Cabaret / Tampereen työväen teatteri 1.9.2016

Meitä oli kokoontunut joukko teatteri/musikaalibloggaajia TTT:n aulaan eilen. Kaikille muille Cabaret oli todella tuttua kauraa eli siitä oli nähty monia eri versioita, Suomessa ja ulkomailla. Siinä sakissa tunsin itseni ihan noviisiksi, sillä minä en ole nähnyt yhtään versiota teatterissa, enkä edes leffaa! Ihan puhtaalta pöydältä liikuttiin siis (ellei Christopher Isherwoodin Goodbye to Berlin -kirjaa lasketa mukaan). En tiedä oliko se hyvä vai huono asia, mutta tällä mentiin.

 

 Laura, minä, Siiri ja Mari enskaritunnelmissa

Muutama asia tästä Tiina Puumalaisen ohjaamasta Cabaret'sta nousee ylitse muiden. 

Ensinnäkin upea, upea, upea lavastus a'la Teppo Järvinen. Taustalla oleva iso kellotaulu, jonka valvovan silmän alla kaikki toiminta tapahtuu. Jättimäiset sivuelementit. Eteen liukuvat huone-rakennelmat. Pikkiriikkinen junavaunuosasto. Fräulein Schneiderin vuokra-asuntokompleksi portaikkoineen. Ja ennenkaikkea Herr Schultzin ihastuttava art deco-henkinen vihanneskauppa! Mikä taideteos. Oikea namunen. Isot aplodit todella kauniista lavastuksesta!

Toisekseen Juha Haapasalon valosuunnittelu. Miten kauniisti siniset valot hehkuvat ja siivilöityvät rakennelmien läpi. Ja miten Sally Bowlesin laulaessa portailla ne hehkuvat punaisen ja kullan sävyissä, Lattialla oleva nouseva neliö on valaistu pienemmillä ruuduilla. Siihen tulee milloin swastika-kuviota ja milloin mitäkin. Kaikenkaikkiaan valaistus on nyt ihan kohdillaan. Niin ja ensimmäisen näytöksen päättävät SS-tulikaiteet, huh ja vau!

  

Kohdillaan on myös näytelmän miehitys. Nimittäin jokainen tyyppi oli paikallaan roolissa. Emmi Kaislakari on kuulunut mun suosikkeihini TTT:llä jo tovin, ja taas kerran hän tekee ihan älyttömän hienon roolin! Emmin ääni on vaan ihan huikea. Tämän Sally Bowles on bimbo ja herkkä ja kova ja kaikkea yhtäaikaa. Juha-Matti Koskela on toinen joka vaan paranee näytelmästä toiseen. Nyt Clifford Bradshaw'n roolissa. Sitäpaitsi se parta sopii! Niin ja Kaislakari-Koskela duetot soivat kauniisti yhteen. Sitä en tiedä onko heidän välillä kamalasti kipinää, siis voisiko tämä Sally retkahtaa tähän Cliffiin, ihan aikuisten oikeasti. Miksi Cliff, joka selkeästi tuntee enemmän vetoa miehiin, yhtäkkiä haluaa perustaa perheen Sallyn kanssa?

Ja täytyy kehua myös MC-Antti Langia - ihan vallan erinomainen ja hulvaton roolisuoritus. Tyrkky, tarkkaileva, tyylikäs ja hieman överi. Auvo Vihro on aina hyvä, ihan joka roolissa, ja nyt hän on samaan aikaan Saksaan kovin luottavainen, ja sosiaalisesti hieman kömpelö hedelmäkauppias Herr Schultz. Kömpelö ainakin naisten kanssa, sillä Saksan tilanne vaikuttaa myös hänen suhteeseensa Fräulein Schneiderin (ihastuttava Jaana Oravisto) kanssa. Pidin kovasti myös Heidi Kiviharjusta kevytkenkäisenä merimiesten ystävänä Fräulein Kostina. Sitten on vielä Tuukka Huttunen, aina luotettavan loistavana. Nyt tuplaroolissa, natsiupseeri Ernst Ludwigina ja kit Kat Clubin omistaja-Maxina. Kuten sanottu: ei heikkoa lenkkiä!

Upeat joukkokohtaukset ja kaikki muutkin Osku Heiskasen koreografiat olivat tosi lennokkaita ja näyttäviä. Vauhtia, heittoja, notkeita jalkoja, sorjia sääriä ja letkeitä lanteita. Varsinkin toisen näytöksen aloittava Kick Line jätti minut likipitäen haukkomaan henkeäni. Erikseen kyllä pitää sanoa että Antti Langin muuvit olivat ihan toista maata! Ja sellasia hienoja swastikaeleitä käsillä. Muutenkin tämä 16-henkinen ensemble oli kaunista katsottavaa. Erityisesti mieleen jäivät upean sekapukuiset Victor (Jasper Leppänen) ja Bobby (Konsta Reuter). Ja kuunneltavaa myös! Tarttee myös kehua svengaavaa 8-henkistä bändiä kapellimestari Pekka Siistosen johdolla.

Pidin myös Jukka Virtasen näppäristä laulujen käännöksistä; muutenhan suomennos oli Esko Elstelän käsialaa (eikä varmaan huonoa sekään). Ja hei, upeat meikit (kiitos Emmi Puukka ja Tiina Ryynänen) - varsinkin MC:llä

Mutta jotenkin tämä jäi hieman vaisuksi, tai ei lähtenyt lentoon. En oikein tiedä miksi. Periaatteessa palikat olivat kunnossa, mutta jotenkin vain... Oliko yritystä liikaa? Vai olisiko ollut ongelma ohjauksessa? Puvut (myös Teppo Järvisen käsialaa) olivat pääsääntöisesti hienot, mutta jäin kaipaamaan enempi röyhelöä, pitsiä, höyheniä, jotain sellaista luksusta Kit Katin työntekijöihin. Pornokaupan ryöstäminenkään ei ehkä ihan ollut se ratkaisu, vaikka aika ilmeistähän se oli. Onhan noissa puvuissa silmäniloa. Lisäksi Sally Bowlesin puvut olisivat voineet olla vieläkin räväkämpiä, seksikkäämpiä.

En tiedä olisiko natsiviitteitä ollut sittenkin hieman liikaa hetkittäin? Jopa esiripun nouseminen ja laskeminen oli säestetty ketjujen kitinällä. Kai yleisö ilman alleviivaustakin ymmärsi että tässä eletään Berliinissä aikaa, jolloin natsit pääsevät valtaan? Mutta sitten taas: saksankielen sanat, lauseet ja jutut ovat varsin toimivia (ja hyvin äännettyjäkin, taas erityisesti kehuja Antti Langin MC:lle!).

