The Grinning Man / Trafalgar Studios 18.1.2018

Oli mulla jonkunlaisia ennakko-odotuksia tätä kohtaan, tyyliin goottihenkistä nukketeatterimusikaalia tai jotain. Joten hankin lipun aikaa sitten. The Grinning Man siirtyi Lontooseen Bristol Old Vicistä, ja eihän sieltä ole Lontooseen siirtynyt kuin pelkkää mannaa (Peter Pan ja Jane Eyre NT:lle viimeksi ja nyt keväällä siirtyy Bristolissa 2 vuotta sitten mennyt Long Day's Journey Into Night West Endille). Joten syystäkin odotukset olivat aika korkealla. Bristolissa osataan selkeästi tehdä jotain todella oikein.

Kaikki mahdolliset toiveeni lunastettiin monin verroin. Jos Tim Burton ja Neil Gaiman tekisivät  yhdessä musikaalin, se voisi olla tämä. Tosin taustakertomuksena oli Victor Hugon kertomus L'Homme Qui Rit vuodelta 1869. Sen pohjalta on tehty monta elokuvaa (kuusi; tunnetuimmat 1928 ja 2012), ja musikaaleja ennenkin. Jotenkin tarina oli tuttu, muistuttaako se Grimmin satuja tai jotain sitten. Vaikken ole tietääkseni tätä missään muodossa ennen nähnyt. Jos ketä kiinnostaa kirjan juoni, niin Wikipedia kertoo hyvän tiivistelmän. Tämä musikaali ei ihan yksi yhteen sitä noudata, mutta pääpiirteissään kyllä.

Olin päivänäytöksessä ja yleisö koostui pääsääntöisesti koululaisista. Ehkä n. 13-15-vuotiaista. En tiedä oliko tälle varsinaisesti ikäsuositusta, ja kyllähän vähän tämmöiset kauhujutut juuri tuon ikäisiin uppoaa. Mutta muutaman kerran mietin että jaahas, tästä saavatkin oppitunneille kiinnostavaa keskustelua. Olispa kiva olla kuuntelemassa kärpäsenä katossa.

Grinning Man on toisaalta aika perinteinen satu. Ja toisaalta ei todellakaan. Ollaan Lontoossa, jossa asuu vanha kuningas Clarence, sekä hänen kolme lastaan Dirry-Moir, Angelica ja Josiana. Perheen hoviklovni Barkilphedro toimii luihuisena kertojana alussa. Sitten toisaalla on orvoksi jäänyt pikkupoika, jolta on viilletty miekalla suupielet halki, niin että tuloksena on pysyvä irvokas virnistys kasvoilla. Tämä myöhemmin Grinpayneksi (mikä sanaleikki: grin ja pain; virne ja tuska) kutsuttu poika pelastaa sokean tyttövauvan tämän kuolleelta äidiltä. Ystävällinen vanha kiertävä medisiinari ja nukketeatteritaitelija Ursus ottaa lapset hoteisiinsa lemmikkisutensa Mojon kanssa.

Hänpä valjastaa kasvavat elättilapset esiintymään! Friikkisirkus oli suosittua ajanvietettä tuohonkin aikaan ja tuossa maailmassa. Kuninkaan poika eksyy katsomaan esitystä ja ihastuu ikihyviksi. Hovissa kun ei juuri naureta, ja tässäpä joku nauraa pysyvästi. Onpahan upeaa katsottavaa: ikuisesti naurava poika ja sokea tyttö!

Monenlaisia käänteitä tarinassa on. Vanha kunkku kuolee ja Angelicasta tulee uusi hallitsija. Josianalla ja veljellään Dirry-Moirilla on seksisuhde, ja sittemmin heistä kumpikin tykästyy Grinpayneen valtavasti. Josiana potkaisee veljensä sängystään ja raahaa sinne rujoilmeisen nuoren miehen. Tämä taas vetää kipuunsa Ursuksen keittelemää lientä, joka vie tuskan lisäksi muistot, ja totuuden. Monen mutkan kautta pojan oikea identiteetti paljastuu (ja Dean myös), ja seuraa miekkailua, rankaisuja monenlaisia ja kaikkea synkkää ja kutkuttavan karmivaa. Periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin mutta. Onhan tämä aika kieroutunut tarina monellakin tapaa.

   

Kaikkea tätä säestää hieman Sondheim-mäinen musiikki. Marc Teitlerin ja Tim Phillipsin säveltämä musiikki on makaaberia, vauhdikasta, kulmikasta ja melodista. Herrat vastaavat myös laululyriikoista yhdessä ohjaaja Tom Morrisin että käsikirjoittaja Carl Grosen kanssa. Teksti ja lyriikat ovat nokkelia ja synkeänriemukkaita. Tom Morris ohjasi aikoinaan National Theatren suurmenestyksen War Horse, joka sekin yhdisti oivallisesti nukketeatteria ja musikaalia ja projisointeja.

Grinning Man yhdistää loistavasti nukketeatteria ja sirkusta. On paperinukke-esitystä, tavallisia nukkea, mutta myös susi Mojo on kokonaan nuketettu, puoli-ihminen, puoli-susi. Tai sitä esittää kontillaan kulkeva mies, tässä esityksessä understudy Jonathan Cobb, joka käsillään liikuttaa elikon etuosaa. Upean eläväinen olento. Näemme myös nukketeatteria nukketeatterissa, kun nukkemuotoiset Grinpayne ja Dea esittävät nukettajiensa avulla pienillä nukeilla näytelmää. Ylipäätään esiintyjät toimivat siis kukin oman nukkehahmonsa nukettajana myös.

Koko näyttelijäkaarti on aivan oivallisia laulajia ja esiintyjiä muutenkin. Louis Maskell irvimiehenä on ilmeikäs, vaikka suurimman osan ajasta huivi peittää kasvojen alaosan. Huivi johon on groteskilla tavalla maalattu irvisuu. Vai onko se sittenkin reikä minkä alta oikea suu pilkottaa? Lopussa huivikin napataan pois ja aikamoinen kauhumaskeerauksen mestarinäyte sen alta paljastuu. Mutta hyvin se laulu sujuu tuommoisellakin suuvärkillä. Pidin kovasti myös seksihullu-Josianasta (Amanda Wilkin), jonka soul-henkinen lauluääni oli häikäisevän hieno. Tämä raastaa Grinpayneä kahtaalle, pois hyveellisen Dean sylistä.

Pidin musiikista, pidin tarinasta, pidin oikeastaan kaikesta kovasti. Tämä on groteskin synkkä, leikkisä ja leikittelevä, pursuilevan runsas, räiskyvä ja kaihoisakin. Makaaberi ja mehukas. Väkivaltaa on, verta ja suolenpätkiäkin. Esitys vyöryy kolmen tunnin aikana katsomoonkin. Viisihenkinen bändi (Hans and the Bleeding Cheeks!) soittaa pääsääntöisesti lavan alla, mutta useaan otteeseen myös katsomossa.

