Neon Macbeth / Ilves-Teatteri 17.8.2017

Jos joku tekee Shakespearea, ja varsinkin Macbethiä, niin onhan se mentävä katsomaan (silti en mennyt viime kesänä Suomenlinnaan katsomaan Ryhmiksen Kesäyön unta, enkä tänä kesänä samaista Mustikkamaalle Ylioppilasteatterin esittämänä. Ei se aina iske.). Mulle tämä oli ensivisiitti tutustumaan Ilves-teatterin meininkiin Käpylään.

Monien vaikeuksien jälkeen (lensin Lontoosta takaisin iltapäivällä; kone oli myöhässä, ja junaliikenne teknisen vian takia sekaisin, mutta ehdin kuitenkin ajoissa!) pääsin paikalle - ja valitsin itselleni mustan sulan.

Neon Macbeth. On oikeastaan aika fiksua muokata nimeä, koska pelkkänä Macbethinä tämän esittäminen olisi varsin harhaanjohtavaa. Onhan se näytelmän runko siellä, mutta ohjaaja Eero Leichner on muokannut ja lisännyt niin paljon tekstiä että ihan oma näytelmänsä tämä on, eikä mikään Macbeth. Noidatkin on poistettu kokonaan, ja muutamia kuuluisimpia monologeja. Mutta on siellä tuttuja henkilöitä ja tekstiäkin, jos Macbeth on siis näytelmänä tuttu.

Aloitamme esityksen luonnon helmassa prologilla (tai Shakespearelaisella lipsahduksella). Huutoa, meuhkaamista, juoksemista, Tapa ihminen-lippu. Alku ei vakuuta. Onneksi kuitenkin Fleance (Benjamin Klemettinen) lurauttaa käyrätorvisoolon joka pelastaa paljon. Siirrymme sisätiloihin. turvelattiasuikale näyttämötilan keskellä tuo mieleen Kenneth Branaghin ohjaaman Macbethin Manchester-festareille muutaman vuoden takaa. Katsojat istuvat turpeen molemmin puolin. Neonvalot vilkkuvat. Ensimmäinen näytös Jumalan nyrkin alla. Kolmetuntisen esityksen aikana fraasi Tässä ajassa on kaikki aika toistuu lukuisia kertoja.

Kaksikko Ross ja Lennox (Pinja Pieski ja Iida-Sofia Luusua) ovat todellakin mielipuolia, kohkaten päättömästi ja vuorotellen puhuen. Taustalla ulisee syntikkaujellus ja Fleance ja rakastettunsa Johnny Boy (Kasperi Hulkkonen) suutelevat. Puvustus on puna-mustaa, mutta vaihtuu aika valkovoittoiseksi myöhemmin. Räikeät meikit. Hulluus ja nerous kulkevat käsikädessä. Laura Faarinen on laatinut aika hulvattomia koreografioita. Meno on hektistä ja intensiivistä.

Macbethejä on kaksi, kumpikin vallan mainioita. Mona Huczkowski on intensiivinen ja eteerisen tyyni. Roderick Kabanga elastisen vauhdikas. Myös Lady M on kahtiajakautunut. Atte Hänninen ja Riikka Koskinen jakavat vastuun.

Toisessa näytöksessä (nimeltään Vallankumous) sukelletaan pimeisiin ja hiljaisiin kohtiin.

Kaikki esiintyjät ovat paljain jaloin. Ross kommentoi: grab them by the pussy. Muutenkin nyt ollaan kiinni tässä ajassa (ei Shakespeare käyttänyt sanoja gallupit, lobbarit tai demokratia, jaa no jälkimmäistä ehkä saattoikin). Kolmiääninen lauluyhtye (Mona Huczkowski, Benjamin Klemettinen ja Minne Mäki) laulaa henkeäsalpaavan kauniisti. Ja sitten me viisi mustaa sulkaa omaavaa seuraamme Macbethia ulos. Siellä porukka höpisee sekavia, juoksentelee ees ja taas, mutta kuulemme myös Lady Macduffin (Minne Mäki) ja poikansa (Otto Henriksson) keskustelun pettureista ja linnuista...

