput olivatkin iltapäivälle eivätkä illalle, niin yllättäen torstai-ilta jäi vapaaksi (joku oli taas kirjoittanut väärän ajan kalenteriin). Mesu oli edelleen kipeä eikä jaksanut tulla keskustaan treffeille. Jotta suuri ajatus oli koittaa saada peruutusliput The Curious Incident-esitykseen. Okei, just elokuussa se tuli nähtyä livenä ja 17.9. NT Livessä, mutta. Niin hyvän näytelmän (ja Luke Treadawayn) voi käydä katsomassa monta kertaa.

Lippumyyjänainen oli sanonut että puoli kuuden aikaan kannattaisi tulla jonottamaan. Vaikka suoraan Globesta tultiin, niin ehdittiin jonoon puoli kuudeksi, mutta jonossa oli jo vajaa kymmenen ihmistä ennen. Jäätiin kuiteskin jonottamaan… Joku huhu kiersi jossain vaiheessa että 20 lippua olisi tullut myyntiin. No, kuuden aikaan 2 ekaa sai liput, ja sitten ei mitään… Lippumyyjät sanoivat että määrät vaihtelevat tosi paljon, joskus voi vapautua 1 ja joskus 8. Mutta koska kaikki näytökset on olleet loppuunmyytyjä ja alkaa olla viimeiset esitysviikot käsillä, niin ihmiset ei kovin hevillä lipuistaan luovu. Pari ihmistä jonosta läksikin. 

Olin käynyt kysymässä siltä jampalta, joka sai liput, että monelta se oli tullut jonottamaan; viideltä kuulemma.

Vaihtoehto B oli mennä viereiseen Royal Festival Halliin kuuntelemaan Philharmonia Orchestran konserttia – sillä edellytyksellä että sinne saa lippuja. Joskus puoli seiskan aikaan annettiin sitten periksi, ja käveltiin Southbank Centreen. Sinne sai lippuja, oli vielä ihan hintaryhmissä valinnanvaraakin. £15 kappale sai ihan kelvolliset paikat suht takana. Sali oli kyllä valtava… 

 

Ohjelmistossa oli Mendelssohnin Overture, The Hebrides (Fingal’s Cave) op 26, Beethovenin Piano Concerto no 3 in C minor, op 37 ja Elgarin Enigma Variations… Joka tietenkin oli se syy ylipäätään osallistua. Ja olen aina halunnut Royal Festival Hallissa käydä kuuntelemassa jotain Lontoon huippuorkestereista. Tugan Sokhiev johti orkesteria ja Yefim Bronfman soitti pianoa. Minä joka en pidä pianomusiikista, niin silti se pianokonsertti kuulosti ihan hyvältä. Mendelssohn oli myös hyvä, vaikka oli mulle aiemmin tuntematon teos. Väliajalla syötiin jäätelöt ja katseltiin parvekkeelta näköaloja Thamesille ja vastapäisen rannan taloja ja valoja.

 

Tauon jälkeen sitten Elgaria. Ja kuulosti niiiiiiiiin hyvältä. Silmiä tartti pyyhkiä kyllä, niin hienolta se kuulosti. Salissa oli hyvä akustiikka, vaikken mä näistä mitään ymmärräkään, mutta orkesteri kuulosti tosi hyvältä. Erityisesti vasket! Ja niin, salissa on myös urut, siis sellaiset kirkkourut, ja niitäkin soitettiin. En ole koskaan ajatellut että tässä teoksessa on urut, mutta niin vaan siinä loppupäässä ukko niitä soitteli. Aivan mahtava kokemus kaikkineen ja rahoilleen sai hyvin vastinetta.

 

Konsertin jälkeen takaisin NT:lle, mutta siitä vierailusta on pakko kirjoittaa oma postaus. Satuin bongaamaan sen jampan kun tuli teatterilta pois, siis sen joka oli mennyt viideltä jonottamaan lippuja. Sanoi että kaikki taisivat päästä sisään... Noh, me nähtiin hyvä klassisen musiikin konsertti sen sijaan.

Twelfth Night / Globe Theatre 11.10.2012

Torstaina iltapäivällä (ei illalla niin kuin taas luulin – onneksi tuli tarkistettua liput etukäteen!) oli se matkan päätarkoitus. Eli nähdä Stephen Fryn paluu teatterilavoille oliko se nyt 16 vuoden jälkeen. Tämän takia se tuli alun perin alettua suunnittelemaan tätä reissua. No, Loppiaisaatto on yksi Shakespearen parhaita komedioita, joten se oli sellainen extrabonus. Tosin vaikka näytelmä olisi ollut ihan mikä hyvänsä, niin ei olisi haitannut.

