Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 16.3.2016

Eihän mua tartte kauhean kauaa houkutella katsomaan jotain hyvää esitystä uudelleen. Joten kun oli Twitterissä jotain puhetta teatterista, niin hetihän mä olin suosittelemassa tätä ja tarjoutumassa vielä seuraksikin. Kun vielä molemmille sopiva päivä löytyi kalentereista äärettömän kivuttomasti, niin tuli taas suunnattua Kansallisteatteriin katsomaan Mahdollisia maailmoita.

Ja hieno se oli taas tälläkin kertaa. Nyt kun oli kerran jo nähnyt, niin katseli hieman eri silmillä ja eri asioihin huomiota kiinnittäen. Niinkuin nyt vaikka että... pitääkö näytelmäkirjailija Antti harmaata villatakkia lapsuuden idolinsa villatakkimies-Lassen takia? Ja niitä visuaalisia efektejä jäi edelleen katsomaan monttu auki. Maasta nousevia metronpenkkejä, jotka lipuvat kaukaisuuteen. Ja paljon muuta.

Henkeäsalpaavan hieno näytelmä tämä edelleenkin on, vaikka bloggaajakollega Simo vei osan teatterin magiasta mennessään "paljastaessaan" jo aiemmin totuuden Antin viuhahtelukohtauksesta. Tarkemmin nyt tutkittuani tulin samaan lopputulokseen kuin Simokin; ei se viuhahtele kun videofeedillä. Pöh. Suuret suunnitelmamme toisen bloggaajakollegan eli Tallen kanssa kariutuivat siis jo kalkkiviivoille. Kerkesimme jo suunnittelemaan rantatuolien, kahvitermarien ja pienten Suomen lippujen rahtaamista joku ilta Kansallisteatterin nurkille siinä vartin yli ysi illalla. Ja sitten vaan olisimme katselleet kuinka Eero Aho kirmaa...

No, tätä ei päästäkään nyt sitten toteuttamaan, mutta onneksi päästään katsomaan hienoa teatteria talon seinien sisäpuolille. Huhtikuussa sitten seuraavan kerran.

Ennenkaikkea tässä esityksessä on loistava ensemble, vaikka muutamat nousevat oman huikean karismansa takia etualalle joukosta. Ja äänisuunnittelu. Ja taisin mainita jo upean lavastuksen.

Bonuksena musiikkimiehen kanssa teatterissa olemisesta on se, että loistava harpisti Lily-Marlene Puusepp tuli juttelemaan Atson kanssa esityksen päätteeksi, ja pääsin itsekin kiittämään upeasta soitosta. Se on kuin enkelten musiikkia vyöryessään alas aitiosta katsojien korviin. Harpun soitto siis. Toinen bonus oli päästä kuulemaan hauskoja ja kiinnostavia anekdootteja Atson 15 vuotta Kansiksessa kapellimestarina -jaksolta. Kiitos hurjasti Atsolle seurasta ja loistavasta illallisesta ennen teatteria!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Kuvan copyright Stefan Bremer

Mikä **t*n Pikku Prinssi? / Tanssiteatteri MD 16.3.2016

Siitä on vierähtänyt vuosia, itse asiassa jopa vuosikymmeniä, kun olen Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi -kirjan lukenut. Joten muistikuvat ovat vähimmäänkin hämärät.

Tanssiteatteri MD:n Mikä **t*n Pikku Prinssi? sai ensi-iltansa jo marraskuun puolella viime vuonna, mutta nyt sain sen sopimaan allakkaan parhaiten. Mua kiehtoi ajatus miten saadaan nykytanssi nivottua yhteen livepiirtämisen kanssa, ja miten se tarina tuodaan lavalle ja nykyaikaan. Janne Mäkelä vastasi käsikirjoituksesta ja tämän teoksen myötä 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Elina Jakowleva ohjauksesta ja koreografiasta. Hienoa työtä!