Sisätiloissa takaisin näemme ensin videokoosteen. Sotia, kansanousuja, vallankumouksia, pakolaisia, kuolemaa. Uutisklippejä tästä ajasta. Ahdistaa. Sitten Johnny Boy ja toinen Macbeth (Kabanga) vetävät turvelaatikkoon uskomattomia hyppyjä ja temppuja. Auts. Turvekerros ei ole kovin paksu. Ja painivat. Kolmas osio sisällä on valkoisessa huoneessa. Lady Macbeth (Riikka Koskinen) puhuu meille, riputtaa multaa kaakelien päälle ja kuuntelemme vielä musiikkiakin (Radioheadia). Lopuksi keräännymme kaikki kolme ryhmää yhteen loppuhuipentumaan. Loppu todellakin tulee.

Onko ihminen todellakin olemassa vain silloin kun häntä katsotaan? Sitten ainakin kaikki Macbethin katsojat ovat NIIN olemassa. Nimittäin jos joku asia esityksessä on intensiivistä niin katsekontaktit. Meitä katsojia on vajaa parikymmentä ja meitä todellakin katsotaan. Se on ehkä se mikä esityksestä jää päällimmäisenä mieleen. Ja rohkeat esiintymiset. Ja trion upea laulu.

Jo Kansallisteatterin keväinen Macbeth-versio oli dystooppinen, mutta siinä missä se nojasi kuitenkin Shakespearen tekstiin, niin tämä ilvesläisten versio lähtee ihan omille urilleen. Esitys on todellinen runsaudensarvi, jossa riittää pohdittavaa vielä seuraavaksikin päiväksi. Ehkä ajatuksia, ideoita ja muita juttuja olisi voinut olla aavistuksen vähemmän, koska meno oli niin... tiukkaa ja tursuavaa. En silti valita.

Esityksiä on 24.8. asti.


Poseerauskuvien copyright Mari Kaakkola, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Angels in America: Perestroika / National Theatre 15.8.2017

Muutaman tunnin tauon jälkeen oli aika palata teatterille. Näytelmien välissä kerkesin syömään sekä hakemaan Yerman käsiohjelman Young Vicistä, se kun on on onneksi lyhyen kävelymatkan päässä. Yerma on yksi niitä näytelmiä mitä en pääse livenä teatterille katsomaan, mutta onneksi tulee NT Liveen - ja siis Suomeenkin - 25.9!

Mutta takaisin 80-luvun New Yorkiin. Kokonaisuutena tämä kakkososa Perestroika ei ole ehkä niin vahva näytelmä kun eka osa Millennium Approaches. Ei siis todellakaan huono, mutta pidän ekasta osasta enemmän. Tässä on liikaa ehkä sitä fantasiaosuutta?

Aluksi maailman vanhin bolsevikki paasaa, sitten näemmekin jo Joen lopulta antavan periksi Louisin viettely-yrityksille, Priorin kokevan voimakkaan eroottisia unia lääkehouruissaan ja Joen äidin ja vaimon etsimässä kadonnutta poikaansa/miestään. Roy kamppailee sairaalassa hengestään, ja Belize hoivaa tätä, vastentahtoisesti.

Profeetaksi joutunut Prior tekee tutkimusta enkeleistä ja seikkailee oudossa mormonikeskuksessa (jossa on aivan käsittämätön mormoni-dioraama!) mustissaan kuin joku gootti (Fuck you, I'm a prophet! on aika klassikko repliikki).

Enkeli-tematiikka ja mormonit ovat siis isossa roolissa. Näemme myös aivan upean taistelu/painikohtauksen kun Angel ja Prior vääntävät. Näytelmässä on monenlaisia suuria tunteita; eroja, kuolemaa, epätoivoa, mutta myös toivoa. Ja vierailuita taivaaseen. Mutta silti, lopun hienoisesta optimististaan huolimatta, ei kokonaisuus nouse samalla tasolle kuin ensimmäinen osa. Kyllä silti lopussa silmiä piti pyyhkiä kun Prior toteaa että hän on elänyt HIVin kanssa pidempään kun Louisin. Kaikesta on mahdollista selvitä!

