Housut pois / Lahden kaupunginteatteri 10.11.2016

Olen nähnyt tämän elokuvan (The Full Monty) toki monesti ja musikaalinkin kerran eli Samppalinnassa kesällä 2012. Näemmä olen siitä ihan tykännytkin, vaikka en siitä kovin syvällisiä ole sanonutkaan silloin (huom. tuo teksti on edellisestä yleisblogistani, missä siis ei sen tarkemmin teatterijuttuja ruodittu). Jostain syystä halusin mennä katsomaan mitä Lahden kaupunginteatteri saa ohjaaja Jukka Keinosen kanssa siitä irti.

Terrence McNallyn alkuperäisteokseen ja David Yazbekin musiikkiin ja sanoituksiin perustuva tarina on varmaan kaikille tuttu. Sen verran monta kertaa leffa lienee telkkaristakin tullut. Pääpukarina on Jerry (aina loistava Tuukka Leppänen), joka jää monen muun tavoin työttömäksi. Jerry on hieman luuseri, ex-vaimolla on uusi, menestyvämpi mies ja pojan huoltajuudesta kiistellään. Töitä kun ei ole niin kekseliäänä heppuna Jerry sitten saa kuningasidean rahantekoon: he voisivat kavereiden kanssa alkaa strippaamaan naisille! Sillä rikastuu! Monen sattumuksen kautta Jerry saa koottua kavereistaan ja muista tyypeistä porukan, ja sitten treenataan ja valmistaudutaan esitykseen.

Kullakin näistä Jerryn värväämistä hepuista on omat, mutkikkaat perhekuviot. Dave (Mikko Jurkka) kärsii huonosta itsetunnosta ja pelkää menettävänsä vaimonsa (Nina Tapio). Yhtenä syynä Daven epävarmuuteen on ylipaino. Sitten on tiukan äitinsä helmoissa asuva aikamiespoika Malcolm (Panu Kangas), vaurasta kulissia ylläpitävä ex-työnjohtaja Harold (Mikko Pörhölä), tummaihoisiin liittyvistä stereotypioista kärsivä Härkä (Henry Hanikka) ja itsemurhaa yrittänyt Ethan (Timo Välisaari). Poikien säestäjänä on hersyvä Jeanette (ihan vallan älyttömän hyvä Satu Säävälä). Sitten on kaupungin asukkaita, tyttöystäviä, vaimoja, eksiä, miesstrippaajia, tanssikoululaisia ja kaikkia muita. Yksi näistä mikä pitää mainita on Raisa Vattulaisen esittämä Vicki, Haroldin vaimo.

Tarttee sanoa että osa esiintyjistä osasi laulaa, ja osa ei. Tässä se ei nyt ehkä niin haitannut kuin jossain toisessa musikaalissa, koska nää esittää työttömiä duunareita, joiden kukaan ei kai oletakaan olevan mitään kultakurkkuja. Mutta silti... Ja koska kyseessä oli arkipäivän päivänäytös, katsomo koostui pitkälti eläkeläisistä. Ei nyt oikein lähtenyt yleisö mukaan hihkumaan miesstrippareille, ei. Mutta sellainen yhteenkuuluvaisuuden ja solidaarisuuden tunne toki tästä välittyy katsojallekin. Kun pojat porukalla tekee ja onnistuu, vastoin kaikkia odotuksia, todistavat itselle ja muille että kyllä mä pystyn ja kyllä mullakin on joku ihmisarvo. Siitä jäi hyvä mieli.

Visuaalinen ilme on kamalaa kasarilookia, vaikka esitys sijoittuu 90-luvun alkuun. En muista oliko noin kamalia vaatteita vielä silloinkin. Ne neonväriset aerobic-asut on kuin pahimmista painajaisista. Naisten bilevaatteet on yhtä kimallusta ja paljettia. Musiikki ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Iso bändi musiikin sovittajan Antti Vauramon johdolla teki parhaansa, siellä jossain piilossa soittaen. Tanssikuviot toimivat kyllä. Mikko Koivusalon suomennos on ihan toimivaa.

Mietin sitäkin jossain vaiheessa kun ajatukset harhailivat, että nykyään nousee vähemmästäkin mediassa (tai ainakin somessa) kauheita kohuja milloin mistäkin. Niin kukaan ei ole messunnut miten tummaihoisiin miehiin kohdistetaan suuria odotuksia makuukammarin puolella. Tässäkin lauletaan "ei ole parempaa kuin se että mustaa saa" ja Härkä kärsii kovasti omasta vähemmän suuresta varustuksestaan. Nyt barrikaadeille someaktiiviset mielensäpahoittajat!

Mitäs tästä sanoisi yhteenvetona? Ihan jees, mutta ei kuitenkaan mikään huikean upea elämys. Sellainen perusesitys; ihan hauska paikoitellen, mutta ei jättänyt mitään suurta tunnetilaa jälkeensä, tai halua singahtaa heti varaamaan uutta lippua.