Lavan vasemmassa reunassa oli pizzalaatikoiden kuormittava piirtäjän pöytä, josta heijastettiin lavan takaosan screenille kuvia. Osaan piirroksista oli olemassa jo taustat, joihin taitava Petri Seppä kuvitti päälle. Yhtenä piirrostekniikkanaan Seppä käyttää perinteistä kiinalaista mustetta yhdistettynä neulanterävään terässiveltimeen (näin sanoo MD:n sivut). Se oli aika vinkeän näköistä ja jälki sellaista skarpimpaa kuin ehkä tavallisilla tusseilla tai muilla. Kulmikasta jotenkin. Välillä piirrokset oli ihan psykedeelisiä, kuin jostain painajaisista. Ja ehkä ne oliatkin. Mikä on todellisuutta, mikä mielikuvitusta, tai lääkehuurujen aiheuttamaa harhaa?

Tanssista vastaa Ville Oinonen, joka veteli monenlaisia kuvioita. Isoja laatikoita oikeassa reunassa hyödynnettiin eri tavoilla. Ja se haravatanssi, ooh! Löysät collegehousut ja huppari, nykyteinimuotia.

Esitys kesti reilut 45 minuuttia ja Oinonen tanssi enemmän ja vähemmän koko ajan. Välillä on toki seesteisempiä hetkiä, mutta silti. Aika rankkaa. Aivan upeita hyppyjä. Ja se Foxyn ja Villen twistauskilpailu, kun Oinonen vetää molempien roolit, huh! Olen vaikuttunut. Ja on tässä muutakin esiintymistä kuin vain tanssia. Ilmeikkäät kasvot ja kroppa.

Tämä nykyajan Pikku Prinssi Ville, 17 v, käy koulua, koittaa räpeltää kesätöissä, käy terapiassa, popsii lääkkeitä, käy paljon keskusteluja alkoholisoituneen äitinsä ja uraputkessa maailmalla liihottavan isänsä kanssa. Lääkkeiden sivuvaikutukset, no, on niitä. Villellä on selkeesti vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, koulun avajaisissakin häiriköi. Ja kesäntyöntekijänä ei mikään työn sankari. Mutta onneksi bileistä löytyy aktivisti-Foxy, josta tulee vähän niinkuin henkiystävä Villelle. Foxy tekstaa Villelle lopuksi: "muista kuunnella sydämesi ääntä".

Upeasti se tanssillinen tarina ja piirrokset täydentävät toisiaan. Välillä Ville on mukana piirroksessa (Pacman-käsi) ja välillä piirtoheittimelle tulee muutakin kuin piirroksia (lääkkeet jotka liikkuvat). Mahtavasti toteutettu. Ja se punainen ruusu, se on mukana piirroksissa vahvasti.

Tässä on myös siellä piirrosten lomassa videoita (esim. Villen ja haavekuvan (Janita Rantanen) tanssia), Petri Sepän käsialaa nekin. Ja entäs musiikki sitten! Niko Huttunen on suunnitellut äänet ja musiikin, ja siellä on kaikenlaista Schindlerin listan leffamusasta Rancidin Maxwell Murderiin (se haravakohtaus). Toimii!

Pikku Prinssissä yhdistyy niin monta hienoa elementtiä, toisiaan tukien. Monimuotoinen tanssi saa ihan uusia ulottuvuuksia livepiirtämisen kanssa. Uskoisin että puhuttelee monenikäisiä katsojia. Suosittelen lämpimästi.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suorittajat / Teatteri Siperia 12.3.2016

Halusin käydä katsomassa Teatteri Siperian mainion Suorittajat uudelleen... koska ensi-illasta on aikaa ikuisuus ja siinä oli paljon hyviä ja oivaltavia juttuja, jotka halusin nähdä uudelleen... Ja koska Miika Muranen ja Marika Heiskanen on vaan niin hyviä!