Teatterin rappukäytävätkin olivat teeman mukaisesti koristeltuja.

Koko Trafalgar Studiosin isompi näyttämö, ja itse asiassa koko teatterikin, on koristeltu näytelmän teemaisesti. Huikean näköistä. Muutenkin lavastus ja puvustus ja kaikki hivelee silmiä. Ja vanha mantrani: jos näytelmässä on miekkailukohtaus, on sen oltava loistava!

Esityksiä on huhtikuun puoliväliin asti, näillä näkymin, joten jos liikut Lontoossa, kaipaat jotain hieman erilaista musikaalia tai esitystä iänikuisten Oopperan kummitusten ja Lion Kingien sijaan, niin tässäpä oivallinen menovinkki.

Bonus: Richard O'Brien on yksi tuottajista.


Esityskuvien copyright ? (tietoa ei löytynyt mistään), muut kuvat omiani.

Glengarry Glen Ross / Playhouse Theatre 17.1.2018

Olen David Mametilta nähnyt muistaakseni vain yhden näytelmän ennen tätä iltaa. Siitä on pari vuotta aikaa ja sitäkin tähdittämään oli saatu amerikkalaisvahvistuksia. American Buffalo oli ihan kelpo näytelmä, mutta tämä Glengarry Glen Ross... hmmm... amerikkalaisia kaupparatsuja, siis sellaisia ihan kamalia myyntitykkejä, jotka myyvät vaikka isoäitinsä jos joku ostaja löytyisi. Kiinteistbisnes omine erikoissanastoineen ei ole kovin kiehtova näytelmänaihe, mutta tämä oli oikeastaan aika hauska. Tai ei ehkä hauska...

    

Nämä chicagolaistyypit on kamalia keinottelijoita ja paskanjauhajia. Mielessä vain rahanteko. Keinolla millä hyvänsä ja ihmisistä ja niiden rahoista viis. On loppuvuosi 1983. Kaikki säätävät tahoillaan ja eihän sellaisesta säädöstä aina hyvää seuraa. Sam Yates ohjaa, ja ei tämä nyt hänen näkemästäni tuotannoista sinne kärkikamppailuihin yllä.

Ensimmäinen näytös on vain reilut puolisen tuntia pitkä, ja sen aikana istutaan kiinalaisessa ravintolassa erilaisissa kahden hengen kokoonpanoissa suunnittelemassa ketkuuksia. Toisessa näytöksessä on sitten huiskin haiskin olevat toimistotilat; sinne on juuri murtauduttu. Sitten alkaakin tapahtumat purkautua eli kauppoja peruuntuja, saladiilejä tulla esiin, ja suuret kauppamiehet putoavat jalustoiltaan.

Hyviä roolisuorituksia vetivät erityisesti Christian Slater kuumakallemaisena myyntitykkinä. Tunnustan kättelyssä että Slaterin takia mä tätä tulin katsomaankin. Amerikkalaisia tyyppejä ei näe ihan aina Lontoon lavoilla, eikä ainakaan tämmöisiä nuoruuden idoleita. Slaterin tähti on sittemmin kai hiipunut (tosin tv-sarja Mr Robot toi hälle 2016 Golden Globe-palkinnon) mutta Heathers (1988) ja True Romance (1993) olivat kyllä aikoinaan mulle tärkeitä elokuvia. Ja hyvä heppu oli Name of the Rosessa ja siinä Kevin Costner-Robin Hoodissakin. Tästä näytelmästä tehtiin menestyksekäs leffakin, ja Al Pacino näytteli tätä samaa roolia siinä.

Myös Robert Glenister oli hyvä myyjänä, ja Kris Marshall nörttimäisenä toimistopäällikkönä. Pakko mainita vielä Stanley Townsend, mies joka saa huippudiilin, mutta putoaa korkealta ja kovaa. Ja mikä ihana matala ääni!

Jos jotain niin tämä on näytelmä missä kiroillaan taukoamatta. Ihan jo alkaa naurattaa se kielenkäyttö. Muutenkin tässä oli sellaisia moottoriturpamonologeja, tiedättehän kun toinen puhuu suu vaahdossa, ja kukaan muu ei saa sanansijaa. Minuuttikaupalla.

Mutta olipas lyhyt näytelmä! Tunti ja 3 varttia tuntui menevän tosi nopeasti, varsinkin kun se väliaika oli jo puoli tuntia alusta. Mulla oli taas piippuhyllypaikka ja siten aika olemattomat jalkatilat, mutta onnen kaupalla viereinen paikka oli tyhjä, joten sain istuttua hieman poikittain.

Ihan jees perusteatteria taas mutta ei mitään elämää suurempaa. Ilman Slateria olisi jäänyt näkemättä, enkä varmaan olisi ihan kauheasti missannut. Näytelmä voitti muuten Pulitzer-palkinnon 1984, jota hieman ihmettelen. Ei se kuitenkaan tekstinä NIIN ihmeellinen ollut. No, tulipa taas siis sivistyttyä.

 

Stage doorilla oli tuulista ja kylmää. Playhouse on Thamesin rannassa ja sellaisen kapean kujan päässä, että siitä tulee kunnon tuulitunneli. Kaikki ystävälliset herrat nimmaroivat ja poseerasivat kiltisti kuvissa. Tosin Slater halusi itse ottaa kuvan ja niin että London Eye on taustalla. Lisäksi hänellä oli mukanaan koiransa Fish, joka selkeästi ei niin kauheasti nauttinut ryysiksestä. Tai ei se kauhean paha ryysis ollut, meillä oli siinä aika kiva porukka, joita stage doorin puoliksi-irkku vaksi rupatteli ja aina välillä väistimme porukalla roskisautoja.


Esityskuvien copyright ??, muut kuvat omia (paitsi Slater otti tuon meidön yhteiskuvan).

Cell Mates / Hampstead Theatre 17.1.2018

Kylmä sota ja vakoojat ja agentit kiinnostaa aiheena aina. Hampstead Theatressa Simon Grayn kirjoittama Cell Mates on siis näytelmä juurikin minun makuuni. No olihan se. Perushyvää teatteria missä ei ollut oikein mitään valittamista. Ehkä hetkittäin aika tylsä kyllä. Teatterin taiteellinen johtaja Edward Hall vastasi ohjauksesta.

George Blake (Geoffrey Streatfeild) on ex-tiedustelupalvelun herra, joka on narahtanut kiinni vakoilusta venäläisille. Linnaahan siitä rapsahtaa, 41 vuotta. Mutta mies pakenee ja pääsee Moskovaan. Tässä puuhassa häntä auttaa Sean Bourke (Emmet Byrne), joka jää myös hetkeksi Moskovaan pitämään seuraa. Näytelmä kertoo näiden kahden miehen ystävyyssuhteesta, joka saa kyllä lopuksi aika ikävän kolauksen, kun Seanille selviää että vakooja on aina valmis pettämään kaikki. Spies betray people. Niinpä.

