Täällä Pohjantähden alla - Mäensyrjäkansan kärsimystie / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Sinällään nämä Lahden kaupunginteatterin nimivalinnat kahtia jaetulle Linnan romaanitrilogiasta dramatisoiduille näytelmille ovat hienot - mutta kamalan pitkät! Kakkososa Mäensyrjäkansan kärsimystie jatkaa siitä mihin edellinen (Kuu on torpparin aurinko) jäi. Kannattaa muuten käydä lukaisemassa se ensin, ja tämä sitten siihen jatkoksi.

Nyt ovat sitten Koskelan Jussin ylöskaivetut kannot laskeutuneet alas katosta. Keskellä suota seisoo urkuharmooni.

Sisällissota on ohi ja sen seurauksia käydään läpi. Ihmiset vaeltavat näyttämön poikki; meno on monellakin tapaa raskasta. Nauhalta luetaan nimiä. Ja raskaammaksi vielä, muuttuu kun oikeudenkäynnit alkavat. Ja teloitukset. Onneksi istun nyt taaempana enkä suoraan näyttelijöiden nenän alla, ettei vollottamiseni häiritse esitystä. Toistuvat pakkoliikkeet valtaavat esiintyjät.

Teloitusten lisäksi punapäällikön perheitäkin rangaistaan. Koskelan Elinakin (Liisa Loponen) luuttuaa työväntalon lattiaa. Sillä välin Koskelan Akseli (Tapani Kalliomäki) ja muut hytisevät alusvaatteissaan vankileirillä. Ja minä itken katsomossa.

Nyt ahdistaa ja surettaa ja tuntuu pahalta. Vihaan näitä valkoisten edustajia, jotka päättävät erilaisten lehmänkauppojen avulla kuka saa jäädä henkiin ja kuka ei, samalla kun "kusevat" katsomoon (olipas hyvä että istuin taaempana tällä kertaa!). Aargh! Vihaan sitä miten ihmisiä kohdeltiin. Nöyryytettiin. Kyllä, suuria tunteita niin lavalla kuin katsomossakin! Pahoja tekoja ja pahoja ihmisiä oli kummallakin puolella, ja se tuodaan tässä kyllä hyvin esiin.

Mutta on tässäkin hauskoja hetkiä. Vaikka kyllä se sotien välinen aika oli rankkaa ja Suomen jälleenrakentaminen näkyy Pentinkulmallakin, niin arki jatkuu, elämä voittaa ja muita positiivisia kliseitä. Kylälle tulee uusia tuulia mm. terveysintoilevan ja rautakankimaisen ryhdikkään opettaja Rautajärven (Jarkko Miettinen) muodossa. Myös hurmahenkinen papinrouva Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) on isommassa osassa tässä kakkososassa; kiihkeästi kommunisteja vihaten. Tämän poika Ilmari (Jarkko Laine) on sotasankari, jääkäri ja valkoisten päälliköitä, ja siten äitinsä palvoma. Näiden kahden suhde on jotenkin epämiellyttävä, ja kumpikin näyttelijä tekee hienoa työtä.

Koskelan Jussin kuoltua tämän lapiot siirtyvät Akselille, ja pikkuhiljaa tämä muuttuu fyysisesti enemmän ja enemmän isänsä kaltaiseksi mieheksi. Kumaraksi ja jurottavaksi. Sota ja vankileiri jättävät jälkensä. Ja seuraava sota ei ainakaan paranna tilannetta.

Yksi koskettavampia hetkiä on se kun Salpakari tulee pyytämään anteeksi Koskelan Vilholta (Mikko Pörhölä) ja teloitettujen punavankien hautapaikka raivataan ja siunataan. Nyyh ja niisk.

Kyllä mä hattua nostan koko Lahden kaupunginteatterin väelle. Iso voimainponnistus, ja kunnialla siitä selvitään. Uskon kyllä silti hyvin, että kaikki katsojat eivät varauksetta ole tykänneet. Vaikka tässä on paljon vanhaa eli sitä tuttua ja turvallista, niin onhan tämä kuitenkin aika modernia. Eli ne jotka haluavat nähdä perinteistä tulkintaa saattavat pettyä. Mutta jos lähtee avoimin mielin ja sillä asenteella, että klassikkojakin voidaan tuoreistaa, niin ei varmaan tarvitse pettyä. Minäkin alun äimistelyn jälkeen tempauduin kyllä kunnolla mukaan teatterin taikapiiriin.

Teatterin aulassa on muuten näytelmän lavastussuunnittelijan Minna Välimäen karsikkoteos, mihin sai solmia erivärisiä kangassuikaleita esityksen jälkeen. Niiden värikoodien mukaan mitkä olivat omat tunteet. Minä laitoin kaksi, siinä näytelmien välillä, ja samat tunnelmat ne oli molempien jälkeen. Ehkä mustan ja valkoisenkin olisi vielä voinut lisätä.

