Edward Scissorhands / Sadler's Wells 11.1.2015

  

Tiedossa oli, että ilman kyyneleitä ei tästä selvitä. Kun ei koskaan selvitä leffaversiostakaan. Oikeassa olin. On kyllä vähän noloa, että aina kun käyn Sadler's Wellsissä, niin poraan kuin Niagara. No, siellä vaan on nyt niin hyviä esityksiä aina kai sitten. Tai semmosia mitkä saa mut vollottamaan. Tai jotain.

Edward Scissorhands on alunperin hieno Tim Burtonin ohjaama elokuva vuodelta 1990. Se on aina ollut yksi mun suosikkileffoja, joten oli itsestään selvää että kun oli mahdollista mennä katsomaan siihen perustuvaa balettia niin menin. (Tai onkohan oikein puhua baletista, koska enemmän tämä kai nykytanssia on kuin perinteistä balettia.) Onneksi pääsin tammikuussa katsomaan viimeisenä mahdollisena esityspäivänä. Tämän jälkeen esitys on kiertänyt Englantia.

Sitäpaitsi kun esityksen takana on Matthew Bourne ja New Adventures-porukkansa, niin menen katsomaan ihan mitä hyvänsä. Joutsenlammen näkeminen livenä kahdesti oli se alkusysäys. Mies tekee innovatiivisia ja uniikkeja koreografioita ja ohjauksia. Ne vetoavat muhun kovasti, monellakin eri tasolla.

Edward Saksikäden tanssiversio ottaa vähän erivapauksia elokuvasta, mutta oli toimiva kokonaisuus kuitenkin. Tarina keksijän luomuksesta, joka jää keskeneräiseksi. Keksijän kuoltua Edward asuu ypöyksin suuressa goottilinnassa - ja väkertää itselleen saksista kädet. Sattumien oikusta (ja erään sinnikkään meikkikauppiaan myötävaikutuksella) Edward päätyy naisen kotiin asumaan. Elokuva, ja baletti, kuvaavat erilaisuutta, ja miten yhteiskunta suhtautuu näinkin uniikkiin ilmestykseen kuin Edward on. Mukaan on ympätty myös katkeransuloinen rakkaustarina. Suuria tunteita ja mahtipontista musiikkia (kyllä, myös sitä Danny Elfmanin leffaan tekemää).

Mulla oli taas kerran erinomainen paikka sivukatsomossa. Tässä näkymä.

Pääroolissa vuorottelevat Liam Mower ja Dominic North, ja mun osalle osui North. Ei mitään moitittavaa herran roolista. Sopivan kömpelöä tanssia (ei voi kovin sujuvaa saksien kanssa ollakaan!) mutta hirveän kaunista ja joustavaa kumminkin. Yhden Dominic Northin haastattelun voi muuten lukea täältä, jos kiinnostaa enemmän tämä 31-vuotias heppu. Liam Mower (se alkuperäinen Billy Elliot!) oli sitten Monroen perheen poika. Katy Lowenhoff oli Kim Boggs, Edwardin ottoperheen teini-ikäinen tytär. Näissä kaikissa promokuvissa taitaa kuitenkin olla  Ashley Shaw, roolin toinen tanssija. Tom Clark tanssi Kimin poikaystävän Jimin roolin (mikä ärsyttävä tyyppi!). Muutenkin tässä kierrätetään rooleja tosi paljon.

Edward osaa muotoilla saksillaan niin kaupungin koirat, pensaat ja naisten kampaukset. Ja osaa niellä miekan taidolla mitä voi vain kadehtia! Ja se (uni)kohtaus, missä Edwardilla onkin normaalit kädet, ja pääsee tanssimaan Kimin kanssa oikeasti. Karu paluu todellisuuteen, kun Kim ja poikaystävänsä sopivat riitansa ja palaavat yhteen - ja Edwardilla on taas sakset käsinään :-( Tästä vieläkin tunteikkaampi kohtaus on se lopun, lumipatsaan muotoilu...

Lavastukset olivat ihan huippuja. Sopivan synkkä linna Edwardin kodiksi ja pastellisävyisiä amerikkalaisia lilliputtitaloja Hope Springsin kaupungissa. Puvustukset noudattivat samaa linjaa; pastellia ja periamerikkalaista tyyliä kaikinpuolin. Sitä goottihenkeä edustaa synkänpuhuva Edward, joka näyttää vieläkin erilaisemmalta puhtoisten amerikkalaisten ydinperheiden unelmalähiöissä. No, onhan siellä myös yksi mustiin pukeutunut goottiperhe. Joka perheellä on 2 lasta (tyttö ja poika).

Edwardin aika tyköistuva ruskea nahkapuku on kerrassaan silmiä huikaiseva ja häikäisevä! Lez Brotherston vastaa sekä pukujen että lavastuksen suunnittelusta, mahtavia olivat kummatkin. Kaikki Edwardin vaatteet tonttupiposta smokkiin olivat supernäyttäviä. Varsinkin alussa käytetään paljon videoprojisointeja ja tässä on lavennettu kertomusta keksijästä ja hänen elämästään (ja kuolemasta) linnassa. Toimivat hyvin. Ja on kiva saada enemmän taustaa elokuvalle.