Alussa ollaan vankilassa  ja nähdään kuinka miehet tutustuvat. George tarvitsee ulkopuolisen kontaktin, ja Sean on vapautumassa pian. Seuraavassa kohtauksessa ollaankin jo lontoolaisessa asunnossa sen jälkeen kun George on paennut vankilasta ja on ihan sekaisin ja haavoittunut. Paosta tai sen yksityiskohdista ei puhuta sen enempää. Kaverit ovat kutsuneet naispuolisen lääkärin hoitamaan miestä. Sean haluaa palata kotiin Irlantiin, mutta jotenkin George onnistuu houkuttelemaan tämän käymään Moskovassa, hetkeksi. Loppu näytelmää tapahtuukin moskovalaisessa asunnossa. Lenin katselee seinältä miesten touhuja ja ylellinen punakultainen sisustus antaa kullatun vankilan vaikutelman.

George viettää ylellistä, mutta yksinäistä, KGB-upseerin elämää samppanjaa siemaillen ja muistelmiaan kirjoittaen. Sean, tai salanimellä Robert, jäisi vain hetkeksi, mutta tämä venyy viikoiksi ja kuukausiksi. KGB:n tappotuomion pelossa ei mies pääse pois, vaan käyttää aikaansa vodkalla läträämiseen, taloudenhoitajalle irlantilaisten laulujen opettamiseen ja muistelmiensa sanelemiseen. Salassa toki. Välillä tiukkailmeiset KGB-heput käyvät tervehdyskäynnillä.

Vaikka George vakuuttelee olevansa nyt kotonaan, kun saa olla Moskovassa, niin kyllä hän tunnustaa ikävöivänsä vaimoa ja kolmea lastaan. Mietin miten vaikea olisi jättää kotimaansa, tietäen ettei koskaan pääse palaamaan. Varmaan juuri siksi mies haluaa pitää ainoan siteen vanhoihin kuvioihin eli Seanin likellä.

Näytelmässä on myös hieman lämmintä huumoria, sellaista kuivakkaakin (kuten että kaikki suuret brittivakoojat on koulutettu Cambridgessä), mutta ei tämä komedia suinkaan ole.

Geoffrey Streatfeild on aina jotenkin tosi sympaattinen tyyppi ja mä tykkään hänen tavastaan rakentaa roolia ja henkilöä. Monenlaisissa rooleissa olen häntä näyttämöllä nähnyt. Nytkin tämän George on verkkaisesti puhuva, hieman narisevaääninen herrasmies (puhetyylistä tulee mieleen Alan Bennett!), joka ei kiihkoile mihinkään suuntaan. Sen sijaan Bourko on kiihkeä irlantilainen, joka tuntuu säpsyvän kaikenlaista. Hyvin mulle ennestään tuntematon nuori irlantilaisnäyttelijä vetää. Pienemmissä rooleissa Philip Bird ja Danny Lee Wynter KGB-miehinä ja Cara Horgan taloudenhoitajana tekevät myös mallikasta työtä. Vakuuttavat venäläisaksentit, ja kyllä tässä aika paljon venäjääkin puhutaan.

Kiinnostava aihe ja kiinnostava näytelmä.  Ei mitään kauhean mullistavaa, mutta ihan hyvää ja hyvin tehtyä perusteatteria. Tämä oli viimeinen esitysviikko, joten hyvä kun kerkesin katsomaan.

Mä olen tosi paljon käynyt Hampstead Theatressa vuosien varrella, mutta olikohan tämä eka arkipäivänäytös? Tai ainakin niin että istuin parvella, koska sinne mentäessä mennään toimistojen ohi, joissa on isot lasiseinät käytävään. Siellä työntekijät naputtelivat koneitaan.


Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut omia.

The Birthday Party / Harold Pinter Theatre 16.1.2018

Harold Pinteriä omassa nimikkoteatterissaan, kiitos kyllä. Kun vielä lavalla joukko aika valovoimaisia tähtiä, niin mikäpä se oli lippua varatessa. Myöhemmin luin vielä jostain, että tämä The Birthday Party on yksi Pinterin esitetyimpiä näytelmiä. Mutta nähtyäni tämän voin vain ihmetellä että miksi ihmeessä??

Meinaan nyt olen aika pettynyt. Liki 2,5 tuntia umpitylsää jaarittelua. Joo, periaatteessa kaikki toimii, siis lavastus on kivaa katseltavaa ja näyttelijät ovat oikeasti hyviä. Onko ohjaaja Ian Rickson näin hiipunut, koska edellinen työnsäkin oli aika onneton (Against Almeidassa), vai onko tämä vaan niin nuupahtanut näytelmä ettei mikään magia herätä tarinaa eloon? Rickson on kuiteskin ohjannut hienojakin töitä.

Nyt ollaan jossain merenrantakaupungissa, vanhemman pariskunnan luona. Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen, rantatuolien hoitajamies Petey (Peter Wight) tulee aamupalalle ja katoaa sitten töihin. Vaimo Meg (Zoë Wanamaker) hössöttää ja säätää ja on aika simppelin oloinen. Talossa asuu pitkäaikaisvuokralainen Stanley (Toby Jones). Kaikki muuttuu kun Petey tapaa rannalla pari häiskää, jotka haluavat myös majapaikkaa. Oudot tummapukuiset heput Goldberg (Stephen Mangan) ja McCann (Tom Vaughan-Lawlor) saapastelevat sisään ja haluavatkin järjestää yllätyssynttärihjuhlat Stanleylle. Onko oikeasti tämän synttärit vai ei, se jää hieman epäselväksi. Juhlat kuitenkin pidetään ja ne menevät hieman kummallisiksi. Seuraavana aamuna miehet kuskaavat vihannekseksi muuttuneen Stanleyn pois. Kemuissa on vielä nuori naisseuralainenkin Lulu (Pearl Mackie) jota Goldberg ahdistelee.

Ihmeen eleetön ja väritön tämä oli, ja tunnelmaa rakennettiin vaikka mitään ei koskaan tapahdukaan. Olivatko miehet Stanleyn tuttuja, mene ja tiedä. Välillä tuli tunne, että häntä he tulivat etsimään ja olivat ehkä kostamassa jotain, mutta mitään ei selitetty eikä kerrottu. Tämä oli tosi outo ja kummallinen näytelmä. Mihin sitä jännitystä rakennettiin, kun kaikki jäi kuiteskin kesken? Vähän vihjailtiin asioista mutta mitään ei paljastettu. Juhlat äityvät väkivaltaisiksi, mutta onko Stanley hullu murhaaja, vai mikä kumma tyyppi. Ärsyttävää. Ja loppu oli tosi töksähtävä.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Wanamaker häsläävänä emäntänä on hyvä. Ja Mangan kyllä yliveto, lipevänä ja itsevarmana, ja samalla hyytävän pelottavana Goldberginä. Jotenkin tuli mieleen Colin Farrell, ehkä se oli se kampaus ja maneerit?