Life coach ja downsittaaminen. Mainio Kylli-täti ilahduttaa nytkin. Vanhainkodin hoitaja, joka on kiltti ja tekee kaiken pilkun mukaan, kunnes kerran repäisee. Kaksi äitiä keskustelee lapsistaan ja äitiydestä. Toinen on se luomusuperäiti joka ei rokota lapsiaan, ja käyttää kestovaippoja. Toinen ei ole. Maalaiskaupungin näyttelijä Jelina joka ensin virkkailee teatterin takahuoneessa, ja menee sitten Some Karukosken leffan koekuvaukseen :-)

Ja sitten on Niina ja sen mies jotka suunnittelevat häitään. Kaikki tehdään itse. Mutta auta armias; vakosuklaakakkuun kaikki kaatuu! Pulloja keräävä reppana joka rakensi vaimolleen talon ja kesämökin, mutta ei sekään riittänyt. Ja kuinka suorittaja osallistuu rentoutustunnille, mutta eihän siitä mitään tule. Ja se kaikista hellyyttävin eli pikku-Jere joka haluaisi tehdä kaikkea muuta kuin mihin isä pakottaa. Ei ainakaan pelata lätkää ja opiskella musateoriaa.

Tää kaksikko on oikeasti supertaitavia näyttelijöitä. Kumpikin teke tässä paljon vastakkaisen sukupuolen rooleja, ja tarttee sanoa että täydestä menee. Marika on mainio kaljoittelevana vakosuklaakakkumiehenä, ja Miikan lukuisat naisroolit on huikan hienoja.

Lopuksi saadaan taas Fazerin Parhaita (koska on viimeinen esitys niin jopa kaksi!) ja katsella videolta mummojen elämänviisauksia. Marika ja Miika istuvat kiikkustuoleissa ja katsojat saavat mummola-terapiaa.

Kyllä tämä edelleen viihdytti ja herätti ajatuksia. Mutta teen edelleenkin listoja ja värikoodaan kalenterini. Ja kai mä suoritan asioita, vaikka koitan puoliaktiivisesti päästä siitä eroon. Mutta minkäs tiikeri raidoilleen mahtaa...

Kiitos siis Teatteri Siperia näistä lisäesityksistä, niin sain minäkin toisen katselukerran mahdutettua täyteen kalenteriini.


Kuvien copyright Venla Moisala

Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri 12.3.2016

Kolmatta kertaa katsomassa tällä kokoonpanolla. Tai ei sittenkään, koska oli taas vähän sellainen sekamiehitys. Mutta noin niinkuin periaatteessa. Ensi-iltaviikosta on aikaa jo 5 viikkoa, ja olikin mielenkiintoista nähdä miten silloin pari kertaa nähty porukka on asettunut rooleihinsa. Seuraksi sain Eijan ja äitinsä, joista jälkimmäinen oli ekaa kertaa (mutta ilmeisesti ei suinkaan viimeistä!).

Paikat oli tällä kertaa erinomaiset, eli rivin 6 keskellä. Siitä näki kokonaisuutta hyvin, mutta myös kasvojen ilmeitä. Eli sanoisin nyt neljän kerran jälkeen että rivit 5-9 on varmaan parhaat paikat katsomisen kannalta.

No niin! Ensinnäkin tarttee todeta että Mikko Vihma on nyt saanut Kreivi von Krolockiin rentoutta ja huumoria, mikä ensi-illassa ja saman viikon lauantainakin ehkä aavistuksen vielä puuttui. Hienoa! Siis hyvähän mies oli jo silloin, mutta nyt vallan erinomainen. Lauluääni on mykistävä ja kyllä se nuotti venyyyyyyyyyyy. Olipas vallan mykistävä ja veret seisauttava kreivi. Sukat pyörivät jaloissa vielä kotimatkallakin. On kokoa, on näköä ja on ääntä. Ja karismaa. Mitä muuta kreiviltä voisi enää toivoa?