Esityksessä muuten tupakoitiin jatkuvasti, ja ajankuvaahan se. Mutta yrttisavukkeiden käry oli niin vahva, että aluksi luulin teatterin palavan tai jonkun sähkölaitteen kärähtäneen, sen verran voimakasta oli haju. Ensimmäinen näytös oli muuten tosi pitkä; toinen taas sitten vastineeksi melko lyhkönen. kokonaiskestoa oli varttia vajaa kolme tuntia - onneksi TTT:n suuren näyttämön penkit ovat mukavat!

Olihan tämä taas teemoiltaan kumman ajankohtainen, kun tämä maailma on niin vinksahtanut radaltaan. Silloin meno voi äityä aika villiksi, muuallakin kuin pahamaineisessa klubissa.

Katsomossa nähtiin todellista Tampereen (ja muun Suomen) näyttelijäkaartin kuka-kukin-on osastoa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Teppo Järvinen

WHS: Cutting Edge / Helsingin juhlaviikot 31.8.2016

Huh, olipas sitten hypnoottinen esitys! Nykysirkus/visuaalinen teatteriryhmä (kumpi vaan määritelmä lienee yhtä oikea) WHS vetää uudessä Cutting Edge -esityksessään kaulankatkaisukuolemat ihan uusiin sfääreihin. Oopperatalon Alminsali oli täynnä innostunutta yleisöä, ja veikkaanpa että tämä vaikutti moniin muihinkin aika kokonaisvaltaisesti.

Tunnin verran kestävä esitys oli mystinen sekoitus kaikenlaista, ja ainakin tämä katsoja vajosi jonkunsortin transsiin tai hypnoosiin sitä katsoessaan. On miekkoja, iso kavalkadi klassikkomaalauksia mestattuine päineen (siis niitä on käsittämätön määrä), kaunista musiikkia, nopeita liikesarjoja, putoavia päitä. Nainen pohtii "I just googled what's the meaning of life" - niin, mikä se elämän tarkoitus onkaan. Kuolema? Missä se elämän ja kuoleman raja kulkee? Siinäkö kun miekka (tai giljotiini, tai mikä hyvänsä) irroittaa pään?

On tanssia, on akrobatiaa, on kauneutta. Lava, joka vaijerien varassa liikkuu ja kallistuu, suorastaan leijuu ilmassa. Nainen jolta irroitetaan pää tai jalat, kaikki käy. Näitä klassisia taika/sirkustemppuja. Outoa, kiehtovaa, hypnotisoivaa. Lopussa kun läpikuultava kangas heiluu ja musiikki soljuu ylitseni, en enää tiedä olenko hereillä vai valveilla, ja näenkö lavalla hahmoja vai ovatko ne vain mielikuvitukseni tuotetta. Ihan sama, oudon kiehtovaa kuitenkin.

Katosta laskeutuva ja leijuva moottorisaha (tai sen kaltainen kapistus) uhkaa hymynaamaa, luurankomiestä ja Che Guevara-heppua. Hmmm... Huimaa!

Kovin vaikea koittaa pukea sanoiksi kokemaani. Se oli jotenkin meditatiivinen kokemus, ja paluu maan pinnalle aplodien alkaessa oli vaikeaa. Olisin voinut jäädä sinne transsiin ikuisiksi ajoiksi.

Kiitos Kalle Nio ohjauksesta ja koko konseptista. Kiitos loistavat esiintyjät Jukka Tarvainen, Vera Selene Tegelman ja Inês Campos. Kiitos upeasta valosuunnittelusta Jere Mönkkönen ja Joonas Tikkanen. Ja kiitos Kalle Nio ja Taneli Rautiainen luovasta lavastussuunnittelusta. Ja erityisesti Samuli Kosminen (ja Kalle Nio) äänisuunnittelusta - se meni luihin ja ytimiin.

Kolmen Juhlaviikkojen esityksen jälkeen Cutting Edge lähtee maailmalle. Hienoa!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kalle Nio

Sara ja Erik / Tampereen työväen teatteri 30.8.2016

TTT:n syksyn ensimmäinen ensi-ilta Sara ja Erik tarjoili Tampereen lähihistoriaa pähkinänkuoressa, tai ainakin yhden siivun siitä. Omat tietoni Sara Hildénistä rajoittuvat samannimiseen museoon ja vaatekauppaan. Taidemaalari Erik Enrothista en tiennyt sitäkään vähää. Joten näytelmä tuli hyvin tarpeeseen, näin yleissivistävänä teoksena.

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama näytelmä alkaa päähenkilöiden tapaamisesta tanssilattialla. Kahden tulisieluisen ja temperamentikkaan taiteilijasielun liitto ei ole helppoa. Mutta kumpikin tarvitsee toista, ja he elävät ja rakastavat täydellä teholla. Sara Hildén toimii mesenaattina taidemaalari Erik Enrothille, maksaen tämän ylöspidon. Vastineeksi hän saa omistusoikeuden tämän tauluihin. Hyvä diili, eikös? Ainakin siihen asti kun pariskunta eroaa, ja alkaa taulujen huoltajuuskiista.

Tämä näytelmä herätti paljon keskustelua niin väliajalla kuin kotimatkallakin. Kenellä on oikeus taiteilijan teoksiin; tekijällä vai ostajalla? Onko mesenaatilla oikeus sanoa tukemalleen taiteilijalle mitä tämän pitää maalata? Tottakai asiat mutkistuvat jos ja kun mesenaatin ja taiteilijan välillä on suhde, kuten tässäkin tapauksessa. Ja varsinkin sitten kun se suhde loppuu. Enrothin ja Hildénin oikeuksia taideteoksiin puitiin oikeudessakin, ja sen seurauksena tekijänoikeuslakiin kirjattiin kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Nyt tämä asia tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei siis tosiaan ollut aiemmin.

Teija Auvinen tekee todella upean roolin Sara Hildéninä. Topakka, tiukka, intohimoinen nainen, jolle taideteokset olivat kuin omia lapsia. Niiden katselusta hän sai iloa ja niiden omistamisesta turvaa. Hildén tuntui olevan sitkeä ja yritteliäs ihminen, joka varmaan jakoi mielipiteitä omana aikanaan. Ilmeisesti harva vaatekauppaansa päätynyt lähti sieltä ilman takkia. Voin kuvitella ettei ollut helppoa olla hänen työntekijänsä saatikka puolisonsa. Ja Sara oli yrittäjä viimeiseen asti, hän möi myös luotolla, merkaten mustakantiseen vihkoonsa osamaksuerät. Näin myös tavallisilla naisilla oli varaa ostaa häneltä takki.