 

Sadler's Wellsissä tämä oli joulusesongin perhehitti, ja myi nopeasti loppuun. Sopivasti niitä jouluisia teemoja tässä onkin, yhdessäkin kohtauksessa Edward sotkeutuu kaupungin joulukuusen valoihin...

Väliajan jälkeen Edwardilla on Edwardo-niminen kauneus/muotoilusalonki, valkoinen takki ja taiteelliset viikset! Kaupungin joulujuhlassa pahat pojat juottavat E-ressun humalaan, ja eihän siitä hyvää seuraa.

Eikä himppasen noloa, kun ohjaaja/koreografi Matthew Bourne oli siinä mun takana kun tein lähtöä paikaltani, ja pari ihmistä pyysi siltä nimmaria. Ja minä myös. Punaisine silmineni. No, oli laittanut mun twiitin aiheesta suosikkeihinsa, niin ehkei se sitten niin kamalaa ole. Ehkä se on tyytyväinen että ihmiset on niin liikuttuneita sen esityksistä? Mutta on se ihan guru, hyvä kun sain änkytettyä sille kehujani...

Ei tämä ehkä niin henkeäsalpaavan kaunis ollut kuin Prinsessa Ruusunen tai Joutsenlampi, koska sitä periamerikkalaista pastelliautuutta oli liian paljon verrattuna gootti-Edwardiin. Lisäksi tässä oli tanssillisesti enemmän muuta kun perus-balettia. Mutta erinomaisen kaunis ja liikuttava tarina ja upeasti toteutettu. Ja jos kohdalle osuu niin ehdottomasti menen katsomaan uudelleen.

Ensi jouluna Sadler's Wellsissä onkin taas Prinsessa Ruususen goottibaletin vuoro. Pakko kai se on koittaa sekin livenä nähdä, koska on varmasti vielä parempi kuin tallenteena. Liput ovat jo myynnissä.


Esityskuvien copyright Johan Persson
Viimeisen esityskuvan copyright Foteini Christofilopoulou
Loput kuvat omia

The Book of Mormon / Prince of Wales Theatre 10.1.2015

Monta vuotta (no, siitä asti kun esitykset Lontoossa alkoivat helmikuussa 2013) on tämä pitänyt nähdä, mutta on aina jäänyt ja jäänyt. Lähinnä siksi, kun tuntuu että musikaalit on "aina" Lontoossa ja niiden näkemisellä ei ole niin kiire. Näytelmä pyörii yleensä vaan rajoitetun ajan, joten niiden katsominen menee etusijalle, kun mietin mitä esityksiä haluan kullakin reissulla nähdä. Mutta tällä reissulla kun oli luppoaikaa ja ei ehkä niin kauheasti must see -juttuja tarjolla, niin päätin vihdoin repästä ja mennä katsomaan. Toinen syy katsomattomuuteen on varmaan törkeänhintaiset liput. Niinkun nyt nämä West Endin huippumusikaalit aina maksavat. Mun lippu oli vajaat £50, mutta paikka oli permannon rivillä R eli aika takana. Ihan hyvä se silti oli, mutta vetoinen ja kylmä (ulko-ovet oli lähellä ja olin vielä rivin päässä).

The Book of Mormon oli juuri niin hillitön, räävitön, hauska ja hulvaton kuin kuvittelinkin. Tai oikeastaan vielä enemmän. Siinä sai mormonit ja uskonsa kyytiä, mutta myös moni muu asia. Yleisö suorastaan ulvoi naurusta mitä pidemmälle mentiin. Hirveän hyvää viihdettä, ja en ihmettele lainkaan kaikkia palkintoja mitä tämä musikaali on niittänyt vuosien saatossa. Veikkaan että useampikin katsoja oli katsomassa toista, kolmatta tai n:ttä kertaa. Mikäli tilaisuus tarjoutuu, haluan itsekin nähdä toistamiseen.

Prince of Wales Theatre jouluvaloissa

Tässähän siis seurataan kahden nuoren mormonipojan tarinaa, alkaen heidän perhe-elämästään ja lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksesta aina lähetysmaahan. Toinen heppu Elder Price (Billy Harrigan Tighe) on suoraselkäinen, korkeaotsainen ja tavoitteet korkealla pitävä ja tosissaan uskova nuori mies. Joka oikeasti uskoo asiaansa ja jumalaansa - ja toivoo pääsevänsä Floridan Orlandoon lähettilääksi. Toinen taas eli Elder Cunningham (David O'Reilly) kikattava, hömelö, hätävalehteleva luuseri, joka tuntuu aina menevän sieltä missä aita on matalin. Tottakai nämä päätyvät pariksi, ja tottakai sijoituspaikaksi tulee synkin Afrikka ja siellä vielä erityisen surkea paikka eli Uganda.

Herrat pääsevät lopulta perille pieneen kylään, jossa jo 6 mormonilähetyssaarnaajaa on koittanut epätoivolla villejä käännyttää. Villejä niin. Kaikilla on AIDS, ja kovasti Idi Aminin oloinen mies (kenraali Butt-Fucking Naked) pitää valtaa, ja ihmisiä liekassa. Mormoneilla ei oikein käy flaksi, mutta onneksi kaksikko Price ja Cunningham saapuvat paikalle! Cunninghamilla on ihan oma tulkintansa mormonien pyhästä kirjasta ja selkeästi tarinat missä seikkailevat henkilöhahmot niin Tähtien Sodasta kuin Taru Sormusten Herrastakin vetoaa enemmän kyläläisiin kuin perinteisemmät mormonien opetukset.