Ja nyt jotenkin pisti erityisesti silmään se Kreivin välinpitämättömyys kun tämä on puraissut Sarahia. Miten tämä viskaa tämän lattialle kuin käytetyn nenäliinan. Ja miten Sarah on epäuskoinen ja tyrmistynyt. Kreivi on saanut haluamansa, ja nainen joutaa mennä. Ne kummankin ilmeet ja eleet... Kreivin asenne kyllä riipaisee.

Raili Raitala on aina yhtä ihastuttava ja hehkuva ja kaunis ja laulaa kuin enkeli. Mikään ei ole siis muuttunut. Samoin Petrus Kähkönen vakuuttaa kerta toisensa jälkeen (nyt oli siis jo neljäs kerta kun näin hänet Alfredina). Toisesta porukasta oli "lainattu" Sanna Majuri Magdaksi, ja ihan hyvin tämä veti. Mutta missä oli Laura Alajääski, jota kaipasin, koska viisi viikkoa on pitkä aika ilman?

Löysin tämmöisen uhrin Peacockista! Nam nam.

Mikä parasta, meitä hemmoteltiin uudella Herbertillä! Normaalistihan joka esityksessä tässä esiintyy Samuel Harjanne, mutta nyt hänen poissaolleessaan yksi "rivivampyyreistä" eli Peter Pihlström. Mainiota että tässäkin roolissa näkee vaihtelua, jos kohta Harjanne on mies paikallaan Herbertin kimaltavissa pöksyissä. Pihlström tekee hyvin erilaisen Herbertin. No, vaatteet on samat. Mutta tämä Herbert oli meganaisellinen. Upeat pitkät ripset ja niitä kyllä osataan räpsyttää. Tykkäsin, tosi paljon.

Ja taas oli uusia kirjoja Kreivin hyllyssä. Nimike oli joku sen tapainen "miten poika kääntää selän kun tyttö on kylvyssä" henkinen. Ja Ambronsius (Antti Timonen) lohkaisee Alfredille "sinähän kopittelet kuin Königsbergin kädettömien koripallojoukkue" :-) Kuullaan myös uusi versio yllyttämis/pyllyttämisjutustakin. Meinaan heppu ja peppukin rimmaa :-) Ja Ambronsius toteaa Herbertille: "Pane nahkavaarna takasin housuun ja mene ottamaan aurinkoa". Nää on kyllä hyviä nää vaihtuvat heitot :-)

Alfredillakin oli uusi juttu, miten hän "naamioi" itsensä ennen tanssiaisia (kun Koukol tulee sytyttämään lyhtyjä ja Ambronsius on soittavinaan urkuja). Nimittäin tämmöinen klassinen itsensä halaaminen niin että selkäpuolelta katsoja näkee vaan toisen kädet...

Ensemblestä bongailin taas tuttuja vampyyrejä. Mun suosikki on kyllä varmaan Tuukka Raitalan pörrötukkanen heppu. Ja Jonas Saaren look oli myös hurmaava. Ja se Elvis/Wolverine klooni on hyvä kanssa. Nyt muuten bongasin ekaa kertaa Gustav-nimellä kulkevan valkosipulinnuolijan :-)

Lopuksi muuten nähtiin paidaton Herbert (ooh!!) ja oli ihana katsella myös Kreivin ja poikansa keskinäistä hellyyttä siinä lopussa.

Oli se taas upea elämys. Taas sai uusia juttuja irti. Kiitos koko mahtava porukka!!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Kuvia otti Eija ja Eijan äiti, ja minä!

Pelko jäytää sielua / Lahden kaupunginteatteri 11.3.2016

Enpä tiennyt näytelmän juonesta juuri mitään kun menin katsomaan. Sen verran toki että päähenkilönä on vanhempi nainen ja nuorehko maahanmuuttajamies, ja heidän rakkaustarinansa. Mulle riitti että siinä esiintyi Jari-Pekka Rautiainen.