Ilkka Heiskanen on luomistuskainen ja viinapirun viettelemä Enroth, joka kokee välillä olevansa kuin vankilassa. Vaikka Hildén kustantaa tälle ulkomaanmatkoja, Espanjan huviloita ja autoja, niin orjapiiskurimaisesti nainen edellyttää vastineeksi tauluja, loputtomasti tauluja. Mutta kun ei se kukko aina käskien laula. Joskus inspiraatio on hukassa. Joskus sitä haetaan kosteista illoista, ilmeisesti vieraista naisistakin. Kunnes yksi näistä on se viimeinen niitti pariskunnan liitolle. Katkera eroriita heijastuu myös Hildénin asenteeseen "et näe enää ikinä taulujasi". Hildén ei käsitä miksi Enroth juo; miksei hän voi upottaa intohimojaan tauluihinsa!

  

Taloudenhoitaja Aune (Kristiina Hakovirta) tasapainoilee räiskyvän liiton keskellä ja keramiikkataiteilija Rut Bryk (Minna Hokkanen) on edustamassa taitelijapiirien ystävyyssuhteita. Professori (Jukka Saikkonen) työskentelee Sara Hildénin säätiölle/museolle ja myötäilee vanhan naisen oikkuja tehokkaasti. Maisteri (Matti Pussinen-Eloranta) on pariskunnan ystävä, joka toimii jonkunlaisena puskurina myös.

Tarinassa liikutaan aikatasojen välilla sujuvasti. Näemme pieniä välähdyksiä ja tuokiokuvia pariskunnan elämästä. Pääsemme hieman kurkistamaan yhteen näkemykseen taiteilijaliitosta. Maarit Pyökärin käsissä nämä taiteilijat syttyvät eloon. Pohdin myös että kuinka paljon Sara oikeasti rakasti Erikiä, vai olivatko ne vain hänen taulunsa ja taiteensa mikä toisessa kiinnosti. Ja miten merkittävää osaa lapsettomuus edusti, koska ilmeisesti Sara olisi lapsia halunnut. Senkin takia Erikin petos oli niin kova paikka. Rakkautensa Sara purki työntekoon ja taiteen keräämiseen.

Mustavalkoiset salin seinille heijastetut videoprojisoinnit vanhasta Tampereesta toimivat hyvin, samoin näyttämön taustalla vaihtuvat Erik Enrothin maalaukset. Oivallinen katsaus hänen taiteeseensa. Reija Hirvikoski vastaa muuten lavastuksen ja pukusuunnittelun lisäksi näistä projisoinneista ja videosuunnittelusta. En ole mikään nykytaiteen ystävä, voin sen ihan virallisesti tunnustaa. Ja eivät nämä Enrothin maalaukset ole ihan minun juttuni. Mutta varmaankin oman aikansa kuvaajana hän oli mies paikallaan. Työläisnäkymiä Tampereelta, tehdasmiljöitä, elävää elämää. Ja värejäkin. Omalla tavallaan kauniita. Ja niin sopivia tämän näytelmän taustalle.

Mielenkiintoista ajankuvaa ja räiskyvä taitelijaliitto! Tämä toimii varmaan erityisen mukavana nostalgiamatkana heille, jotka muistavat joko Hildénin muotiliikkeet tai taitelijaparin Tampereen katukuvassa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kari Sunnari

Tärppejä syyskaudelle 2016!

Teatterisyksystä on tulossa todella kiinnostava, ja kiireinenkin. Kymmeniä must-see esityksiä, pitkin maata. Kaikkeen en minäkään millään ehdi, eikä ihan kaikki toki satasella kiinnostakaan. Mutta koitin nyt koostaa muutamia sellaisia omia suosikkejani ja vinkkejä teille lukijoille, joilla mahdollisesti on vielä syksyn menot suunnitteluasteella...

Tampereella

Tampereen kummallakin suurella teatterilla on tulossa paljon kaikkea mielenkiintoista. Ensimmäisenä ensi-iltaan (1.9.) ennättää TTT:n Suurelle näyttämölle musikaali Cabaret. En ole sitä koskaan onnistunut näkemään, joten odotan mielenkiinnolla. Tekijätiimi on ainakin rautainen! Mutta eniten TTT:n syksystä odotan Viita 1949 -näytelmää (enskari 25.10.). Siinä yhdistyy mielenkiintoinen aihe, loistavat tekijät ja ainakin jo kuultujen musiikkinäytteiden perusteella todella upea musiikki. Eeva Kontu on onnistunut loihtimaan sellaisia säveliä että oksat pois. Lapsille (ja lapsenmielisille) TTT tarjoaa Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus (enskari 20.9.), ohjauspuikoissa Miika Muranen.

Antti Lang seremoniamestarina TTT:n Cabaret'ssa

Tampereen teatterilta eniten odotan tätä: Näytelmä joka menee pieleen (enskari 14.10.). Se on oikeasti erittäin hauska, ja mukaan on valjastettu talon hauskimmat näyttelijät Ville Majamaasta Risto Korhoseen. Myös Ulkomaalainen (enskari 2.9.) vaikuttaa varsin ajankohtaiselta ja viihdyttävältä. Tampereen teatterissa jatkavat myös Sugar ja Tarpeistonhoitajan tähtihetki, eli jos ne jäi keväältä näkemättä niin kannattaa nyt varata liput.

Tampereella pääsee myös katsomaan vielä muutaman lisäesityksen upeasta Teemestarin kirjasta elo-syyskuun vaihteessa. Lisäksi samoissa Teatteri Siperian tiloissa jatkaa hieno ja koskettava Toinen Katse syys-lokakuun taitteessa.

Ja jos on vielä näkemättä Marc Gassotin tähdittämä anarkistinen (ja K18) miimiesitys Dark Side of the Mime, niin siihen on mahdollisuus 22.10. TTT-Klubilla. Ihan paras!

Teatteri Telakka viettää kaksikymppisvuottaan kiinnostavalla syysohjelmistolla. Juha Hurmeen Hullu ensi-illassa 8.12. Lisäksi Antti Mikkolan Ei voi auttaa, sori nähdään TTT:n lisäksi myös Telakalla. Eri loppuratkaisulla vain. Enskari TTT:llä on 19.10. ja Telakalla 2.11. Hevijuuserihan käy toki katsomassa molemmat.