Mun mielestä tässä ongelmana oli tekstin heikkous, koska ilman hyvää tekstiä ei parhainkaan porukka saa taiottua siitä mitään ihmeellistä irti. Arvosteluja ei ole vielä, koska nyt torstaina on vasta ensi-ilta. Mielenkiinnolla odotan mitä kriitikot sanovat. Mä oon vaan kai niin tollo etten tunnista hyvää näytelmää, mutta minä en tykännyt... Mutta tarinan opetus: aina ei voi onnistua vaikka olisi kuinka paperilta katsottuna napakymppi.

Esityksen huonouden lisäksi harmitti kadonnut hanskani, mitä ei koskaan löytynyt (palasin vielä seuraavana päivänäkin kysymään). Teatterille se jäi koska mennessä oli molemmat mukana.

Ps. Ja pari päivää myöhemmin. oikeat kriitikot ovat puhuneet: neljää ja viittä tähteä :-D


Kuvien copyright Johan Persson.

Hamilton / Victoria Palace Theatre 15.1.2018

Äkkiseltään ei luulisi, että yhdistämällä rap/hiphop musiikkia Amerikan itsenäisyyden varhaishistoriaan saisi aikaan sellaisen esityksen mitä minä menisin katsomaan. Mutta koska Lin-Manuel Mirandan luoma Hamilton-musikaali on ollut niin uskomaton hitti Broadwayllä (voittaen  muiden palkintojen ohella mm. 11 Tony-palkintoa ja Miranda vielä Pulitzerin!) aina siellä ensi-iltansa saatuaan kesällä 2015, niin pitihän se mennä katsastamaan. Ihan vaan vaikka tietääkseni mistä kaikesta ihmiset kohkaavat niin paljon. Mulla on Suomessakin kymmeniä tuttuja, jotka ovat totaalisen hurahtaneita tähän musikaaliin - edes näkemättä sitä. Ja sitten paljon niitä tuttuja ympäri maailmaa, jotka ovat sen nähneet jo Broadwayllä, ja ylistäneet maasta taivaaseen.

Joten kun Lontoon tuotannosta ilmoitettiin alkuvuonna 2017 ja liput tulivat myyntiin, niin pitihän se ostaa. Uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. En ollut kuullut tahtiakaan musiikista. Aluksi ei vaan osunut korviini, ja sitten aloin jo hieman karttelemaankin. Ajattelin mennä todellakin puhtaalta pöydältä katsomaan. Tiesin kyllä musiikkityylin, ja se oli yksi syy miksi en halunnut sitten kuullakaan mitään. En nimittäin voi sietää rappia enkä hiphoppia :-D

Miltä se sitten näytti, kuulosti, vaikutti? No aivan täydelliseltä musikaalituotteelta! Kaikki oli todellakin viimeisen päälle mietittyä ja toteutettua. Puvustus, lavastus, koreografiat, valot. Suuren maailman tyyliin ei missään ollut mitään moitittavaa. Juoni oli kiinnostava ja täynnä yllätyksiä. Yllätyksiä siksi koska tämän ajan historialliset tapahtumat tai ihmiset eivät minulle sano juuri mitään. Niminä toki George Washington, Thomas Jefferson ja brittikuningas George III olivat tuttuja, näistä toki viimeksimainittu tutuin.

Mutta esimerkiksi Alexander Hamiltonista en ollut koskaan edes kuullutkaan (ennenkuin tämän musikaalin yhteydessä siis). Kuka oli niin oleellinen tyyppi että hänestä tehdään (menestys)musikaali? Washingtonin oikea käsi, Yhdysvaltojen ensimmäinen valtiovarainministeri, lakimies jne. Googlettamalla löytyy kyllä lisätietoja mikäli haluaa herrasta tietää lisää. Ja varmaan kiinnostavaa luettavaa olisi myös Mirandankin lähdeteoksenaan käyttämä Ron Chernowin kirja Alexander Hamilton.

Mutta henkilöhahmojen tuttuudella, tai lähinnä siis tuntemattomuudella, ei ollut oikeastaan mitään väliä. Tässä oli kuitenkin kiinnostava tarina ja juonenkäänteitä, ja ehkä oli parempikin ettei tiennyt yhtään mitään, niin kaikki asiat tulivat yllätyksinä. Yhden miehen elämäntarina kietoutuu mahtavan valtakunnan alkuvuosien historiaan - onhan siinä aihetta musikaaliin! Saamme kuulla ja nähdä kolmen Schuylerin sisaruksen kuviot (joista yhden Hamilton nai, ja toisen kanssa tuntuu olleen jonkunlainen suhde myöskin), myöhemmät seksiskandaalit, poliittiset kuviot ja kaksintaistelut. Kyllä, koska kyse on 1700-luvun lopusta niin sellaiset tuntuivat olevan ihan vakiojuttu. Ja sellainen koitui Alexander Hamiltonin kohtaloksikin.

Hamilton on noussut valtavaksi hitiksi erityisesti nuorempien katsojien keskuudessa. Niitä oli viime maanantain esityksessäkin valtavat määrät. Ja herranjestas miten yleisö oli innostunutta! Vaikken Beatlemaniaa olekaan kokenut, niin jotain samaa tässä varmaan oli. Tunnelma oli ensimmäisistä tahdeista asti katossa. Väki hurrasi, hyppi, vihelsi, taputti ja biletti ihan ennennäkemättömällä tavalla. Okei, tämä on musiikkia tämän päivän nuorille, joten se on varmaan se yksi syy.

Toinen innostuksen syy saattaa olla se, että esiintyjistä valtaosa on muuta kuin valkoihoisia. Heitä edustavat oikeastaan vain muutamat tanssiryhmän tyypit, ja sitten King George (Michael Jibson), jonka tehtävänä oli olla ns comic relief tässä. Eli mahdottoman huvittava pelletyyppi, jolle yleisö saa nauraa. Täysin överiksi tehty hahmo, mutta oikeasti hilpeä. Hänen biiseistään tykkäsin myös eniten; ehkä ne edustivat eniten sellaista perinteisempää musikaaliosastoa. Tai käytännössähän hänellä on vain yksi biisi (You'll be back) ja kaksi kertaa sama uudelleen, hieman eri sanoilla. Asiayhteydestään irrotettuna ei ehkä ymmärtäisi, että siinä brittimonarkki haikailee pian menettämänsä valtion perään.

No se musiikki sitten. Oliko se niin kamalaa? Oli ja ei ollut. Onneksi musiikissa oli muitakin sävyjä kun tätä rap/hiphop osastoa. Yksi ihan vanhakantainen rokkibiisi, oli bluesia, soulia ja muutakin. Niistä tykkäsin. Ja tarttee sanoa että hyvät laulajat auttoivat asiaa paljon. Riimit toimivat ja hyvin sai selvää. Olen paljon miettinyt olisiko pitänyt kuunnella musiikkia etukäteen. Miten erilainen kokemus tämä olisi ollut, jos olisi tiennyt aina että no nyt tulee se hyvä biisi seuraavaksi. Olen nyt kuunnellut Broadway-tuotannon levytystä tässä samalla kun olen tätä juttua pariin otteeseen kirjoittanut, ja ei tämä nyt niin pahalta kuulosta. Edes ne modernimmat osuudet. Nekin noudattavat musikaalimusiikin lainalaisuuksia. Jäin myös miettimän kun se katsomiskerta meni vähän äimistellessä ja uutuuden parissa, että tämä olisi kiva nähdä uudelleen joskus, vaikka vuoden-parin päästä. Jos sillä välin kuuntelisi musiikkia lisää?

Mutta himpura että kaikki esiintyjät olivat loistavia. Joka iikka mulle ennestään tuntemattomia, vaikka toki olen saattanut jossain Lontoon musikaaleissa nähdäkin. Mulle maanantain esitykseen osui kakkos-Hamilton eli Ash Hunter, mutta koska muuta en ole kuullut, niin hyvin veti. Karismaattinen esiintyjä ja hyvä ääni. Hänen vaimonaan Elizana Rachelle Ann Go, jolla oli myös upea ääni. Ehkä vielä parempi soulääni oli tämän sisarta Angelicaa esittävällä Rachel Johnilla.

Koko esiintyjäkaarti oli kyllä hieno, mutta sieltä erottui edellämainittujen lisäksi muhkeaääninen Obioma Ugoala (George Washington), hetkittäin hieman epäselvästi laulava Giles Terera (Aaron Burr) ja varsin värikkäästi puettu Jason Pennycooke (Thomas Jefferson), jolla oli myös tuplarooli moottoriturpaisena Marquis de Lafayttenä. Ja sitten oli myös Leslie Garcia Bowman, jonka blondi heittotukka kiinnitti huomiota aina missä pienessä roolissa tämä lavalla heiluikin, myös kenraali Charles Leenä. Silti kunkku oli mun suosikki!

Burr on mielenkiintoinen hahmo; ensin Hamiltonin ystävä ja mentori, mutta lopulta poliittinen vastustaja ja kaksintaistelussa Hamiltonia kuolettavasti haavoittanut poliitikko. Jonka ydinviesti nuorelle ja kiihkeälle Alexanderille on: talk less, smile more. Tykkäsin myös Jeffersonista, koska tämä toi paljon säihkettä ja väriä lavalle. En tiedä oliko hän todellisuudessakin näin turhamaisen oloinen tyyppi.

Tässä Thomas Kailin ohjaamassa musikaalissa oli lisäksi kaikkea ihanaa pientä millä elämysillasta oli saatu vielä parempi. Alkukuulutuksen (se puhelimet kiinni ja älkää tallentako-litanian) kertoi katsojille kuningas George III, todeten lopuksi: "Enjoy MY show" :-) Puvustuksen pienet yksityiskohdat, kuten upeat saappaat, viehättivät myös silmiäni. Uskoisin että kaikkien eri sotaunivormujen yksityiskohdat on viimeisen päälle myöskin hiottu. Mikä tahansa esitys missä on aseita, kaksintaisteluita ja univormuja ei voi olla kovinkaan huono. Ja yhdessä vaiheessa toisessa näytöksessä Alexander Hamiltonilla on yllään niin häikäisevän upea vihreä puku että silmäni häikäistyvät. Ja kuten jo alussa mainitsin, koreografiat (ja toki joukkokohtaukset muutenkin) olivat erittäin mallikkaita. Niistä kiitos Andy Blankenbuehlerille.

      

Nykyään teatterimoguli Cameron Macintoshin puljun omistama Victoria Palace Theatre on ollut puolitoista vuotta remontissa, ja sen yhteydessä laitettiin uusiksi koko vuonna 1910 rakennettu talo. Ja kultaa, loistoa, välkettä ja kimallusta riitti kyllä! Naisten vessoja on lisätty, ja laskin Grand Circlen naisten vessasta 11 koppia (normi tän ajan teattereissa on 2-4). En käynyt väliajalla vessassa eli en tiedä millaiset ruuhkat siellä silti oli. Mutta ei semmoista määrää naistenvessoja voi ollakaan etteivät ne väliajalla ruuhkautuisi.

    

Oma lippuni oli siis halvin mahdollinen, ja silti 37,50 puntaa. Kalleimmat permantoliput ovat sitten 89,50 puntaa - kyllä tätä kalliimpiakin esityksiä Lontoosta löytyy. Mulla oli Grand Circlen eturivissä ja keskellä käytävän vieressä paikka, ja jalkatilat olivat niin onnettomat, että itku meinasi tulla. Mun pelastus oli se käytävä, eli sain pidettyä jalkoja siinä. Surku tulee pidempiä (itse olen 170 cm) tai muuten isompia ihmisiä. Toivottavasti kalliimmilla paikoilla on paremmat jalkatilat.

Ihmettelen kyllä miksei remontin yhteydessä voitu yhtään panostaa enempää katsomismukavuuteen? Eli jalkatilojen kokoon koska itse penkithän ovat perustasoa. Kaksi tuntia 45 minuuttia istumista jalat krampissa ei ole kyllä maailman miellyttävin kokemus. Eka näytös kestää tunti 20 min, väliaika oli muistaakseni vain vartin. Tämä jalkatilojen ahtaus onkin oikeastaan ainoa moite illassani.

Myös oheistavaroiden kauppa kävi vilkkaana. Myyntipisteitä oli joka kerroksessa, mutta se isoin pääkauppa suurimman valikoiman kanssa oli kellarissa. Mulle riitti käsiohjelma, mutta tarjolla oli ties vaikka mitä tavaroita t-paidoista alkaen. Muihin pisteisiin ei ollut jonoja, mutta sen verran kurkkasin kellarin myymälään että sinne oli. Kyllä se musikaalin tuotteistaminen on viety pitkälle myös tässä suhteessa. Ja mikäs siinä, kyllä maailmaan fanituotteita mahtuu. Ja ostajia riittää.

