Bring Up The Bodies / Aldwych Theatre 30.8.2014

Ja sitten heti perään se toinen osa eli Bring Up The Bodies. Myös tämä kirja voitti Man Booker Prizen, tosin vuonna 2012. Saapas nähdä yltääkö trilogian kolmas osa The Mirror and the Light ilmestyessään samaan. Kyllä mä hattua nostan jos näin käy.

Samat kolme tuntia pituutta tälläkin. Kyllä oli sinällään pitkä päivä kun istui samassa teatterissa yli 6 tuntia. Mutta onneksi oli niin laadukasta menoa ettei tuntunut istumiset missään! Ja hei, Aldwych oli sievä teatteri, ja möivät paljon kaikenlaista mainosrekvisiittaa. Käsiohjelmien lisäksi ostin postikorttisetit ja magneetit kummastakin näytelmästä.

Jostain luin että näytelmiä oli hieman viilattu ennenkuin siirtyivät SUA:sta Lontooseen. Lyhennetty ja kieltä muokattu. Hilary Mantel ja dramaturgi Mike Poulton tekivät muutenkin yhteistyötä hyvin läheisesti romaania näytelmäksi muuntaessaan.

Bring Up The Bodies jatkuu suoraan siitä mihin Wolf Hall lopetti. Nyt mukaan kuvioihin ilmaantuu Jane Seymour ja Henry VIII:n vaimo Anne Boleyn alkaa tulla taakaksi. Kuningas delegoi tästä eroon pääsemisen Cromwellille. Mestarillisena taktikkona tämä etsii laillisia syitä miten homma hoidetaan. Sama porukka tässä näyttelee ja pääsääntöisesti samoja roolejakin. Ja yhtä laadukkaasti.

Guardianin Mark Lawson tykkäsi, 5 tähteä (oli nähnyt ne myös SUA:ssa):

The attribution of villainy and heroism also challenges conventional biography. Among a uniformly thoughtful and inventive cast, Sir Thomas More (John Ramm), is vain and slippery, a man for all treasons, and yet still ultimately admirable in his willingness to die for principle. Nathaniel Parker's Henry switches instantly between charm, insecurity and terrifying rage, while convincingly suggesting that English ecclesiastical reform was driven by the king's soul as well as his penis. With equal nuance, Paul Jesson's tremendous Cardinal Wolsey is a sybaritic hypocrite but still heart-breaking in his fall, while Lydia Leonard's Anne is a sexual and theological schemer – the plays intriguingly explore the theory that Henry's succession needs gave an opening to Protestant plotters in his court – who later takes on true tragic force.

Crucially, Ben Miles, as Cromwell, is harder on the character than Mantel was. His Master Secretary, on stage almost throughout, is charismatic and attractive, but chilling in moments when he alludes to having killed in Italy or forgets himself and nearly throttles Wolsey and Henry. Cromwell's brutal compliance in letting several people die to save himself was also clearer to me as a theatre-goer than a reader.

Ja Jane Shilling (Telegraph) piti myös:

Nathaniel Parker as Henry VIII is strongest when expressing Henry’s humanity: his impetuosity, petulance, vanity and generosity. His regal strain of violence and menace is less clearly developed. Ben Miles’s Cromwell, with his flat London accent and watchful, calculating presence, tempered with flashes of humour and rare kindness, is a finely realised performance.

Bring up the Bodies is a swifter, more theatrical affair: the fall and execution of Anne Boleyn and her alleged lovers, the rise of the mouse-like Jane Seymour (a seamless progression by Leah Brotherhead from downtrodden diffidence to wry, sly assurance), have an inexorable tragic momentum. Jeremy Herrin’s account of the two plays, slightly abbreviated from the original Stratford production, has a taut intelligence, and a subtle awareness of the parallels between Tudor times and our own. Christopher Oram’s designs - the costumes flashing gorgeously against the stark rectilinear grey set - and Stephen Warbeck’s subtle score are beautifully atmospheric.