Tämä Rainer Werner Fassbinderin Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf) olikin kaikin tavoin koskettava ja hieno näytelmä. Emmi (Anna Pitkämäki) on leskirouva, hieman jo vanhemmanpuoleinen, joka siivoaa työkseen ja arjessa on harmaa hiirulainen. Kumara ja vaisu hahmo. Marokosta muuttanut Salem eli Ali (Aleksi Holkko) sitten taas häärii autokorjaushommissa, ja vapaa-ajalla notkuu kavereiden kanssa baarissa pelaten ja kaljaa ryystäen. Sateen sattuessa Emmi hakee suojaa samaisesta baarista ja nämä kaksi kohtaavat. Pikaromanssi ja avioliitto ei kauhean kauaa pysy salassa, ja siitä alkaakin sitten yhteiskunnan paineet ja ihmisten negatiiviset asenteet vaikuttamaan.

Tämä sijoittuu Muncheniin, muutama vuosi olympialaisten (ja panttivanki/verilöylykriisin) jälkeen eli tummahipiäinen marokkolainen ei ole kovin suuressa huudossa. Miten ihmisten asenteet muuttuvat aiemmin mukavana (ja varmaan hyvin harmittomana) pidettyyn Emmiin, kun tämä ottaakin mutiaisen kattonsa alle. Jotain niin kovin tuttua ja ajankohtaista tässä on. Avoimen rasistinen yhteiskunta ei vaan hyväksy Alia; pitää tätä epäsiistinä (vaikka toinen käy alvariinsa suihkussa) ja vaikka ties minä. Emmin työtovereiden asenne: ulkomaalaisten miesten kanssa notkuvat naiset ovat huoria.

Yksi tämän esityksen vahvuuksia oli henkeäsalpaavan hieno näyttämö! Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Minna Välimäki, valo- ja kuvasuunnittelusta Kari Laukkanen ja äänisuunnittelusta Tatu Virtamo. Lavalla oli isoja nuhruisesta pleksistä tehtyjä väliseiniä ja kuutioita, joihin sai heijastettua niin sadetta kun liikenteen valojakin. Valoilla pelattiin tosi upeasti; välillä valaisten takaapäin katsomoon, siten että ihmiset näkyivät vain silhuetteina pleksin läpi. Oli portaita missä kuljettiin molemmissa reunoissa. Ja ne vaatteet, niin ehtaa 70-lukua kun voi. Siis ihan huikea visuaalinen elämys! Kymmenen pistettä tälle kolmikolle. Sekä toki myös ohjauksesta Saana Lavasteelle. Vaikka tässä oli aika paljonkin porukkaa ja henkilöitä, niin kaikilla oli paikkansa ja rytminsä.

Tämä on jotenkin riipaiseva tarina. Kuinka yksinäisiä Emmi ja Ali ovat, ja miten Emmi ihan puhkeaa kukkaan kun he löytävät toisensa. Enää ei tarvitse olla yksin. Emmin ryhti suoristuu ja vaatteetkin muuttuvat kauniiksi ja paremmin istuviksi aiempien värittömien kolttujen sijaan. Mutta auvolla on kääntöpuolensa; Ali alkaa tuntea olevansa jonkunlainen näyttelyesine, ja pakenee uutta suhdettaan ja kotiaan vanhoihin kuvioihin. Odotin kokoajan ankeaa ja surullista loppua.

Vaikka tämä on vakavaa draamaa niin paljon hauskoja kohtauksiakin mahtuu mukaan. Kuten vaikkapa Alin ja Emmin hienostoravintolakäynti :-) Ja diskokohtaus. Ja kun naapurin rouvat pohtivat mitä ulkomaalainen mies tekee Emmin asunnossa illalla: "ehkä se haluaa ostaa maton". Mutta hauskoissakin kohtauksissa on hieman suruisa pohjavire, miksi ne naurattavat? Kun toinen ei osaa käyttäytyä fiksusti ravintolassa, koska ei ole semmoisessa ennen käynyt. Itselle jää vähän syyllinen olo ja paha mieli, että tulikin naurettua.