Tällä hetkellä myynnissä on lippuja 28.7. asti, mutta eiköhän tämä jatku vielä pitkään. Lippuja on jopa vielä jäljelläkin, parhaiten ensi kesälle, jos joku nyt innostuu lähtemään. Lippusysteemi onkin vinkeä, eli paperilippua ei ole tarjolla lainkaan. Lippujen eteenpäinmyynti on tehty siis mahdollisimman vaikeaksi. Teatterille mennessä pitää olla mukana lippuvaraus joko paperille tulostettuna tai esim. puhelimen näytöllä, virallinen henkilötodistus (muistakaa ettei suomalainen ajokortti ole virallinen!) sekä se maksukortti millä lippu on ostettu. Ja kaikki tyypit keille on ostettu lippu samassa ostotapahtumassa on oltava mukana sisään mennessä.

Kassien tarkastuksen ja henkilöllisyyden varmistuksen jälkeen maksukortilla saa pienen lapun missä on omat paikkatiedot. Paikalla kannattaa olla siis hyvissä ajoin ennen esitystä, koska jonotukselta ei voi välttyä. Ja ylimääräisellä ajallaan sitten voi äimistellä rempattua teatteria ja tehdä niitä ostoksiakin ennen esitystä.

Kyllä mä voin yhtyä kaikkiin kriitikoihin ja faneihin. Hamilton on loistava musikaali. Vaikken musiikista pääsääntöisesti/niin kauheasti tykännytkään, niin kokonaisuus oli niin hyvä että ei se loppupeleissä niin kauheasti edes haitannut. Kannattaa siis ehdottomasti mennä katsomaan.


Esityskuvien copyright Matthew Murphy, muut kuvat omia.

Suomen hauskin mies / Helsingin kaupunginteatteri 13.1.2018

Taas toinen esitys mikä jäi viime syksynä syystä tai toisesta itseltäni näkemättä. Liian täysi kalenteri lienee se suurin syy moiseen erheeseen. Mutta onneksi näin heti vuoden alkuun sain tämänkin hoideltua pois alta. Koska tätä näytelmää en todellakaan olisi halunnut jättää näkemättä!

Nimittäin sen verran mainio kokemus Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan yhdessä kynäilemä Suomen hauskin mies on. Aiheestaan huolimatta se on myös hauska, kuinkas muuten. Mutta ei tämä mikään farssi ole, vaan sellainen mustanpuhuva ja hieman vinolla huumorilla asioita tarkasteleva historiallinenkin näytelmä. Näin todellakin olisi voinut tapahtua, ja moniin tositapahtumiin ja historiallisiin seikkoihin näytelmä perustuukin.

Eletään kevättä 1918, ja joukko työväenteatterin näyttelijöitä on kuskattu Helsingin edustalle vankisaarelle. Mukaan joutuu myös teatterinjohtaja ja punapäällikkö Toivo Parikka (Martti Suosalo), joka palaa Viipurista parahultaisiksi ja joutuu ilmiannetuksi. Leirillä sekalaista miesjoukkoa odottaa karmaiseva tehtävä. Arvovaltaiselle delegaatiolle olisi saatava aikaan viihdykettä - joten kyllähän Suomen hauskimmaksi mieheksi sanomalehdessä tituleerattu Parikka sakkeineen sellaista saa aikaan. Naurattakaa tai kuolette. Porkkanaksi tarjotaan uusintaoikeuskäynnin mahdollisuutta.

Leiriä johtaa hyytävä kapteeni Kalm (Rauno Ahonen) ja saarella asustaa myös hänen kiihkeästi punikkeja vihaava opettajavaimonsa Helen (Vappu Nalbantoglu). Pariskunnan hankalat välit ja erityisesti vaimon musertava suru Tampereen taisteluissa menehtyneen pojan puolesta tuo yhden näkökulman kertomukseen. Lisäjännitettä tuo jääkäriluutnantti Nyberg (Heikki Ranta), joka joutuu puun ja kuoren väliin vankien ja esivallan väliin. Parikan vanhana perhetuttuna ja intohimoisena teatteritaiteen ystävänä ei ole helppoa toimia teloittajana.

Monenlaista kiemuraa ja mutkaa ja ihmiskohtaloa mahtuu mukaan. Sitä tulee imaistuksi mukaan näiden miesten murheisiin ja pieniin ilonaiheisiin. Ja vaikka sitä tietää historiasta miten asiat lopulta menivät, niin hetkittäin pitää kuitenkin henkeä pidättää jännityksen vallassa! Helsingissä herrat kokoustavat, puuhaavat kuningaskuntaa ja saksalaistenkin mielipiteitä pitäisi kuunnella. Samaan aikaan leirillä ei ole ruokaa tarpeeksi ja pitäisi vielä koittaa saada aikaan kertakaikkisen hauska näytelmä.

Onhan tarinassa paljon kliseitä, mutta ihanan inhimillinen näkökulma ja realistinen ote tässä silti on. Joo joo, pienet asiat alkavat muuttua, koetaan niin vastoinkäymisiä kuin pieniä voittojakin. Eripurat unohtuvat sekalaiselta näyttelijäretkueelta yhteisen vihollisen edessä. Ainakin enimmäkseen.

Herkullisia rooleja riittää vangeille; on vaitonainen räätäli Siikander (Mikko Reitala), päästään seonnut Hannula (Tuukka Leppänen), on vastahankainen iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen), naistenrooleihin mieltynyt Elo (Risto Kaskilahti) ja rämäpäinen Aulis (Petrus Kähkönen). Mainiota työtä tekee tämä vankijoukko! Erityisen ilahtunut olen nähdessäni pitkästä aikaa teatterin lavalla mestarillisen Mikko Reitalan. Ja Leppäsen roolityö on myös kerrassaan hykerryttävä (syyskaudella tämän roolin vetikin Pekka Huotari).

Loppuun saakka riittää vajaan 2,5 tunnin aikana jännitettävää. Saavatko vangit esityksen valmiiksi, ja mitä korkea-arvoiset katsojat siitä mahtavat pitää? Puskafarssiosiot menevät hetkittäin vähän överiksi, mutta hyvin se uppoaa katsojiin, siis meihin oikeisiin katsojiin. Martti Suosalo pääsee revittelemään hetkittäin oikein kunnolla eli sille isolle osalle katsojakuntaa joka on pähkinöinä tämän koomikkouden edessä luvassa on paljon herkkua tiedossa! Onhan tässä mukana pakolliset kännikohtaukset ja saunomistakin, mutta sellainen örvellys pienessä mittakaavassa sopii ihan hyvin joukkoon. Ja hei, kun on muinoin nähnyt Suosalon vetämässä Nummisuutarien Eskon tilulii-lurituksen Suomenlinnassa, niin tuntui ihanalta kuulla siitä nostalginen toisinto!

Yksi esityksen helmistä on ehdottomasti hyvän ja toimivan tekstin lisäksi oivallinen livebändi! Se on todella hyvin integroitu osaksi esitystä, niin että muusikot toimivat monenlaisissa hommissa varsinaisen soittohomman lisäksi. Mainiota katsottavaa ja kuunneltavaa, kiitos Timo Hietalalle musiikeista. Bonuksena banjoa rämpyttävä Reitala.

Mitäs mä sitten kehuisin. Pekka Korpiniityn monipuolista lavastusta jossa pyörölavaa hyödynnetään oivallisesti. HKT:n Pieni näyttämö ei kyllä edelleenkään remontin jälkeen ole mikään suosikkipaikkani, mutta hyvin toimii tässä kyllä. Keskellä lavaa oleva puolikkaan skeittirampin näköinen häkkyrä kääntyy niin laivan kanneksi kuin luodoksikin. Saariston tunnelmaa loihditaan pienillä asioilla, mutta vankileirihän tämä on, ja siitä muistuttavat piikkilankakarsinat. Myös Sari Salmelan pukusuunnittelu on aika nappisuoritus, toisaalla on ne hienot upseerin puvut ja vastakohtana taas vankien resuiset rääsyt. Ja tietysti mainiot roolivaatteet vankien esitykseen (erityisesti Hannulan heiluvat irtorinnat!).

Moninaisten juonenkäänteiden jälkeen pääsemme aika huikaisevaan loppukohtaukseen, ja se viimeistään saa palan jumiin kurkkuun.

Olen tykännyt Heikki Kujanpään monipuolisesta urasta jo Q-teatterin alkuajoista alkaen, ja tämäkin ohjaustyö on kyllä hienoa jatkumoa tasokkaaseen sarjaan. Ja jos et tiennyt, niin maaliskuussa ensi-iltaan tulee myös Suomen hauskin mies -elokuva. Pääosassa itseoikeutetusti Martti Suosalo, mutta muu miehitys on tyystin eri kuin näytelmässä.

Elokuva taitaakin olla parhain mahdollisuutesi tämän näkemiseen, koska loppukevään teatteriesitykset ovat jo aika buukattuja (jollet toimi nopeasti lippujen suhteen!).



Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lea-palkinnon jakotilaisuus Lahden kaupunginteatterissa 9.1.2018

Mulla oli ilo osallistua Lahden kaupunginteatterissa järjestettyyn Lea-palkinnon jakotilaisuuteen tammikuun alussa. Aiemmin palkintoa on jaettu sekä Teatterikesässä että Thalia-juhlan yhteydessä, mutta nyt Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry päätti pitää erillisen tilaisuuden - ja ehkä siten nostaa hieman myös palkinnon arvostusta. Tilaisuudessa ei vain palkittu parasta, vaan saatiin myös nauttia kolmen parhaan näytelmän kokemisesta lukudraaman ja videotallenteen muodossa.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen kertoi avajaissanoissaan, että Suomessa kirjoitetaan paljon näytelmiä ja myös kantaesitetään niitä. Kantaesityksiä on enemmän vapaan kentän teattereissa, mutta aika lailla myös laitosteattereissakin. Esityskaudella 2015-2016 kantaesitettiin 77 puhenäytelmää, joista oli 25 romaanin tms. dramatisointeja. Kaudella 16/17 luvut hieman putosivat, ja dramatisointien määrä väheni (72 näytelmää, niistä 8 dramatisointia). Kirjailijat toimivat usein itse omien tekstiensä ohjaajina ja dramaturgeinakin. Lisäksi meillä tehdään dokumenttiperustaisia näytelmiäkin jonkun verran. Yksi asia mikä minua harmittaa, varmaan monen muun lisäksi, on Laasosen mainitsema puute. Meillä ei kauheasti julkaista kotimaisia näytelmiä kirjallisuutena. Jotkut teatterit julkaisevat kantaesityksiä myös kirjoina, mutta tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Minä ainakin tykkään hankkia, ja lukea, suosikkinäytelmiäni.

No, sitten itse Lea-palkinnosta. Se jaettiin nyt vuonna 2016 valmistuneelle näytelmätekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Kilpailuun tuli määräaikana 22 tekstiä, joista esiraati valitsi viisi parasta. Niistä finaaliin pääsi lopulta kolme. (Ne kaksi muuta olivat Sirkku Peltolan Tyttö ja varis sekä Milja Sarkolan Allt som sägs).

Kolmesta finalistista ensimmäisenä estradilla oli Juha Jokela ja hänen hieno tekstinsä Sumu. Se kantaesitettiin syyskuussa 2016 Kansallisteatterissa, jossa kävin ensi-illassa katsomassa ja pidin tosi tosi paljon. Omat mietteeni siitä voit käydä lukaisemassa täältä. Tänä keväänä se on mahdollista nähdä Vaasan kaupunginteatterissa. Laasonen jututti ensin Jokelaa, hänen taustoistaan kirjoittajana ja tavoista kerätä tietoa ja kirjoittaa. Oli kiinnostavaa kuulla Sumun kirjoitusprosessista, sehän on todella ajankohtainen teos. Tai oli silloin kun se sai ensi-iltansa. Jokela aloitti kirjoittamaan sitä pari vuotta aiemmin ja näytelmän tapahtumat alkavat samaan aikaan. Joten ensi-illan aikaan syyskuussa 2016 oikeat maailman tapahtumat olivat samassa pisteessä kuin näytelmän lopussa. Kirjoitusprosessin aikana Jokela huomasi että kannattaa seurata myös muita medioita kuin Hesaria ja Yleä. Erityisesti Venäjä-uutisoinnissa muiden maiden media, erityisesti venäläinen, sekä oppositiomedia olivat hyödyllisiä. 

Lahden kaupunginteatterin taitava näyttelijäporukka Tapani Kalliomäki, Aki Raiskio, Paavo Kääriäinen, Ritva Sorvali ja Liisa Loponen lukivat meille sitten neljä kohtausta näytelmästä. Oli nautinnollista kuulla tekstiä hyvin luettuna ja palautella mieliinsä katsomiskokemustakin. Muutaman pätkän näytelmästä tallensinkin ja ne voit käydä katsomassa täältä ja täältä.

Lukudraaman jälkeen Jokela kertoili lisää näytelmästä ja sen teemoista. Sumussa ollaan päähenkilön pään sisällä tutkimassa miten kirkas Suomen suhde Venäjään on, Jokelan mielestä. Aidon pelon keskellä on hyvä nauraa, ehkäpä jopa välttämätöntäkin. Näytelmästään Jokela ei ole saanut paljoa negatiivista palautetta. Yksi huonolla suomella kirjoitettu kirje tuli, ulostetta mukanaan. Ja kun Sumua kävi katsomassa Suomen eduskunta, niin yksi ääneen kommentoinut poliitikko piti yleistöstä vaientaa. Tämä kun kommentoi liikaa näytelmähenkilö Taiston Venäjä-kriittisiä mielipiteitä. Viime joulukuussa Sumua esitettiin myös Tallinnassa, mutta siellä se ei Jokelaan mukaan tainnut olla supermenestys. He taisivat hieman ihmetellä näytelmässä ollutta suomalaisten hämmennystä lahjonta-asioiden tiimoilta.