Onneksi nämä näytelmät jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli hyvin on aikaa mennä vielä katsomaan. Kumpaakaan ei kannata jättää väliin. Oli toki aika intensiivinen kokemus katsoa molemmat peräkanaa, mutta minä en olisi halunnut pitää viikkokausia niiden välissäkään. Kun oli kerran siihen Pentinkulman maailmaan tullut imaistuksi mukaan, niin siellä halusi pysyä.

Menkää katsomaan, mutta menkää avoimin mielin. Kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Esityskuvien copyright Robert Seger, muut omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Täällä Pohjantähden alla - Kuu on torpparin aurinko / Lahden kaupunginteatteri 5.12.2017

Lahden kaupunginteatteri osallistuu Suomi100-teemavuoteen tuomalla näyttämölle todellisen suomiklassikon eli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanitrilogian. Tällä kertaa kahteen liki kolmetuntiseen esitykseen sovitettuna. Edellisen kerran tätä vedettiin Lahdessa vuosina 1988-1991 massiivisena produktiona, joka kesti 6-7 tuntia. Kävin sen katsomassa 1990, ja muistaakseni oli hyvin perinteinen tulkinta.

No nyt ei ole perinteinen, kaikkea muuta! Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut ja modernisoinut ja muokannut tekstiä reippaalla kädellä. Ohjaaja Juha Malmivaara on sitten taas tuoreistanut tämän hyvinkin moderniksi ja vauhdikkaaksi esitykseksi. Liike edellä mennään moneen. Näin ollen koreografi Panu Varstala on todella isossa osassa esityksen luomisessa. Nämä esiintyjät kieppuvat, tanssivat ja liikkuvat lavalla hengästyttävän paljon.

Alussa nähdään valtava näyttämö täynnä erimallisia puutuoleja, vaatemyttyineen ja kenkineen. Pikkuhiljaa näyttelijät saapuvat lavalle, kukin omalle tuolilleen, ja pukevat päälleen. Hyvin perinteiset asut pukevatkin. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kyllä kaunista katseltavaa. Siinä katselevat toisiaan, kuin arkaillen ja empien että mitä noille katsojille kertoisi. Yksitellen puhuvat, verkkaan ja selostaen. Mutta sitten alkaa meno! Ensimmäiset 10 minuuttia vaan tuijotan hieman hölmistyneenä.

Oma näköalani eturivin keskellä.

Ensimmäinen osa on alaotsikoltaan Kuu on torpparin aurinko. Ensi-ilta oli jo 5.10., mutta koska halusin nähdä kummankin osan samana päivänä, niin itsenäisyyspäivän aatto oli ensimmäinen joka niistä tuplapäivistä sopi omaan allakkaani. Olihan siinä istumista, mutta kyllä kannatti! Varsinkin kun sain kaksi hyvin erilaista näkökulmaa. Ensimmäisen osan katsoin eturivin keskeltä, ja siinä todellakin tunsi olevansa keskellä tapahtumia. Toisen osan sitten taaempaa, jostain riviltä 12 eli sieltä sai taas hyvän kokonaiskuvan.

Ensimmäinen osa käsittää Koskelan Jussin suonraivaukset ja perheen kasvun, sekä myös poikiensa eloa ja oloa, myös Akselin perheen perustamisen. Perustetaan T.Y. Riento, ja talkoillaan. Suomi itsenäistyy. Näytelmä loppuu vuoden 1918 katkeriin tapahtumiin. Paljon on iloa ja menoa, mutta myös valtavan traagisia ja koskettavia tapahtumia. Laurilan perheen häätö suututtaa ja surettaa, ja Koskelan poikien sisällissotaan lähtö koskettaa syvältä.

Minna Välimäen lavastus on samalla massiivinen ja aika pelkistetty. Etuosan sivuilla raakalautaiset seinät, joita käytetään paljon talojen sisäelementteinä ja muina. Takaosassa suo ja sen katosta paksuilla kettingeillä roikkuvat isot kantojuurakot; nuo Koskelan Jussin ylös suosta raivaamat. Kari Laukkasen valosuunnittelu tukee hienosti lavastusta ja tapahtumia. Niitä punaisia valoja käytetään hienosti tehosteina.

Esitys on aika mahtipontinen ja massiivinen ja vaikka ne päähenkilöt hieman ehkä korostuvatkin tarinassa, niin vahvasti tämä on ensemble-esitys. Tätä teosta ei kovin pienimuotoisesti kai voisi oikein toteuttaakaan. Silti suvantokohtia on, ja hahmoille annetaan myös tilaa kasvaa ja kehittyä. Tosin aika moni jäi tässä pyörityksessä hieman pienempään osaan. Lahden kaupunginteatterin koko henkilökunta on mukana, useimmat monissa eri rooleissa. Sen lisäksi vierailemassa on vielä Jarkko Lahti kahdessa isossa roolissa (Ilmari Salpakarina ja punapäällikkö Hellberginä). Kaksi hyvin erilaista hahmoa ja täysin vastakkaisia kantoja edustavina. Lahti puhaltaa kumpaankin juuri sopivan hengen ja palon ja intensiteetin! Hellberg on aika hyytävä.