Herrat Alatalo ja Manninen nähdään Tampereen Teatterissa

Pääkaupunkiseudulla

Marraskuussa (7.-9.11.) KOM-teatterin mainio Hamletinkone palaa muutaman uusintakerran verran lavalle. Suosittelen lämpimästi - oli meinaan sellanen performanssi sekä Niko Saarelalta että Marzi Nymanilta. Menisin uudelleenkin, mutta ai auta kun en ole maassa esityspäivinä :-( Tässä mietteitäni siitä viime huhtikuulta. Samassa paikassa jatkaa keväältä myös Pasi Was Here, ja vaikka olen sen jo kolmasti nähnytkin, niin syyskuussa taas. Ja koskapa näemmä esityksiä on jatkettu vielä alunperin ilmoitetustakin, niin ehkäpä vielä loppuvuonna kerran... (juu, on se juuri niin hyvä!). Kannattaa myös pitää silmät auki loppuvuoden Sotilaspoika-monologin varalla...

Kansallisteatterilla on huikea syksy! Omaa sydäntäni lähimpänä lienee Richard III, jonka ensi-ilta koittaa 30.11. Tästä on tulossa perinteinen versio, ja ohjauksesta vastaa Jussi Nikkilä. Myös Kristian Smedsin uutukainen Just Filming vaikuttaa mahtavalta (mutta ei ehkä ole ihan kaikkien makuun). Hyvin tuoreeltaan näyttämölle saadaan myös Miika Nousiaisen Juurihoito - joka kutkuttelee varmaan monen muunkin nauruhermoja. Ainakin esitykset näyttävät olevan jo loppuunmyytyjä. Myös Sinuus ja Kohtauspaikkoja kadonneille ovat jo omassa allakassani. Ja perinteisimmistä puhedraamoista Juha Jokelan uusin Sumu (enskari 14.9.).

Kansiksen Sumu

Helsingin kaupunginteatterilla sai jo ensi-iltansa musikaali Shrek, mikä oli oikeasti tosi viihdyttävä ja hauska koko perheen show. Odotan myös kovasti Pasi Lampelan uutta näytelmää Kenraali ja Casanova (enskari 31.8.) ja Tyko Sallisen tyttärestä kertovaa Taju (enskari 10.11.).

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää (enskari 15.9.) on Antti Hietasen uusin tuotos, ja uskoisin senkin olevan erittäin katsottava. Lippukaupoille kannattaa suunnata NYT. Ryhmäteatterilla on tulossa Farmi (enskari 6.10.), eräänlainen mukaelma Orwellin Eläinten vallankumouksesta.

Valtimonteatterin suuntaan kannattaa mennä mikäli Shakespeare on likellä sydäntäsi. Sekaisin Wilistä eli Shakespeare for very dummies enskarissa 27.10. Pieni mutta pippurinen on Teatteri Jurkka. Tänä syksynä on tulossa tosi kiinnostavia esityksiä, taas kerran. Bonnie ja Clyde enskarissa jo 10.9., seuraavaksi Lokki 14.9. ja sitten on vielä Kati Outisen monologikin Niin kauas kuin omat siivet kantaa loka-marraskuussa (vain kourallinen esityksiä ja niistäkin moni jo loppuunmyyty). Sitäpaitsi jos näkemättä on vielä Erkki Saarela Emmi Jurkan nahoissa, niin Ilta Emmin kanssa jatkaa kuutena iltana!

Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuotanto Noitavaino (enskari 14.10) kiinnostaa myös kovasti. Esitykset Takomon tiloissa. Jo keväällä varasin lipun Järvenpään teatterin Hiirenloukkuun, koska viime talven esitykset olivat kaikki täysiä. Niin näyttää olevan nämä loppuvuodenkin. Mutta aina voi koittaa kysellä peruutuksia!

Teatteri Toivo vetää upouuden vampyyrimusikaalin kehiin - Onyx saa ensi-iltansa 8.10. Vaikuttaa lupaavalta!


Maakuntakierroksella

Lahden kaupunginteatterilta tärppejä kaksi kappaletta: Vertigo (enskari 3.9.) on monelle tuttu Hitchcockin filminä. Ja Miehen kylkiluu (enskari 1.10.) kotimaisena komediana. Lahteen kannattaa mennä katsomaan myös Teatteri Vanhan Jukon Outoa paloa eräässä kaupungissa. Jukolaiset ovat kyllä sairaan lahjakasta sakkia.

Kotkan kaupunginteatterissa jatkuu Neljäntienristeys viime keväältä (mutta vain 5 esityksen verran), mikäli sen silloin missasit, kuten minä. Jyväskylän kaupunginteatteriin saapuu komedia Diivat (enskari 4.11.). Samalla teemalla eli naisiksi pukeutuneita miehiä on mahdollista nähdä myös Seinäjoen kaupunginteatterilla eli siellä vedetään Lainahöyhenissä (enskari 16.9.).

TTT:n lavalla vahva ensemble - Viita 1949

Ainakin itselläni on tiedossa monta monituista retkeä Turkuun tänä syksynä. Kaupunginteatterilla on meinaan tosi kiinnostava ohjelmisto. Ensin nähdään Toc Toc, komedia neurooseista (enskari 9.9.), sitten rockmusikaali Rock of Ages (enskari 21.10) ja vielä Kissa kuumalla katolla (enskari 28.10.). Kaikissa on mielenkiintoiset roolitukset ja kiinnostavat tekijäporukat. Lisäksi meinasin mennä katsomaan uusintana Robin Hoodin Sydämen, koska se oli niin hyvä!

Hämeenlinnan teatteri esittää Kalenteritytöt (enskari 3.9.), joka oli suosittu elokuvakin. Lisäksi Kultalampi jatkaa syyskuussa vielä 7 esityksen verran, jos on vielä näkemättä. Hämeenlinnan naapurissa eli Riihimäen teatterissa on paljon kiinnostavaa ohjelmaa tänä syksynä. Multa on tyystin näkemättä Sirkku Peltolan Mummun saappaassa soi fox (enskari oli 27.8.) joka on teatterin 70-vuotisjuhlanäytelmä. Myös Joulu on ihmisen paskinta aikaa (enskari 29.10.) meni omaan allakkaan heittämällä! Ja veikkaan että pikkujoulukaudella voi olla aikamoinen hitti.