Kolme tuntia kuluu taas siivillä, ja sitten jäin taas notkumaan stage doorille. Kärsivällisyys palkittiin lopulta kun Nathaniel Parker ilmaantui (viimeisenä tosin) isojen pakaasien kanssa. Hieman aiemmin yksi suosikkinäyttelijäni eli Emma Thompson perheineen meni sisään, olivat olleet myös katsomassa kumpaakin näytelmää. Tulivat kaikki yhdessä sieltä ulos, mutta en kehdannut mennä ahdistelemaan vapaa-aikaansa viettävää Emmaa nimikirjoitus- tai kuvapyynnöilläni. Mutta kun juttelin Nathanielin kanssa, niin se kuunteli siinä vieressä :-) Oli jo sen verran hämärää etten viitsinyt mitään kuvia pyytääkään (sitäpaitsi mulla on vanha kuva itsestäni ja Parkerista). Herra ei meinannut millään uskoa että joku tulee Suomesta asti katsomaan.

Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia

Wolf Hall / Aldwych Theatre 30.8.2014

Hilary Mantelin samannimiseen menestysromaaniin (Man Booker Prize 2009) pohjautuva Wolf Hall siirtyi Lontooseen Stratford-Upon-Avonista, ja hyvä niin, koska mulla ei ollut mahdollisuutta mennä sinne katsomaan. Ja nyt Lontoosta se siirtyy samalla porukalla Broadwaylle. Ovat olleet ilmeisen suosittuja esityksiä, ja ei ihme! Harvoin näkee näin hienoa historiallista teatteria. Toki jo lähtökohdat ovat hyvät eli hyvin kirjoitetun tekstin, jonka taustatutkimus on tehty huolella, tuominen näyttämölle lienee helpompaa kuin huonon tekstin. Kyseessä on kuitenkin historialliset henkilöt ja henkilökuvaukset lienevät paljon lähempänä totuutta kun eräälläkin Stratford-Upon-Avonin suurella miehellä.

Aldwych Theatren pelkistetyt lavasteet muistuttivat Globen (tai RSC:n) tuotantoja. Lavalla ei ollut oikeastaan mitään muuta kun jotain irrallisia siirettäviä huonekaluja (pari tuolia, pöytää yms). Kaikki perustui näyttelijätyöhön. Joilla oli sentään ajanhenkiset puvut. Ohjaaja Jeremy Herrin (miltä viimeksi olen nähnyt NT:n This House näytelmän NT Livessä 2013, South Downs 2012 Harold Pinterissä sekä The Tempestin Globessa 2013) tekee tasaisen hienoa työtä.

Näytelmän keskiössä on Thomas Cromwell. Tarina sijoittuu noin vuosiin 1527-1535, pahamaineisen Henrik VIII valtakaudelle. Työläistaustainen Cromwell nousee pikkuhiljaa valtaan, ensin kardinaali Thomas Wolseyn oikeaksi kädeksi ja sitä kautta kuninkaan neuvonantajaksi. Hän on aika käytännönläheinen tyyppi, hoidellen kuninkaan sotkuisia naisasioita, avioeroja ja uusien liittojen sopimuksia. Selviytyäkseen hovin juonitteluista ja kuninkaan oikuista tarvitseekin olla helkatin fiksu ja myös juoniva tiettyyn pisteeseen asti.

Ben Miles on ihan hirmuisen erinomainen Cromwellin roolissa. Vähäeleinen mutta uskottava. Nathaniel Parker (ehkä tunnetuin komisario Lynleynä) on hyvinkin katu-uskottava kuningas Henry VIII. Pidin myös mm. kardinaali Wolseytä näyttelevästä Paul Jessonista (ollut miljoonissa tv-sarjoissa ja paljon myös RSC;n näytelmissä).

Näytteenä pieni videopätkä näytelmän alusta (typerä blogiohjelma ei taaskaan anna upottaa videota tänne) missä kardinaali Wolsey ja Cromwell keskustelevat taas kerran kuninkaan avioliitosta ja perillisistä.

Hienoa, hienoa työtä! Kriitikot ovat olleet kanssani samaa mieltä! Jos kohta melkein kaikki kritiikit koskevat RSC:ssä esitettyjä versioita, eikä Lontoon Aldwych Theatressa.

Kuten vaikkapa Independentin Paul Taylor, 5 tähteä:

But Ben Miles is superlative at conveying the inner complexities of the man – the shrewd watchfulness, the sense of banked-down grief, the little flashes of sardonic humour. David Starkey once described Cromwell as “Alastair Campbell with an axe” but in these plays we get a thoroughly three-dimensional figure.

Nathaniel Parker's handsome, strapping Henry VIII subtly shows you a man who can bring himself to believe what he needs to believe but not without some self-pitying twinges of conscience. There's horror and pitch-black comedy in the process whereby, when Anne Boleyn cannot produce a male heir, Cromwell is called upon to assemble forced and false confessions of adultery.

Tai vaikkapa Guardianin kriitikko Michael Billington (4 tähteä):

Turning a novel into a play is always tricky: even more so in the case of Hilary Mantel's two prize-winning books which view the dark intricacies of the Tudor court through Thomas Cromwell's fierce, prismatic intelligence. But, even if Mantel's poetic eye for detail gets somewhat lost, Mike Poulton has done an outstanding job in turning the books into two epic three-hour plays that, in Jeremy Herrin's RSC production, make for a gripping piece of narrative theatre.

Poulton has an awful lot of story to get through but he succeeds in focusing on the key characters. In Mantel's book, we see much of the action through Cromwell's eyes. Here he is more objectively viewed but still totally compelling: a born financial fixer, a razor-sharp lawyer, a cunning court diplomat who even manages to put a positive spin on the king's guilt-haunted dream about his dead brother. Ben Miles may not have the ugliness of which Cromwell is accused but he brilliantly conveys the watchful intelligence, the inner grief, the implacable isolation.

Charles Spencerkin (Telegraph) tykkäsi 4 tähden verran, jos kohta olisi kaivannut lisää yhtä ja toista:

Nevertheless Jeremy Herrin’s fleet staging, with gorgeous costumes and a raft of strong supporting performances grips almost throughout, and the destruction of Anne Boleyn and her supposed lovers in the second play proves splendidly dark and gripping. Nathaniel Parker captures Henry VIII’s disconcerting mixture of magnificence and petulance, Paul Jesson is a memorable, witty Wolsey who haunts the action even after his death while Lydia Leonard who so often seems vile and manipulative as Anne, somehow wins the audience’s pity at the end.

Ben Miles oli ihastuttava myös siviilissä!

Kolmetuntisen esityksen jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen sitten toista osaa samassa paikassa eli Bring Up The Bodiesia. Elisabet tuli mua treffaamaan (mm. toi mulle kiikarit lainaan kun unohdin omani sen luokse). Käytiin syömässä Globe-pubissa Covent Gardenin oopperaa vastapäätä kun oli ensin juteltu muutamien näyttelijöiden kanssa stage doorilla. Valitettavasti eniten odottamani Nathaniel Parker ei ilmaantunut, mutta oli vielä onneksi se toinenkin näytelmä...

Odotan uutta kuusiosaista BBC2:n tv-sarjaa mielenkiinnolla, sen pitäisi tulla telkkariin ensi vuonna. Siinä Cromwellin roolissa nähdään mahtava Mark Rylance. Ja muissa osissa mm. Mark Gatiss (Stephen Gardiner), Claire Foy (Anne Boleyn), Damian Lewis (Henry VIII), Jonathan Pryce (kardinaali Wolsey), David Bradley (Norfolk)


Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia.

The Audience / NT Live 18.6.2013

Tähän näytelmään liittyy myös muutama kuva ja blogipostaus huhtikuulta.

Peter and Alice / Noel Coward Theatre 22.4.2013

St Bartsin jälkeen keskustaan. Alkoi hillitön lippurumba :-)) Illaksi oli siis ostetut liput Helen Mirrenin tähdittämään The Audience näytelmään. Mutta koska maaliskuun reissulla Peter and Alice näytelmän paikat olivat niin huonot, niin virisi se kuningasajatus josko jonottamalla saisi peruutuslippuja illan esitykseen. No, ainakin oltiin hyvissä ajoin paikalla, eli joskus neljän maissa ehkä. Jonoon ihan paalupaikoille.