Edelleen lavastus ja puvustus ja valot ja kaikki semmoiset ovat aivan valtavan upeat. Ja tottakai myös näyttelijät. Pitää kehua myös musiikkia ja koko äänisuunnittelua. Lisätietoja Angels in Americasta ja lisää kuvia muuten kannattaa katsoa teatterin sivuilta.

Tosi vähän alastomuutta, seksiä tms tässä nähdään (siis jos joku ajatteli että nyt on paljon alastomia miehiä), kummassakaan osassa. No Russell Toveyn ahteri, mutta se on niin nähty jo (The Pass). Kyllä alastomuutta nähdäkseen pitää suunnata katsomaan Cat on the Hot Tin Roof (jonka näin seuraavana päivänä).

Illan esitystä oli muuten katsomassa chief justice Margaret Marshall, jonka panos samaa sukupuolta olevien avioliittoasioissa oli merkittävä. Tästä syystä koko näyttelijäkaarti osoitti esityksen jälkeen hänelle suosiota, yhdessä yleisön kanssa.

Oli tämä kyllä huima päivä. Raskastakin toki hieman, mutta ihmeen hyvin nuo pitkät rupeamat jaksoi, kun kävi väliajoilla kävelemässä ja haukkaamassa happeakin. Jos on mahdollisuus tämä, tai siis, molemmat osat,  nähdä jossain, vaikkapa siellä NT Livessä, niin hyvin vahva suositus.


Kuvien copyright Helen Maybanks, paitsi Andrew Garfield ja loppukumarruskuva omia.

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!

Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).

Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.

Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.

New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.

Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jaarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.

Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!

Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

The Ferryman / Gielgud Theatre 14.8.2017

Jez Butterworth on kirjoittanut muutamia loistavia näytelmiä, joten ei ihme että tämä uusin The Ferryman myi Royal Courtin esitykset hetkessä loppuun. Kun ohjaajana toimii Sam Mendes niin sekin saattaa tietysti vaikuttaa asiaan. Ja RC-esitykset olivat siten etteivät oikein passanneet mun kalenteriin. Kun tämä sitten siirtyi West Endille Gielgud-teatteriin, niin johan olikin mahdollisuus päästä. Katsojamenstyksen lisäksi myös kriitikot ovat olleet polvillaan. Viittä tähteä liki kaikilta.

Ja onhan tämä hieno. Ei ehkä parasta ikinä, mutta hitaasti ja vääjäämättömästi karuun loppuunsa asti puksuttava kuin höyryjuna. Matkan varrella saamme hieman vihiä asioiden taustasta. Silti lopun viimeiset viisi minuuttia tulevat yllättäen ja kaiken toiminnan tiivistäen.

 Oma paikka on Royal Circlellä mutta hyvin näkyi sieltäkin.

Eletään Pohjois-Irlannissa, vuosi on 1981, paikka on Carneyn perheen maatila. Saman katon alla asuvat monilapsinen perhe ja vanhoja sukulaisia. Sekä 10 vuotta aiemmin kadonneen isännän veljen vaimo poikineen. Minne Seamus on joutunut? Onko IRA:lla asian kanssa tekemistä? Mitä siellä 1971 oikein on tapahtunut?

On sadonkorjuun aika. Pintapuolisesti eletään huoletonna; lapset kirmaavat, kuuntelevat vanhan hömpsähtäneen tädin muisteloita ja toisen tädin Thatcher-uutisia. Setäkin kertoilee muksuille tarinoita. Naapurin hieman yksinkertainen Tom Kettle löytää kadonneen hanhen (oikea hanhi!) ja taikoo taskustaan omenoita ja pupuja (oikea pupu!) lasten iloksi. Tehdään ruokaa, tanssitaan radion mukana. Pikkuvauvaa (oikea vauva!) kanniskellaan. Perheidylliä tuntuu silti painostavan moni asia. Äiti Mary on sairaalloinen, mutta Seamusin vaimo Caitlin hoitaa taloutta.. Naisten välillä on selkeästi jännitettä.