Kuvien copyright Tarmo Valmela
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Travesties / Menier Chocolate Factory 8.11.2016

Tämä näytelmä oli sellainen mitä piti mennä katsomaan jo alunperinkin, kun liput tulivat myyntiin. Mutta se sitten jostain syystä jäi, kun sumplin muutaman Lontoo-päivän ohjelmaa ees ja taas. Sitten kuitenkin päätin jättää David Haren uuden näytelmän The Red Barn ensi tammikuun reissulle, joten tähän vapautuikin ilta. Mutta siinä vaiheessa esitykset olivatkin kaikki loppuunmyytyjä.

Menier Chocolate Factory on pieni ja intiimi teatteri likellä London Bridgen asemaa, ja siellä ei myydä päivälippuja lainkaan. Eli ainoa vaihtoehto oli mennä jonottamaan mahdollisia peruutuslippuja esitysillalle. Lippukassa aukeni kuudelta, ja silloin piti olla laittamassa nimi listalle. Esitys alkoi kasilta, ja sitä ennen piti sitten tulla kyselemään oisko lippua, ja niitä myytiin sitten listajärjestyksen mukaan, normaalihinnalla. Ihan hyvä ja toimiva systeemi siis. Ainoa murhe oli siinä että mihinköhän aikaan kannattaisi mennä teatterille, että olisi mahdollisen jonon kärjessä.

Sinällään mitään kriisiä ei kuitenkaan ollut, vaikka lippu olisikin jäänyt saamatta, koska lokakuun lopussa jo tuli tieto että näytelmä siirtyy West Endille (Apollo Theatre 3.2.-29.4.). Ja vielä samalla miehityksellä. Liput on jo myynnissä. Että ainahan sen voisi tulla katsomaan huhtikuun reissulla.

Noh, teatterille hetikohta neljän jälkeen, ja sillä sai jonossa paalupaikan! Seuraavat jonottajat tulivat viiden maissa. Lopulta meitä oli kadulla seisomassa kymmenkunta ihmistä. Puoli kuudelta päästiin sisätiloihin odottamaan, mikä oli ihanaa koska ulkona oli purevan kylmä. Summa summarum: peruutuslippuja tuli myyntiin ainakin 8 eli liekö moni jäänyt kotiin seuraamaan USA:n pressanvaalien ääntenlaskentaa. Mutta en valita jonotusta, tapasin taas yhden tosi kivan ihmisen, jonka kanssa vaihdettiin yhteystietoja ja varmasti tapaamme toistekin. Tosi harvoin jonotan päivälippuja tai peruutuslippuja Lontoossa, kun liki aina ostan liput ennakkoon. Mutta silloin kun olen jonottanut, olen aina tavannut kiinnostavia ihmisiä!

No mutta sitten itse esityksestä? Tom Stoppardin näytelmä Travesties on alunperin julkaistu jo 1974, eli ei ihan tuoretta tekstiä. Mutta hitsi miten viihdyttävää! Patrick Marberin millimetrintarkkaa ohjausta, hirveän upeat näyttelijät, intiimi ja viehättävä miljöö ja nappilavastus. Ja teksti, se on täynnä tosi nokkelaa ja vikkelää sanailua, jotenkin tuli hetkittäin mieleen Wodehousen Jeeves & Wooster. Tässä on keskiössä snobahtava Henry Carr (ihan hirveän upea Tom Hollander), joka vanhana miehenä muistelee elämäänsä Zürichissä vuonna 1917. Samaan aikaan siellä oli myös muuan James Joyce (Peter McDonald) kirjoittamassa Odysseusta ja piipahtaapa kaupungissa eräs Leninkin (Forbes Masson) ja rouvansa Nadya (Sarah Quist).

Mies törmää myös erääseen Tristan Tzaraan (loistava, loistava Freddie Fox), tuohon Dada-liikkeen perustajaan ja monipuoliseen kulttuurimieheen. Tzaralla on järisyttävä aksentti ja hyyyyyvin keikarimaiset vaatteet ja elkeet. Hurmaava tyyppi! Mutta vähän ketkukin. Carrin miespalvelijana viilipyttymäinen Bennett (Tim Wallers), paitsi silloin kun tämä pääsee vauhtiin paasaamaan vallankumouksesta. Mahtuu kuvaan myös kaksi kohtalokasta naista. Cecily (Clare Foster) ja Gwendolen (Amy Morgan). Cecily puhtaaksikirjoittaa Odysseusta ja Gwendolen työskentelee kirjastonhoitajana.

Tämä on oikeasti helkkarin hulvaton esitys. Aina välillä joku puhkeaa lauluun tai tanssiin kesken kaiken. Sodan takia Zürich on kulttuurin ja taiteen keskus. Joyce on tuottamassa The Importance of Being Ernest -näytelmää ja pyytää Carria tähän näyttelemään. Ja mitä kaikkea muuta Zürichissa tapahtuukaan.

Pukusuunnittelusta täytyy antaa erikoismaininta Tim Hatleylle, jonka käsialaa on myös lavastus. Ihania vaatteita ja varsinkin Tzaran vaatteet ja kengät saivat mut kuolaamaan. Lavan lattialla on kirjansivuja liimattuna, mikä sopii tämmöiseen kirjallisuusteemaisen näytelmään paremmin kuin hyvin. Mahtavaa kun Tzara askartelee saksilla Shakespearen sonetista numero 18 uuden version. Ja tässä on limerikkejä! Cecily kääntää lennossa Leninin ja Nadyan keskustelua venäjästä englanniksi. Cecilyn ja Gwendolynin duetto on hienoa kuunneltavaa. Älytön määrä hienoja kohtauksia.

 

Oikeasti todella viihdyttävä esitys, jota voisin hyvinkin mennä katsomaan keväämmällä uudelleen. Sukkelasta tekstistä saa ihan varmasti uutta irti uudelleenkin. Eli jos vain olet ensi keväänä Lontoossa niin osta lippu ja mene katsomaan!

Ja on aina ilo nähdä Freddie Foxia myös esityksen jälkeen, vaikka sillä onkin joka kerta joku pipo päässä.


Esityskuvien copyright Johan Persson (3 ekaa) ja Tristram Kenton (2 vikaa).
Muut kuvat omia.

The Intelligent Homosexual's Guide to Capitalism and Socialism with a Key to the Scriptures / Hampstead Theatre 7.11.2016

Kuka edes keksii näin kamalan pitkiä ja hankalia nimiä näytelmilleen? No Tony Kushner tietysti. Toisaalta Angels in America oli selkeän lyhyt ja simppeli. Ei ihme että Hampstead Theatre on lyhentänyt tämän muotoon iHo. 3,5 tuntia on kamalan pitkä aika istua teatterissa, mutta onneksi tässä oli kaksikin väliaikaa, joten ei se niin paha ollut. Sitäpaitsi tarina vei niin mukanaan, ettei ajankulua edes huomannut.

Tony Kushner kirjoittaa taas syntyjä syviä. Italialaistaustainen amerikkalaisperhe ruotii keskinäisiä suhteitaan ja siinä sivussa puidaan mm. politiikkaa, uskontoa, seksuaalisuutta ja maailman tilaa. Eläkkeellä oleva ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti Gus on pettynyt maailman muutoksiin, eikä näe muuta ratkaisua kun itsemurhan; yksi epäonnistunut yritys on jo takana. Hänen luonaan asuva siskonsa Clio kutsuu miehen kaikki kolme lasta kylään, ja sitten niitä syitä ja seurauksia vatvotaan. Lasten elämänkumppanit, eksät, nyksät ja rakastajat poikkeavat myös paikalla.

Vaikka näytelmässä lähinnä vain istutaan keittiön pöydän ääressä ja puhutaan (no, välillä huudetaan ja heitellään tavaroitakin), niin tiukka teksti pitää hyvin otteessaan koko 3,5 tuntia. Toki se Kushnerin hieno sanankäyttö auttaa, ja Michael Boydin taitava ohjaus. Ja sitten on ihan hirveän mahtavat näyttelijät.

David Calder on elämäänsä, ja maansa tilaan, läpeensä kyllästyneenä eläkeläisenä ihan huikeassa vedossa. Nasevan tiukkaa ja kuivaa huumoria viljelevänä Gusin sisko Cliona on Sara Kestelman. Ihana! Vanhempi pojista Pill (Richard Clothier) on historianopettaja, 26 vuotta aviossa saman miehen Paulin (Rhashan Stone) kanssa ja rakastunut Yalen käyneeseen prostituoitupoika Eliin (Luke Newberry). Näytelmässä nähdään takautumina tunnepitoisia kohtauksia niin Elin kuin Paulinkin kanssa. (Luke N. muuten lupasi mulle ettei seuraavassa näytelmässä esitä amerikkalaista homoa, kun nyt kaksi viimeisintä näytelmää on menty sellaisella roolituksella). Kolmiodraaman osapuolet ovat kaikki taitavia, ja eritoten Newberry, varsinkin laulaessaan oopperaa italiaksi!

Sisko Emptyn roolissa myös todella hienon roolin tekevä Tamsin Greig. Siskonkin elämä on pikkasen solmussa. Juoppo ex-mies (Daniel Flynn) asustaa isän kellarissa vuokralla (ja haluaa ostaa tämän talon) ja nykyinen hieman hysteerinen puoliso (Sirine Saba) odottaa heidän lastaan. Jota Empty ei edes haluaisi, ja sitten sortuukin eksän kanssa sänkyyn. Lapsi taas on siemennetty kiivasluontoisen pikkuveljen (Lex Shrapnel) myötävaikutuksella. Kuulostaako monimutkaiselta? Siltä se hetkittäin tuntuikin.