Tykkäsin kaikista näyttelijöistä kovasti. Miten hienosti Anna Pitkämäki puhkeaa kukkaan Emmin romanssin myötä! Ja miten hyvin salskea Aleksi Holkko puhuu murtaen suomea ja tuo sen Alin turhautumisen ja ristiriidan esille. Kun vihdoinkin hän on löytänyt jonkun, vaikka liitto olisikin kuinka epäsovinnainen. Mutta sitten ne yhteiskunnan paineet... Tosin Holkko ei ole kauheasti marokkolaisen näköinen. Moni näistä tyypeistä on kyllä tosi kärjistettyjä, esimerkiksi Emmin kamalat uteliaat naapurin rouvat samanlaisissa vaatteissaan (mainiot Liisa Loponen ja Sirja Sauros) ja Emmin työkaverit. Ja entäs se kauhea kauppias (Mikko Pörhölä) sitten! Ja Emmin kamalat lapset (varsinkin Pörhölän esittämä hirviömäinen vävy).

Kaikki muut paitsi "pääpari" vetivät lukuisia rooleja. Mutta toki mun suosikki oli Jari-Pekka Rautiainen. Tämä oli kiivas ja möllöströmmi Emmin poika Bruno sekä tyylikäs herra Gruber, vuokraisännän edustaja. Joka taisi olla ainoa suvaitsevainen ihminen koko sakista. Sekä kolmantena roolina oli Alin ulkomaalainen työ/baarikaveri. Kaikissa JP erinomaisen loistava, tietenkin.

Visuaalisesti todella hieno ja kaikinpuolin sellainen pienimuotoinen näytelmä, mutta suurella sydämellä. Pidin kovasti!



Kuvien copyright Tarmo Valmela
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Punainen viiva / Red Nose Company, Riihimäen teatteri 10.3.2016

Olen aina jotenkin ajatellut että Ilmari Kiannon klassikko Punainen viiva olisi jotenkin kuiva ja pitkäveteinen ja tylsä... Mitä vielä! Ainakin Red Nose Companyn klovnien Miken ja Zinin käsittelyssä se oli hurjan hauska, viihdyttävä ja suorastaan ratkiriemukas! Tai sitten se oli vaan tämä esitys mikä oli kaikkea tuota. Mutta vakavasti saatan harkita alkuteoksenkin lukemista.

Punainen viiva sai ensi-iltansa tammikuun lopulla ja on sittemmin kiertänyt pienimuotoisesti Suomea. Osuin katsomaan Riihimäen teatterille viimeiseen esitykseen siellä. Tai alunperin piti mennä katsomaan seuraavalla viikolla Helsinkiin, mutta tämä osui näppärästi yhteen Riihimäen teatterin keskustelutilaisuuden kanssa, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Kun on tarpeeksi lahjakkaat tyypit lavalla, niin lavasteiksi ei tarvita muuta kun punainen verho (minkä takana on hyvä säilyttää kaikkea rekvisiittaa ja käyttää verhoja muutenkin osana esitystä). Nämä superlahjakkuudet tuovat sellaista henkeä ja menoa lavalle että katsomossa hykerrellään ja hohotetaan ihan antaumuksella. Mike (Tuukka Vasama) loihtii välillä haitaristaan sulosävelmiä siinä missä Zin (Timo Ruuskanen) vetelee kitaralla kuvioita. Biisivalikoimaa löytyy, ja aika hyvin niin Iggy Pop, Nirvana, Manic Street Preachers, Alanis Morrisette, Sheryl Crow ja Lou Reed istuvat Ilmari Kiannon maisemiin, tuonne Kainuun nälkämaille.