Koska olen suuri Shakespeare-fani, on yksi syksyn odotetuimmista teatterijutuista Hamlet - koko totuus. Turun linnassa. Siis voiko olla hienompaa esityspaikkaa! Ensi-ilta on 29.9. ja tämä on muuten semmoinen esitys missä yleisö liikkuu paikasta toiseen. Niin ja mukana sirkusta ja nukketeatteriakin. Eikö jo vain houkutakin?!


Sirkusta

Sirkusta on mahdollista nähdä taas monessa paikassa. Sorin Sirkuksen joulushow on tänä vuonna nimeltään Enigma (enskari 25.11.), ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa niin nämä esitykset myyvät loppuun aika rivakkaan! Race Horse Companyn lapsille suunnattu esitys Ympäri Ämpäri vierailee mm. Hämeenlinnassa, mutta Helsingin enskari on 15.9. Cirkossa. Hämeenlinnan teatterin tiloissa nähdään joulukuussa vierailemassa myös Onnellisten maa!

Joulun maissa on myös tarjolla Hurjaruuthin Talvisirkus Muisti (enskari 3.11.). Ja sitten olisi vielä Wusheng Companyllä muutama lisänäytös syyskuussa, jos missasit (minä minä!) Musashi -miekan tie -esityksen viime keväänä.

Mikko Vihma Possuna HKT:n Shrekissä

Oopperatalolla nähdään mielenkiintoinen crossover-teos CircOpera, joka nimensä mukaisesti yhdistää sirkusta ja oopperaa. Vaikuttaa niin mielenkiintoiselta että onhan tuo mentävä katsastamaan! Esityksiä on vain 8, joten lippujen hankinnan kanssa ei sovi aikailla. 16.9. tärähtää!

Ei ehkä sirkusta, mutta ihana kombinaatio klovneriaa ja livekeikkaa, ja jopa standuppia. Red Nose Clubin Mike ja Zin vetää täysillä Ilmari Kiantoa Punainen Viiva -teoksen myötä. Suosittelen voimakkaasti! Esityksiä on syyskuussa Helsingissä sekä myöhemmin muualla Suomessa (ja onneksi ne jatkuvat 2017).



Tanssin taikaa

Tanssia on luvassa kaikenlaista, ensinnäkin nyt tietysti Jeminan paluu! Eli jos on vielä näkemättä ihan mielettömän UPEA Jeminan monta elämää, niin se palaa STOA:an kuuden esityksen verran lokakuun lopulla. Suosittelen tätä ihan lämpimästi. Tamperelainen Tanssiteatteri MD tarjoaa yhden odotetuimmista ensi-illoista eli Secunda Prattica 22.10. Kävin kesän alussa katsomassa harkkoja, ja huh!

Kansallisbaletilla on myös monta kiintoisaa juttua tänä syksynä. Klassikko Romeo ja Julia sai taas yhden uuden versionsa, tällä kertaa koreografi Natália Horečnán käsissä. Ja siinä on myös niin hieno Prokofjevin musiikki. Toinen klassikko eli Liisa Ihmemaassa (enskari 7.10.) on myös must-see. Siinä on Jorma Elon koreografia.

Lisäksi omassa kalenterissa on myös Tero Saarinen Companyn Could you take some of my weight...? & MESH (viiden esityksen vierailu Oopperatalolla lokakuussa) sekä Susanna Leinonen Companyn SEE/OBEY (kahden esityksen vierailu Oopperatalolla syys-lokakuun taitteessa).


Teatteria ja tanssia elokuvissa

Monia esityksiä on mahdollista nähdä leffateatterien hämärässäkin. Tälle syksylle on luvassa ainakin nämä teatteritaltioinnit. Muut olen nähnytkin livenä ja voin suositella, paitsi Kolmen pennin oopperaa menen katsomaan 27.9. ja The Entertaineria 26.9.

Richard III - Almeida Theatre, Finnkino 6.9.

A View from the Bridge - Young Vic Theatre, Finnkino, 12.9.

The Threepenny Opera - National Theatre, Finnkino 26.9.

The Deep Blue Sea - National Theatre, Finnkino 10.10.

Lisäksi pitäisi olla tulossa Kenneth Branagh Companyn The Entertainer, mutta sen ajankohdasta ei ole vielä tietoa.

Tanssia näkee myös Finnkinolla (Bolshoin esityksiä) että BioRexin teattereissa (Royal Ballet'n esityksiä). PK-seudulla voin lämpimästi suositella Kino Tapiolaa, ainakin siellä kuuluu kahvi ja pulla väliaikatarjoiluna lipun hintaan. Kolmaskin toimija event-cineman saralla on, eli Kuusan Kino tuo maahan myös oopperaa ja balettia.


Kuten saatatte huomata, on syksyn kulttuurikalenterini aika täynnä. On siellä toki muitakin menoja kuin nämä. Mutta otan silti vastaan lisää vinkkejä ja suosituksia kiinnostavista esityksistä :-)



Kuvat olen ottanut itse teatterien pressitilaisuuksissa.

Shrek / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2016

Tunnustan heti kättelyssä, että olin aika skeptinen koko Shrekin suhteen, kun HKT viime keväänä ilmoitti syksyn musikaalinsa. No, tunnustan myös etten tiennyt koko asiasta juuri mitään, nimeä enempää. Kiinnostavaksi projektin kuitenkin teki Helsinki Dance Companyn taiteellisen johtajan Jyrki Karttusen tekemä koreografia, ensimmäinen ikinä musikaaliin. Kesällä lainasin Dreamworksin animaatiot (osat 1 ja 2) - ja ne olivat kyllä varsin hauskoja ja värikkäitä.

Mietin silti, että tokkopa tätä tulisi välttämättä mentyä katsomaan, paitsi niiden koreografioiden takia. Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut entistä enemmän vetoa tanssiin ja kehon sanattomaan liikekieleen... Mutta sitten elokuun puolivälissä osallistuin HKT:n syyskauden avajaisiin, ja saimme maistiaisia Shrekistä muutamien biisien verran. Okei, olin sen verran vaikuttunut, että päätin sittenkin mennä katsomaan. Ei se ota jos ei annakaan. Ja kuiteskin, ne tanssimuuvit halusin nähdä!

Ja onneksi menin! Viimeksi olin näin iloinen - oltuani jostain asiasta väärässä - kun suostuin menemään katsomaan uutta Bondia, siinä kun oli vaaleatukkainen Bond! Sittemmin Daniel Craig (ja koko Casino Royale) on noussut suosikki-Bondikseni. Eli joskus kannattaa antaa ennakkoluuloilleen periksi, ja mennä katsomaan jotain mistä ei olekaan niin innoissaan!

   

Shrek oli värikäs, vauhdikas, hauska, lapsellinen ja suvaitsevaisuuden lippua täysillä heiluttava "musikaaligenren anarkistisesti räjähtävä puppugeneraattori" (Raisa Rauhamaan sanoin). Musiikkia oli varastettu sieltä, täältä ja tuolta eli aikamoinen sillisalaatti se oli, ja mitään päähän jääviä hittejä ei kuultu. Ei siis mitään mieleenpainuvaa tai maatamullistavaa. Mutta se oli jotenkin niin eloisa ja kiva, että oksat pois. Älkää nyt käsittäkö väärin, olihan se ihan kivaa ja kuunneltavaa ja svengaavaa musaa, mutta ei vaan mitään elämää suurempaa. Musiikin lievä mitäänsanottomuus korvattiin hyvin kaikella muulla. Värikkäitä tyyppejä tässä piisaa, kymmeniä.

Tarina on sellainen perinteinen satu, missä on jättiä ja tornista pelastettavaa prinsessaa ja puhuvaa eläintä, lohikäärmettä ja vaikka mitä. Satu mihin on ympätty mukaan kliseitä ja hahmoja kaikista muista saduista. Mutta ei mitenkään ihan perinteinen satu kummiskaan. On pahis Farquaad (hyvin joustava Antti Timonen), joka rautaisella otteella hallitsee valtakuntaansa ja kompensoi pienehköä varttaan... muilla asioilla. On mörököllimäinen vihreä jätti (aina mahtipontisen upeasti laulava Petrus Kähkönen), joka haluaisi eristäytyä omalle suolleen ja möksötellä siellä rauhassa.

On hänen rauhaansa häiritsevä joukko friikkipakolaisia, jotka Farguaad on ajanut pois omilta nurkiltaan. Suosikkejani tästä sakista on partasänkinen Peter Pan (Ilkka Kokkonen), kimakkaääninen Pinokkio (Kai Lähdesmäki), Nukkumatti (Jyrki Kasper), Piparkakkupoika / Makeishaltiatar (Emilia Nyman), Peltimies (Laurapeppi Väänänen) ja Linnunpelätin (Raili Raitala).

Koskapa Shrekin rauha suolla on mennyttä, hän voi yhtä hyvin hilppasta kaupungille listimään Farquaadia, jotta pääsisi tästä friikkiporukasta eroon. Sen sijaan hän joutuukin noutamaan prinsessaa tornista, ja matkakumppaninaan on varsinainen moottoriturpa ja karvanavigaattori Aasi (aivan huikean hieno Matti Leino). Pikkuhiljaa Aasi onnistuu ystävystymään Shrekin kanssa ja kaikenlaisia kommelluksia ja koettelemuksia kaverukset yhdessä kohtaavat.

Prinsessa Fiona (Anna-Maija Tuokko) saadaan myös tornista matkaan, ja siitä seuraa kaikenlaista kommervenkkiä juoneen. Mutta on tässä ihan onnellinen loppu, paha saa palkkansa ja kaikkea muuta satumaista. Sitäpaitsi on ihanaa nähdä Fionan tapainen hieman anarkistinen prinsessa, jossa on topakkuutta ja särmää. Vaikka kuinka riutuen odottaakin tornissaan prinssiä vuodesta toiseen.

Shrek tarjoaa kyllä viihdykettä yhtä lailla lapsille kuin aikusillekin. Vitsit, sanaleikit ja ajankohtaiset nokkeluudet tarjoavat ainakin lapsenmieliselle aikuiselle kosolti käkätettävää. Ja pieruhuumori tuntuu aina uppoavan niihin nuorempiin. Minua viihdytti eniten ehkä tanssivat rotat (ne verhon takaa näkyvät "jalkarotat" siis) ja vallan upea seitsemän nukettajan voimin liitävä Lohikäärme (jonka äänenä säkenöi ja hehkui Raili Raitala).

Ja Aasin hienot soolobiisit, erityisesti sokeiden hiirten kanssa (ja kyllä mä NIIN haluaisin nähdä Matti Leinon Rocky Horror Show'ssa Frankin roolissa!!). Tarinassa on sopivasti anarkiaa ja koukkuja, eli ei se mitään pullamössöhuttua ole kuitenkaan, vaikka onkin aika kepeää ja ilmavaa. Kaikkea nykyaikaan ja Suomeen viittaavia juttuja, Hyrsylänmutkasta Mattiin ja Teppoon. Viralliset lottovalvojat aivan oikeine virallisine äänineen tekevät myös hyrisevän vaikutuksen minuun.

Ohjaaja Kari Arffman on myös suomennoksen takana, eli täydet pisteet hälle! Teksti on sekä hauskaa että nokkelaa. Kun Aasi toteaa lukeneensa Teatteri & Tanssi -lehteä, "mutta en mä silti ole Jorma", niin meinasin tipahtaa penkiltä. Pukusuunnittelusta myös täydet pisteet Anna-Leena Kankaanpäälle ja Tuovi Räsäselle (vaikkakin Tim Hatley vastaa alkuperäisistä suunnitelmista). Samuli Hallan lavastus on hieman pahvikulissimainen, mutta esimerkiksi heiluva silta laavamerineen on hienosti toteutettu. Ja prinsessan torni. Ääniefektejä on käytetty paljon, aina röyhtäisyistä ja pieruista kaikkeen muuhun.

Mutta kepeää ja ilmavaa on myöskin tanssi, ja ne koreografiat. Yksi tärkeimmistä syistä miksi tämän halusin nähdä. Eikä tarvinnut pettyä! Hienoja ja omaleimaisia joukkokohtauksia on paljon. Dulocin sini-puna-plastiikkityypit henkivät jotenkin samoja fiiliksiä kuin Karttusen koreografioiman Pieniä pääosia -esityksen Sound of Musicia valmistelevat tulevaisuuden tyypitkin. Siis sellaista nykivää, androidimaista menoa. Pieniä pastisseja tai välähdyksiä mm. Joutsenlammesta oli ujutettu mukaan myös. Ihanaa!

Eija, Talle ja allekirjoittanut valmiina ensi-iltaan!

Haluaisin nähdä koko Shrekin uudelleen vaan että voisin katsoa noita tanssiosuuksia, missä "hipit, hipsterit ja friikit" vetää kuvioitaan. Helsinki Dance Companyn tyypit on taitavia, sekä tanssillisesti että näyttelijöinä (ja laulajinakin), ja Shrekissä he pääsevät hyödyntämään näitä kaikkia taitojaan. Kuten musiikkikin, on tanssisysteemit kovin monipuolisia, eli vähän kaikenlaista sieltä löytyy. Välillä tulee mieleen joku kulta-aikojen Hollywood-leffa isoine tanssillisine osineen ja cabaret-tyttöineen. Ja vaikken siis mitään ymmärräkään tanssista, niin minuun nämä tekivät ison vaikutuksen. Kiitos Jyrki Karttunen!

Koreografi Jyrki Karttusen ei tartte enää jännittää - esitys on ohi!

Muuten tässä on päähenkilöiden osalta tuplamiehitys (lapsilla jopa tripla), mutta Matti Leino meinaa vetää yksin koko kauden Aasina. Aikamoinen saavutus, koska rooli on aika fyysinen ja muutenkin vaativa, puhumattakaan kuumasta aasipuvusta. Pitääköhän tulla joulukuussa katsomaan vieläkö mies jaksaa olla yhtä loikkiva, sanaileva ja hupsukas?

 

Kerrankin löytyi joku Talleakin lyhyempi! Antti Timosen polvet koetuksella Farquaadina.
Ehdottomasti illan tyrmäävin oli Raili Raitalan lohikäärme!

Ei Shrek nyt mikään maailman ihmeellisin musikaali oli, mutta ainakin tämä HKT:n versio on riemukas ja hauska ylistyslaulu erilaisuudelle. Ja vaikka paljon voidaan sanoa Helsingin kaupunginteatterista, mutta kyllä heiltä nämä musikaalijutut sujuvat. Tätä voi suositella ihan koko perheelle. Mutta ne Peacockin penkit on kyllä edelleen maailman kamalimmat.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Tapio Vanhatalo (6 ekaa),
Eija Virtanen (enskarikuvista 2 alinta), Pekka Sälpäkivi (muut enskarikuvat)
Loput on omia (otettu pressitilaiduusessa 15.8.)

Neuromaani / Marian sairaala, Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Mahdollisuus kokea immersiivistä teatteria Helsingissä, jo vain kiinnostaa. Vai interaktiivista? Vai millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua. Sellainen yhdistelmä performanssia ja larppia ja tanssiteosta ja ties vaikka mitä. Yksi suurimmista, sanotaan nyt sitten vaikka teatterikokemuksista, oli muutaman vuoden takaisin Drowned Man - a Hollywood fable, josta tykkäsin käsittämättömän paljon. Se oli hyvin intensiivinen kokemus, ja jätti riman aika korkealle.

No, Valtteri Raekallio vastaa tämän Neuromaanin suunnitelusta ja toteutuksesta. Toki mukana on iso joukko muita taiteilijoita. Käsikirjoituksesta vastaa Raekallio yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa, pohjautuen tämän samannimiseen romaaniin eli Neuromaaniin. No, kirjaa en ole lukenut (tai kokenut), enkä usko että näin tulee käymään. Sen verran sitä selasin, ja olen siitä lukenut, etten tiedä onko se minun juttuni. Ainakin haastava ja kiinnostava lukukokemus se olisi. 

Sitä on tämä esityskin. Vanhaan Marian sairaalaan on lavastettu/rakennettu STYX-Instituutti. Käytössämme on useita kerroksia ja paljon käytäviä ja potilashuoneita ja muita tiloja. Sinne on viety paljon STYX-Instituutin kamoja ja papereita ja vaikka mitä, sekä lavasteltu muutenkin sopivaa tavaraa. On vaikea tietää onko jotkut paperit ilmoitustauluilla autenttisia Marian sairaalan papereita (esim. Uudenmaan sairaanhoitopiirin pesula-aikatauluja), mutta ei sillä ole lainkaan väliäkään. Osa huoneista ei ole edes kovin sairaalamaisia, vaan on kaikkea muutakin. Videoinstallaatioita, outoja katettuja päivällispöytiä, pirstottuja peilejä. Kellarin labratiloissa pauhaa musiikki täysillä. 

  

Me potilaat haahuamme ympäriinsä, sairaalakaavuissa ja tutkimuslaitteet (lue: mp3-soitin) korvilla. Henkilökunta on tietenkin asiaankuuluvasti sonnustautunut lääkärintakkeihin tai hoitajien uniformuihin. Välillä näemme henkilökunnan välisiä draamoja, joita puretaan tanssin liikkein. Välillä he siirtyvät johonkin tilaan vaihtamaan vaatteitaan ja esiintyvät siviileissä. Näen muutaman intiimin ja koskettavan esityksen. Sattumalta niissä huoneissa olen joko yksin tai kesken performanssin joku muukin tulee sisään. Papereita pöydältä huiskiva lääkäri. Outo nainen esiintymässä katosta roikkuvan hehkulampun kanssa. 

Se tässä on se pointti, että meillä kaikilla on uniikki ja yksilöllinen kokemus. Aloitamme kaikki samasta tilasta, lääkäri kutsuu meidät yksitellen nimeltä vastaanotolle (esilääkityksen olemme saaneet jo ilmoittautuessa sisään), ja antaa sairaalan varusteet ja tutkimusvälineet. Sitten pötkötämme sairaalasängyssä kuuntelemassa tutkimuslaitettamme. Ja siitä alkaa se oma kokemus. Meillä on valintamahdollisuus, riippuen siitä miten haluamme tarinan etenevän. Vaihdan huonetta siirtyen yläkertaan, tiettyyn huoneeseen, ja homma jatkuu. 

Noin seitsemän tutkimushuoneen jälkeen totean että minulta loppuu aika (2 tuntia) jos etenen annettujen vaihtoehtojen mukaan. Koska tutkimuslaitteestahan näkee aina paljonko sen kyseisen huoneen ääniraitaa on jäljellä. Sitten aloin kokemaan yhtä huonetta kerrallaan, kerros kerrallaan. En tiedä miten paljon tarinan juoni ja tekstin kronologisuus kärsi, koska sellaista ei kauheasti alunperinkään ollut. Näin taitaa Neuromaani -kirjassakin olla sama logiikka, eli lukujen lopussa saa tehdä valintoja ja siirtyä valinnan osoittamaan lukuun. Hyppelehtivää, eikä siis kronologista.

Toisaalta en tiedä oliko tarkoituskaan kokea ihan joka huonetta/paikkaa. Teoksen laatu nyt vaan on sellainen, että kaikkea ei voi eikä ehkä kannatakaan koittaa ehtiä "suorittamaan". Kaiketi paras strategia olisi vierailla useamman kerran, ja ottaa jokainen käyntikerta omana elämyksenään. 

Kakkoskerroksessa oli tarjolla tee/kahvibuffet (5€) jossa saattoi huilia. Mulla ainakin oli kuuma (ja monta käveltyä kilometriä jo takana) ja tukala, kun raahasin kassia & takkia mukana. Narikka (en tosin kysynyt olisiko sellaista ollut jossain) olisi ollut tosi hyvä. Marian sairaala on kyllä miljöönä upea (tämä oli ensimmäinen vierailuni sinne koskaan). Kuulin myös ohimennen kun yksi potilas kertoi olleensa siellä ennen töissä - mahtoi olla mielenkiintoista palata näissä merkeissä vanhaan työpaikkaansa.

Paikalla oli myös tosi paljon ulkomaalaisia, eli tutkimuslaitteissa lienee mahdollista valita myös englanti (vaikkakin Juhlaviikkojen sivuilla puhutaan vaan suomesta esityskielenä?). 

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Mielestäni esiintyjiä oli aika vähän, tai sitten omat reittini eivät vaan kohdanneet heitä tarpeeksi. Jatkuvasti päässä pidettävät kuulokkeet blokkasi huoneiden omaa äänimaailmaa. Ehkä niitä olisi pitänyt ottaa pois päästä useammin. Ihmismäärä oli muuten sopiva, eli missään paikassa ei tullut tungosta tai potilaspedit loppuneet kesken. Ainoa missä oli ruuhkaa oli aistideprivaatiohuone. Sinne piti jonottaa, ja kun sinne pääsin, niin yksi isohko ulkomaalaisryhmä ei oikein osannut käyttäytyä. Saatuani pari kertaa kipeästi pallosta päähäni päätin poistua. Ei siinä paljon deprivaatiota kerry kun toiset viskelee palloilla :-(

Vastaantulon aulan vessassa ollut lappunen

Voisin tätä suositella kyllä. Mukaan hyvät kävelykengät, kevyesti vaatetta, ei kantamuksia, vesipullo, avoin mieli. Itse kärsin lievästä suorittamismaniasta, joten tämä oli ehkä inasen stressaavaa mulle, koittaa kokea KAIKKI HETI TÄNNE NYT. Ehkä kannattaisi lähteä mukaan rennolla asenteella, että teoksesta ei saa välttämättä sen enempää irti, vaikka juoksisi tukka putkella huoneesta toiseen. Jos olet kaveriporukalla tai pariskuntana liikkeellä, niin tee omat valintasi, irtaudu porukasta ja anna mennä. Jälkikäteen voitte sitten vertailla mitä kukin koki ja millä tavalla.

Neuromaaniin voi osallistua vielä Juhlaviikkojen aikaan 27.8. asti, ja sitten taas Zodiakin toimesta 31.8.-24.9.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Valtteri Raekallio
Loput kuvat omia.

Everything by my side / Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Yksi tämän vuoden Helsingin Juhlaviikkojen mielenkiintoisimmista esityksistä oli tämä argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by my side. Jo pelkästään se esiintymispaikka ja -tapa kiehtoivat. Keskellä Helsinkiä, Keskuskadulla, ihmisvilinässä. Jokainen katsoja kaksin sängyssä esiintyjän kanssa, peiton alla, intiimisti. Pitihän se mennä kokemaan. Esityksiä oli vain kolmena päivänä eli eilen loppui se lysti.

  

Ja olihan se kokemus. Siinä kun oli hyvin lämpimässä pesässä kaksin, silmät kiinni, niin ihmisten ja liikenteen ääni lakkasi kokonaan kuulumasta. Oli vain partnerini (minä olin sängyssä viisi eli oma näyttelijäni oli Tarja Heinula) ja hänen lempeä äänensä, ja silloin tällöin höyhenenkevyesti kasvojani koskettava kätensä. Esitys kesti kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui hetkeltä ja samalla ikuisuudelta. Yhtä hyvin olisin voinut kellua siinä ajattomuudessa kymmenen tuntia tai kymmenen päivää.

Vajosin jonkunlaiseen transsinoloiseen, meditatiiviseen tilaan. Sanat valuivat ylitseni ja sisääni. Pitkiä taukoja, hiljaista puhetta, mutta mitään muuta ei siihen tilaan ja maailmaan mahtunut. Ei ole edes mitään merkitystä enää mitä hän sanoi, mutta sillä hetkellä se oli maailman tärkein tarina. Henkilökohtainen, viiltävä, yksinäisyyttä torjuva, lohtua antava.

Katsojien vaihtuessa näyttelijät istuvat ja odottavat

Ihan käsittämätöntä miten tuommoinen lyhyt esitys voi olla niin koskettava ja voimaannuttava. En olisi halunnut tulla pois peiton alta lainkaan, mutta lähtösanat oli sanottu. Ja piti lähteä. Tästä jäi lämmin olo sisäisesti (ja ulkoisestikin, koska oli lämmin päivä, ja vaikka olin täkin alla t-paidassa, niin kuuma tuli koska olin melkein huppukuurossa).

Tätä on esitetty aiemmin useissa suuskaupungeissa, ja vaikka konsepti (yksi näyttelijä esiintyy yhdelle katsojalle kerrallaan) ei olekaan uusi, niin esiintymispaikka (sänky) on. Esitys herätti ohikulkijoissa paljon huomiota ja keidenköhän kaikkien kotialbumeihin itsekin mahdoin päätyä?

Viitossänky jäi kylmäksi lähtöni jälkeen

Oli kyllä hieman hämmentävää kun ei saanut sanoa hei, tai kiitos tai mitään esiintyjälle. Sitä joutui kohtaamaan toisen hiljaisena. Se saattoi kyllä olla itselle ihan hyväkin. Joten haluan nyt sitten sanoa kiitos. Lämmin kiitos. Niin Juhlaviikoille, Fernando Rubiolle kuin Tarja Heinulallekin. Sekä mukavalle henkilökunnalle (sain vaihdettua klo 18 lippuni klo 16.45:ksi, kun oli yksi paikka siihen vapaana).

Upea elämys!


Kuvat otin ihan itse ennen ja jälkeen oman vuoroni.