 

Paikat olivat lavan sivulla ylimmän kerroksen eturivissä. Sinällään hyvät, mutta iso pylväs haittasi näkyvyyttä hieman. Tarttee sanoa että vaikka Fry oli todella loistava Malvoliona, niin show’n varasti silti aivan sietämättömän hyvä Mark Rylance! Maan parhaimmaksi Shakespeare-näyttelijäksi tituleerattu Rylance oli huikeassa vedossa Olivian roolissa.  

 Mark Rylance ja Stephen Fry

Tässä versiossa oli nimenomaan pointtina, että kaikki roolit on miesten näyttelemiä, alkuperäisen Shakespearen ajan mukaan. Tarinassa on siis sisko Viola ja sen veli Sebastian ketkä ovat hyvin samannäköisiä. Haaksirikossa kumpikin luulee toisen kuolleen… Viola pukeutuu pojaksi (Cesario), ja lopulta rakastuu kreivi Orsinoon ja Sebastian taas rakastuu Oliviaan, joka on kreivitär. Jotenkin vinkeää kun mies esittää naista, joka esittää miestä. Ja tietenkin Cesario ja Sebastian on puettu ihan samoihin vaatteisiin niin että katsojakin hämääntyy kumpi on kumpi. Rylancen esitys on aivan järjettömän hieno…  

 Samuel Barnett (Sebastian) ja Johnny Flynn (Viola/Cesario) olivat kumpikin todella hyviä nuoria miehiä, joista varsinkin Flynn oli todella mainio Cesariona. Skotti Liam Brennan (Orsino) oli kanssa hyvä. 

Esitys siirtyy loppuunmyytyjen Globe-esitysten jälkeen Apollo Theatreen, ja mietin joskos tammikuulle saisi vielä lippuja. Nyt jäi pylvään ja sijainnin vuoksi osa jutuista näkemättä. Oli hauska ja erinomaisen hyvä näytelmä. Pikkasen vilu meinasi tulla, vaikka oli villapaita. Loppuesityksen ajan mulla oli pipo. Valitettavasti hanskat ja kaulahuivi jäi kämpille... Sadekuuro yllätti aika loppuvaiheissa, mutta ei haitannut kun kentällä seisoneita. 

The Last of The Haussmans / National Theatre 10.10.2012

Ensi maanantaina Suomessakin NT Live-sarjassa nähtävä, Stephen Beresfordin ensimmäinen näytelmä. On ollut NT:llä iso hitti, eikä sinällään ihme. Hienot näyttelijät ja hauska tarina. Tarinan keskiössä vanha hippi Judy (Julie Walters) jonka aikuiset lapset Libby (Helen McCrory) ja Nick (Rory Kinnear) palaavat kotiin… Mitä konflikteja ja juttuja paljastuu sitten…

Mukana menossa myös Libbyn 15-vuotias tytär, Judyn lääkäri Peter (jonka kanssa Libby aloittaa suhteen) ja naapurin atleettipoika Daniel (johon Nick palavasti rakastuu). Lytteltonin näyttämö on aika iso, ja paikat oli parven ekalta riviltä, eli oikein hyvät. Esitys oli loppuunmyyty. Lavastus säkenöivän hieno, pyörivällä lavalla saatiin koko Judyn talo kuvattua.

Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta Julie Walters ihan sairaan hienossa vedossa! Rory Kinnear oli kanssa tosi tosi mainio myös. Eikä Helen McCrorykään huono ollut, päinvastoin.

Tälläinen takuuvarma yleisöhitti joo, mutta hyvin tehtyä perusteatteria. Toinen puoliaika oli ehkä aavistuksen pitkältä tuntuva, eli eka puoliaika oli parempi. Kaikkiaan kesto väliaikoineen 2 h 45 min eli aika myöhäksi meni.

Ennen kuin näytelmä alkoi, niin tutun näköinen tyyppi käveli sisään sinne parvelle ja meni taakse. Oliko se Jamie Bell? Väliajalla piti sitten stalkata tätä nuorta miestä ja ei se sittenkään tainnut olla. Se tuli paikalle yksin, mutta seuralaisensa kanssa jonotti sitten baariin. Aikani tyyppiä seurattuani tulin siihen tulokseen ettei ollut Jamie. Olisinkin ehkä pyörtynyt. Kovasti jo suunnittelin mitä mä menisin sanomaan sille, kehumaan Billy Elliottia (haluaakohan se aina ihmisten muistavan sen roolista minkä teki varhaisteininä?) ja muita leffarooleja (joista mun suosikit on varmaan Hallam Foe ja tietysti viimeisimpänä Tintti). Ihan mun ykkössuosikkeja… mutta ei nyt sitten ainakaan ollut tuo.