Jonottamassa lippuja...

Siinä sitten nökötettiin, teatterin edustalla toivorikkaina. Välillä kirmasin Gielgud teatterille katsomaan millainen jono siellä olisi, että olisi ostajaehdokkaita niille The Audience lipuille. Sekin oli loppuunmyyty. Nooh... Joskus ennen viittä tuli myyntiin 1 lippu, eturiviin. Hinta oli melkoinen, mutta hei, ei mahda mitään. Ostettiin se. Pikkuhiljaa siihen alkoi kerääntyä muitakin. Mä hilppasin sitä kahden teatterin väliä lukuisia kertoja, mutta ei oikein uskaltanut alkaa myymään omiaan ennenkuin olisi toiset liput plakkarissa.

Onneksi sitten lopulta tuli n. 7 riville myös muutama paikka myyntiin, ja otettiin toinen lippu siihen. Se oli vieläkin kalliimpi kuin eturivin paikka. Näin ollen uskalsin sitten mennä myymään toiset liput, ja onnekseni sain ne jonossa ainoalle olleelle miehelle kaupaksi. Ostin käsiohjelman Audienceen myös.

Siinä jonossa oli lopulta ehkä parikymmentä henkeä, ja aika moni sai kyllä lipunkin. Useamman kanssa tuli juteltua, no on mukavia keskusteluja tommoset, kun pääsee puhumaan teatterista!!

Miksi tämmöinen ratkaisu? Koska The Audience oli tulossa Suomeen NT Live sarjaan katsottavaksi kesäkuussa, ja tiesin näkeväni sen sitten siellä (niinkuin näinkin). Olisin toki ääreismielelläni nähnyt sen livenä, mutta. Judi Dench ja Ben Whishaw veivät nyt voiton.

Iloisena illan lippurumban loppumisesta mentiin syömään thaimaalais-laosilaista ruokaa johonkin teatterin viereen pikkuravintolaan. Ihan hyvää oli, jos kohta parempaakin on syöty. Sitten pikkuhiljaa tulikin aika siirtyä Noel Coward teatterille takaisin ja mennä katsomaan näytelmää.

Peter and Alice oli vieläkin parempin kun muistin. Ja nyt kun oli vielä eturivin paikka. Surullinen, liikuttava, mutta myös paljon hauskoja juttuja sisältävä näytelmä. Ben Whishaw oli juuri niin ihmeellinen ja taitava kuin muistinkin, ja oli ilo seurata niin läheltä kasvonilmeitä, eleitä ja kaikkea. Judi Dench oli myöskin vallan erinomainen. Tietenkin.

Esityksen jälkeen stage doorille, ja siellä oli aikamoinen ruuhka. Judi Dench karkasi etuoven kautta, mutta Ben tuli ihan asiallisesti paikalle. Mulla oli tällä kertaa sille lahjana Nuuskamuikkus-muki ja suklaata ja kortti. Koska sai viimeksi likööriä :-) Oli kyllä asteen kiireisempi kun viimeksi maaliskuussa. Sain nimmarin tällä kertaa näytelmän tekstiin. Ja pikaisen poseerauskuvankin. Mutta on se vaan IHANA!

Ilta ei suinkaan loppunut vielä tähän, vaan koska Peter and Alice oli niin lyhkänen näytelmä niin kerettiin ihan hyvin vielä sinne Gielgud teatterillekin.

Mullahan oli käsiohjelma jo valmiina, ja aattelin et joskos saisi Helen Mirrenin nimmarin siihen. Ja oli mulla sille lahjakin, likööriä... No, Heleniä ei näkynyt, mutta ystävällinen henkilökunta keräsi n. parikymmenpäiseltä ihmisjoukolta käsiohjelmat ja kävi keräämässä niihin rouvalta nimmarit. Ja vei mun lahjan perille.

Sen sijaan näin muutaman muun näyttelevän herran, joista erityismaininta ihastuttavalle Nathaniel Parkerille :-) Ja nähtiin myös näytelmässä esiintyneet corgit :-)

Nathaniel Parker :-)