Juonihan on aivan päätön, mutta ehkä se juuri siksi toimii. Musikaali kun on, niin laulua ja tanssia on paljon. Lähetyssaarnaajablondien siloposkikuoro vetää kovaa ja korkealta, ja kyläläisten musiikissa on afrikkalaisia elementtejä. Elder Pricen suurin ongelma (kun tämä joutuu helvettiin) on se että: "I can't believe Jesus called me a dick". Tässä on oikein toimivat lavastukset sun muut, ja tottakai kaikki ovat erittäin hyviä laulajia. Vaikka Cunninghamia näyttelikin understudy.

Kun tekijöinä on tv-sarja South Parkin luojat Matt Stone ja Trey Parker, vahvistettuna Robert Lopezilla, niin voitte kuvitella millaista huumoria esitys pitää sisällään. Kyllä, aika railakkaa! Juonitiivistelmän voi lukaista netistä, jos haluaa tietää enemmän (mutta en välttämättä suosittele).
Prince of Wales Theatre on valtavan suuri, ja koska paikkani oli aika takana, ja väkeä päästettiin sisään useaan otteeseen, niin hyvin vetoista ja kylmää siinä oli. Takki päällä piti istua.

Ihan helkkarin hauska ja viihdyttävä esitys! Jos kukkaro kestää ja saat lipun, mene ihmeessä (mutta pipo kannattaa laittaa hirmu löysään asentoon, tai ottaa kokonaan pois). Hasa diga eebowai vaan sullekin!

Teatterin ja käsiohjelman kuva omia, lopuista ei mitään tietoa. 

Taitavat kaikki olla Broadwayn tuotannosta sitäpaitsi.

The Merchant of Venice / Almeida Theatre 10.1.2015

Huh mikä versio Shakespearen klassikosta! Las Vegas! Kultaa ja kimalletta! Elvis!

Hetkittäin toimi upeasti, hetkittäin oli jo niin absurdi etten tiedä oliko aina niin hyvä. Mutta yksi suosikkiohjaajistani eli Rupert Goold oli päättänyt vetää kunnon överit ja sijoittaa Venetsian Kauppiaan yltäkylläiseen, muoviseen ja pinnalliseen pelikasinomaailmaan. Toimi! Goold ohjasi tämän jo 2011 RSC:lle (silloin Shylockin roolissa oli Sir Patrick Stewart).

Väreinä oli kulta ja sininen, ja poppi soi täysillä jo kun yleisö tulee sisään. Näyttelijät hilluvat kasinolla havaiji-paidoissa ja kasinon työntekijät minihameissa. Videoruudut näyttämön sivuilla pyörittävät kasinon mainoksia. Esitys alkaa vähän salavitiä, kun volyymi nousee ja Elvis alkaa laulamaan Viva Las Vegas, tanssityttöineen. Mikä aloitus! Vaikka alku on lupaava ja ei esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ole, niin jotenkin silti en nyt ihan haltioissani ole. Hyvää perusteatteria, kaikki toimi, joten en valita.

Antonio istuu pelipöydän ääressä. Kai sitä Shakepeareä voi esittää leveällä jenkkiaksentillakin. Bassanio on rento jätkä aurinkolaseissaan. Nerissa ja Portia Belmont Productionsin Destiny-ohjelmassa ovat ihan järisyttävän kauheita pissiksiä, jotka vääntävät jenkkiä ja viilaavat kynsiään. Kikattavia ja kimittäviä pimatsuja.

Tässä versiossa Shylock on pelikasinon omistaja, Lancelot Gobbo on Elvis-impersonaattori ja Portia osallistuu tosi-televisio-ohjelmaan nimeltä Destiny sulhasen saadakseen. Ja nämä kosijat sitten! Marokon prinssi on nyrkkeilysankari kullanvärisissä housuissaan (menee muuten Vinta Morgan ihan täydestä nyrkkeijänä!). Aragonin prinssi on taas kauhea stereotyyppinen espanjalainen Torremolinos-tyyppi. Naamiaisissa on kaikkia tyyppejä Batmanista & Robinista alkaen.

Kiinnosti nähdä mitä seiskakymppinen veteraaninäyttelijä Ian McDiarmid (monelle tuttu Star Wars-leffojen Palpatinen roolista!) saa irti Shylockista. No, ehkä inasen pettynyt, koska mies oli hieman väsähtäneen oloinen. Shylock on aika ketku, puhuu koukeroisella aksentilla. McDiarmidin ääni on todella hieno, tumma ja selkeä, sellainen vanhanaikaisen tyylikäs lavaääni. Scott Handy Antonion roolissa oli tosi erinomainen. Varsinkin siinä kun Shylock meinaa ottaa lainansa takaisin tämän rinnuksista ja Antoniota roikotetaan oransseissa vanginhaalareissaan ranteista. Huh! Mies hikoaakin niin paljon ja täristen eläytyy niin että katsomossa jo hirvittää (ja tekee mieli huutaa että irrottakaa miesparka, minä maksan!). Tässä traagisimmassa kohtauksessa, kun Antonio on aivan murtunut, Elvis muuten laulaa Love Me Tender!

Susannah Fielding Portiana on tosi loistava myös. Ensin bimbona ja sitten naamioituessaan miesjuristiksi, tämä tekee tosi vakuuttavaa työtä. Ja se juristin pinkki pörrökynä! Eikä Nerissakaan (Emily Plumtree) huono olo, kaikkea muuta. Jamie Beamish (Lancelot Gobbo eli Elvis!) toimii Shylockin palvelijana ja vetäisee laulunumeroita Elvarina aina kun silmä välttää. Finlay Robertson oli myös mainio Lorenzona. Entäpäs sitten Bassanio, tuo syypää Antonion rahanlainaamiseen. Tom Weston-Jones oli hyvä!

Loppu tulee jotenkin yllättäen. Tunnelma on haikea ja surullinen, ja vaikka tässä tulee paljon pariskuntia, kukaan ei tunnu olevan kuitenkaan onnellinen. Portia ainakin tuntuu huomaavan tuoreen miehensä Bassanion tunteet Antoniota kohtaan. Ainakin Guardianin Michael Billington noteerasi tämän saman:

Goold is not the first director to realise this is a play about money: money lent, borrowed, stolen and invested. But his most brilliant touch is to juxtapose the casino culture of Vegas with the showbiz fantasy-land of Belmont. Susannah Fielding’s Portia isn’t just the prize in a ritzy TV gameshow called Destiny: in one of the evening’s wittiest touches she justifies the text’s classical allusions by dressing as a golden-wigged Hesione to be won by a Herculean Bassanio. But the beauty of Fielding’s performance lies in its ambivalence. One moment her Portia is an instinctive racist. In the trial scene, she stages a breathtakingly last-minute rescue of Antonio. But the abiding image is of Fielding going heart-rendingly berserk, to the strains of Are You Lonesome Tonight, as she realises her husband is unshakeably in love with a man.

 

Almeida on suht tuoreita löytöjäni lontoolaisista teattereista, ja kaikki siellä näkemäni esitykset on olleet menestyksiä. Teatterin yhteydessä oleva pieni ravintola tarjoaa erinomaisia kylmäsavulohi-tuorejuustovoileipiä, ja viinilistakin on kattava. Ilmainen netti tekee paikasta houkuttelevan poiketa reilusti ennen esitystä. Taisi olla kolmas kerta kun sai minut koukkuunsa...

Sitäpaitsi siellä ei tarvitse värjötellä kylmässä ulkona stage doorilla, koska näyttelijät tulevat suoraan sisäaulaan. Bonus!

Blondien bimbojen ja Shylockin kuvien copyright Tristram Kenton.
Muiden kuvien copyright Ellie Kurttz.
Nimmari- ja sen sellaiset kuvat olen ottanut toki itse.

Potted Sherlock / Vaudeville Theatre 10.1.2015

Keväällä 2013 kävin katsomassa SUPERhauskan Potted Potterin, missä BBC:n (lasten)viihdyttäjäkaksikko Jeff & Dan vetivät kaikki Harry Potter-kirjat läpi tunnissa. Nyt seurasi sille sitten jatkoa. Potted Sherlock eli kaikkien 60 Sherlock Holmes-kertomusten läpivieminen 80 minuutissa. Ja aivan tasan yhtä viihdyttävä oli tämäkin, ellei jopa parempikin. Nauroin kippurassa ja veden valuessa silmistä.

Olin klo 11 esityksessä, ja viimeinen esitys tällä erää oli samana iltana. Mutta juttelin herrojen kanssa stage doorilla ja seuraavaksi menevät takaisin jenkkeihin vetämään Potted Potteria ja sen jälkeen toivovat brittikiertuetta Potted Sherlockille. En voisi lämpimämmin enää mitään suositella. Tätä esitettiin jo viime syksynä Edinburghin festareilla ja elin toivossa että tulevat myös Lontooseen.

Yleisössä oli paljon lapsiperheitä ja muutenkin nuoria ihmisiä. Mutta osa vitseistä oli kyllä semmoisia mitkä menivät kaikilta muksuilta ohi kovaa ja korkealta. Tämmöinen esitys missä on viihdettä sekä lapsille että aikuisille on kyllä ihan parasta. Moni muksu oli ostanut 5 punnan deerstalkerin aulasta, ja istui siellä katsomossa sitten hattu päässä hihkuen.

Se että tietää ja tuntee SH-tarinoiden peruskuviot auttaa kyllä, ja saa nauramaan jutuille enemmän. Mutta uskon että vaikka olisi nähnyt vaan telkkarisarjan tai leffaa, niin jutut naurattavat silti.

Daniel Clarkson ja veljensä Tom Clarkson vastasivat käsikirjoituksesta ja Danin lisäksi lavalla nähtiin Potted Potter -kumppani Jefferson Turner sekä "kolmas pyörä" Lizzie Wort. Roolit vaihtuivat hyvinkin vauhdikkaasti, mutta lavalla piipahti Sherlock Holmesin ja John Watsonin lisäksi Mary Morstan, Mrs Hudson, Moriarty, Batman, tukku Holmesin asiakkaita, Irene Adler jne. Välillä roolienn vaihtumistahti oli niin nopea ettei perässä meinannut pysyä.

Mulla oli tosi hyvä paikka 3. rivin melko keskellä, ja Dan kävi kättelemässä kaikki ekojan rivien katsojat ennen esitystä. Jee! Lavan reunassa oli laskuri, mikä oli asetettu lukuun 60. Luku pieneni sitä mukaa kun saatiin yksi kertomus esitettyä. Mukaan oli heitetty paljon ajankohtaisuuksia (Dan heitti lyhyemmälle Jeffille esim. "That's the spirit Bilbo" -tyylisiä kommentteja, mitkä eivät aukea ellei tiedä, että Martin Freeman esittää sekä John Watsonia että Bilbo Bagginsia). Vitsailua oli myös Ben Cumber-alkuisilla nimillä :-)

Gerry Raffertyn Baker Street soitettuna lasten lelusaksofonilla ei varmaan avautunut kun tietyn ikäisille aikuiskatsojille. Heittoja tulee myös James Bondin suuntaan ("My name is Holmes, Sherlock Holmes" ja tyyppi haluaa martininsa "shaken not stirred") ja Batman piipahtaa myös lavalla. Jossain vaiheessa vedetään vitsiä myös Alan Titchmarshista (joka esiintyy kertojana Vaudevillessä normaalisti esitettävässä Wind in the Willows -näytelmässä).

Esitys sisältää paljon tilannekomiikkaa ja saneleikkejä ja hahmojen sekoittumista. Yleisöstä haetaan jossain vaiheessa krapulainen Claire, ja tämä seisoo nolona sitten lavalla. Mutta aika hyväntahtoisesti tämä otetaan mukaan show'hun hetkeksi. Kolmantena Danin ja Jeffin lisäksi lavalla on siis Lizzie, joka vetää naisrooleja, mutta on myös Holmes hetkittäin, ja Watsonkin. Lizzie laulaa muutaman tapauksen läpi. Toisiin käytetään enemmän aikaa, toiset jutut vedetään läpi nopeammin. Välillä Dan tulee sisään ovesta mehiläiseksi pukeutuneena :-O Ja jossain vaiheessa Holmes lausuu myös:  "Frankly my Watson, I don't give a damn".

Yksi hauskimpia (vieläkin hauskempi siis kun kaikki muu hauskuus) on Danin esittämä Moriarty nukketeatterijuttu, tai sellaisena ihmenukkesysteeminä. Ja aina kun sanotaan Moriartyn nimi, herra ilmestyy näyttämölle. Myös silloin kun sanotaan esim. "would you like to have more tea". Tai kun pohditaan olisiko toinen taiteellisempi kuin toinen (more arty).

Mukaan sotketaan myös Shakespearea (Shylock Venetsian Kauppiaasta). Sitten mukana on myös käärme (nimeltä Nigel) tarinassa The Speckled Band, ja siihen saadaan ympättyä muutama oiva käärmeisiin liittyvä sanaleikki: "Oh, you stupid as... p" ja "Doctor here is hissssssstory". Käärme ilmestyy vihellyksestä milloin mistäkin.

Joku heitto siitäkin, että jos Sherlock Holmesilla ja Game of Thronesin Tyrion Lannister saisivat lapsen se olisi Game of Holmes :-) Myös Smaug mainitaan jossain kohtaa. Niin ja Dan julistaa: "I'm here for a visual stimulation for the ladies. And for that guy" ja osoittaa jotakuta miestä eturivissä (joka on paikalla perheensä kanssa). Ai niin, Darth Vaderkin nähdään, ja valomiekkataistelu. Ja Ghostbusters. Meno käy yhä villimmäksi mitä vähemmän aikaa on jäljellä. Dan muuten esittää Irene Adleria pukeutuneena beigenväriseen ihonmyötäiseen haalariin, jossa on ommeltuna muutama lehti. Dan vetäytyy myös mind palaceen (ja ajatuksenaan on: "I wonder if I can sound like a seal").

Ai juu, siinä vaiheessa kun siirrytään Dartmoorin nummille Baskervillen koiran pariin, niin Lizzie vetää lelupianolla Kate Bushin Wuthering Heights :-) Samalla Dan ja Jeff vetävät pieniä hevosvaunuja poikki lavan = nummen.

Väliajan jälkeen palaamme Dartmooriin (pienen Moriartyn mariachi-laulu/tanssiperformanssin jälkeen). Watson on nukkumassa ja sitten alkaa tolkuton vitsailu miten Jeff on sängynkastelija. Joissain kohdissa on vaikea tietää kuuluukoo tolkuton herjanheitto ja nauruun purskahtamiset esitykseen vai ovatko vaan improvisointia. Ja koska Jeff on niin paljon pienempi, siitäkin saadaan vitsiä: "Sherlock Gnomes. It's funny because he's so small and lives by a pond". Loppua kohti saadaan mukaan myös Harry Potter-vitsiä (Voldemortin nimeä ei saa lausua, niinkuin ei Moriartynkään). Arpovat roolejaan, ja laulavat osan tarinoista. Disneyn Frozen-elokuvastakin lainataan (mutta sitä en ole nähnyt, niin ne jutut menivät hieman ohi). Lopuksi vedetään viimeiset 21 kertomusta yhdessä laulussa. Tahti on hengästyttävä.

Esitys on siis aivan loistava eli jos osuu kohdalle, niin kannattaa mennä katsomaan.

Stage doorilla on lisäkseni tasan se yksi eturivin perhe, joiden poika otti mullekin sitten kuvia. Herrat olivat supermukavia ja rupateltiin aika tovi. Sitten lähtivät lounastamaan ja minä kiiruhdin seuraavaan teatteriin.


Kuvat kaikki omia, paitsi esityskuvan copyright Richard Davenport.

City of Angels / Donmar 9.1.2015

Olipas varsin mielenkiintoista nähdä musikaali Donmarin 200+ paikkaisella näyttämöllä. Mutta ehkei tämä intiimi 1920-lukulainen film noir -musikaali olisi mihinkään West Endin isoille lavoille sopinutkaan. Tänne se istui kuin nenä päähän.

Tammikuun Lontoon-reissu alkoi siis hieman tavallisista kuvioista poiketen. Liput olin ostanut jo kesällä joskus kun tulivat myyntiin. Ihmetys olikin kova kun mun paikalla istuikin joku muu! No, tilanne selvitettiin talon puolesta varsin sukkelaan, sillä seurauksella että sain paremman paikan ja rahaa takaisin £11! Olivat kaiketi olleet lipunostajiin yhteyksissä silloin kuin lavastussuunnitelmat valmistuivat ja nämä olivat hieman näkörajoitteisia paikkoja. No, oli syy mikä hyvänsä, paikka oli oikein hyvä ja rahanpalautus ei haitannut sekään. Ja siis, permannolla tällä kertaa.

Samantha Barks ja Rosalie Craig

Mulla ei ollut oikein minkäänlaisia ennakkotietoja koko esityksestä, tiesin vaan että siinä esiintyy Hadley Fraser (ken oli oikein vakuuttava vuosi sitten samalla näyttämöllä Coriolanuksen vastapelurina Aufidiuksena. Coriolanuksesta kirjoitin joulukuussa 2013, tammikuussa 2014 ja vielä helmikuussakin 2014, kun näin sen 3. kerran.) ja Samantha Barks (joka hurmasi minut taannoin Les Miserables -elokuvan Eponinen roolissa). Niin, ja että ohjauksesta vastaa Josie Rourke, aina takuuvarma porkkana. Mutta mulla on täysi luotto Donmariin - ja taas se kannatti! Esitykset on loppuunmyytyjä kaikki, mutta seuralaiseni Anke sai kyllä peruutuslipun, kun iltapäivällä käytiin kysymässä. Ja ihan hyvälle paikallekin vielä.

City of Angelsissa kerrotaan käsikirjoittajahepusta, joka raapustaa kasaan leffan käsikirjoitusta omasta kirjastaan, kovaksikeitetystä yksityisetsivästä. Samat tyypit esittää siis "oikeita" ihmisiä, että sitten tämän tulevan leffan hahmoja. En heti tajunnut, että aina kun kuvattiin kirjan tapahtumia, niin valaistus ja puvutkin olivat mustavalkoisia/värittömiä, ja oikeaa elämää kuvatessa värillistä. Se helpotti hieman tapahtumien seuraamista, sitten kun sen oivalsi. Koska kaikilla näyttelijöillä, paitsi kirjailijalla ja yksityisetsivällä oli tuplaroolitus, ja se oli hetkittäin hieman hyppelehtivää se tarinankerronta. Ja tokihan se dekkari oli kirjailijan alter ego :-)

 

Hadley Fraser ja Tam Mutu

Musiikki oli sellaista 20-lukulaista jazzia. Sävellyksistä vastaa Cy Coleman ja lyriikoista David Zippel. Ja varsinaisen tarinan on kynäillyt Larry Gelbart. Varsin mukaansatempaavaa ja viihdyttävää, vaikka en mikään jazzmusiikin  ylin ystävä olekaan. Kieli oli välillä tosi nopeatahtista tulitusta ja välillä mietti mihin elokuvaan itsekin joutui sisälle.

Kaikki laulajat olivat TOSI superhyviä. Tam Mutu pääroolissaan yksityisetsivä Stonena oli oikein hyvä, ja rooliinsa erittäin sopiva. Sellainen tummanpuhuva ja karheankomea. Ja järisyttävän hyvä laulaja. Alkuperäisessä Lontoon tuotannossa 1993 Stonen roolin lauloi muuten eräskin Roger Allam! Hadley Fraser hieman nörtihtävänä kirjailijana oli hyyyyvin erilainen kuin Coriolanuksessa sotapäällikkö. Mutta toki lauloi hyvin. Samantha Barks esitti Marilyn-henkistä blondia bimboa. Pidin kovasti myös Rosalie Craigin Gabby/Bobbista. Tummahipiäinen taustoja ja soolojakin laulava gospelnelikko oli myös taitava. Kuumapäistä Hollywoodpomoa näyttelevä Peter Polycarpou oli kauheassa vauhdissa!

Hieno ja salaperäinen nainen palkkaa yksityisetsivän etsimään kadonnutta tytärpuoltaan. Tämä käy hommiin, joutuu kovisten pieksämäksi, saa murhasyytteen ja sitten menneisyyskin astuu mukaan kuvioihin. Juonesta ei sen enempää (Wikipediasta löytyy aika hyvä tiivistelmä, jos kiinnostaa), muuta kun se oli hieman sekava. Dialogi oli hyvin nokkelaa, nopeaa ja täynnä niin puujalkavitsejä kuin sanaleikkejäkin.

Yksi hauska yksityiskohta esityksessä on kun kirjailija naputtelee kirjoituskoneellaan takaperin eli vetää XXX-rivin päälle ja korjaa tekstiä. Ja samalla näyttelijät (kirjan hahmot) tekevät kaiken takaperin, eli puhumisen ja liikkumisen. Tämä tapahtui muutamia kertoja ja oli joka kerta yhtä viihdyttävä.

Donmariin oli rakennettu myös pieni pyörivä lava. Lavastus oli muutenkin nerokasta. Koko takaseinä oli tehty kirjoista/käsikirjoituksista. Mikrofonit oli piilotettu näyttelijöiden hiusten/peruukkien alle niin taitavasti (ja ne olivat hyvin pieniäkin) että melkein olivat piilossa kokonaan. Miksei Suomessa näe missään ikinä noin pieniä mikkejä?

Esityksen jälkeen suurin osa porukasta valui Donmarin eteen kadulle, ja meitä oli siinä ehkä kymmenkunta ihmistä ottamassa kuvia ja kysymässä nimmareita käsiohjelmiin. Harmi vaan kun Hadley Fraser onnistui karkaamaan jonnekin.

Kaikkiaan erinomaisen kiinnostava musikaalikokemus, vaikkei se musiikki ihan sellaista muhun iskevää ollutkaan. Mutta toteutus oli niin hieno, ja esiintyjät taitavia, että ei sillä ollut niin väliäkään.

Pääsääntöisesti City of Angels sai hienon vastaanoton brittilehdistössäkin - nyt vaan jäädään odottamaan siirtyykö se(kin) West Endille.

Kuten vaikkapa Telegraphin Dominic Cavendish, joka antoi 5 tähteä:

Two narratives work in complex concert. In the “real” world, clacking away on a typewriter, a hack called Stine is adapting his detective novel City of Angels for the big-screen, at the meddling behest of cigar-chomping producer Buddy Fidler. In the “reel” world, his characters – notably his gumshoe alter-ego, Stone – are embroiled in a mystery involving a rich, decaying man with an iron lung, his grasping younger wife and the pair’s missing daughter/step-daughter.

The dialogue has the zest of Raymond Chandler at his best: “Only the floor kept her legs from going on forever,” Stone says of the femme fatale in a voiceover relaying his private thoughts. And with lyrics like “If you’re not celibate we can raise hellabit”, the warm bath of Coleman’s score keeps frothing with wit although the grittier salts of emotional sincerity are still stirred in when required.

Ja Guardianin Michael Billington, 4 tähteä:

Even if it’s not a perfect show, the presentation is immaculate. Robert Jones’s design is backed by a sky-scraping pile of manuscripts, suggesting the travails of the lone writer. The performances are also excellent. Hadley Fraser’s harassed Stine is ideally matched by the Bogartesque assurance of Tam Mutu’s Stone, Peter Polycarpou is explosively funny as an egomaniac producer and the show is unusual in offering dual roles for a number of women: Rosalie Craig as both writer’s wife and gumshoe’s girl, Katherine Kelly as shooting star and blazing siren, and Samantha Barks as aspiring starlet and fugitive jailbait all inhabit two worlds with consummate style and ease. The show may be caviar to the general, but Rourke’s production is a gourmet’s delight.

Virallisten esiintymiskuvien copyright Johan Persson.
muut kuvat omia.

Pohjalla / Kansallisteatteri 3.1.2015

Oman teatterivuoden avauksena Kansallisteatterin Pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitys oli Maksim Gorkin Pohjalla. Ja mikä avaus! Aivan mahtavaa näyttelijäilotulitusta koko porukalta.

Minulle tarina ei ollut aiemmin tuttu. Oli itse asiassa ensimmäinen näytelmä Maksim Gorkilta mitä näin koskaan. Olen supertyytyväinen että sain kokea tämän. Rakastuin sekä esitykseen että näytelmään.

Ja voiko asian enää kauniimmin ilmaista kun Ylen Penkkitaiteilija Tuula Viitaniemi:

"En ollut tätä ennen koskaan nähnyt Maxim Gorkin näytelmää - ja nyt tunnen kiitollisuutta tästä aukosta teatterisivistyksessäni. Olen iloinen, että Kansallisen Pohjalla oli ensikosketukseni klassikkotekstiin. Sain kokea Reinikaisen luoman maagisen kellarimaailman ilman ennakko-oletuksia."

Hämyinen ja rähjäinen yömaja. Kokonaisuudessaan sellainen ankeuden ja lohduttomuuden tunne luodaan heti alusta asti. Ihmiset asuvat kanaverkkokopeissa. Nurkista heräilee erilaisia tyyppejä, lisää ja lisää. Kynttilänvaloa. Erilaisia elämisen ääniä; kaalin rouskutusta, kuorsausta, suutelua, veden tippumista. Joku on kipeä, toinen humalassa, kolmas muuten vaan sekaisin. Yläkerrassa asuu selkeästi joku hieman vauraampi perhe. Musiikkia pesuvadilla, teelusikalla ja leikkuuveitsellä - aivan mahtavaa. Eikä kukaan sano mitään. Katsoja on jo ehtinyt tottua puhumattomuuteen, ja muihin elämisen ääniin. Kunnes yhtäkkiä kaikki puhkeavat puhumaan yhtäaikaa. Mahtavan hypnoottinen alku!

Tällä sekalaisella seurakunnalla tuntuu kaikilla olleen parempi menneisyys. Mutta hyvät vanhat ajat ovat takanapäin, ja nyt kaikki ovat samassa ankeassa veneessä. Yläkerrassa asuva vuokraisäntä (vaimonsa ja tämän siskon kanssa) nyhtää näiltä ressukoilta rahat ja näyttää itse asuvan kohtuumukavasti. Tähän joukkoon muuttaa uusi asukas Luka (Jukka-Pekka Palo), joka tuntuu tuovan hieman muutoksen tuulia, ehkä jopa toivoakin porukkaan.

Onnettomien asukkaiden kohtalot ja elämäntarinat kerrotaan katsojille välähdyksenomaisina pätkinä. Juoppo näyttelijäparka (Petri Manninen), joka ei muista enää bravuurirunoaan. Naisten yöpaitaan pukeutuneen Antonin (Tuomas Rinta-Panttila) hiljainen hetki tämän valmistaessa fiksiä kynttilänvalossa. Yksi on menettänyt rahansa korttipelissä. Pepel (Lauri Tilkanen) on kuumapäinen nuori kriminaali, joka on kyllästynyt kaikkeen (varmaan omaan elämäänsäkin, koska on aloittanut suhteen vuokraisännän rouvaan). Pepel haluaa pois koko paikasta, ja viedä rakastajatterensa mukanaan. Ja jos ei enää rouva (Linda Wiklund), niin tämän sisko sitten (upeasti, upeasti laulava Pia Piltz). Mutta mikään ei ole helppoa, vaikka Pepel on istunut linnassa jo kahdesti vuokraisännän sijaisena. Lukan neuvo on jättää naiset taakseen ja muuttaa Siperiaan. Helpommin sanottu kuin tehty.

Näytelmässä on myös paljon erityisesti mieleen jääneitä sitaatteja. Kun Luka sanoo: "Silittää ihmistä pitäisi, eikä lyödä". Niinpä! Ja "ei vankila ketään opeta". No ei tasan opetakaan, ainakaan mitään kovin positiivisia elämänoppeja. Nämäkin kaikki näytelmän herrat siellä ovat vierailleet tatuoinneista päätellen.

Tässä esityksessä lauletaan ja soitetaan paljon, eli siitä jo heti täydet pisteet! Niin oikeilla instrumenteillä kuin kodin tarvekaluillakin. Mahtavaa. Ja sirkustakin nähdään, kiitos Inga Björn! Ja pöydänkattamistanssi on ihan loistava. Reppanat pitävät pirskeet, koska kuolema korjaa kumminkin. Yläkerrassa juodaan samppanjaa, ja alhaalla vedetään kaalisoppaa. Satin (Esa-Matti Long) kyseenalaistaa miksi Luka valehtelee muille, että parempaa elämää voisi olla luvassa. "Vapaan ihmisen jumala on vittu totuus", niinpä!

Ei tämä tarina tietenkään hyvin lopu, kuten odottaa saattaakin. Andrein (Antti Pääkkönen) lopussa pitämä muistopuhe rakkaalleen saa kyyneleet katsojankin silmiin. Tai on ne mulla ollut jo monessa kohdassa aiemminkin.

Tässä näytelmässä nähdään kyllä niin hienoa näyttelijätyötä kaikilta että oksat pois. Kukaan ei ollut sen suuremmassa roolissa, vaan kaikki tasaväkisinä ja yhtä oleellisina osina kokonaisuutta. Saumaton yhteistyö!

Valosuunnittelu (Max Wikström) oli todella kaunista, ja lavastus (Kati Lukka) juuri sopivan nuhruista. Janne Reinikaisen ohjaus toi kaikista parhaan esille, ja kokonaisuus oli niin nautittavaa kun teatterissa vaan voi olla.

Erinomaisen hieno pelinavaus tälle vuodelle ja erityisesti 60-vuotiaalle Pienelle näyttämölle. Ei ollut mitenkään hauska tai siinä mielessä viihdyttävä, mutta harvoin näkee näin upeaa teatteria.

Kannattaa aivan ehdottomasti mennä katsomaan; yksi parhaita esityksiä kotimaisella teatterikentällä! Haluaisin nähdä tämän uudelleen ja uudelleen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Kansallisteatteri/Stefan Bremer