Italialainen verenperintö kuohuu ja kuohuttaa tunteita ja välillä keskustelua on vaikea seurata kun kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. Seinän sisältä löytynyt matkalaukkukaan ei tunnu kiinnostavan ketään, kun kaikki keskittyvät kiivailemaan toisilleen. On tässä sellaisia suvantokohtiakin, kun vaikkapa Pill ja Gus keskustelevat pojan seksielämästä ja miten tämä käytti 30 tonnia siskonsa hedelmöitysrahoja mieshuoraan :-) Paljon komiikkaakin siis, vaikka enemmän tämä kai on yhteiskunnallinen draama kuin mikään komedia.

Tätä esitetään Hampsteadissa 26.11. asti, mutta loppuesitykset on loppuunmyytyjä. Jään odottamaan mahdollista siirtoa West Endille. Hampstead Theatre on kyllä yksi mun suosikkiteattereita Lontoossa. Helppo tulla metrolla (ehkä 40 metriä Swiss Cottagen asemalta), mukava pieni paikka ja kiva henkilökunta. Ja todella mielenkiintoisia esityksiä. Lisäksi vielä yksi suosikkihostelleistani (Palmers Lodge Swiss Cottage) on muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja siellä tuli nytkin yövyttyä. Kätevää siis. Ja lippujen hinnat ovat edulliset (verrattuna West Endiin) ja täällä ei ole koskaan ollut mitään hirveän isoja fanimassoja hihkumassa stage doorilla, oli lavalla sitten kuka hyvänsä. Ehkä siksi ettei ole edes stage dooria :-)

  

Ensi vuonna Kushnerin klassikon Angels in American voi taas nähdä livenä Lontoossa, kun National Theatre tuo sen ensi-iltaan toukokuussa. Liput tulevat myyntiin tammikuussa, ja uskoisin että menevät kaupaksikin aika nopsaan. Marianne Elliott vastaa ohjauksesta. Paikan päälle ei tarvitse matkustaa, koska se tullee myös NT Live-esityksenä Finnkinoltakin. Joskaan näitä ensi vuoden teatterileffaesityksiä ei ole vielä Finnkinolta vahvistettu.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan.
Muut kuvat omia.

Lazarus / King's Cross Theatre 6.11.2016

Nyt oli koolla semmoinen tekijätiimi että oksat pois. David Bowien musiikkia. Käsikirjoitus Bowien itsensä ja mestarillisen Enda Walshin. Ohjauksesta vastaa itse Ivo van Hove. Pääosassa lukuisissa musikaalirooleissa Amerikassa loistanut Michael C. Hall (mulle tuttu lähinnä takavuosien Mullan Alla -tv-sarjasta).

Mutta ei aina voi onnistua. Muhun Lazarus ei nyt kolahtanut lainkaan. Löyhästi Bowien tähdittämään The Man Who Fell to Earth -leffaan (tai oikeammin ehkä alkuperäiseen kirjaan a'la Walter Tevis, mihin leffa perustui) perustuva näytelmä oli tavallaan niinkuin jukebox-musikaali. Bowien vanhoja biisejä, mutta tosi paljon uudempiakin (mitkä ei mulle ole lainkaan tuttuja) sekä kolme ihan uutta, tätä musikaalia varten sävellettyäkin. Mutta biisit, joita soitti 9-henkinen bändi lavan takaosassa, pleksi-ikkunoiden takana, oli ihan kummallisiksi sovitettuja. Hyvä kun aina edes tunnistin mikä kappale on kyseessä. Sellasta jazz/lounge-tyylistä musiikkia. Saahan musiikkia sovittaa ja muokata, mutta...

Tarina oli enemmän kuin sekava. Siinä seurataan Thomas Newtonin (Michael C. Hall) elämää muutaman päivän ajan. Tämä asuu hotellihuoneessa, juo giniä ja muistelee mennyttä rakastaan Mary-Louta (Sophia Anne Caruso). Joka aina välillä ilmaantuukin hänelle, vai tapahtuuko kaikki vain hänen päässään? Muuten tyyppi ei haluakaan menneitä muistella. Hänellä on henkilökohtainen assari Elly (Amy Lennox), joka kamppailee omassa avioliitossaan, miehensä ilmaantuu aina välillä mussuttamaan jotain. Välillä tyypit laulaa, välillä on angstia, välillä bändi soittaa verhojen takana piilossa, välillä näkyvissä. Kaikki on beigeä, haaleaa, laimeaa.

Mä en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa. Esiintyjät lauloivat hyvin, erityisen upea oli Michael C. Hall, joka kuulosti todella paljon Bowielta. Myös Sophia Anne Caruso oli loistava, pienen keijukaisen kokoinen ja näköinen hahmo joka lauloi kuin enkeli. En tiedä oikein mikä näissä Ivo van Hoven ohjaustöissä on. Jostain (kuten vaikkapa Young Vicin A View From The Bridge) olen tykännyt ihan valtavasti. Ja sitten taas toiset (kuten Barbicanissa nähty Antigone) ovat ihan kamalaa kuraa. Mä en taida vaan ymmärtää.

Lavastuksesta ja valaistuksesta vastasi taas kerran van Hoven luottomies (ja partneri) Jan Versweyveld, ja kieltämättä valot olivat näyttäviä, kuten ne Tal Yardenin videosuunnitelukin. Kumpiakin oli käytetty hyvin runsaasti ja monipuolisesti.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni väliaikaiseen King's Cross Theatreen, joka sijaitsee isossa teltassa heti samannimisen aseman vieressä. Hyvin siellä kaikki toimi ja oli lämmintä, mutta katsomorakennelma ei nouse kauheasti, joten hieman taaempaa ei näy kovin hyvin, varsinkaan jos edessä istuu joku pitkä. Mun edessä sattui olemaan sopivasti kolo. Mutta silti hyvä että oli kiikarit mukana.

Tästä on muuten myynnissä myös cast-recording, mutta eipä tullut mieleen hankkia. Muu yleisö tuntui olevan ihan fiiliksissä (nämä olivat ennakkonäytöksiä muuten), joten kai se vika on minussa, kun en ymmärtänyt. Ensi-ilta oli kaksi päivää oman käyntini jälkeen, ja muutama arvostelu on osunut silmiini. Kyllä tämä selvästi on ollut menestys myös Lontoossa, vaikkei mulle nyt iskenytkään.

Eli jos Lontoossa päin liikut (esityksiä on 22.1.2017 asti) ja lippuja saa vielä, niin suosittelen pienellä varauksella. Varmaan oikein hyvä Bowie-faneille. Sellainen minäkin luulin olevani, mutta ei tämä silti avautunut tai liikuttanut minua. Ei edes lopussa, Bowien ison kuvan äärellä. Ja vaikka Bowie oli tätä itse tekemässä, niin ainakin nämä Lontoon esitykset ovat selkeästi tribuutti hänelle.


Esityskuvien copyright Johan Persson
muut kuvat omia

Anastasia / Royal Ballet 5.11.2016

Olin ostanut liput tähän Kenneth MacMillanin koreografioimaan balettiin jo aikapäiviä sitten. Visusti tanssijalistauksia katsellen, että varmaan on sitten silloin kun suosikkitanssijani Steven McRae tanssii. Itse balettikin kyllä kiinnostaa, sillä Anastasia kertoo Venäjän viimeisen tsaarin perheestä, ja erityisesti tyttärensä Anastasian kohtalosta.

Mutta mutta. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Kyllähän mä tiesin että riski on olemassa, sillä McRae oli kaikissa some-kanavillaan laittanut kuvaa viimeisillään raskaana olevasta vaimostaan, että hetkenä minä hyvänsä on synnytyksen aika. Mutta pettymys oli silti ihan valtava kun juuri ennen esitystä tuli kuulutus että McRaen roolin tanssii Federico Bonelli! Voi kettu sentään! Illemmalla oli jo uudesta lapsesta (Frederick Charles McRae) kuviakin tarjolla. Mutta ei se paljoa mua lohduttanut.

Kaksi ensimmäistä näytöstä kertoi tsaariperheen elämästä, jonka vallankumous julmalla tavalla päätti. Musiikki Tšaikovskia, ensimmäisestä sinfoniasta ja muistakin. Lavastus ja puvustus on myös ns. perinteistä. Miehillä sotilasunivormuja, naisilla venäläisiä päähineitä. Ja sitten vallakumoukselliset maalaishenkisine asuineen. Perinteistä, kaunista ja taitavaa työtä tanssillisestikin.

Mutta kolmas näytös oli kuin eri teoksesta. Nyt ollaan mielisairaalassa, Anna Andersonin hiukset ovat keritty lyhyiksi, ja mekkokin on sairaalakaapu. Lavastuksena sairaalasänky ja värimaailma vihertävää ja kalvakkaa. Musiikki on nyt hyvin erilaista myös, lähinnä Bohuslav Martinun Fantaisies Symphoniques -teosta. Joten tanssikin on ehkä lähempänä nykytanssia kuin perinteisempää balettia. Välähdykset ja muistikuvat, houreet ja todellisuus, menneisyys ja nykyisyys. Kaikki sekoittuu naisen mielessä. Mikä oli totta ja mikä ei. Geenitesteillä on osoitettu ettei Anna Anderson ollut Anastasia, vaikka hän itse halusi niin uskotellakin. Tämä ristiriita on tuotu hienosti esiin kolmannessa näytöksessä. Musiikki ei niin iskenyt, mutta tanssi oli sitäkin hienompaa!

Baletti oli kyllä Lauren Cuthbertsonin juhlaa. Tämä oli lavalla paljon, nimiroolissa kun oli, ja tanssi upeasti! Mukana oli riipaisevaa tunnetta ja varsinkin kolmannen näytöksen tanssi oli niin vahvaa ja taiturimaista. Loppujen lopuksi se McRaen eli nyt sitten Bonellin rooli oli aika pienehkö, ja hyvin Bonellikin veti. Tämän parina oli ihastuttava Sarah Lamb, Tsaarin entisenä heilana. Tämän totaalisesti muista poikkeava asu oli tyrmäävä - musta upea asu. Kolmiodraamaa tanssin merkeissä, kun tsaaripari ja vierailijat tanssivat. Gary Avis oli ihan vaikuttava tsaari Nikolai. Rasputin (Eric Underwood) luimi taustalla synkeänä kaksi ekaa näytöstä, mutta kolmannessa hänkin pääsi tanssimaan kunnolla, eniten Annan kanssa. Yksi vallankumouksellinen (18-vuotias Prix de Lausanne tanssija Vincenzo di Primo) oli mestarillinen; aivan upeita hyppyjä!

Kolmannen näytöksen kohokohdat olivat Anna/Anastasian duetot. Aviomiehensä (Thomas Whitehead) ja Rasputinin kanssa. Upeaa tanssia, huh. Esityksessä oli myös näyttäviä joukkokohtauksia, tottakai. Sotilaita rivistöissä, keisarilliset tanssiaiset, vallankumouksellisia, tsaariperhe.

Kaikenkaikkiaan nautinnollinen ilta, vaikka juuri se tanssija ketä halusin nähdä olikin pois. Mun paikka oli todella hyvä hinta-laatusuhteeltaan (£27) ja siitä näkyi kaikki hyvin, vaikka olikin ylimmällä parvella. Viereen sattui istumaan myös yksin oleva ihminen ja meillä oli paljon puhuttavaa kummallakin väliajalla. Ja mulla on onneksi jo lippu tammikuulle katsomaan Pähkinänsärkijää, missä Steven McRae (toivottavasti!) tanssii! Ettei hätä ole tämän näköinen.


Esityskuvien copyright Tristram Kenton
muut omia

Kissa kuumalla katolla / Turun kaupunginteatteri 28.10.2016

Joskus vuosi, puolitoista sitten muistan kovasti toivoneeni myös Twitterissä, että tekispä joku teatteritalo versionsa Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla. Tiedän että ohjelmistot on suunniteltu pidemmällä aikajänteellä, ja kukapa yhden teatteri-intoilijan toiveita muutenkaan kuulisi. Mutta silti en voi olla hykertelemättä, kuin ei vain yksi, vaan peräti kaksi isoa teatteria on nyt tarttunut tähän toiveeseeni. Ensimmäisenä ehti Turun kaupunginteatteri, joka Sini Pesosen ohjauksessa toi Kissan lavalle nyt lokakuussa. Seuraava versio on TTT:n, (ensi-ilta tammikuussa 2017) Murasen Miikan ohjatessa sen. Hienoa! Ja kiitos!

 

Pollittien perhe on kokoontunut viettämään Big Daddyn 65-vuotispäiviä tämän kartanoon. Syntymäpäivien ohella on hyvä juhlistaa sitä, että Big Daddy sai terveen paperit ja syöpäepäilyt olivatkin väärä hälytys. Vai oliko sittenkään. Paikalla ovat kummatkin pojat vaimoineen. Brick on alkoholisoitunut ex-urheilijatähti, jonka uran vei ensin loukkaantuminen ja sitten viina. Ja jonka mielestä vaimonsa Maggie on nykyään ellottava. Köyhissä oloissa kasvanut Maggie taas ei muuta haluaisikaan kun miehensä rakkautta, kosketusta ja hyväksyntää. Mutta kun heidän välillään on kuilu nimeltään Skipper; Brickin paras ystävä ja kenties hieman muutakin. Ja lapsiakaan ei ole siunaantunut.

Sen sijaan velipoika Gooper taas on menestynyt elämässään; on hyvä ammatti lakimiehenä, hedelmällinen vaimo Mae ja liuta lapsia. Kumpikin pojista (tai ehkä ennemminkin miniöistä) kärkkyy Big Daddyn isoa perintöä. Ongelmana on se, että isä suorastaan inhoaa Gooperia ja tämän meluavia tenavia, ja Brick on aina ollut se lempparipoika. Ja Brickin seksipommivaimo taas miellyttää isäpappaa muuten vaan. Soppaa hämmentää Big Mama, joka tuntuu tekevän kaikkensa miehensä eteen, vaikka tämä tuntuu väheksyvän ja halveksivankin vaimoaan.

Oikeastaan kaikki perheenjäsenet ovat vastenmielisiä tyyppejä. Kehenkään en voi enkä halua samaistua, tai oikein edes ymmärtää heitä. Vaikka kuinka koitan asettaa heidät omaan aikaansa ja peilata sitä aikakautta ja asenteita vasten... Kaikki perheen miehet kohtelevat vaimojaan alentuvasti ja vähätellen, Gooper ehkä vähiten, mutta hän taas on jotenkin nössykkä. Jotenkin näistä tyypeistä tulee mieleen Donald Trump ja hänen asenteensa kaikkia vähemmistöjä kohtaan. Vähän sääliksi käy esimerkiksi Big Mama, kun kuuntelee mitä Big Daddy hänestä puhuu Brickille. Synkeitä perhesalaisuuksia vatvotaan ja ei tässä ole ns onnellista loppua kenelläkään. Nämä ihmiset ovat jotenkin kasvatuksensa, aikakautensa ja tapojensa orjia - ja pelastusta ei näy missään. Kaikki suorastaan vittuilevat toisilleen jatkuvasti. Ensimmäinen näytös keskittyy puimaan Brickin ja Maggien välejä ja toinen sitten Brickin ja Big Daddyn.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kummittelee vielä rotusortoteema, mutta hyvin hienovaraisesti. Musiikissa on kaikuja puuvillapelloilla laulettavista lauluista ja muutamia pieniä viitteitä. Omaa aikaansa sekin heijastaa.

Kaikki näyttelijät ovat oikein hyviä, mutta kyllä Big Daddy (Taneli Mäkelä) ja Big Mama (Eila Halonen) vievät nyt voiton. Kumpikin pistää kaikkensa likoon ja onnistuu tyrmistyttävän hienosti. Big Daddy on rehvakas ja helpottunut terveen diagnoosin saatuaan. Hän todellakin puhuu Brickille (ja vaimolleen) suunsa puhtaaksi.Vimpura miten kamalan kärttyisä, dominoiva ja kaikinpuolin kaamea ukko. Ikuisen elämän, mielellään vauraan sellaisen, tavoittelu on asia, mitä sekä Maggie että Big Daddy pohtivat. Kaikista rikkauksistaan huolimatta kun elämää ei voi ostaa silloin kun se on loppumassa, ei edes Big Daddy. Entäpä sitten kamalan kaakattava tekopirteä Big Mama! Ensin tämä ärsyttää minua, sitten säälittää. Eila Halonen on ihan liekeissä! Kun Big Daddy laukoo tälle "totuuksia", niin naisesta häviää kaikki puhti, kuin tyhjentyvästä ilmapallosta. Jäljelle jää vain kuoret. Surulliset kuoret.

Pyry Nikkilä on ehkä hieman vaisu Brick, mutta kun tämä puhuu isänsä kanssa Skipperistä, niin sitten kyllä löytyy tulta ja tunnetta. Brick taitaa olla niin syvällä kaapissa ettei tunnusta asiaa ja tunteitaan itselleenkään. Viina on ainoa asia mikä miestä enää kiinnostaa. Niina Koponen on enemmän pimatsumainen kuin sensuelli Maggie. Naisparka koittaa kaikin eri tavoin saada miehensä huomiota, turhaan. Stefan Karlsson on todella mainio Gooper, varsinkin lopulta malttinsa menettämässä. Tämän suorittamat äidin manipulointiyrityksetkin karahtavat kiville.

Turun versiossa erikoismaininta ensinnäkin upeasta visuaalisesta ilmeestä! Lavastus on jälleen kerran näyttävä. Jo se pelkkä alku. Mitään ei sanota pitkään aikaan, on vain sinistä ja vihreää, aaltojen ja veden kohinaa, hypnoottista musiikkia. Pollittien koti on pastellisävyinen, 50/60-lukuhenkinen, hieman pröystäilevä ja mahtipontinen. Sopii hyvin puuvillaparonin persoonaan.  Näyttämön keskiössä on Brickin ja Maggien huone, mutta takana näkyy hetkittäin patiotakin. Tykkäsin tosi paljon siis, kiitos Jani Uljas! Valot (Janne Teivainen), äänet (Jani Tengström) ja videosuunnittelu (Mika Hiltunen) komppaavat mainiosti yhteen.

