Play Rape / Kansallisteatteri 20.3.2016

Jotenkin kotoisaa, kun taiteilija kättelee aamutakissaan kaikki katsojat näiden tullessa saliin sisään. Siihen se kotoisuus sitten melkein jääkin. Istumme Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, katsellen katsomoon (missä istuu sielläkin muutamia ihmisiä). Anna Paavilaisen kohuttu ja kehuttu Play Rape on alkamassa. Tai eiköhän se alkanut jo kun kävelimme sisään saliin.

Leppoisa fiilis jatkuu leppoisan musiikin soidessa (Beethovenia?) ja Paavilaisen rupatellessa rennosti. Kuin vaivihkaa aletaankin päästä itse asiaan. Naisnäyttelijöiden raiskausta teatterin lavalla. Ei mikään helppo aihe. Ei esiintyjälle eikä katsojalle. Paavilainen sanoo, että tässä ei ole sikäli omakohtaisuutta, että häntä ei ole oikeasti raiskattu, mutta lavalla on, satoja kertoja. Hän kutsuu itseään "raiskaustaiteen ammattilaiseksi". Miten sen huuhtoo pois suihkussa esityksen jälkeen? Kun on ensin riepoteltu, raastettu, revitty rikki lavalla? Tuijottanut vaikkapa Kansallisteatterin kattomaalausta kerta toisensa jälkeen, selällään maaten?

On niin paljon helpompi kertoa raiskauksesta roolihahmossa, jonain toisena. Onneksi löytyy Verna Piponius alter egoksi. Vernan kertomana kuulemme surullisia, koskettavia ja ahdistavia tarinoita. Mutta silti naurattaa, aina välillä. Saako tälle nauraa? Auttaako huumori tässä yhtään? Ja kuten Anna/Veera sanoo: kuinka monta oikeasti raiskattua naista katsomossa istuu, katsomassa kuinka lavalla raiskataan taas yhtä naista? Miltä heistä tuntuu? Onko näyttelijällä oikeus kieltäytyä raiskauskohtauksesta lavalla? Onko hänellä kieltäytymisen jälkeen enää rooliaan?

Kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä herää katsojassa, ja vastauksia ei tunnu löytyvän. Paavilainen syö kokoajan jotain, ja tarjoilee katsomoonkin portviiniä ja popkornia. Popkorni tuntuu juuttuvan kurkkuun. Välillä itkettää, ja sitten taas naurattaa.

Saako Paavilainen hyvitystä kostofantasioimalla nuorista, epävarmoista TeaKin pojista, joita raiskaa, siinä meidän silmien edessä? Tuntuuko kenestäkään meistä paremmalta? Ei. Jos esiintyjä ahdistuu niin paljon ettei kykene tekemään pitkään aikaan työtään, eikö silloin jotain ole pielessä. Kun ei se suihku pese kaikkea pois. Pitäisi olla herkkä taiteilijasielu, mutta kuitenkin niin kova ettei rooleihin eläytyminen tuota tuskaa.

Paavilainen on esittänyt tätä jo syksystä asti, ja esitykset ovat olleet loppyynmyytyjä. Syystäkin. Nytkin katsomossa istui näyttelijöitä, ohjaajia ja muita teatterintekijöitä huomattavan paljon. Jospa siis tämä yksi esitys voisi vaikuttaa tekijöihin, herättää keskustelua, ja muuttaa asenteita? Voisiko?

Viime kädessähän raiskaukset lavalla ovat ohjaajan (ja työryhmän) tulkintoja. Miten ne on kirjoitettu, miten ne halutaan lavalla esittää? Onko naishenkilön raiskaus perusteltua mieshenkilön (raiskaajan) hahmokehityksen kannalta? Onko? Tarvitaanko näitä, näyttää graafisen yksityiskohtaisesti lavalla, vai voisiko sen jättää katsojan mielikuvituksen varaan? On toki näytelmiä missä raiskaus on oleellinen osa tekstiä/hahmonkehitystä/juonta, kuten tässä Ylen jutussa näkyy. Ja raiskataanhan lavalla nykyään miehiä ja lapsiakin, ettei naiset ole ainoita. Mutta miten ne esitetään, onkin se juttu.

Anna Paavilainen on loistava, intensiivinen, herkkä ja raju. On läsnä, ja tulee lähelle. Huh!

Lopussa soi Nirvanan Rape Me ja ajatukset myllertävät päässäni. Onneksi teatteribloggaajakollega Pasi sattui samaan esitykseen, ja pääsimme keskustelemaan poiskävellessä aiheesta. Play Rape tuli ihan iholle ja kosketti.

Kannattaa katsoa myös Annan haastattelu Kulttuuricocktailissa, sisältää otteita esityksestä. Uusimmassa Teatteri & Tanssi -lehdessä on myäs haastattelu aiheesta, tässä siitä lyhyempi versio.

Toukokuussa on vielä yksi esitys Kansallisteatterissa, johon on vielä vähän lippuja jäljellä. Ja ehkä jatkossa lisää, seuraa tilannetta Klockriketeaternin sivuilla. Tämä ei ole ns helppo esitys, mutta ehdottomasti suositeltava.

Kiitos Anna rohkeudestasi.

Kuvien copyright Tani Simberg