Our Boys / Duchess Theatre 10.10.2012

 

Jonathan Lewis kirjoitti tämän näytelmän 90-luvun alussa, osittain omiin kokemuksiinsa pohjaten. Se sijoittuu siis sotilassairaalaan 1980-luvulla ja seuraa kuuden sotilaan oloa ja eloa ja suhdetta toisiinsa. Hauska, hetkittäin räävitönkin, mutta myös aika surullinen ja traaginen tarina. Tykkäsin kyllä. Lavalla on vain yksi sairaalahuone, missä kaikki tapahtuu. Keith (Cian Barry) on pahasuinen irlantilaissotilas, Arthur Darvill esittää pyörätuolissa kulkevaa Parryä, joka on sellainen huumoriveikko.  

 

Joe (Laurence Fox) on taas päällisin puolin aika vähillä vaurioilla päässyt naistenmies. Ian (Lewis Reeves) on näytelmän alussa vihannes-tasolla, mutta kuntoutuu kyllä lopuksi kykeneväksi palaamaan palvelukseen.  Jolyon Coy on upseerikokelas Menzies, jolta on leikattu ahterista palanen, ja joutuu ”tavallisten” sotilaiden kanssa samaan huoneeseen. Kuudentena sotilaana Matthew Lewis (Mick), joka haluaisi tavata naisen.  

Matthew Lewis
 

Kaikki ovat nuoria ja sodan tai terrorismin uhreja. Osa on viettänyt sairaalassa jo kauan aikaa, osa käy vaan hetken. Herätti ajatuksia kyllä… Näyttelijät olivat kaikki päteviä. Matthew Lewis nyt on tuttu Harry Potter-elokuvista, missä hän oli Neville Longbottom, Harryn kavereita. Laurence Fox on esiintynyt Lewis-poliisisarjassa 7 kautta (Hathaway), ja aika monessa elokuvassakin. Ja on naimisissa Billie Piperin kanssa (joka oli Doctor Whossa kahden kauden ajan Tohtorin kumppani Rose Tyler). Arthur Darvill taas oli näistä ehkä isoin tähti, ainakin nuorempien katsojien keskuudessa, eli Doctor Whon Rory Williams. Muut 3 heppua olivat aiemmin mulle tuntemattomia, jos kohta Jolyon Coy oli Deep Blue Sea leffassa (tarttee katsoa se uudelleen, kun en muista lainkaan mitä se esitti). 

Esityksen jälkeen mentiin stage doorille nimmarien toivossa ja kauhean kauaa ei tarvinnut odotella. Meitä oli siinä parikymmentä henkeä, suurin osa alle 20 v tyttöjä, jotka odotti Arthur Darvillia. Muutama ammattimainen nimmarikauppias (sellasia vanhempia miehiä) ja pari muutakin aikuista. Ensimmäisenä tuli Coy ja Reeves (polkupyörän kanssa), ja sitten kun ne olivat menneet menojaan niin Lewis ja Barry. Varsinkin Cian Barry oli tosi mukava ja jutteli siinä muutenkin.

 

Cian Barry. Ekassa kuvassa näyttää aika pelottavalta,
tokassa sentään jo hymyilee...

Lopuksi Darvill tuli ja oli sellainen hieman kiireisen ja välinpitämättömän oloinen. Poseerasi kyllä kaikkien kanssa kuvissa ja jakoi nimmareita. Mutta hyvin sen oloinen ettei paljoa kiinnosta. Vikana sitten Fox, pikkusikaria tuprutellen. Neljän viimeisen kanssa  poseerasin kuvassakin, ja kaikilta sain nimmarit käsiohjelmaan. Niin, se kapea musta tussikin oli löytynyt, ostin saman tien kaksikin, kun löytyi sopiva. 

 Arthur Darvill, ketä hieman kyllästyttää...

 

Ihana Laurence Fox ja sikari

Duchess Theatre on aika pieni ja julkisivu on juuri hiljan restauroitu tyylikkäästi. Ennen esitystä ja väliajalla soitettiin 80-luvun hittejä, hieno yksityiskohta. Muutenkin mukava paikka.

Varsin kiva teatterikokemus kaikkiaan, ei voi valittaa.