Mutta tätä näennäisesti huoletonta arkielämää rikkovat papin aamuöiset vierailut ja salaperäinen herra Muldoon (Stuart Graham) kätyreineen. Kaikki tuntuvat tuntevan Muldoonin ja tämän asiat. Mutta IRA:n nälkälakkolaiset Bobby Sandsin johdolla kuolevat, ja se vetää tunnelmaa vakavaksi.

Taustoja ja tarinaa valotetaan aina sopivasti, pikkiriikkisen ja kiusoitellen. Sadonkorjuujuhlan jälkimainingeissa serkkupojat intoutuvat viinapäissään kerskumaan vapaustaisteluasioilla. Jännitettä rakennetaan kolmen tunnin aikana niin hienovaraisesti, että kun se lopulta purkautuu; nopeasti, rajusti ja väkivaltaisesti, sitä hätkähtää. Tähän on pyrittykin, mutta kiristys tapahtui niin näppärästi ettei sitä oikein huomannutkaan. Höpsön tädin varoitukset lähestyvistä bansheeista toivat juuri tähän; bansheet tulivat lopulta. Kirkuen.

Rob Howellin lavastus on upea, kodinomainen ja lämminhenkinen. Carneyn perheen iso keittiö on keskipisteenä, muista huoneista saamme viitteitä vain oviaukkojen kautta. Tässä nähdään muuten useitakin dramaattisia verhonheilautuksia! Oviaukoissa on siis verhoja ovien sijasta.

Irlantilaisaksentteja on ilo kuulla, lapsinäyttelijät (joista iso osa teatterin lavalla ensi kertaa) ovat aivan hurmaavia (vauvakin vaan jokelteli iloisena) ja tanssikohtaukset on ilo silmälle. Irkkumusiikista bonusta (mutta on siellä rollareitakin - ja hieno Teenage Kicks-tanssikohtaus). Nyt on muuten loistava ensemble-porukka lavalla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttu Paddy Considine suorittaa teatteridebyyttinsä (mies on kuitenkin jo yli 40!), ja ihan loistavan suvereenisti. Quinn Carvey on perheen pää, joka tasapainoilee oman menneisyytensä ja perheensä välissä. Myös kahden naisen välissä, vaikka se onkin paljon hienovaraisempaa. Oma vaimo tekee lapsia, mutta Caitlinin kanssa juodaan aamuyöhön, tanssitaan ja pelataan seurapelejä.

    

Tom Glynn-Carney ja John Hodginson

Genevieve O'Reilly on loistava nuupahtuneena äitinä, joka tietää enemmän asioita kuin antaa ymmärtää. Laura Donnelly on myös upea eläväisenä Caitlinina, jolla on myös omat salaisuutensa. Tom Glynn-Carney (nimi aikamoinen sattuma), joka hurmasi Dunkirk-leffassa, oli loistavat tanssimuuvit omaava serkkupoika Shaun, jonka uho ja esimerkki vaikuttavat suoraan lopputapahtuminen traagiseen kulkuun. Muldoon haluaa toimintaa eikä puheita! John Hodginson on aivan hirveän upea Tom Kettle. Simppeli englantilainen (miten epäilyttävää sekin!) mies, joka osaa käsitellä eläimiä ja auttaa perhettä askereissa. Tämän kosintakohtaus on liikuttava - ja riipaisevan surullinen. Hahmosta tulee mieleen Hiiriä ja ihmisiä-kirjan/näytelmän Lennie. Iso kiltti jätti joka tarkoittaa vain hyvää, mutta toimillaan saattaa aiheuttaa pahaa.

Tekstissä on paljon politiikkaa; Pohjois-Irlannin ja IRA:n asioita, Thatcherin ajan tunnelmaa. Kiinnostavaa, mutta josta tiedän aivan liian vähän. Nyt taas hieman enemmän.

Kolme tuntia asiaa haudotaan ja kypsytellään, ja vain muutamassa minuutissa kaikki rysähtää niskaan. Menneisyys, eikä IRA ole unohtanut, eikä jätä Quinn Carneytä tai tämän perhettä rauhaan.

Kaikenkaikkiaan erinomainen näytelmä.

  

Turvatoimia teattereissa on kyllä kiristetty. Kaikkien laukut tarkistettiin ja väliajalla ei menty kadulle haahuilemaan ja viilentymään kuten ennen. