Toinen minussa / Kansallisteatteri 21.4.2016

Sain vahvan suosituksen Jyrki Karttuselta mennä katsomaan tämä Ann Heberleinin tekstistä (Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva, 2008) dramatisoidun monologin Toinen minussa. Hienoa että saan suosituksia, koska tämäkin olisi muuten saattanut jotenkin mennä ohi. Kiitos siis Jyrki!

Ann Heberlein oli minulle entuudestaan tuntematon ihminen, mutta tämän teoksen nähtyäni halusin tietää enemmän. Käsiohjelmassa on tiivistettynä faktoja, ja netin syövereistä löytyi lisää. Teologian tohtori, mutta sittemmin kirkosta eronnut. Minun ikäiseni kolmen lapsen äiti, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yhteiskunnallinen vaikuttaja ja keskustelija, jollain mittapuulla siis elämässä menestynyt, mutta jolle arki on hetkittäin hyvin vaikeaa. Ristiriitainen persoona siis, ja siten hyvin kiehtova. Tätä hänen elämäänsä pohjautuvaa monologia on esitetty Ruotsissa paljon viime vuosina, ja nyt sitten Suomessakin.

Heberleinin oma rankka elämä tulee hyvin esille. Masennus, syömishäiriöt, ajatukset itsemurhista, riittämättömyys, syrjähypyt, maaniset ja impulsiiviset teot (kuten talon osto). Massiiviset joulujuhlat ystäville. Se mielentila kun ei pelkää mitään, saa aikaan asioita huimaa tahtia, tuntuu että kontrolloi kaikkea. Ja sitten se vastakohta, kun putoaa mustaan kuiluun, mistä ei tunnu olevan mitään poispääsyä. Pesonen heittäytyy rooliin koko minällään, kropallaan, kaikellaan. Vaatteet ja peruukki muovaavat persoonaa. Joulukuusen raato, jouluvalot. 

Esitys on samankaltainen kuin naisen diagnoosikin, eli mania ja masennusjaksot vuorottelevat. Tätä on riipaisevaa katsoa. Julkkis jota halutaan, revitään joka paikkaan. Tuntuu että nainen ei jaksa, Muut kadehtivat, kunnioittavatkin tämän menestystä, ja naisesta tuntuu vain että hän ei jaksa, ei riitä, on epäonnistunut. Suhde jumalaan on koetuksella. Hän valmistautuu jättämään jäähyväisiä; perheelleen, miehelleen, elämälleen. Ja kokee että hänen ja elämän välissä on kalvo.

Intensiivistä ja kaunista teatteria. Rujoudessaan koskettavaa.

Niin siis. Emmi Pesonen esiintyy ja Juhana von Bagh on ohjannut. Kumpikin vastaa myös dramatisoinnista. Ville Virtasen valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin pieneen tilaan eli VR:n itäsiiven yhteen pieneen huoneeseen. Välillä saamme kurkistaa ikkunasta uloskin, Kaisaniemenpuistoon. Ikäänkuin siellä olisi se toinen elämä, se mihin voi kurkottaa sieltä kaivon pohjalta. Ja sitten sälekaihtimet voivat taas räpsähtää kiinni ja jäämme omaan kuiluumme, yksinämme.

Tänä keväänä olen nähnyt tosi monta kiinnostavaa ja intensiivistä monologia. Hyvin henkilökohtaisella tasolla koskettavia. Tämä oli yksi niistä. Kiitos koko työryhmä.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Neena Villberg

Improklubi / Lahden kaupunginteatteri 20.4.2016

Improteatteri ei ole helppo laji, kaikkea muuta. Sen voi tehdä hyvin, tai erinomaisesti. Huonoa en ole vielä nähnytkään. Joka esityksessä toki on hauskempia/paremmin onnistuneita kohtia, ja sitten niitäkin, kun juttua venytetään liikaa, kun se lakkasi olemasta viihdyttävä jo tovi sitten.

Viime viikolla lähdin Lahteen katsomaan miten kaupunginteatterin näyttelijät suoriutuvat hommasta. Improklubi on pyörinyt pienemmällä Eero-näyttämöllä joulukuusta lähtien, ja lavalla on aina muutamia näyttelijöitä isommasta porukasta. Pianistina on Miikka Kallio ja sparraajana on toiminut Tiina Pirhonen.

Mun vierailulla Aleksi Holkko isännöi hommaa eli antoi aiheita, jututti yleisöä ja oli itsekin mukana muutamassa jutussa. Varsinaisesti lavalla nähtiin Teemu Palosaari ja Jari-Pekka Rautiainen sekä Liisa Loponen ja Anna Pitkämäki.

Ensin aloiteltiin pesäpallotarinalla, jossa porukka kertoi tarinaa yksi repliikki per henki. Joo, ihan hyvä lämmittely. Sitten Anna ja Teemu olivat Kekkosen murhasta syytettyinä. Yhtäkkiä ollaankin autiotalossa koko sakin voimin, ja sieltä löytyykin kaikkea mielenkiintoista (kuten me yleisö). Sitten vuorossa "jähmy" eli yksi näyttelijä luo jonkun tilanteen ja muut tulevat vuorollaan jatkamaan siitä. Eli tässä tapauksessa se alkaa siitä, kun Anna P maalaa huussin seinää, ja paikalle tulee JP joka kerjääkin rahaa vanhalta äidiltään, ja siitä tilanne pomppaa pariskuntaan pariterapiassa jne. Aika hienosti tarina etenee, ja lopulta se peruutetaan takaisin alkuun eli huussin maalaamiseen. Näppärää ja hienosti porukka hanskasi tämän.

Sitten vuorossa elokuva; ghanalainen "Katukissa", mitä JP ja Liisa esittävät ja Teemu ja Anna tekstittävät :-) Aika makaabereitakin piirteitä tämä lopuksi saa. Siitä siirrytään sananlaskujen maailmaan. "Vesi vanhin voitehista" tulee yleisöltä ja siitäpä pitäisi kehittää jotain, sisällyttäen mukaan sanat laama, Liipola ja escape room. Ihan kaikkea ei mukaan saada mahtumaan, mutta saadaan hulvattoman käsittämätön juttu erektio-ongelmista kärsivästä miehestä ja hänen saamastaan hedelmöityspakkauksesta. Joka päättyy miehen äidin ja tämän lääkärin duettoon! Ennen väliaikaa saamme vielä pienen kuorolaulunäytteen keväisestä nuotanvedosta.

Tauon jälkeen alkaa sitten erittäin hulvaton osio. Yleisö huutelee "vastakohtaeläimiä" ja Teemulle valikoituu norsu ja Liisalle hiiri. Sitten he joutuvat esittämään ihmisiä, joilla tämä eläinhahmo on ikäänkuin osittain piilossa. Pariskunta on Pikku-Vesijärvellä piknikillä, kun eläinten pakkoliikkeet ja äänet punkevat pintaan. Erityisesti Liisan hiirielehtiminen on upeaa katsottavaa!

Mutta itselle ehkä hauskin juttu oli seuraavaksi. Ensin porukka näytteli kohtauksen (tyttö tuo runoilija-poikaystävänsä näytille vanhemmilleen, jotka ovat oopperassa töissä, ja isä antaa pojalle lahjaksi potan, johon malliksi pissaa). Sitten sama kohtaus vedetään Bollywood-tyylillä. Todellinen hupi alkaa kun se vedetään kaurismäkeläiseen tyyliin (paljon tupakkaa ja hiljaisia hetkiä, tiedättehän). Ja lopuksi vielä Turkka-metodilla. Tässä vaiheessa yleisö ulvoo naurusta, kun sakki koheltaa, mölisee, punnertaa, panee ja lopuksi pottakin saa kyytiä. Huh! Piti silmiä pyyhkiä. Yleisön kirjoittamia reploja vielä mummon hautajaisissa, ja lopuksi laulu koulukiusaamisesta.

Hirveän viihdyttävä ilta kaikin puolin. Kiva nähdä näyttelijöitä irrottelemassa, joskus aika jäykkienkin roolien kahleista vapaana. Kaikki olivat tosi loistavia, kiitos koko tiimille!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 19.4.2016

Kolmatta kertaa katsomassa mainiota Mahdolliset maailmat Kansallisteatterissa. Edelleenkin (näin kolmannella kerralla) se kolahti kovaa. Tällä kertaa teatteriseurana mukana olivat vanhempani, jotka myös tykkäsivät.

Seppo Pääkkönen ei ollutkaan paikalla, mutta onneksi paikkaaja löytyi läheltä eli Antti-veli. Joka periaatteessa luki roolin paperilta, mutta ei siihen paperiin tarvinnut montaa kertaa turvautua. Eli hyvin sujui paikkaus.

Kyllä tästä edelleen sai uutta irti, ja nyt saattoi keskittyä kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin ja nyansseihin. Miettiä miten roolihenkilöt ovat kehittyneet sitten edellisten kertojen (enskari 17.2. ja toinen kerta 16.3.) ja ovathan ne. Ihailla loistavia näyttelijöitä, valoja, lavastuksen yksityiskohtia. Hekotella tutuissa kohdissa ja odottaa että kohta tulee SE kohta ja kohta tuo sanoo NIIN.

Joku (aika moni itse asiassa) joskus ihmettelee miksi mä haluan käydä katsomassa samoja esityksiä uudelleen. Että eikö se kyllästytä. No ei todellakaan. Sehän on ihan parasta, jos on siis hyvä näytelmä, hyvä tekijätiimi, tai siinä on vaan tarkemmin selittämätöntä JOTAIN. Jokainen esitys elää ja kasvaa ja kehittyy ja muokkautuu esityskertojen määrän kasvaessa. Ja sitä kehitysprosessia on upeaa seurata. Suosittelen lämpimästi, mikäli mahdollista ja joku esitys tekee jonkunlaisen vaikutuksen ekalla kerralla.

Mä tykkään käydä ensi-illassa (tai mahdollisimman likellä sitä) ja sitten uudelleen esityskauden keskivaiheilla. Ja mahdollisesti sitten vielä ihan viimeisiä esityksiä katsomassa. Jos siis se on ollut joku vaikutuksen tehnyt juttu. Tylsää on ehtiä jotain katsomaan ihan vikoihin esityksiin, rakastua siihen päättömästi, ja todeta että se oli siinä. Ei enää mahdollisuutta kokea tätä uudelleen. Ja jos esitys jättää epävarman olon, kuten esimerkiksi mulle HKT:n Hamlet taannoin, ja et ollut ihan varma oliko se mestariteos vai mikä. Niin silloin ehdottomasti uusintakierros on paikallaan! Tokalla kerralla mullekin vasta valkeni miten mestarillinen se HKT:n Hamlet olikaan!

Ja sitten takaisin asiaan... Esityksen jälkeen odotimme kadulla hieman huonosti liikkuvan äidin kanssa kun isä oli hakemasta autoa. Esko Salminen käveli ohi, ja saimme kehuttua tuoreeltaan esitystä. Melkein valuin lätäköksi maahan, koska mieshän on vaan niin loistava näyttelijä (kyllä, tunnustan ihan julkisesti fanittavani ja arvostavani miestä stratossfääriin asti).

Esityksiä on vielä 19.5. asti, ja lippuja saa vielä kaikkiin loppuihin näytöksiin. Suosittelen enemmän kuin kovasti, jos tämä herkkupala on vielä näkemättä! Ei sitten meinaan jatku syksyllä.


Valokuvien copyright Stefan Bremer

Hamletinkone / KOM-teatteri 18.4.2016

Välillä aina tulee nähtyä esityksiä jotka jättävät olon ihan pökertyneeksi. Niin että tietää nähneensä jotain uniikkia ja ihmeellistä ja henkeäsalpaavaa. Tekisi mieli hihkua ja tanssia kaduilla ja kapsahtaa kaikkien kaulaan julistamaan että MENKÄÄ KATSOMAAN TÄMÄ! Teatterin magiaa parhaimmillaan. Tämä Hamletinkone oli sellainen esitys.

KOM-teatterin uudessa aulateatterissa (eli käytännössä teatterin aulatilat) eli KOM-Aulassa on nyt huhtikuussa mahdollisuus nähdä mystinen Heiner Müllerin näytelmä Hamletinkone (Die Hamletmaschine). Loput esitykset ovat loppuunmyytyjä, mutta kannattaa soitella peruutuspaikkoja. Se nimittäin kannattaa. Lauri Maijala ohjaa tämän Outi Nyytäjän suomentaman... no, miksikä tätä kutsuisi? Jotain hieman erilaista teatteria mihin on ihminen tottunut. Tästä on hieman ehkä haasteellista kirjoittaakin mitään, juuri siksi. Ja koska esitys oli niin kokonaisvaltainen, ja huikea...

Yksi näyttelijä (Niko Saarela) ja yksi multi-instrumentalisti (Marzi Nyman) ja lukuisa määrä rooleja. Pohjana Shakespearen Hamlet. Sen pääpiirteiden tunteminen auttaa ehkä hieman, mutta kyllä tämä sellaisiin sfääreihin Hamletista etääntyy että. Psykedeeliset kohtaukset saavat välillä miettimään että sujauttiko joku veteeni jotain jossain vaiheessa. Saarela on hypnottinen esiintyjä. Kaikissa näissä Hamletin inkarnaatioissa mitä illan mittaan näemme.

Ja mä vaivun polvilleni Marzi Nymanin eteen. Mies soittaa esityksen aikana yhtä jos toista soitinta, ja välillä kaikkea muutakin mistä ääntä vain lähtee (astiat on aika musikaalisia myös). Lisäksi mies näyttää hävyttömän hyvältä (ja pitkältä!) korkokengissä ja mekoissa. Ja laulaakin vielä. Huh huh! Lisää tämmöistä! Lisäksi biisit olivat huikean upeita (saiskohan niitä mitenkään mistään? Jossei nyt ihan levytystä, niin jossain muodossa?). Vaikka Hamlet ei ole mikään mun suosikki-Shakespeare, niin Marzi on paras Ofelia ikinä!

Tämä on myös interaktiivinen esitys - yksi "onnekas" mies pääsee mukaan miestenvessan orgioihin, ja saa oluttakin, jee! Ja rappusilla meitä katsoo menneisyyden haamut, vai idolit, Laurence Olivierista Kaj Chydeniukseen ja Che Guevaraan. Valta, alistaminen, olemassaolon kriisi... "Minä haluan olla nainen!" huutaa Hamlet. Kuka onkaan oman elämänsä Hamlet?

Aivan mahtavat valot (kiitos Atte Pukero!) ja äänisuunnittelu (kiitos Jani Rapo!). Aulatila sopii hyvin tämänkaltaisen teatterin esittämiseen. Jos kohta ehkä ihan joka (reuna)paikalta näkyvyys ei ole niin hyvä. Ja vessassa pitää käydä naapuriravintolan puolella. Mutta pikkujuttuja.

Tämä oli muuten toinen esitys missä katsojille tarjottiin popkornia tänä keväänä (Play Rape oli se toinen) - "liha löytää lihan".

Ja hei, se ennakkotieto että tätä olisi "mahdoton" esittää (kuten Ylekin uutisoi) ei pidä lainkaan paikkaansa. Esityshän oli mitä mahdollisin. Yksi tämän vuoden parhaita.

Lämmin kiitos koko työryhmä mykistävästä kokemuksesta!


Kuvien copyright Noora Geagea

Desirée / Tampereen työväen teatteri 16.4.2016

Monien mutkien kautta pääsin kuin pääsinkin katsomaan TTT:n Desiréetä uudelleen ja viimeiseen esitykseen vielä. Meinasi jo käydä ohraisesti, mutta onneksi muita menoja perumalla (niitä pystyin perumaan koska olin flunssassa) pääsinkin teatterille. Edellisestä kerrasta 2.9. oli jo aikaa, ja sen verran esityksestä syksyllä tykkäsin, että halusin uusintakierroksen.

Ja hyvä se oli nytkin. Alun tanssiaiskohtaus oli tosi säväyttävä. Alati emäntiään ja isäntiään tarkkaileva palveluskunta kiinnitti enemmän nyt huomiotani. Miten huvittavalta ja pöljältä ylhäisön säätäminen heidän mielestään varmaan vaikuttaa. Miten nuorta Henrik-rukkaa kiusataan säälimättä, niin palveluskunnan (erityisesti palvelijatar-Petran) mutta myös Annenkin taholta. Fredrikin uusi vaimo Anne on kyllä varsinainen kikattava pimatsu (hyvin siis Anna-Elisa Hannula roolin vetää). Mutta miksi Fredrik exälleen käy valittamassa kun uusi teinivaimo ei anna? Huoh.

Emmi Kaislakari on edelleenkin ihana, raikas, iloinen ja leikkisä Petra. Ja Tuukka Huttunen on vaan niin mainio överinä Carl-Magnuksena :-) Jaksoin myös taas ihailla Sari Havaksen (Charlotta) viittaa, kun tämä tulee vierailulle Annen luo. Se vain jatkuu ja jatkuu... Viitta siis. Tarja Lapintielle kiitos näistä upeista puvuista.

Ekan näytöksen päättävä Viikonloppu maalla on riemastuttava ja energinen joukkokohtaus.

Sari Havas vetää kartanossa humaltuvan kreivittären roolin superloistavasti! Muutenkin Carl-Magnus puolisoineen ja heidän mätsäävine violetteine pukuineen kartanossa on varsinainen ilmestys. Desiréen ja Annen lievästi sanottuna viileähkö kohtaaminen kartanolla. Desiréellä on ihana oranssi puku illallisilla. Loistavaa piikittelyä yhden jos toisenkin päivällisvieraan kesken. Ja Tuire Salenius Desiréen äitinä, mä suorastaan palvon tätä naista!

Ehdottomasti kannatti katsoa uudelleen. Send in the Clowns sai taas liikuttumaan. Harmi ettei ns. suuri yleisö tuntunut tätä oikein löytävän. Kai tämä sitten oli niin "vaikea" musikaali? Juicen suomennos tarjosi edelleenkin paljon näppäriä herkkupaloja poimittavaksi tekstistä. Siitä riittäisi pureskeltavaa seuraavaankin kertaan.

Maltan tuskin odottaa ohjaaja Miika Murasen seuraavia tuotantoja TTT:llä (syksyllä sitten seuraava eli Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus).

Hattua nostan myös superkapu-Eeva Kontulle, joka nyt iltapäivällä kapellimestaroi Tampereella tämän ja illaksi suuntasi vielä Helsinkiin Vampyyrien tanssiin!

Kiitos TTT ja koko Desirée-tiimi, upeaa, upeaa työtä!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko?

Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -leffan (ilmestyy 2017) näyttelijävalinnat julkaistiin virallisesti tänään. Tai ainakin iso osa niistä. Satuin olemaan hereillä viime yönä kahden aikaan kun HS:n juttu (hieno verkkototeutus muuten!) jo ilmestyi, joten on ollut jo tovi aikaa tottua. No, miksipä sitten teatteribloggaaja haluaa tästä kirjoittaa? Siksi kun haluan sanoa sanaseni, vaikkei minun sanomiseni ketään varmaan kiinnostakaan.

Näyttelijävalinnat mihin tahansa tunnettuun teokseen herättävät aina runsaasti keskustelua. Varsinkin johonkin suomalaisille niin tärkeään kuin Tuntematon sotilas. Yleensä kukaan ei ole valintoihin tyytyväinen. Jokaisella on varmaan myös oma dream cast, minullakin (ja se ei tosiaan ole sama kuin Aku Louhimiehen).

Muutamat nimet tässä Louhimiehen listalla olivat tiedossani, tai ainakin melko varmojen huhujen siivittäminä. Muutamia olin epäillyt. Muutamat yllätyksiä. Suurin osa varsin tuttuja nimiä. Niin, niminä. Minä olen nimittäin siitä outo/tylsä/erikoinen (valitkaa oma suosikkinne) etten kauheasti katso telkkaria, ja varsinkaan mitään kotimaisia viihdeohjelmia. Enkä ihan kauhean paljon kotimaisia elokuviakaan. Joten siitä syystä osa näyttelijöistä on jäänyt vain nimiksi, joidenka kasvot sentään saatan tunnistaa. Moni näyttelijöistä puhuva tuntuu aina ensimmäisenä muistavan jonkun leffaroolit tai missä (viihde)ohjelmassa ko. henkilö on esiintynyt.

Minä sen sijaan muistan olenko nähnyt jonkun teatterissa. Missä roolissa ja minkälaisen vaikutuksen teki. Eli peilaan kaikkia näyttelijöitä, varsinkin kotimaisia, teatterin kautta. Tietynlaista näköalattomuutta sekin, mutta kun ei aika eikä kiinnostuskaan riitä katsomaan niitä kaikenkarvaisia tv:n viihdeohjelmia. Tosin, tähän voi olla poikkeus. JOS olen nähnyt jonkun näyttelijän tekevän vaikutuksen teatterissa, vaikka usealla hyvällä roolilla, saatan hyvinkin avata telkkarin katsoakseni häntä jossain jutussa sielläkin.

No siis. Tämän Tuntematon sotilas -miehitysjulkisuuden myötä taas kerran suunnilleen kaikki tahot muistavat kertoa onko joku näyttelijä ollut paljon esillä telkkarissa tai leffoissa. Hei haloo! Joku ei ehkä ole siellä ollut, joko omasta valinnastaan tai iästään tai muusta syystä. Suomi on pullollaan loistavia näyttelijöitä, joiden naamat eivät jatkuvasti ole esillä, paitsi teattereissa.

Näistä nyt nimetyistä herroista sitten. Teatterissa olen heistä nähnyt Ahon (Rokka), Holopaisen (Kariluoto), Milonoffin (Honkajoki), Saartamon (Lahtinen) ja Hirviniemen (Hietaniemi). Tosin kaksi viimeksimainittua vain kerran, ja Milonoffia muutaman. Sen sijaan Ahoa ja Holopaista olen nähnyt niin paljon, ja hyvin erilaisissa rooleissa, että voin huoletta kutsua heitä kahta tämän hetken lahjakkaimmiksi näyttelijöiksi (minun top kolmessa kumpikin). Minun mielestäni siis, ja vain ja ainoastaan heidän teatterityönsä perusteella. En tiedä olisinko itse laittanut Ahoa juuri Rokaksi, mutta odotan mielenkiinnolla. Sen sijaan Holopainen Kariluotona tuntuu nappivalinnalta.

Vatasen (Koskela) olen nähnyt missään tasan yhden kerran; Napapiirin sankarit -leffassa kun kaverin kanssa katsoimme läppäriltä joskus muutama vuosi sitten. Kapulaisen (Susi) olen *luultavasti* nähnyt ehkä jossain leffassa. Suomista (Vanhala) olen nähnyt parissa tv-sarjassa, mutta ei kovin selkeää mielikuvaa. En ole koskaan nähnyt Alénia (Rahikainen).

Monta keskeistä roolia on vielä miehittämättä, tai siis, niitä ei ole kerrottu julkisuuteen. Lammio, Lehto, Riitaoja, Määttä... monta puuttuu vielä.

En siis ole ketään näistä nähnyt Putouksessa tai missään muussakaan viihdeohjelmassa, mutta en ole toki voinut välttyä tietynlaiselta leimalta mitä tv:n "hömpissä" esiintyvät näyttelijät saavat. Myönnän että itsekin suhtauduin hyvin epäilevästi Aku Hirviniemeen Kansallisteatterin Nummisuutareissa. Mutta jouduin yllättymään positiivisesti (ja olen toistaiseksi käynyt katsomassa sen jo kolmasti, neljättä suunnitellen. En kyllä tosin Hirviniemen tähden!). Suomessa on paljon näyttelijöitä, joista itsellä ei ole juuri minkään valtakunnan käsitystä, ennen kuin näen heidät itse teossa eli teatterissa. Vasta sen jälkeen voin muodostaa mielipiteeni; siihen asti mennään mm. kaverien, median ja somen asettamilla mielikuvilla.

On varmaan leffaporukalle houkuttavaa pestata tuttujaan, joiden kanssa tietää millaista on tehdä töitä yhdessä. Tai ennestään julkkiksia ja "teeveestä tuttuja", joiden voi olettaa vetävän hyvin porukkaa katsomaan. Mutta ainakin Tuntemattoman sotilaan tapauksessa väki varmaan tulisi sitä katsomaan vähemmänkin tunnetuilla näyttelijöillä, veikkaan ma. Joskus olisi toki hienoa jos joku rohkenisi palkata (vaikka nyt sitten Tuntemattomaan) tukun oikeasti tuntemattomia, nuoria tyyppejä. Vaikka teatterikorkeakoululaisia, tai juuri sieltä valmistuneita. Joiden kasvot eivät ole vielä kaikille tutut, ja kuluneetkin.

Tässäkin maassa moni näyttelijä tekee kaikenlaista. On mukana telkassa, leffassa, mainoksissa, teatterisa, radiossa, dubbaamassa. Parhaassa tapauksessa. Halutessaan. Pitää suoda toisille vapaus tehdä pelkkää teatteria, ja toisille pelkkiä leffarooleja. Mikäli siihen on mahdollisuus.

Minulle teatteri on näyttelemisen kuningaslaji. Siellä ei voi tehdä kymmentä ottoa, jos joku menee pieleen. Siellä ei ole stunt-ihmisiä. Siellä jokainen esitys on erilainen, ja juuri se on yksi teatterin taikaelementeistä. Siellä katsoja muodostaa tärkeän osan esitystä. Teatteri on kaiken perusta näyttelijäntyölle, tai minun silmissäni ainakin pitäisi olla.

Mutta pliis pliis, älkää leffatekijät/kriitikot/katsojat aliarvioiko jonkun ihmisen näyttelijätalenttia, vain siksi että hän ei ole esiintynyt elokuvissa!

Suosittelenkin monelle katsojalle, ja varsinkin casting-ihmisille, retkeä (maakunta)teattereihin. Sieltä saattaa löytää todellisia helmiä!

Hihityttää muuten Hesarin tammikuinen juttu Johannes Holopaisesta "kolmen sotilasroolin miehenä" (nämä olivat Sotilaspoika-monologissa, Vallakumous-näytelmässä, ja tv-dokkarissa Jääkärit). Jospa sittenkin neljän?

Kokonaan toinen kysymys on tarvitaanko tästä vielä kolmatta leffaversiota. Vai tarvitseeko jokainen sukupolvi oman Tuntemattomansa.