      

Seuraamme Topin ja Riikan ankeaa elämää lapsikatraansa kanssa Korpiloukon mökissä 1900-luvun alussa, kun Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja kansalaisia agiteerataan vetämään äänestyslappuun punainen viiva. Romppasetkin hiihtelevät kirkolle kokouksiin ja kuuntelemaan poliittisia puheita. Elo on surkeaa ja kurjaa, mutta parempia oloja luvataan kaikille, jos vain äänestää oikein.

Tässä ollaan ihan suomalaisuuden ytimessä, kuten herrat Mike ja Zin toteavat! Yleisölle kerrotaan taustoja Ilmari Kiannosta. Sellainen leppoisa jutustelutyyli ja yleisön mukaan ottaminen säilyi koko illan ajan. Ja yleisö sai toimia saunakohtauksessa sihisevänä kiukaana! Oli kotoisa olo, kuin oltaisiin oltu kaikki yhtä suurta perhettä. Yleisö saa myös lopussa äänestää ketkä perheen lapsista kuolevat, mikäs sen hauskempaa ja yhteisöllisempää :-)

Talle ja minä sekä pahvi-Zin väliajalla

Mike ja Zin sanailevat Topina ja Riikana kuin vanha pariskunta, heh, yllättäen. Opin paljon uutta Ilmari Kiannostakin, esimerkiksi  miten hyvin hän ymmärsi nimien merkityksen! Aatelkaa nyt, miten upeita lastennimiäänkin: Otso Tähtivalo ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi!

Välillä ollaan torakoita, sitten taas seurataan Topin ja Riikan puuhia. Esityksen punainen lanka (hah hah) ei huku kuiteskaan, siis se että romaanin juoni etenee kaikista sivupoluistaan huolimatta, liki lineaarisesti. Mä olen ihan haltioissani musiikista, ja miten nää miehet laulavat loistavasti yhteen ja soittavat niin hienosti! Kyllä haitari ja kitara on oikein toimiva yhdistelmä. Ja hienoa kun Zinillä on luusliden lisäksi luu-pperi :-)

Punainen viiva kannattaa nähdä ihan jo vaikka pelkästään Eeppisen Kursailukohtauksen takia!! Mike on ihan mestarikursailija. "Älä kehtaa" on tyypillistä kainuulaista hellyyttä. Ja Zin luki kaksi kertaa Kalevalan läpi Kuppari-Kaisan tulkintaa varten! Toineen eeppinen kohtaus on suomalaisen tapakulttuurin kiteytymä, mistä maahanmuuttajienkin kannattaisi ottaa oppia: kun kaksi naista kohtaavat! Ja tarttee sanoa että parempaa Suomi-neidon imitaatiota en ole kuunaan nähnyt kuin Zinin tulkinta aiheesta (tämä osaa myös synnyttää). Ja turha sanoa että vihapuhe olisi joku uusi keksintö; sehän on suorastaan suomalaista kansanperinnettä.

Ja hei, se miten "hiljattain tähtipölyksi muuttunut David Bowie" saadaan ujutettua mukaan esitykseen - siitä bonuspisteet.

 Ja hei, mä pääsin Miken ja Zinen kainaloonkin!!

Jos vanhasta ummehtuneesta kirjasta voi puhaltaa pölyt tätä paremmin pois, niin haluaisinpa sen totisesti nähdä. Mulle tämä oli ainakin ihan täydellinen esitys, mitä voin suositella kaikille. Ja lopuksi olisi saanut ostaa vielä Kiannon teoksia ja tulitikkujakin - Mike ja Zin möivät niitä aulassa.

Ohjauksesta vastasi taiturimainen Otso Kautto ja tekstin oli koko työryhmä kursinut kokoon.

Kai tälle esitykselle tarttee antaa luomumango tai hunajameloni, koska ne tulikin jo illan aikana mainittua!