Tätä ei ole helppoa katsoa, mutta samalla ihanan nautinnollista! Voi ainakin tuntea helpotusta miten ahdistavia perhehelvettejä muilla on (ainakin amerikkalaisissa draamoissa). Kaikki ovat katkeria, ja purkavat pahaa oloaan eri tavoilla. Näitä näytelmäkirjallisuuden klassikkoja on upeaa nähdä lavalla aika ajoin, vaikka ne usein ovatkin raskaita katsomiskokemuksia. Mutta klassikko on aina klassikko!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sekaisin Wilistä / Valtimonteatteri 27.10.2016

Oikeasti, jos joku taho Suomessa tekee näytelmää William Shakespearestä, niin siellä olen minä! Ja tällä kertaa olin oikea VIP-kutsuvieras ensi-illassa, ja kylläpä mua hemmoteltiin. Olisi saanut kuohuviiniäkin, mutta autolla kun olin, ja en muutenkaan ole kuohujuoman ystävä, niin tyydyin vissyyn. Mutta ihania suolapaloja ja suklaakonvehteja tunnustan suorastaan ahmineeni. Eli iso kiitos Valtimonteatteri myös tästä!! Ja kuka sanoo ettei teatteribloggaajat saa mitään bonusta tästä hommasta :-)

Näillä tarjoomuksilla ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa mielipiteeseeni illan esityksestä. Koska RAKASTIN sitä!! Sekaisin Wilistä eli Shakespeare for very dummies summaa Shakespearen elämää napakasti, hauskasti ja hetkittäin jopa aivan hysteerisesti. Tämä kaikki ennen väliaikaa, sillä sen jälkeen luodaan katsausta herran näytelmiin.

Koko neljän hengen sakki estradilla pistää itsensä likoon lukuisissa eri rooleissa. Eero Enqvist, Pinja Hahtola, Outi Ikonen ja Mona Kortelampi ovat ihan loistavia, ihan kaikissa tamineissa. Viiksillä tai ilman. Ohjaaja Seppo Honkonen on yhdessä tämän tiimin kanssa keittänyt kokoon maukkaamman sopan kuin Macbethin noidat konsanaan. Se mitä Williamin elämästä ei tiedetä (eli ei paljon mitään) niin se keksitään :-) Monty Pythonin henki leijailee voimakkaana koko produktion yläpuolella, ja sen vaikutteita ei todellakaan piilotella. Hyvä niin.

Meille paljastuu missä William todellisuudessa oli seitsemän vuoden "katoamisensa" aikana => seksiorjana Anne Hathawayn kellarissa. Näemme miten metsäkauris saa erilaisia täytteitä purjosta parsakaaliin. Globe-teatteri Lontoossa on todellinen lavastustaiteen mestarinäyte! Edward de Ver palkkaa Shakespearen kuuluisan näytelmäkirjailijan rooliin, koska ei itse erinäisistä syistä voi julkaista näytelmiään... "ooks sä vähän sellainen sonetti-boy?".

Ja eihän se yhtään sopisi jos nainen avaisi suunsa näyttämöllä! Alluusio (vai oliko se sittenkin jallu fuusio vai falloskuutio?) on eräänlaista kirjallisuusbrassailua... no niinpä! Kaikkihan tietävät että WS jätti toiseksi parhaan sänkynsä vaimolleen testamentissaan. Illan aikana selviää sekin mysteeri mihin se paras sänky sitten meni.

Yksi esityksen helmistä (niistä lukuisista) oli katkelma Jaakko Fredrik Lagervallin Ruunulinna murhenäytelmästä! Tuo jo vuonna 1834 ilmestynyt Karjalaan sijoittuva suomalaismukaelma Macbethistä. Mikä kulttuuriteko! Tekisipä joku ryhmä joskus koko Ruunulinnan näyttämölle! Aivan huikeaa. Ruunulinnasta ja sen Macbeth-yhteyksistä (ja Macbethin kääntämisestä ylipäätään) löytyy loistava blogikirjoitus VARIENG-sivustolla. Kannattaa ehdottomasti lukaista.

  

Meille tarjoillaan Ruunulinnan ja Macbethin lisäksi katkelmia (muodossa tai toisessa) myös näytelmistä Richard III, Hamlet, Kuningas Lear, Antony ja Kleopatra, Romeo ja Julia, Myrsky, Otello... Erityisenä helmenä Learin eri suomennosversiot, ja mukaan on päässyt myös tämä googlen kääntämä "kuningas on kauhea rage" käännös!! Tunnustan että nauroin välillä niin paljon että meinasin tipahtaa tuolilta.

Ihan kaikki ei iske muhun NIIN kamalasti (esimerkiksi Romeo ja Julia kierrättämässä takavuosien Raptorin hittiä Oi Beibi), mutta enimmäkseen viihdyin niin hyvin kun voi missään esityksessä vaan viihtyä.

Suositellaan erityisesti Shakespeare-faneille, uskoisin että pienellä WS-tietämyksellä tästä saa irti niin paljon enemmän. Mutta kuka hyvänsä teatterin tai Monty Pythonin ystävä nauttinee tästä kyllä myös. Esityksiä on 3.12. asti, ja jos suinkin saan mahdutettua allakkaan niin meinaan mennä katsomaan tämän uudelleenkin. Sen verran loistavaa menoa pikkiriikkiseen tilaan oli saatu mahdutettua.

Valtavan iso kiitos koko Valtimonteatteri ja työryhmä tästä pienestä helmestä!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvatkin otin ihan itse.