Tähän väliin pakko kehua Hannu Kellan säveltämää musiikkia, jota esittävät säveltäjä itse sekä Martti Peippo. Muusikot istuvat muuhun väkeen hienosti, ja putkahtelevat esille milloin mistäkin kohtaa lavaa ja lavasteita. Oman musiikin lisäksi teoksessa kuullaan paljon muutakin musiikkia, jotka eivät ensiarvelulla sopisi tämmöiseen. Mutta musiikkivalinnat ovatkin ihan loistavia! Jotenkin ne istuvat kuin nenä päähän tämän kyläyhteisön tapahtumiin, niin suruisempiin kuin hilpeämpiinkin. Kiitos siitä että käsiohjelmasta löytyy säveltäjälista (vaikkakin kappalekohtainen olisi ollut vielä parempi).

Tapani Kalliomäki tekee myös oivallisen roolisuorituksen Akseli Koskelana. Jäyhä mutta äkkiä tulistuva, vakaa ja riiauspuuhissaan liikuttavan kömpelö Akselinsa muistuttaa minua hetkisesti turkkalaisesta koulukunnasta, vaikka Kalliomäki on valmistunut näyttelijäksi paljon Turkan aikojen jälkeen. Aki Raiskio on erinomaisen loistava Koskelan Jussina. Aluksi suoraselkäinen mies painuu tarinan edetessä enemmän ja enemmän kumaraan, ja muuttuu vanhaksi mieheksi silmiemme edessä. Jussin kaksi (symbolista) lapiota on mukana monessa kohtaa. Mikko Pörhölä oli koskettava räätäli Adolf Halme.

Palosaaren Teemu on yleensä aina ihan parasta lavalla, mutta tämän kepeästi tanssahteleva kirkkoherra Lauri Salpakarinsa ei nyt ihan säväyttänyt. Toisaalta tässsä tulkinnassa oivalsin hyvin kirkkoherran selkärangattomuuden ja jatkuvasti toisten selän taakse piiloutumisen. Mutta minusta kirkonmiehelle ei sopinut moinen koikkelehtiminen. Josta pääsemmekin takaisin aiheeseen tanssi ja koreografiat. Kuten jo alussa totesinkin sitä on paljon. Panu Varstalan ohjauksessa koko ensemble liikkuu. Ihan kaikkea liikekieltä ja kuvioita en ymmärtänyt, mutta hetkittäin se oli tosi sopivaa ja kaunista. Esimerkiksi Akselin synty oli sellaista kohkaamista että. Välillä meinaa katsomossakin tulla hiki.

Vahvoja naisiakin lavalla nähdään. Lumikki Väinämön Koskelan Alma kestää ja kärsii. On riipaisevaa katsoa miten Alma kärsii, ensin omien poikien ja myöhemmin Akselin poikien sotaan katoamiset. Liisa Loponen on naapurin Elina, joka yhdessä Alman kanssa pitää Koskelan taloa pystyssä. Monesti Elina on paljon isommassakin roolissa kun tässä lahtelaisten versiossa. Leppäsen Aune (näkemässäni esityksessä Anna Pitkämäki tuurasi Maiju Saarista) on hersyvä rooli ja siitä otetaan kaikki irti. Taas kerran upea roolityö Pitkämäeltä! Koko Leppäsen perhe on kyllä aikamoinen. Myös miestään seksillä kiristävä Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) oli aikamoinen riivinrauta. Oliko tässä Salpakarien liitossa hieman Macbethien perhe-elämää suomalaisidyllissä; miten lepsuhkon miehen takana on voimakastahtoinen ja kunnianhimoinen, suorastaan ahne, nainen?

Hieman pienemmissä rooleissa nähtiin myös tasaisen hienoja suorituksia. Hiski Grönstrandin Laurilan Anttoo oli juureva junttura ja Mikko Jurkan esittämä Paroni jääräpäinen jästi, joka ei vaan oivalla että maailma muuttuu. Sitten oli Jari-Pekka Rautiainen, jolta sujui niin Aleksi Koskelan, Oskari Kivivuoren, Preeti Leppäsen, Uuno Laurilan kuin Edvard Salinin roolitkin. Mutta ehkä yksi parhaista tyypeistä lavalla oli Paavo Kääriäinen! Välillä tuntui kuin nuori mies olisi varastanut koko show'n! Koskelan Aku, Leppäsen Valenti (lausumassa runoaan!), Laurilan mielipuoli poika, Susi-Kustaa, Poku-hevonen sekä loistava kurki näytelmän alussa ja lopussa. Aivan upeita suorituksia!

Tykkäsin kovasti ohjaajan tavasta leikata kohtauksesta toiseen. Nopeita, ja hyvin ajoitettuja. Samoin näyttelijät muuntuvat toisiksi kuin salavitiä ja sulavasti. Välillä esityksen tahti on kyllä hengästyttävän nopea.