Menkää katsomaan, esitykset jatkuvat vielä ensi vuonnakin. Suorastaan pakotan teidät kaikki katsomaan tämän helmen!

Vieläkin ihan fiiliksissä.

Lisään tähän vielä pienen videopätkälinkin, kun Mike ja Zini olivat vierailemassa Ylen aamutv:ssä 20.1.2016. Siitä saa pienen käsityksen!


Valokuvien copyright Tero Ahonen, paitsi Talle otti kuvan minusta herrojen kanssa, ja itse otin kuvan meistä pahvi-Zinin kanssa.
Näin esityksen ilmaiseksi - Kiitos Riihimäen teatteri

Tampereen Komediateatterin 25-vuotissyksy naurattaa

Siitä on tosiaan jo 25 vuotta kun Esko Raipia ja Tapio Parkkinen päättivät "laitoskierteensä" ja perustivat Tampereelle uuden teatterin. Hyvin teatterilla kyllä pyyhkii; katsojaennätyksiä tehtaillaan ja lavalla nähdään paljon kaikkea muutakin kun perinteistä puhedraamaa. VOS-teatteriksikin päästiin 2010.

Juhlavuonna on luvassa monenlaista ohjelmaa. Paljon standup-komediaa, esityksiä lapsille ja lapsenmielisille, sekä kaikille jotka kaipaavat hieman iloa elämäänsä. Teatterinjohtaja Panu Raipia esitteli ohjelmistoa ylpeänä.

Syksyllä nähdään kaksi hauskaa näytelmää. Näistä ensimmäisenä 9.9. ensi-illassa Michael Freyn farssi/komedia Ei ketään kotona (Noises Off), mitä on esitetty Suomessa ainakin nimillä Saranat ja sardiinit sekä Ensimmäinen näytös. Kovasti maailmalla palkitun esityksen ohjaa vanha konkari Mikko Viherjuuri ja lavalla nähdään mm. Tom Lindholm, Marjut Sariola ja Seppo Mäki.

12. lokakuuta ensi-iltaan tulee sitten toinen komedia eli Neil Simonin Vekkuliveljet (The Sunshine Boys), jonka ohjaa Panu Raipia. Päärooleissa loistavat Esko Roine ja Heikki Nousiainen, jotka eivät näemmä millään malta pysyä eläkkeellä (hyvä niin!). Herrat esittävät kahta ikääntynyttä miesnäyttelijää, joiden pitäisi palata yhteen tekemään esitys, vaikka ovat olleet vuosikaudet vihoissa keskenään.

Koko perheen näytelmänä Sinikka ja Tiina Nopolan luomat Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset. Ohjaa Minna-Stiina Saaristo ja sen esittävät Suomen Teatteriopistolaiset. Ensi-ilta 25.10. Vaikken näitä kirjoja olekaan lukenut, niin tarina vaikutti hykerryttävältä.

Toisenlaista komediaa lavalle tuovat niin Jukka Puotila, Ismo Leikola, Ilari Johansson, Fredi Lilius kuin Mikko Vaismaakin. Naisenergiasta vastaavat Krisse Salminen & Heli Sutela duo.  Pete Poskiparta ilahduttaa mielenkääntäjätempuillaan.

Kesäohjelmistossa Reinikainen (enskari 8.6.) jatkaa siitä mihin Tankki täyteen viime kesänä jäi. Lava täynnä mun suosikkejani, niin kyllä kelpaa! Myös nuoremmille katsojille on ohjelmaa kesällä kun Risto Räppääjä ja Sevillan saituri saa teatteriensi-iltansa 11.5.

Kesällä kuullaan myös musiikkia neljän konsertin verran ja Stand Up Finlandia kiertuekin pysähtyy Tampereella 7.7..

Juhlavuodesta otetaan siis kaikki ilo irti! Eikä tässä vielä kaikki, sillä syksylle saattaa tulla ohjelmistoon hieman täydennyksiäkin...


Kuvat ihan omia