Mitä sinä olet mieltä? Ketä sinä olisit valinnut näyttelemään Louhimiehen Tuntemattomassa?



Leffajulisteet netistä

Teemestarin kirja / Kulttuuriosuuskunta Kaje 14.4.2016

Mestarillisen Emmi Itärannan menestyskirjaan perustuva Teemestarin Kirja sai maailman kantaesityksensä Tampereella 6.2. Valitettavasti olin liian kuumeinen  mennäkseni enskariin, ja kun esityksiä oli harvakseltaan ja oma kalenteri niin täynnä, niin oma reissuni toteutui vasta n. 2 kk myöhemmin.

Mutta hyvää kannattaa odottaa. Kulttuuriosuuskunta Kaje on tehnyt todellakin pienimuotoisen kulttuuriteon tuodessaan tämän lavalle. Jerry Mikkelinen ohjaa ja Sanna Majanlahti on sovittanut Itärannan kirjan taitavasti. Esitykset ovat Teatteri Siperian tiloissa, ja toukokuulle niitä on saatu 3 lisää. Suosittelen erittäin lämpimästi!

Tämä on oikeasti loistava esitys. Seesteinen, oivaltava, kaunis ja ajatuksia herättävä. Tarina valinnoista, välittämisestä, millaista on elämä maailmassa, missä puhdas makea vesi on kortilla. Mitä vedensäännöstely tekee ihmisille ja heidän suhteilleen. Mitä maapallollemme tapahtuu. Tässä maailmassa teemestari Mikoa (Reidar Palmgren) ylläpitää tärkeää teeseremoniaa ja on välittänyt oppinsa tyttärelleen Norialle (Sanna Majanlahti).

Perinteet ovat tärkeitä muuttuvassa maailmassa, mutta nainen teemestarina rikkoo näitä traditioita rankasti. Se ei tietenkään miellytä viranomaisia. Viranomaisia, jotka kyttäävät mahdollisia vesirikollisia. Viranomaisia, joista väistyvä komentaja majuri Bolin on myötämielinen ja suhtautuu teemestariin ja tämän tyttäreen ystävinä. Sen sijaan uusi komentaja Taro (Marko Keskitalo) on epäilevä ja tyly. Varmasti näillä teenjuojilla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Niinkuin ei olekaan. Norian äiti (Emilia Pokkinen) lähtee töiden perään toisaalle.

Norian paras ystävä on muoviseppä Sanja (Emilia Pokkinen), joka on kovin kiinnostunut entismaailman tekniikasta ja osaa korjata sen aikaisia kapistuksia. Noria auttaa ystävänsä perhettä vesipulassa, ja valitettavasti vihkii tämän salaisen lähteen salaisuuteen. Naiset löytävät vanhan retkikunnan jättämän lokikirjan hopeanvärisistä kiekoista, ja siitä alkaa kiehtova mysteerin selvittely. Mitä retkikunnalle tapahtui, ja onko lokikirjan tarina avain maailman tuhoutumiseen?

Lavastus on askeettista, mutta sopivan muinaiskansallista, lautaseinää ja poronsarvia. Näppärät kääntyvät lavastuselementit muuntuvat äkkiä muovisepän pajaksi, tai salaiseksi lähteeksi tunturin sisällä. Tomi Pellin musiikki ja muu äänimaisema on seesteinen ja kaunis. Pidin myös sopivasti orientaalihenkisestä Maiju Veijalaisen pukusuunnittelusta. Koko näyttelijäkunta tekee tavattoman hienoa työtä. Bravo koko porukka!

Oli muuten viittomakielinen esitys. Välillä katseeni harhautui kahteen tulkkiin, ja jäi ihailemaan heidän kauniita kädenliikkeitään. Jotenkin se sopi teeseremonioiden viipyilevään tunnelmaan.


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin on.

Kiitos.


Valokuvien copyright Niko Tiainen