Tämä on kyllä sellainen näytelmäpari mitkä pitäisi nähdä uudelleen. Koska lavalla tapahtui kokoajan kaikkea ja hieman ehkä jo liiankin yltäkylläisesti, niin aivoni eivät kyenneet ottamaan kaikkea vastaan, saatikka käsittelemään. Monia juttuja putkahteli mieleen myöhemmin. Mutta monia jäi varmaan oivaltamatta ja huomaamattakin. Symboliikkaa oli paljon, ja varmasti iso osa niistäkin jäi oivaltamatta. Tykkäsin, hämmennyin, hurmaannuin, liikutuin. Tämä on niitä näytelmiä minkä kanssa on helppo lipsahtaa pateettiselle linjalle, mutta lahtelaiset eivät tähän onneksi sorru (paitsi hetkittäin ehkä). Huumoria on mukana paljon, mutta eihän tämä mikään komedia kuitenkaan ole. Mutta väkisinkin monessa kohtaa suupielet nousevat ylöspäin (vaikkapa Akselin ja Leppäsen Aunen saunapanokohtaus, kun lauteet ryskäävät).

Näytelmä loppuu draamaattisesti kevään 1918 tapahtumiin. Katosta putoaa iso joukko kenkiä lavalle ja välittömästi mieleeni tulevat toisen maailmansodan keskitysleirien kenkäkasat. Metalliväliverkko lasketaan takaisin lavalle, täynnä vaatteita. Punavankien leirit, pakolaiskaravaanit, ja tappiomieliala. Sota on päättynyt, itsenäisyys saatu, mutta mihin hintaan. Paavo Kääriäisen kurki jää pasteeraamaan lavalle. Itselläni on itku kurkussa ja sydän sykkyrällä. Vaikka tapahtumat ovatkin tuttuja niin aina tämä koskettaa kovasti.



Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Sokkodraama / KOM-teatteri 4.12.2017

No nyt oli niin kiinnostava konsepti, että KOM-teatterin ravintolanäyttämö kutsui minua taas. Sokkodraama! Aika monta iltaa tänä syksynä KOM-Ravintolassa on jo vietettykin, yhteislaulamassa parit kerrat ja Kaj Chydenius & Johannes Holopainen -konserttikin.

Illan suunnitelma on tämä: Lauri Maijala ohjaa esityksen. Lavalla nähdään 4 näyttelijää ja muusikko, ja kukaan heistä ei tiedä teosta etukäteen. Ns. prima vista-tyylillä mennään. Kaikki muut (paitsi toivottavasti ohjaaja) ovat yhtä pihalla. Plarit odottavat valmiina lavalla. Meille kerrotaan etukäteen, että lavalla on nyt mies (Niko Saarela) ja tyttö (Vilma Melasniemi). Ensin kuitenkin otetaan 10 sanan (jotka saattavat liittyä teokseen tai sitten eivät) lämmittelyjä, eli mitä ekana tulee sanasta mieleen. Hmmm... kiinnostavia assosiaatioita.

Siitä tarina lähtee rullaamaan, ja pianisti Joel Mäkinen säestää taustalla, välillä ohjaajan vinkistä ottaen isommankin roolin. Aluksi kaikki on vähän hakusessa, teksti kun on yhtä uusi esintyjille kuin yleisöllekin. Ihmissuhdekuvioita ja parisuhdepyristelyä. Ohjaaja kutsuu lavalle lisää porukkaa, ja Peter Panin näköinen heppu (Johannes Holopainen) pelmahtaa sisään. Hetkeä myöhemmin myös Helinä Keiju -tyyppi (Eeva Soivio) saapuu.

Välillä otetaan muutamia kohtauksia uudelleen, kun ohjaaja haluaa esimerkiksi väkivaltaisempaa tulkintaa. Hetkittäin itselleni tulee teksistä mieleen E.L. Karhun Prinsessa Hamlet. Johtuiko se siitä kun lause Tyttö tuijottaa mykkänä miestä toistuu niin usein? Tunnelma näytelmässä tihenee, esiintyjät improavat hienosti. Välillä lauletaan tietyt repliikit, ja loistavana pianistina Joel vetää sopivia kuvioita. Peter Pan ja Helinä heräävät henkiin vain tytön kuvitelmissa. Näytelmön mies on tyly, ei halua sitoutua ja tyttö on takertuva, ja itseluottamus on pakkasella ja pahasti.

Pienen väliajan jälkeen osat onkin vaihdettu, eli nyt Keijuna on Vilma ja Peter Panina Niko. Ihmisroolihahmoja (nyt Eeva ja Jomppe) syvennetään; mies on narsistinen hyväksikäyttäjä ja naisella taitaa hieman viirata päässään. Aikajana on pitkä, kymmenkunta vuotta. Berliinin ja Lontoon  kautta kuljetaan. Lopuksi asiat ovat taas toisin, nainen on päässyt vonkaavasta miehestä irti.

