Ja sitten heti perään se toinen osa eli Bring Up The Bodies. Myös tämä kirja voitti Man Booker Prizen, tosin vuonna 2012. Saapas nähdä yltääkö trilogian kolmas osa The Mirror and the Light ilmestyessään samaan. Kyllä mä hattua nostan jos näin käy.
Samat kolme tuntia pituutta tälläkin. Kyllä oli sinällään pitkä päivä kun istui samassa teatterissa yli 6 tuntia. Mutta onneksi oli niin laadukasta menoa ettei tuntunut istumiset missään! Ja hei, Aldwych oli sievä teatteri, ja möivät paljon kaikenlaista mainosrekvisiittaa. Käsiohjelmien lisäksi ostin postikorttisetit ja magneetit kummastakin näytelmästä.
Jostain luin että näytelmiä oli hieman viilattu ennenkuin siirtyivät SUA:sta Lontooseen. Lyhennetty ja kieltä muokattu. Hilary Mantel ja dramaturgi Mike Poulton tekivät muutenkin yhteistyötä hyvin läheisesti romaania näytelmäksi muuntaessaan.
Guardianin Mark Lawson tykkäsi, 5 tähteä (oli nähnyt ne myös SUA:ssa):
The attribution of villainy and heroism also challenges conventional biography. Among a uniformly thoughtful and inventive cast, Sir Thomas More (John Ramm), is vain and slippery, a man for all treasons, and yet still ultimately admirable in his willingness to die for principle. Nathaniel Parker's Henry switches instantly between charm, insecurity and terrifying rage, while convincingly suggesting that English ecclesiastical reform was driven by the king's soul as well as his penis. With equal nuance, Paul Jesson's tremendous Cardinal Wolsey is a sybaritic hypocrite but still heart-breaking in his fall, while Lydia Leonard's Anne is a sexual and theological schemer – the plays intriguingly explore the theory that Henry's succession needs gave an opening to Protestant plotters in his court – who later takes on true tragic force.
Crucially, Ben Miles, as Cromwell, is harder on the character than Mantel was. His Master Secretary, on stage almost throughout, is charismatic and attractive, but chilling in moments when he alludes to having killed in Italy or forgets himself and nearly throttles Wolsey and Henry. Cromwell's brutal compliance in letting several people die to save himself was also clearer to me as a theatre-goer than a reader.
Ja Jane Shilling (Telegraph) piti myös:
Nathaniel Parker as
Henry VIII is strongest when expressing Henry’s humanity: his impetuosity,
petulance, vanity and generosity. His regal strain of violence and menace is
less clearly developed. Ben Miles’s Cromwell, with his flat London accent and
watchful, calculating presence, tempered with flashes of humour and rare
kindness, is a finely realised performance.
Bring up the Bodies is a
swifter, more theatrical affair: the fall and execution of Anne Boleyn and her
alleged lovers, the rise of the mouse-like Jane Seymour (a seamless progression
by Leah Brotherhead from downtrodden diffidence to wry, sly assurance), have an
inexorable tragic momentum. Jeremy Herrin’s account of the two plays, slightly
abbreviated from the original Stratford production, has a taut intelligence,
and a subtle awareness of the parallels between Tudor times and our own.
Christopher Oram’s designs - the costumes flashing gorgeously against the stark
rectilinear grey set - and Stephen Warbeck’s subtle score are beautifully
atmospheric.
Kolme tuntia kuluu taas siivillä, ja sitten jäin taas notkumaan stage doorille. Kärsivällisyys palkittiin lopulta kun Nathaniel Parker ilmaantui (viimeisenä tosin) isojen pakaasien kanssa. Hieman aiemmin yksi suosikkinäyttelijäni eli Emma Thompson perheineen meni sisään, olivat olleet myös katsomassa kumpaakin näytelmää. Tulivat kaikki yhdessä sieltä ulos, mutta en kehdannut mennä ahdistelemaan vapaa-aikaansa viettävää Emmaa nimikirjoitus- tai kuvapyynnöilläni. Mutta kun juttelin Nathanielin kanssa, niin se kuunteli siinä vieressä :-) Oli jo sen verran hämärää etten viitsinyt mitään kuvia pyytääkään (sitäpaitsi mulla on vanha kuva itsestäni ja Parkerista). Herra ei meinannut millään uskoa että joku tulee Suomesta asti katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti