perjantai 25. helmikuuta 2022

Yksin ihminen / Tehdas Teatteri 23.3.2022

Mistäköhän päin tätä Tehdas Teatterin aikuisnukketeatterin esitystä Yksin ihminen alkaisi oikein purkamaan? No sanotaan nyt vaikka alkajaisiksi ja tiivistelmänä että kyseessä on kerrassaan erinomaisen viihdyttävä, ihana, hauska, kaihoisa ja ihan huippulaatuinen esitys. 

Maiju Tainio on sekä käsikirjoittanut että ohjannut tämän monitahoisen esityksen. Ensinnäkin meillä on berliiniläinen taiteilijakollektiivi Der Puppenspiegel, joka tekee nukketeatterielokuvaa tulevaisuuden Turusta stop motion -tekniikalla. Esityksen reaaliajassa eletään vuotta 1989 ja se tulee hyvin esille kolmikon puheista ja muustakin. Saksalainen Kalevala-fani Jochen (Timo Väntsi), Suomi-DDR -seuran puheenjohtaja Riitta (Alma Rajala) sekä nuori idealisti Kirsi (Tella Vahala) ovat innoissaan ideoimastaan esityksestä. Ja mikä esitys se onkaan! Vesi on vallannut Turun, ja tämän Lintukodon raunioissa sinnittelee monenlaisia hahmoja ja ihmisiä. Toinen toistaan kiehtovampia kohtaloita ja tapahtumia ja keskusteluja. Ja aina välillä palaamme esityksen tekijöihin, itäsaksalaiseen studioon, heidän todellisuuteensa ja arkeensa.

Saumattomasti kaikki liittyy kaikkeen - ja silti tarina rönsyilee ties mihin ja viittaa scifistisen populaarikulttuurin asioihin enemmän kuin ymmärränkään. Ja miten kolme henkeä lavalla onnistuu loihtimaan niin monen hahmon henkiin. Esitys on immersiivinen ja tulen tehokkaasti imaistuksi tulevaisuuden Turkuun ("Jonain päivänä Turku on uusi Berliini"). Tutustumme välillä aika rasittavaankin hoivaduuni Haueriin, näemme mitä taikoja SenTeen Suolankatsoja klinikallaan tekee sairastuville keuhkoille, opimme lopuksi miksi maailma on tässä jamassa kun on. Kieli yhdistelee sujuvasti englantia, suomea ja vähän muutakin. "Aiotko sä really fix tollasen junk?" Virkistävää, kunhan siihen ensin korva tottuu. Tekstissä on kaikuja Kalevalasta, Brechtistä, Blade Runnerista, ja paljon muustakin. Mitä ihminen haluaa sanoa taiteellaan, mitä tämä esitys haluaa meille sanoa? Ja vapauttaako teknologia meidät työn, sairauden ja kuoleman kiroista? 

Johanna Latvalan upeat lavasteet ovat ruostuneita, ajan hampaan nakertamia, yksityiskohtaisen hienoja ja nerokkaasti suunniteltuja. Kääntyen ja avautuen ne muuntuvat moneen. Neonvalojen välke vie ajatukset dystooppisiin maailmoihin. Jarkko Forsmanin nerokas valosuunnittelu yhdistettynä Hannu Seppälän äänimaisemaan on spot-on, niin sanoakseni. Dystooppista, märkää, ankeaa, mutta tavattoman kaunista yhtä kaikki. Valot ja äänet ovat täydellisessä harmoniassa. Monimuotoiset nuket on rakennellut Jenni Rutanen.

Droidien romanssi on herkkää ja Otavainen etsii uutta ihmistä. Kuka on droidi ja kuka ihminen? Ja mikä sen ihmisyyden määrittää? Ja kuka minä olen? Näitä samoja kysymyksiä on pohdittu (tieteis)kirjallisuudessa jo kauan. Brechtin Setsuanin hyvä ihminen ei ole minulle tuttu teos, mutta Ridley Scottin klassikkoelokuva Blade Runner on sitäkin rakkaampi. Mutta näiden vaikuttajateosten tunteminen ei ole millään muotoa teoksesta nauttimisen edellytys, toki avaa mahdollisuuden syvempään nauttimiseen kenties. Älkää ymmärtäkö väärin, ei Yksin ihminen ole näiden teosten yhdistelmä, vaan enemmänkin se kommentoi sekä niitä, että siinä samalla monia muitakin dystooppisia teoksia. Ja ihmisyyttä, aina ja ennenkaikkea ihmisyyttä. Kun SenTee saa lopultakin olla unique ja vapautua ihmisyyden kuorestaan - eikö se ole sitä suurinta vapautta? Suurinta ihmisyyttä? Nyt on aika elää!

Minusta yksi kiinnostava aspekti esityksessä oli se miten nukketeatteri törmäytyy tulevaisuuden seksinukkejen ja kaikenlaisten hoivarobottien ja avustajadroidien kanssa. Nukke kuin nukke. Kannattaa lukea Maiju Tainion ajatuksia luomuksestaan, hän osaa sanoittaa tämän kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Kaikenkaikkiaa Yksin ihminen tarjoaa aivoille pohdittavaa samalla kun se pitää huolen katsojan maksimaalisesta viihtymisestä. Kymmeniä kertoja tuli mieleen että tämä on kuin minulle räätälöity esitys. Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä tallenne, missä keskustellaan esityksen teemoista todella kiinnostavasti!

En voi kun todeta että tämä oli tajunnan räjäyttävä kokemus ja harmittaa etten päässyt katsomaan sitä toista kertaa. Hyvä että tämän ensimmäisenkin, koska koronahärdellit sotkivat esitykseen pääsyäni monta kertaa. Kiitos Maiju Tainio ja koko upea työryhmä.


Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Äiti / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Ranskalaisen Florian Zellerin perhekeskeinen näytelmätrio alkoi vuonna 2010 Äidillä, jatkuen 2012 Isällä ja päättyen 2018 Poikaan. Itse olen nähnyt nämä käänteisesti: KOM-Teatterin vahvan tulkinnan kaksi vuotta sitten (Poika), ja upean elokuvatulkinnan Isä viime vuonna. Joten odotukset olivat korkealla, miten trilogia alkoi, millainen on Turun kaupunginteatterin Äiti.

Ohjaaja Maia Häkli teki vaikutuksen Tampereen teatterille ohjaamallaan Synninkantajilla, joka oli hänen taiteellinen opinnäytetyönsä TeaKiin. Turun kaupunginteatterin pieni näyttämö esittää meille perheen olohuoneen, ja taustalla häämöttävän keittiön. Reilu tunti ilman väliaikaa on aika kompakti mitta esitykselle. Keskiössä on kotiäiti (upea Kirsi Tarvainen), joka kipuilee tyhjän pesän syndrooman kanssa. Mies (Carl-Kristian Rundman) on kiireinen töissään ja työmatkoillaan, rakas poika (Markus Ilkka Uolevi) muuttanut tyttöystävänsä (Sofia Smeds) kanssa yhteen. 

Äiti kokee olevansa huijattu, häntä ei tarvita enää mihinkään, ja aikaa on käsissä ihan liikaa. Poika soittaa liian harvoin, vierailuista puhumattakaan. Äiti on kovin tukahduttava rakkaudessaan, turhautumisessaan, seurankaipuussaan. En lainkaan ihmettele että lapset, ja ehkä myös puoliso, haluavat pitää hieman välimatkaa. Välillä nainen heittäytyy ylenpalttisessa passauksessan hieman höperöksi. Katsoja odottaa kokoajan sitä twistiä, mikä paljastaa totuuden. Ja kyllä se jonkunlainen sieltä tuleekin. Kun ensin on avattu lisää naisen mielenmaisemaa ja kelattu samoja kohtauksia läpi moneen kertaan, aina hieman eri vinkkelistä. Puolisoiden välinen dialogi on napakkaa tykitystä ja aikaa tiukkaakin kuittailua.

Tämä ei ollut ehkä kauhean helppoa katsottavaa ja loppukin oli aika töksähtävä, yllättäväkin. Näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja tunnustan että Kirsi Tarvaisen suvereniteetti oli se iso vetovoimatekijä itselleni tulla katsomaan Äitiä. Hän on kyllä yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, heittäen. Nytkin pienillä eleillä ja ilmeillä hän sai välitettyä ikääntyvän naisen tunteita. Miltä se tuntuu kun elämän tarkoitus häviää lasten lähtiessä ja miehen löytäessä nuorempaa seuraa. "Te lähdette yksi kerrallaan kun olette käyttäneet mut loppuun"

Ja miten Äiti säkenöi kun poika palaa kotiin, ihan tärisee innosta. Saada taas täyttää tehtäväänsä, syöttää ja juottaa ja paapoa. Pojan tyttöystävän hän kokee kilpailijanaan. Mielenterveys selvästi rakoilee, jota Tarvainen ilmaisee mm. käsien liikkeillä. On varmasti kamalan raskasta koko perheelle kun äiti rakastaa näin pakkomielteisesti ja omistushaluisesti. Mietin kokevatko kaikki äidit samoin kun lapset lähtevät kotoa? Ovatko äidit näin riippuvaisia lapsistaan? 

Heidi Wikar on suunnitellut kevyen ja vaaleasävyisen lavastuksen, jota myös hänen luomansa puvustus myötäilee. Väliseinänä toimiva pleksi jakaa sekä tilan, että heijastaa ja piilottaa sopivassa suhteessa. Äiti on pukeutuneena aamutakkeihin, kotiasuihin. Nekin kertovat ettei kodin ulkopuolista elämää tunnu enää olevan. Ja sen kerran kun äiti sonnustautuu ihanaan punaiseen väriläiskään ja haluaa lähteä irroittelemaan poikansa kanssa, tämä torppaa idean. Jarmo Eskon valot luovat tilaan avaruutta täydentämään lavastuksen ilmavuutta.

Äiti oli ehkä hieman hämmentäväkin kokonaisuus, eikä ehkä kertomuksena yltänyt ihan samalle tasolle kuin myöhemmät Isä ja Poika. En tiedä oivalsinko siitä kaikkia nyanssejä mitä sekä Zeller että Häkli halusivat minulle kertoa. Tämä ei ole komedia, vaikka yksittäisiä hauskoja hetkiä mukaan mahtuukin (paitsi katsomon oikeassa reunassa olevan pienen seurueen mielestä tämä lienee hauskinta teatteria ikinä, ainakin naurunremakka oli melkoista). Tragedia ennemminkin. Ja kuka sanoo että teatterielämyksen on aina oltava helppoa, mukavaa ja vaivatonta!

Herkullisen hienot näyttelijäsuoritukset kyllä tekevät esityksestä hyvinkin katsomisen arvoisen, erityisesti Tarvaisen vahva nimirooli.


Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 21. helmikuuta 2022

Amadeus / Turun kaupunginteatteri 19.2.2022

Peter Shafferin Amadeus on kertakaikkisen hieno näytelmä. Edellisin versio minkä näin oli National Theatren esitys Lontoossa, viisi vuotta sitten. Se oli todella taidokas; vahvasti musiikillinen ja ennen kaikkea Lucien Msamati teki maagisen roolityön Salierina. Silloin mietin ettei kukaan voi yltää samalle tasolle tässä roolissa. 

Odotin kovasti tätä Turun kaupunginteatterin versiota: monta suosikkia tekijätiimissä ja Tuomas Parkkinen ohjaamassa. Miro Lopperi Mozartina kuulosti juurikin täydelliseltä. Ja sitten Santtu Karvonen Salierina, hmm... Varmaan ihan hyvä, aprikoin.

Ja minkä yllätyksen koinkaan! Amadeus kesti 3 tuntia ja 20 minuuttia, eli sellaisen normi-Shakespearen verran. Toki ei sitä pysty kauheasti tiivistämäänkään. Ennakkoaavistukseni Miro Lopperin hienoudesta Mozartina oli tismalleen oikea. Mies on fyysinen ja kaikin puolin taipuisa, verbaalisestikin. Oikein passeli impulsiivisena ja hulvattomana säveltäjämestarina. Dramaattinen muutos vaatteilla koreilevasta ja ryöpsähtelevästä miehestä ryysyiseen ja rähjäiseen, harhoja näkevään ihmisraunioon on taiten tehty. Sydämeen sattuu: miksei kukaan muu kuin Salieri näe Mozartin neroutta? Lopperi on kyllä ihan parasta, ja tuo välillä fyysisessä ilmaisussaan mieleen Miska Kaukosen. 

Lopperin erinomaisuudesta huolimatta kyllä se on nyt Santtu Karvosen Salieri joka varastaa valokeilan. Ensinnäkin Salieri on näyttämöllä suurimman osan ajasta. Rooli on upeasti kirjoitettu ja haastava näyttelijällekin. Karvonen tekee täydellisen vakuuttavaa työtä! Tämän Salieri tuntee niin katkeraa kateutta Mozartia kohtaan että se syö hänet sisältä ja ajaa lopulta omaan ratkaisuunsa. Ja minä kun ajattelin ettei Msamatin roolisuoritusta voisi ylittää! Salierin mielenmaisema on käsikosketeltavissa, ja se kun hän ymmärtää että Jumala on valinnut Mozartin kanavakseen, eikä häntä. Vaikka Mozart rienaa jumalaa ja Salieri taas on omistanut elämänsä tälle. Ellei Salieri olisi niin häikäilemätön ja kapuloita Mozartin rattaisiin jatkuvasti työntävä, häntä voisi tulla jopa sääli.

Muissa rooleissa Linda Hämäläinen oli ihastuttava pulppuavan iloisena Constanzena, Amadeuksen kaiken kestävänä mielitiettynä. Ulla Reinikainen oli erinomaisen mainio pölkkypäisenä Josef II:na, joka ei ymmärrä musiikista tuon taivaallista. Hallitsijaansa pokkuroi oivallinen mieskolmikko: paroni van Swieten (Miska Kaukonen), päähovimestari von Strack (Stefan Karlsson) sekä kreivi Orsini-Rosenberg (Mika Kujala). 

Salierin miespalvelijakaksikkona Venticelleinä nähtiin Ulla Koivuranta sekä Riitta Salminen. Koivuranta oli hypännyt paikkaamaan Minna Hämäläistä superlyhyellä varoitusajalla, ja teki roolin plari kädessä. Ilman sitä ei olisi kyllä huomannut mitään heikkoa tai erikoista esityksessä. Kaikki muut paitsi Lopperi ja Karvonen venyivät lavalla monenlaisiin muihinkin rooleihin. 

Välillä ajellaan golfkärryllä ja kiskotaan tölkkiolutta, välillä heitellään tivolissa "merenneito"-Mozartia palloilla alas ja välillä liuta Mozart-klooneja viskoo nuottilehtiä ympäriinsä. Parkkisen ohjaus todellakin raikastaa teosta, mutta ymmärrän myös miksi väliajalla ihmisiä lähti pois. En itsekään ihan kaikista ohjauksellisista tai lavastuksellisista jutuista tykännyt, mutta mieleenkään ei tullut poistua kesken kaiken. 

Mietin paljon erilaisia ihmissuhteita mitä Amadeus käsittelee: Salierin ja jumalan, Mozartin suhde sekä isäänsä (kompleksinen), Salieriin (kilpailullinen) ja vaimoonsa (räiskyvä). Ja miten nämä suhteet muuttuvat kun näytelmä etenee. Mozart pitää Salieria ystävänään ja hyväntekijänään, ja tukeutuu tähän enenevässä määrin. Ja mitä tekee Salieri? Puukottaa selkään minkä ennättää. Parkkisen versio avasi minulle lisää tämän hienon näytelmän syvyyksiä.

Tuomas Lampisen puvustus on, kuten tavallista, todella häikäisevää. Pinkkiä, glitteriä, näyttävyyttä, silmäkarkkia koko rahalla. Huomio kiinnittyy erityisesti kenkiin sekä takkien selkämysten brodeerattuihin (?) kuvioihin. Tämmöiset yltäkylläiset esitykset saavat ilmeisesti pukusuunnittelijan mielikuvituksen ryöpsähtelemään yli äyräiden, hyvällä tavalla. Uudenvuodenjuhlien Mozartien pastellisävyiset unisex-asut, joissa kummallakin on puolison nimi etuosassa, ällösöpöä!

Lavastuksesta vastaa Jani Uljas. Näennäisen yksinkertainen ja jopa pelkistetty näkymä taipuu silti moneksi. Ja taitavalla valosuunnittelulla (Jari Sipilä) saadaan tiloja muunneltua sopiviksi. Palatsin seinämässä on joukko ovia ja lavan sivuilla pari lisää. Väriä lavalle tuovat yltäkylläisesti puettujen ihmisten lisäksi monenlaiset irtoelementit: valtavat pomppuisat biljardipallot ja jättikokoinen Toblerone-patukka. Mozartinkuularasiasta puhumattakaan. Valosuunnittelussa yksi olennainen osa on huippuhieno varjojen käyttö, siis valoilla.

Jari Tengströmin äänisuunnittelussa oli hyödynnetty Mozartin musiikkia tottakai, mutta yllättävän vähän kuitenkin. Lisäksi Karvosen mikissä oli jotain ongelmia noin puolivälistä eteenpäin. Peruukit ansaitsevat myös erikoismaininnan. Suorastaan painovoiman lakeja uhmaavat tötteröt ovat huikeita. Eikä voi olla mainitsematta maskeerausta. Naamioinnin suunnittelusta iso kiitos Anna Kuljulle.

Jos takamus kestää istua ja allakassa on tilaa hienolle teatterielämykselle, suuntaa silloin Turkuun Amadeuksen pariin. Klassikkoteksti, jonka teemat ovat erittäin ajankohtaisia. Kukapa haluaisi olla se keskinkertainen jos tarjolla on paraskin.  


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Narttu-Live (työnimi) / Täsmäteatteri 8.1.2022

Tampereelle piti tulla Uros-Live. No, taloussotkujen takia ei sitten tullutkaan, vaan uudesta urheilupyhätöstä tuli Nokia-Areena. Mutta vastaiskuna asialle saatiin sentään Narttu-Live (työnimi), joka pesee kyllä moiset maskuliinisuuden linnakkeet mennen tullen ja palatessa. 


Täsmäteatteri on aina ollut aihevalinnoillaan ja esityspaikoillaan kiinni ajan hermossa. Niin nytkin. Kun koronarajoitukset sulkivat taas kerran pirkanmaalaiset teatterit, niin Narttu-Liven esitykset onnistuvat. Se muuttuikin lennossa pop-up taideperformanssiksi, taiteen monitoimiareenaksi. Vierailu on immersiivinen ja osallistava, kuulen ja näen erilaisia tarinoita, hieman ehkä eri vinkkelistä. Jääkiekkoaiheet ovat vahvasti läsnä, mutta sillain ironisesti. Alkaen jo sisääntulosta: kävijät saavat kaulaansa pelaajakortin ja olemme osa joukkuetta. Me pelataan kaikki samalla puolella, nimittäin tasa-arvon puolella. Jes.

Sokkeloisen näyttelytilan (Tampereen linja-autoaseman pääty) kattoon on nostettu monenkirjavia paitoja. Jäädytetty, kuten lätkäkielellä sanoittaisiin. Eikä mitä tahansa pelipaitoja, vaan "feminististen legendojen paitoja". Nämä sitten huutokaupataan kaiken päätteeksi, ja rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Mahtava idea, tämäkin.

Koko sokkeloinen tila on jaettu samanlaisiin osiin kuin tamperelaisten uudessa urheiluhallissa; löytyy niin pukuhuonetta kuin ravintolaa, kaukaloa ja jäähyaitiota. Ja (feministinen) kasino! Kaikki paikat tuntuvat tursuavan värejä, hörsöä, pinkkiä ja kukkia. Kaikenlaista tilpehööriä on annosteltu runsain mitoin. Mukaan katsojille on suositeltu otettavaksi sisäkengät tai villasukat, koska ulkokengät jätetään naulakolle ulkovaatteiden kera. Hyvä idea tämä. Sattumalta mulla on hyvin tänne sopivat pinkit tohvelit.

Paikasta löytyy monenlaista esitystä ja esiintyjää, aika moni lätkätwistillä. Muotokuvamaalaaja tekee työtään, NHL-tähden viimeisillään oleva missivaimo tutkailee hieman erilaisen äitiyspakkauksen sisältöä ja kaihoaa miestään kotiin. Lasikattoja voi rikkoa monella tavalla, ja näyttelytilassa näemme siitä monia esimerkkejä.

Pukkarissa pisuaariin kukkia asetteleva lätkäikoni riimittelee kolmen hengen yleisölleen "anna mun olla se mies jokska mä halusin tulla, anna mun rikkoo se rooli mitä halusit multa" (tää menee muuten suoraan sydämeen), saunassa pääsen vihtomaan alastonta selkää (Rauhaniemen kansankylpylän vanhoilla lauteilla) ja kokemaan saunan rauhoittavan vaikutuksen. Istun siellä ainoana katsojana kahden saunovan esiintyjän kanssa, ja tunnen todellakin olevani mukana ja läsnä. 

Joka kulman takana odottaa uusi elämys. Kaikkialla on taidetta, värikkäitä installaatioita, huolella rakenneltuja nukkekoti-interiöörejä, ja kas, tuolta kuuluu musiikkia. Varsin kantaaottavine sanoituksineen tietysti. Näyttely julistaa monenlaista sanomaa, mutta ei ryppyotsaisesti, saarnaten tai osoitellen. Nännirauhaa, vauvatalkoita ja arjen sankaruutta. Ihmisyyttä ja toisten hyväksymistä. Rintsikoita ei tarvitse tuupata saunan pesään ollakseen hyvä feministi.

Välillä koko esiintyjäjoukkio puhkeaa kannustuslauluun "Slaidaa ineen", joka on täynnä pursuavaa energiaa. Hymyilen maskin takana niin että suupieliin koskee. Ratinan kauppakeskuksen puoleisilla rullaportailla on käynnissä hieno musiikki/tanssiesitys pölynimurilla sekä kanteleella säestettynä, ja portaiden alapäästä löytyykin se varsinainen narttunäyttely! Ja ihanat höntsyt myös.

Kasinossa vihainen feministi heittelee veitsiä ja hymyilee flirttailevasti nuuskarasioiden reunustamien ikkunoiden takaa kurkkiville katsojille. Pinkin hörsön peittämä parivuode/lätkämaali tarjoaa hienon näyttämön burleski/striptease/kabaree esitykselle. Huomaatte varmaan tämän toistuvan teeman? Moni asia on sekä/että, eli yhdistelee sujuvasti monenlaista ja kieltäytyy asettumasta mihinkään lokeroon. 

      

Kuka tahansa voi kulkea korkokengissä siinä missä parrakas taiteilija voi pukeutua pitsiröyhelöihin. Kehopositiivisuus ei ole mitenkään so last season, vaan tässä ja nyt. Kaikenlainen muukin positiivisuus. Jotenkin päällimmäisenä tästä kaikesta jää sellainen hyvämielen hyrräys; maailmassa on kaiken öyhötyksen, vihapuheen, syrjinnän ja änkyröinnin lisäksi tämmöisiä turvapaikkoja missä kukin saa olla mitä haluaa. Olisipa niitä turvapaikkoja muuallakin kuin pop-up taidepaikoissa!

Vierailijat saavat myös valita mielestään paremman nimen koko tälle spektaakkelille jos Narttu-Live (työnimi) ei sykähdytä. Minä kyllä tykkään siitä, se on sopivan räyhäkäs ja provokatiivinen. Provokatiivisyys tuntuu olevan muutenkin Se Juttu. Ylipäätään tätä teosta ei ole suunnattu ensisijassa cis-heteromiehille, vaikka hekin ovat toki paikalle tervetulleita. Toki kaikkien kävijöiden odotetaan noudattavan turvallisemman tilan periaatteita. 

Varmaan ihan kaikkea tarjolla ollutta en nähnyt tai kokenut, vaikka reilut puolitoista tuntia paikalla pyörinkin. Silti sain mielestäni paljon enemmän kuin odotinkin, hyvin toisenlaisia elämyksiä mitä ex-Uros-Live pystyisi koskaan tarjoamaankaan. Henkilökohtaisia ja sieluun meneviä kokemuksia. 

Museon intendenttinä / kuraattorina / ideanikkarina vaikuttaa monessa liemessä keitetty Meri-Maija Näykki ja esiintyjinä on mahtavia ja heittäytyviä taiteilijoita laidasta laitaan. Siis sirkuksesta tanssiin ja kuvataiteista burleskiin, näyttelijöitä unohtamatta. Upeaa monipuolisuutta! 

      

Tykkään kovasti kun viime aikoina on Suomessakin tehty paljon immersiivisiä esityksiä, joista saa jokainen katsoja uniikin kokemuksen. Tälläkin kertaa saa osallistua jos siltä tuntuu, mutta ei ole pakko. Millään tavalla ei ahdista, vaan täällä jokainen (niin katsoja kuin esiintyjäkin) saa olla sellainen kun haluaa tai tahtoo. Tila tuntuu turvalliselta.

Narttu-Live (työnimi) on avoinna tammikuun loppuun asti, ja suositan vahvasti hankkimaan liput ennemmin tänne kuin sinne naapuriareenalle. Lippuja on jäljellä rajoitettu määrä, koska tilaan ei oteta määräänsä enempää vierailijoita kerrallaan. Takaan taatusti erilaisen kokemuksen, joka saattaa avata silmiäsi johonkin uuteen. Muistakaa pitää silmät, korvat ja sydän auki!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat otin itse.

maanantai 13. joulukuuta 2021

Tarjoilija, keitossani on homo! / Teatteri Kantanäky, ravintola Viides näyttämö 11.12.2021

Edellisestä Teatteri Kantanäyn esityksestä on jo aivan liian kauan aikaa. Vuonna 2018 nähtiin Paluu heteroiden planeetalle, joka viihdytti ainakin meikäläistä upeasti. Nyt porukka on siirtynyt ruokaravintolaan, ja uusin esitys tarjoillaan kolmen ruokalajin illallisen ohessa. Ei lainkaan pöllömpi ratkaisu, jos kohta aika kallis, koska lipun hinta kipuaa siten aika korkealle. Toki sitten saa samalla nauttia erittäin hyvästä ruuasta.

Tarjoilija, keitossani on homo! tapahtuu tietenkin ravintolamaailmassa. Kerrassaan hienosti henkilöiden tarinat nivoutuvat ruokailun lomaan ja meidän asiakkaiden palvelemiseen. Ohjaaja Heini Vahtera on koostanut sketsimäisistä jutuista kerrassaan maistuvan keitoksen. Kuten parhaissakin ravintolakabareissakin ajoitus ja rytmitys, ja tilannetaju, osuu nappiinsa. Yleisö on hienosti mukana juonessa ja minusta kaikki toimii hyvin. Vähän muutama meistä pääsee osallistumaankin, mutta onneksi kivalla ja rennolla tavalla. Esityksen taukojen aikana ruuat vaan ilmestyvät pöytiimme ja nautimme ne herkutellen ja kiireettä. Ja sitten onkin taas aika sujahtaa katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu fiktiivisessä ravintolassamme. Viidennen Näyttämän tiloja hyödynnetään taitavasti. 

Kaikkea säestää mestarillisen muusikon Kari Mäkirannan musisointi. Kuin paraskin ravintolamuusikko hän vaikuttaa aluksi huomaamattomalta baarin nurkassa, mutta koskettimillaan pitää huolen että kaikki viihtyvät. Ah mikä talentti!

Tuttuun tapaan Kantanäyn esitys on sateenkaarevia hahmoja täynnä, hulvattoman hauska ja välillä  aika räävitönkin. Osuvia ja ajankohtaisia vitsejä, musiikkia, naurua ja viihtymistä. Ei tämä ole tiukkapipoisten show, mutta eipä semmoisia tänne kai eksyisikään.

      
Käsiohjelma ja muu info oli kätevästi pöydissä pulloon liimattuna.

Teatteriporukan itsensä kirjoittama show liikkuu sujuvasti ensitreffit alttarilla -tyylisestä formaatista muunkinlaisiin deittihakuohjelmiin. Toinen toistaan kamalampia tyyppejä on tyrkyllä. Timo Väntsi, Kiisu Tuomi, Johanna Jernberg, Nuppu Ervasti ja Oskari Ellilä ovat kaikki laulutaitoisia ja moni heistä on kunnostautunut myös aiemmissa Kantanäyn esityksissä. Tyypit ovat pistämättömän hauskoja ja heittäytyvät mukaan menoon sataprosenttisesti. Osaavat ryökäleet nauraa myös itselleen. Välillä hypätään nykyajan ravintolamiljööstä Lesboksen saarelle ja paleoliittiselle kaudelle, mutta meno ei hyydy koskaan. Jeesuskin piipahtaa näyttämöllä, Mikki Hiirestä puhumattakaan. Tutut biisit taipuvat moneen. Vaihdot ovat salamannopeita ja pukuhuoneeksi muuntunut ravintolan narikka lienee täynnä lentäviä kenkiä ja peruukkeja.

Alkuruuaksi saimme punajuurigazpachoa ja tryffeliöljyä, pääruuaksi ihanaa metsäsienirisottoa ja grillattua broileria (jota ilmankin olisi pärjätty) ja jälkiruuaksi mehevän herkkukipon (omenapiirakkaa, omena-calvadoshilloa ja pähkinää). Herkulliset sapuskat ja "oikeakin" henkilökunta oli viimeisen päälle ammattitaitoista. Ja paras baarimikko!

Suosittelen sekä ravintolan herkkuja (myös ilman Kantanäkyä) että esitystä. Oivallista pikkujouluviihdettä, mutta toimii myös muutenkin. Näitä tulee lisää maaliskuussa ja peruutuspaikkoja voi tiedustella Turun kaupunginteatterin lipunmyynnistä. Saattahan se juuri sinunkin sopassas se homo uida...


Ryhmäkuvan copyright Maria Peltoniemi, muut omia.

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Illallisvieraita / Aurinkobaletti 11.12.2021

Ah, mainiota. Monestakin eri syystä (joista korona ei liene vähäisin) kuvittelin etten saa tätä tanssiesitystä mitenkään sopimaan kalenteriini. Mutta sitten asiat loksahtivatkin kohdalleen ja pääsin kuin pääsinkin vihonviimeiseen esitykseen. Huippujuttu. Tosin paras uutinen on se, että helmikuulle 2022 on muutamia lisänäytöksiä, joten hoputan kaikkia lippukaupoille hetimmiten. Niin mainio juttu Aurinkobaletin Illallisvieraita nimittäin oli.

Jyrki Karttunen on yksi suosikkikoreografioistani. Ja nytkään ei tarvinnut pettyä. Illallisvieraita oli siinä mielessä tyypillinen Karttusen teos, että siinä oli paljon huumoria, yhdistettynä virtuoottiseen tanssimiseen. About tunnin mittaiseen esitykseen mahtui paljon dramaattisia käänteitä, yliluonnollisia elementtejä, silmiähivelevän kauniita iltapukuja (kiitos puvuista Karoliina Koiso-Kanttila), ja sitä hienoa tanssia. 

Koiso-Kanttilan loihtima näyttämökuva on yksinkertainen mutta vaikuttava: upeasti katettu illallispöytä kynttelikköineen ja ruokavateineen, ja punainen silkkikangasverho taustalla. Juhlallisesti pukeutunut hovimestari teputtelee ympäriinsä katsojien valuessa sisään. Viheltelee ja puuhastelee, sytyttää kynttilät, riisuu kengät ja höpöttelee hieman italialta kuulostavaa kieltään. Kävelytyyli tuo mieleen John Cleesen ministeriön virkamiehen hupsun kävelyn... Yleisölle mies on aika tyly (no suorastaan pelottava), komentaa englanniksi laittamaan puhelimet pois. Me katsojat olemme tulevan illallisen (ja sen tapahtumien) todistajia. Ja meilla ei todellakaan ole mitään pelättävää...

Musiikki pätkii, valot räpsähtelevät - jotain outoa on tekeillä. Puhuri leyhyttää taustakangasta. Naisella on veriset kumihanskat. Henget ovat vahvasti läsnä tilassa, mutta ovatko ne pahoja vai hyviä? Meedio toimii vastaanottajana ja katsoja kokee olevansa itsekin mukana illallisella. Valtava ruokapöytä on upea estradi ja sitä hyödynnetään kyllä monipuolisesti. 

Välillä nähdään "vakavaa" paritanssia, sitten meno äityy niin villiksi että vähintäänkin paikalla on ulkopuolista voimaa. Välillä jopa akrobatiaa lähentelevä liikekieli on aivan älyttömän hienoa katsottavaa. Tanssissa on monenlaisia elementtejä, vanhoista salonkitansseista balettiin. Käsillä tehdään paljon monimutkaisia liikeratoja. Robottimaisen mekaaniset liikkeet... onko meediossa oleva henki irrallaan huoneistossa? Tanssillinen joukkotappelu on hulvaton. 

Ja sitten on pitkiä hiljaisia hetkiä, kun näennäisesti ei tapahdu mitään. Silti pinnan alla kuplii. Tunteet kuohuvat ja astiat lentelevät. Henget tekevät tepposiaan, mutta ei nämä ihmisetkään ihan toimettomia ole. Huikea musiikki ja äänisuunnittelu (Jaakko Salonen) täydentää esityksen. Monenlaiset, yllättävätkin, elementit tuovat kauhun estetiikkaa myös äänisuunnitteluun. Barokkimusiikki tuo sopivaa mahtipontisuutta ja Britney Spears ilkikurisen huumorin pilkahduksen. Oudolla kielellä leikittely ja riimittely naurattaa. Vaikka kieltä ei ymmärräkään niin yllättävän hyvin sitä pysyy kärryillä. Valoista vastaa Magnús Sigurðarson

Paljain jaloin tanssiva nelikko on todella taitava, ja vähempää en odottaisikaan. Linda Björkqvistin ilmeikäs meedio taipuu moneen ja on todella dramaattinen. Côme Calmelet-Pyykkö kanavoi hovimestariinsa niin paljon mykkäelokuvien slapstick-mestareita ettei paremmasta väliä. Muuvit viinikarahvin kanssa on kyllä huippua! Hän kyllä murtautuu hieman ulos rooliminänsä rajoista, eikä olekaan aina se nöyrä palvelija. Ja kontakti yleisöön on mainio! Patrick Di Quiricon isäntä on kovin ahdistuneen oloinen, mutta pääsee irroittelemaan jäykästä roolistaan ulos hienosti. Elina Raiskinmäki illallisten emäntänä päästää temperamenttinsa kuohumaan mitellessään isännän kanssa. Kaikki tanssijat ovat todella läsnä. Hienosti yläluokan pariskunta ylläpitää hillittyä ja jäykkää rooliaan, kunnes eivät enää pidä. Äänillä puhuminen on toteutettu mainiosti!

Illallisvieraita leikittelee mestarillisesti kauhukomedian kliseillä ja törmäyttää hienosti surrealismin ja tanssin yhdeksi kieppuvaksi kaleidoskoopiksi. Se on nauruhermoja kutkuttava, juuri sopivasti selkäpiitä karmiva ja kaikkia aisteja mukavasti stimuloiva esitys. Niin hienoa nähdä taas Karttusen työtä lavalla. Aplodien paikka koko monikansalliselle työryhmälle. Ja ehkä se elämän tarkoituskin selviää... Yksi vuoden tanssillisista kohokohdista.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. joulukuuta 2021

Jeanne de Clisson - meriverellinen kostokuvaelma / Tehdas Teatteri 10.12.2021

Taas kerran se nähtiin: turkulainen Tehdas teatteri oli laadun tae. Tämä Jeanne de Clisson kiinnosti siitä asti kun siitä kuulin, mutta en uskonut että saan sitä soviteltua kalenteriin, tai lähinnä etten saa uutta Turun reissua enää mahtumaan tälle vuodelle. Mutta asioilla on tapana lutviintua, ja pääsin kuin pääsinkin. Hyvä niin, sillä tätä huimaa nukketeatterillista musiikkipitoista seikkailua ei todellakaan kannata jättää väliin.

Lee Lahikainen on ohjannut tositapahtumiin perustuvan tarinan ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka ryhtyi kostoretkelle miehensä teloituksen jälkeen. 1300-luvulla ei tainnut liiemmälti naispuolisia merirosvoja olla, joten sikälikin tämä on todella kiinnostava tarina. Olivier de Clisson oli Jeannen kolmas puoliso ja kun hänet mestattiin, pää kuljetettiin Nantesiin ja muu vainaja jäi Pariisiin. Jeanne vei heidän yhteiset lapsensa katsomaan päätä, möi omaisuutensa (ja ilmeisesti vähän itseäänkin) ja osti englantilaisilta kolme purjevenettä. Mustat laivat ja punaiset purjeet, ja kostoretkilaivue oli valmis! Usean vuoden ajan Jeanne seilasi meriä ja listi aatelisia. Tämän jälkeen hän muutti takaisin Ranskaan ja jatkoi aatelisen elämäänsä - vai menikö hän sittenkin raketilla kuuhun? 

Reetta Moilasen kirjoittama tarina noudattaa historian kulkua, johonkin tiettyyn rajaan asti. On muuten mahtavaa että liki aina kun täällä käyn opin jotain uutta. Minulla oli aiemmin Jeanne de Clissonsin kokoinen aukko sivistyksessäni, vaan ei onneksi ole enää. Esityksen tyyli on karnevalistinen ja aika hurmeinenkin, intiimi ja hulvaton. Istumme Tehdas teatterin aulassa, johon on kankailla eristetty pieni soppi esitykselle. Baaritiski on hyvin mukana kaiken tiimellyksessä. Yksihenkinen bändi (Moilanen) loihtii äänimaiseman kanisterikitaralla ja concertinalla (no semmonen pieni haitari mitä merirosvot aina soittaa) ja toimii balladin kertojaäänenä. Välillä äänimaisema toistaa itseään ja kertautuu.  

Helena Markku on tyrmäävän upea, joka solullaan rooliinsa eläytyvä Jeanne de Clisson. Välillä hän heittäytyy suorastaan maaniseksi ja viettelee katsojat mennen tullen. Onhan se ehkä vähän moraalisesti arveluttavaa sympatiseerata moista hurmeista (mutta ah niin hurmaavaa) naista, mutta minkäs teet. Esityksen Jeanne on aseistariisuva hahmo ja Helena Markku on hyvin intensiivinen. Vie eikä vikise, ja kaappaa perinteisesti maskuliinisena pidetyn merirosvon roolin itselleen. Samalla toki teemat ovat ajankohtaisia: miksei nainenkin voisi olla kostaja, väkivaltainen hurjimus joka lahtaa pahiksia?

Sirpa Järvenpään merirosvolliset asut kruunavat visuaalisen ilmeen. Musta ja punainen ovat illan värit. Myös Irene Lehtosen valosuunnittelu tukee meidän matkaamme 1300-luvun pyörteisiin. Monimuotoinen lavastus on työryhmän laatima, ja nukkejen rakennus kolmikon Lahikainen - Moilanen - Markku käsialaa.


Käsiohjelma löytyi eteisaulan seinältä!

Jeanne de Clissons oli hurmaava yhdistelmä musiikkiteatteria, (paperi)nukketeatteria, objektiteatteria ja mitä vielä. Yleisökin pääsi osallistumaan teloituksiin piirtämällä ja katsomosta löytyi rekvisiittaa aina tarpeen vaatiessa. Olivierin kallo oli aktiivisesti mukana menossa ja aika intiimejä hetkiä elossaolevan vaimonsa kanssa meille esittikin, silmät loimuten. Musiikkituokiot ovat mainioita! "En mennyt luostariin, poltin sen" laulaa Jeanne, ja tämä asenne säilyy esityksen loppuun asti.

Aivan loistava 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan pähkähulluun menoon. Rietasta, rouheaa ja raivoisaa, sopivan räväkkää, sensuelliakin hetkittäin. Ja todellakin siis aikuisten esitys (ikäsuositus 15+). Menkää ihmeessä kokemaan. 


Esityskuvien copyright Maija Kurki (paitsi käsiohjelman kuva omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.