Sumusta sitten eteenpäin eli toisena finalistiehdokkaana oli Saara Turusen näytelmä Tavallisuuden aave. Se sai ensi-iltansa Q-teatterissa helmikuussa 2016, ja suosion takia uusintaensi-iltansa syksyllä 2017. Kävin katsomassa ensi-illassa ja kirjoitukseni siitä voit lukaista täältä. Turunen haluaa olla itse mahdollisimman monipuolinen tekijä, hän kirjoittaa sekä näytelmiä että proosaa ja on yksi Suomen käännetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Tavallisuuden aaveessa ei tärkeintä ollut henkilö, vaan aihe ja muoto. Turunen haluaa ylipäätään jättää paljon tilaa katsojalle löytää mistä koko esityksessä on kysymys. 

Tavallisuuden aave ei ollut kovin tyypillinen näytelmäteksti, koska se oli vain n. 17 sivua tekstiä, tosin pienellä fontilla. Silti se oli ihan täysimittainen kokoillan näytelmä. Sitä kirjoittaessa hänellä oli tietokoneella myös "nolot, ekstrat" kansio, minne karsiutui paljon kaikkea tekstiin sopimatonta - päätyäkseen myöhemmin kuitenkin mukaan itse näytelmään. Musiikki on tosi iso osa Tavallisuuden aavetta, ja Turunen tunnustaakin, että hän halusi käyttää sitä paljon myös tekstin asemasta. Esimerkiksi natsitervehdyskohtaukseen hän halusi mukaan marssin. Mutta minkä marssin? Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa he kävivät läpi liudan eri marsseja, kunnes se sopiva löytyi. 

Näytelmän kirjoitusprosessi kesti vuoden verran. Lähtökohta oli tehdä hidas näytelmä, jossa asiat tapahtumat verkalleen. Lea-palkintoehdokkuus tuli yllätyksenä, ehkä siksikin kun teksti oli niin lyhyt, eikä näytelmä ole sillä tavalla perinteinen. Mutta Turuselle muodon uudistaminen teatterissa on tärkeää, ja Tavallisuuden aave kyllä siinä mielessä ajoi asiansa. Turusen haastattelun lomassa näimme pienen pätkän näytelmää valitettavan huonolaatuisana videotallenteena.

Väliajan jälkeen kolmannen ehdokkaan pariin. Veikko Nuutisen Pasi was here kolahti allekirjoittaneeseen uskomattoman kovaa. Niin kovaa että kävin sen katsomassa KOM-teatterissa lopulta kuusi kertaa. Kirjoituksiani siitä voi käydä katsomassa blogin arkistosta. Se jatkaa elämäänsä nyt Tampereen työväen teatterissa, missä se sai ensi-iltansa 31.1.2018. KOMilaiset kävivät esittämässä Pasia myös Savonlinnassa, näytelmän tapahtumapaikoilla, ja näytelmäkirjailijan kotikonnuilla. Se oli iso juttu niin työryhmälle kuin savonlinnalaisillekin. Nuutiselle pollein juttu näytelmäkirjailijana olemisesta on se että saa kirjoittaa ammatikseen näytelmäkirjailija, esimerkiksi veroilmoitukseen. Mutta miten päätyy näytelmäkirjailijaksi? "Näytelmiä kirjoittamalla päätyy näytelmäkirjailijaksi". Näinhän se on. 

Jokainen Nuutisen näytelmä syntyy omalla tavallaan. Pasia hän joutui kirjoittamaan tosissaan, kohtauksen päivässä. KOM-teatterin tilaus sopi kirjoittajalle hyvin: tietää kenelle näytelmä tulee, ketkä sen tekee ja ennenkaikkea on deadline. Muutenhan sitä voisi kuulemma kirjoittaa proosaa. Deadline sopii Nuutisella kirjoittajana. Hän oppi tämä kohtaus päivässä-metodin Mika Myllyaholta ollessaan assarina Ryhmäteatterissa. Tosin ensin se "määrämittaan" kirjoittelu tuntui hassulta.

Itse kirjoitusprosessi on Nuutisella myös aika paljon lusmuilua. Kahdeksan tunnin työrupeamasta voi olla maksimissaan kaksi tuntia tehokasta kirjoitusaikaa. Pasin kirjoittaminen lähti alkulauseesta, kun Nuutinen kuuli lapsuudenystävänsä kuolemasta. Tarina lähti siitä ja hän joutui tutkimaan sellaisia juttuja mitä ei ollut ajatellut vuosiin. Nostalgia iski, ekaa kertaa ikinä. Se tuntui kovin radikaalilta ajatukselta siinä kohtaa, koko nostalgia, koska oli angsti kirjoittaa näytelmää nykyaikaan.

Lahtelaisporukka (Kääriäinen, Kalliomäki, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Saana Hyvärinen) luki meille useita kohtauksia näytelmästä, ja olipa siellä ihan uusiakin juttuja. Siis sellaisia mitä ei ollut KOMin versiossa (mutta TTT:llä oli). Kiinnostavaa. Loistavan lukudraamapätkän jälkeen Nuutinen kertoi Pasin hahmosta, johon on yhdistetty eri persoonia ja tapahtumia. 

Yleisöstä haluttiin tietää miten raskasta oli kirjoittaa henkilökohtaisesta menetyksestä. Nuutisen mukaan aluksi se oli helppoa, koska hänellä on oma identiteettinsä kaupunkilaisena teatteritekijänä. Se lapsuus Savonlinnan Kellarpellossa oli kaukana. Mutta kipeys tuli vasta kun näytelmää oli esitetty jo jonkin aikaa, ja erityisesti Savonlinnan vierailun jälkeen.

Siri Kolu ja Sunklo:n Jukka Asikainen tulivat estradille jakamaan 5000 euron suuruista palkintoa. Finaaliehdokasnäytelmät pohtivat paljon ihmistä, mikä sen rooli ja paikka on. Moniarvoisuutta. Saimme kuulla kaikkien kolmen näytelmän ehdokasperustelut. 

Ja niin se vaan on että vuoden 2016 Lea-palkinnon pokkasi Nuutisen Veikko ja Pasi was here! Aivan mahtavaa!

Toivon hartaasti että Lea-palkinto jaetaan jatkossakin tämmöisessä omassa tilaisuudessaan, missä on aikaa tutustua niin näytelmiin kuin niiden kirjoittajiinkin hieman syvällisemmin. Iso kiitos lahtelaiset dramaturgi Taija Helmisen johdolla, että mahdollistitte tämän tilaisuuden!

Kuvat otin itse.