Näytelmässä on paljon huumoriakin, mutta on tämä teksti hetkittäin aika raskasta. Tai ei teksti, vaan sen käsittelemät asiat. Mutta erittäin kiinnostava uusi kotimainen draama. Todellakin haluaisin nähdä tämän toteutettuna teatterissa joskus. Lopuksi esille kutsutaan näytelmäkirjailija (Jenni Nikinmaa) ja kerrotaan näytelmän nimikin (Älä jätä jälkiä). Bravo!

Taitavaa työskentelyä, jota oli todella kiinnostavaa seurata. Miten hahmot alkoivat elää siinä silmiemme edessä, ilman mitään sen kummempia lavastuksia tai muita. Pelkällä läsnäololla ja lukemisella. Kiitos KOM-porukka!


Kuvat otin itse.

Jorma Uotinen: Ei huono! / TTT-klubi 2.12.2017

Jorma Uotinen on monellakin tapaa legenda, ei pelkästään Suomen tanssipiireissä, vaan ihan muutenkin. Hän on saanut elämässään valtavasti aikaan; näistä voisi moni ottaa oppia. Joten kun oli tilaisuus nähdä hänen omaan elämäänsä perustuva show, jossa hän itse on vieläpä pääosassa, niin ei tarvinnut empiä. Piti alunperin tulla katsomaan tämä jo keväällä, mutta se meni hieman puihin.

Uotinen on aivan hillitön showmies. Helkkarin hauska, itseironinen ja loistava viihdyttäjä. Lavalla on päätähden lisäksi säestämässä hyvä bändi (Helena Plathan sellossa, Petri Ikkelä haitarissa ja Jari Hakkarainen pianossa). Maarit Pyökäri vastaa ohjauksesta ja Taina West käsikirjoituksesta. Tällä saadaan aikaan kelpo kaksituntinen show.

TTT-Klubin katsojat syövät Uotisen kädestä heti ensitahdeista alkaen. Ilta on sopiva sekoitus monenlaisia laulutulkintoja ja hieman ajallisesti sinne tänne hyppelehteviä muistelmia. Pääsemme matkalle Porista Pariisiin, ja aika monessa muussakin paikassa piipahdetaan. Jormalle Pariisi on se unelmien kaupunki, sinne hän 19-vuotiaana pääsi ensimmäistä kertaa. Mustissaan ja pää täynnä negatiivisia ajatuksia. Vaikken itse ole koskaan Pariisissa käynytkään, niin kaupunki tuli hieman tutummaksi tämän aikana.

    

Illan aikana kuulemme ranskankielisiä chansonneja, englanninkielisiä balladeja ja suomenkielisiä tulkintoja. Se täytyy sanoa että Jorma Uotinen ei ehkä ole mikään maailman paras laulaja, mutta niin loistava ja karismaattinen esiintyjä että sillä ei ole mitään merkitystä. Näissä tulkinnoissa on sekä sielua että munaa. Ehkei hän ole myöskään perinteisellä tavalla komea, mutta personnallinen ja upea. Vielä 67-vuotiaanakin hän on ihan tyrmäävä. Ja vuorovaikutus yleisön edessä ja kanssa on huikeaa.

Herra kertoo niin nuoruuden idoleistaan (Mick Jagger ja Rudolf Nurejev!) ja miten Elton John sai hänet innostumaan suurista aurinkolaseista. Esitys on täynnä ihania muisteloita ja namedroppausta, mutta ei mitenkään itseään esille tuoden vaan sillain lämpimästi. Lauluja tukee pienimuotoiset koreografiat. Erilaisia asusteita kuten hattuja ja huiveja ja niitä isoja silmälaseja vaihdellaan tiuhaan. Hienoja biisitulkintoja: Mä oon mikä oon. Sulle silmäni annan. Rakkauden jälkeen. Taustalla näemme myös valokuvia eri esityksistä, lehtileikkeitä ja muuta kiinnostavaa. Vaikka erään lehtiotsikon mukaan Jorma Uotinen on lähinnä silmälaseistaan kuuluisa (!!), niin kyllä hän nyt vähän muutakin on sentään tehnyt... Jorman ura niin tanssijana kuin koreografina hakee kaltaistaan, ja ansioluettelo on todella vaikuttava.

    

Sitten lavalle purjehtii kohtalokas diiva mustissaan eli Helena Lindgren. Yhdessä tämä ex-pariskunta kertoo suhteestaan ja kuvioistaan. Miten Helena tuli jatkoille Jorman luokse kerran - ja jäi kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuinka lehdet kirjoittelivatkaan! Vaikka "tuon homommaksi ei voi mies enää tulla" niin Helena sanoi: "minun kanssani Jorma ei ollut homo" Siitäs saitte! Jotenkin näistä kahdesta näkee edelleenkin lämpimät välit ja suuren luottamuksen toiseen. Yhdessä pariskunta vetää myös Nick Caven ja Kylie Minoguen megahitin Where The Wild Roses Grow. Huh!

Jorma kertoo lyhyesti suhteistaan, mutta Helena Lindgren on ainoa kenet hän on koskaan virallisesti tuonut julkisuuteen. Uotinen on antanut luvan itselleen rakastaa sekä naisia että miehiä koska "tunne ei valehtele". Näin juuri.

Ennen taukoa näemme vielä loppukiitokset La Diva -esityksestä, eli missä Jorma aikonaan veti valtavassa punaisessa helmassa. Tauon jälkeen punaiset housut ovat vaihtuneet mustiin ja jalkoihin ovat sujahtaneet strassein koristellut pääkallokengät. Ja alla verkkosukat! Kuulemme lisää tarinoita, kuinka Teatterikorkeakoulun ovet eivät auenneet, mutta balettiin kyllä pääsi. Miten vaikea hermotulehdus meinasi lopettaa tanssit kokonaan, ja sairaus sai Jorman arvostamaan liikettä. "Liike on ihme".

Lopullisesti tämä yleisö villiintyi kun näimme miehen valtavien korkeiden korkojen, pinkin puuhkan ja silinterin kanssa esiintymässä. Moni nuorempikin saisi olla superonnellinen noin lihaksikkaista reisistä. Helena palaa lavalle, tällä kertaa punaisissa ja saamme lisää musiikkia ja poseerauksia. Ja jakaa Jorma lisää Pori-muistojakin (Porist tuut niin piru oot, Kokemäelt ni koko perkele.).

Aivan mahtava show! Hattua nostan; ei meinaan sujuisi tämä kovinkaan monelta suomalaiselta.
Toiset tekee mitä haluaa ja uskaltaa! Bravo Jorma! Ei todellakaan huono!



Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Musta sydän / Tampereen teatteri 2.12.2017

Ilkka Remes on kirjoittanut ensimmäisen näytelmänsä. No hyvä. Mennäänpä katsomaan. Tampereen teatterin Musta Sydän on kidnappausdraama, trillerikin. Niin sitä ainakin mainostetaan. Tekstin sovituksesta ja ohjauksesta vastaa Tommi Auvinen, vanha konkari hänkin.

Tunnekylmältä ja tylyltä vaikuttava Erja (Mari Turunen) on matemaatikko ja pätkätöissä yliopistolla. Jostain syystä välit sekä hieman homssuiseen siskoon (Elina Rintala) että pyörätuolissa olevaan napakkaan äitiin (Mari Posti) ovat kireät. Erja on pikkuhiljaa valmistellut espoolaisen yritysjohtaja Antti Salomaan (Matti Hakulinen) kidnappausta. Miksi ja miten - se selviää kyllä. Tarinassa on paljon tyyppejä, on Antin kiireinen uravaimo (Pia Piltz), ja hieman reppana isä (Jukka Leisti), jotka kursorisesti vilahtavat lavalla.

Sitten on liuta virkavallan edustajia ja tutkijoita. Ei edes mun suosikit Arttu Ratinen rikosylikonstaapelina tai Martti Manninen rikospoliisina pahemmin säväytä. Saatikka Risto Korhosen turvallisuuspäällikkö. En tiedä miksi näytelmäön hahmot jäävät kovin etäisiksi, ihan liki kaikki. He ovat hieman pahvimaisia, kulissinomaisia, eivät oikeita lihaa ja verta olevia ihmisiä. Ja kyseessä ei todellakaan ole aneemiset näyttelijäntaidot!

Paljon kaikkea tapahtuu, osa asioista kerrotaan videoiden avulla, ja sitten siirrytään takaisin pelkistetylle näyttämölle, minkä lavastus (a'la Mikko Saastamoinen) muistuttaa jonkun avaruusaluksen komentosiltaa. Näpsäkästi lavarakennelma kääntyy ja muuntuu eri paikoiksi. Isot videonäytöt eri puolilla teatterisalia näyttävät vuorotellen tv-uutisia, tai kuvaa kidnapatusta Salomaasta jne. Videosuunnittelu on Joonas Tikkasen. Sinällään tämmöinen hieman scifistinen miljöö on ihan hieno, ja luo osaltaan hieman kolkkoa ja tylyä vaikutelmaa. Samaa tylyyttä heijastaa Tuomas Vartolan sinisävyinen valosuunnittelukin.

Tarina ei kauheasti tempaa mukaansa ja pidä otteessaan. Paljon yllättäviä käänteitä kyllä, ja menneisyydestä löytyy selityksiä monelle vaikuttimelle, miten nämä ihmiset tekevät ja toimivat ja miksi. Hirveän vaikea on tykätä kenestäkään tai tuntea sympatiaa tai pelkoa tai muita isoja tunteita. Huomaan seuraavani näyttämön tapahtumia asenteella: aijaa nyt tapahtui näin. Jotenkin sitä olisi odottanut menestyvältä trillerikirjailijalta vetävämpää ja yllätyksellisempää juonta. Okei, loppua kohti, kun ollaan siirrytty laivalle, alkaa tulla sellaista imua että ensimmäistä kertaa huomaan ryhdistäytyväni penkillä, no niin! Nyt alkaa tapahtumaan! Ja huomaan jännittäväni nyt näiden tyyppien puolesta, ja kissa-hiiri -leikin lopputulemaa. Että kun on kaksi tuntia seurattu tarinaa vähän haukotellen niin viimeiset viisitoista minuuttia saa melkein pidellä penkin reunoista kiinni. Olisiko tämä tarina toiminut sittenkin paremmin kirjana, mene ja tiedä.

Yksi iso syy tähän lopun mukaansatempaavuuteen on Tom Lindholmin esittämä rikospsykologi, joka on hyvin inhimillinen hahmo erilaisine addiktioineen ja taiteentuntemisineen. En ole koskaan ollut mikään maailman suurin Lindholm-fani, mutta tämä roolisuoritus on ihan napakymppi! Ensimmäistä kertaa tarinassa myös Erjan maski alkaa säröillä ja tunteet nousta pintaan. Mitä jos sittenkin voisi luottaa johonkin! Näytelmä kannattaa katsoa vaikka vain tämän loppuhuipennuksen vuoksi.

Tunnustan että ainuttakaan Remeksen kirjaa en ole lukenut, vaikka niitä hyllyssäni kolme olikin. Oli, sillä nyt ne ovat laatikossa odottamassa kirjakirppistä tai muuta myyntiä, kuten niin moni muukin kirja jotka ovat vuosia hyllyssä pölyä keränneet, mutta joita en koskaan tule lukemaan. En yhtään epäile Remeksen kirjoittajataitoja, mutta jotenkin eivät vaan ole olleet mun juttu, vaikka aika kaikkiruokainen lukemisen suhteen olenkin. Mutta mistä sen tietää ettei ne ole mun juttu, kun en ole lukenut? No, hyvä kysymys. Koska aikaa on rajallisesti lukemiselle, niin tuppaan nykyään lukemaan karsien. Jos ei nappaa niin ei, olkoonkin kuinka bestselleristi.

Tämän esityksen jälkeen oli hieman hämmentynyt olo. Ei ollut mitenkään suuria odotuksia, koska en ole ollut Remes-fani alunalkujaankaan, mutta kyllä tämä kiinnosti. Ehkä osittain siksi että miten sujuu menestyskirjailijalta näytelmän tekeminen. Ehkä ongelma oli ohjauksessa tai missä lie, mutta ei tämä minua ihan täysillä vakuuttunut. Mukavaa, mutta myös aika harmitonta viihdettä. Onneksi oli se laivakohtaus lopuksi, niin jäi kuitenkin hyvä mieli!

Extrakiitos joustavalle henkilökunnalle palvelusta, kun pyyhälsin sisään viime minuuteilla (oma ja teatterin kello kyllä näytti 14.30, mutta esitys oli silti jo alkanut).



Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dreaming of Broadway / Teatteriravintola Kivi 29.11.2017

Ei ole helppoa olla musikaaliartisti Suomessa, sen todistavat Helena Rängman ja Pyry Smolander. Loputtomia koe-esiintymisiä, paljon työtä, hikeä ja kyyneliä roolin saamiseksi. Joskus tärppää, useimmiten ei. Mutta on mainiota että tästä artistin arjesta saadaan aikaiseksi pienimuotoinen musiikkikabaree, tai miksikä tätä nyt voisi kutsua. Enemmän kuitenkin konsertti juonella kuin musiikkipitoinen näytelmä. Määritelmistä viis kun homma toimii.

     

Dreaming of Broadway on mainio musikaalipotpuri kahden karismaattisen ja lahjakkaan esiintyjän hoivissa. Kuulimme erilaisia musikaalitulkintoja, suomeksi ja englanniksi, ja olihan tässä taustajuontakin. Tarina on nivottu biiseihin löyhästi, mutta kumminkin. Vuorotellen lauletaan, välillä yksin ja välillä yhdessä. Aika moni biisi on tuttu itselle, mutta enemmän on ehkä tuntemattomia, koska en ole mikään musikaali-intoilija. Näistä esimerkkimusikaaleista olen nähnyt vain Mamma Mian, La Cage aux Follies'in, Jekyll & Hyden ja Les Miserablesin. Toiset biisit toimivat paremmin ja istuivat tarinaan. Tarinaan, jossa koitetaan saada rooleja suomalaisella musikaalikentällä. Mitä koe-esiintymisissä tapahtuu? Mitä tapahtuu kaverusten väleille kun toinen saakin roolin ja toinen ei? Onko se esiintymään pääsykään yhtä auvoa?

Kaikkea tätä säestää loistava pianisti Joonas Mikkilä, jolla on vähän muutakin roolia kun pelkkä hieno soitto. Lisäksi äänirooleissa kuullaan Saara Lehtosta, Riikka Korpea ja Marko Keskitaloa.

    

Esityksessä on paljon huumoria ja sellaista hyväntahtoista kuittailuakin. Suomessa ei kovinkaan moni teatteri ja taho toteuta musikaaleja, joten rooleihin on kova hinku ja tunku. Kaikki eivät mahdu mukaan, ja ylipäätään esiintyjät ramppaavat casting-tilaisuuksissa alvariinsa. Tämä välittyy hyvin kyllä lavalta. Helena ja Pyry vetävät vauhdilla tanssikoreografioitaan ja koittavat tehdä vaikutusta casting-ihmisiin.

Koko Dreaming of Broadway on Rängmanin ja Smolanderin omaa käsialaa, lisäaplodit siitä. Kumpaakin on tullut nähtyä monissa musikaaleissa, ja tarttee sanoa että laulu kulkee ja lavakarisma on suuri. Molemmilla. Jos minä olisin casting-asioista päättävä tyyppi, niin kummallekin heti kaikki pääroolit, eikä aina vain Maria Lundille :-)

Ilta Kulttuuriravintola Kivessä kului kuin siivillä ja moni melodia jäi päähän soimaan. Kiitos!

Tää on varmaan sellainen juttu mitä tämä kolmikko voi esittää monen vuoden ajan, aina sopivan aikaraon löytyessä. Ainakin toivon niin!


Kuvat otin itse.

Vain jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT 28.11.2017

Keväällä nähtiin lahtelaisen Musiikkiteatteri NYT:in debyytti eli Photo Sapiens show. Se oli aivan riemastuttavan hauska ja viihdyttävä. Suurin odotuksin sitten katsomaan ryhmän toista esitystä eli joulushow'ta Vain jouluelämää! Ihan samalle tasolle ei nyt päästy, mutta varsin hyvin viihdyin tämänkin parissa kyllä. Haittasiko katsomiskokemustani se etten ole katsonut ikinä Vain elämää-tositv-juttua (tai miten se nyt määritellään), mene ja tiedä.

Ilmeisesti tässä esityksen rakenteessa noudatetaan tv-ohjelmaa, mutta ei anneta sen häiritä. Nyt ollaan kuitenkin viettämässä 150-päivää jouluun tyyppistä -kesäpäivää. Paikalla on sporttinen poropoika Petteri (Panu Kangas), jes jes-mantraansa hokien, hyvin itsetuhoinen joulukinkku (Sini Koivuniemi) ja säihkyvä joulukoriste (Linda Hämäläinen) sekä emäntänä hääräävä vamppimainen Joulupukin muori (Anni Kajos). Bileisiin liittyy myös räppäävä JC eli Jeesus (Petri Knuuttila), joka pistää someviestejä jakoon ja kertoo omasta isäsuhteestaan aika avoimesti. Tällä porukalla sitten avaudutaan omista traumoista - ja lauletaan.

Musiikkia piisaa loistavan pianisti Matti Hussin säestyksellä. Muutamia aivan riemullisia tulkintoja vanhoista joululauluista, niin sovituksellisesti kuin ennenkaikkea sanallisesti. Mutta ei tässä pelkästään vanhaa kierrätetä. Enemmistö on hienoja uusia jouluaiheisia biisejä. Koko viisimiehinen sakki on osallistunut sävellyksiin ja sanoituksiin. Mainiota!

Dialogi on nopeaa ja näppärää, ja onhan tässä vähän juontakin. Väliajan jälkeen vietetään tonttujen kesäkokousta, ja aika härskit tontut kertovat joulun vakoilutouhuistaan avoimesti. Mukaan on myös ympätty nukketeatteriesitystäkin. Lopuksi seuraa yllättävä huipentuma, mm. miten Coca-Cola liittyy kaikkeen, ennenkaikkea joulupukin ja muorinsa elämään.

Olihan tämä ihan hauskaa, varsinkin (pikku)jouluviihteeksi. Miljöönä joku ravintolateatteri olisi voinut toimia paremmin, eikä teatterin katsomo. Juoni oli nyt aika höttöinen, mutta pääpaino oli kuiteskin musiikissa. Välillä oli vähän sellainen karaoke-meininki. Mä tykkäsin kauheasti näistä omista joulubiiseistä, varsinkin Koska tonttu voi ja Vapaa iskivät. Näitä voisi kuunnella lisääkin, onkohan NYTtiläisillä ajatusta julkaista jossain näitä? Biisit on hyviä, mutta vähän irrallisia. Kuin karaokea joulukulisseissa.

Koko sakki on loistavia laulajia ja karismaattisia esiintyjiä, joita on ilo katsella ja kuunnella lavalla. Jään odottamaan jatkoa vesi kielellä. Tämä porukka osaa ja tekee!

Esityksiä on vielä jäljellä 2 eli tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona. Hopi hopi Lahden kaupunginteatterille siis!


Kuvien copyright Miriam Hussain.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.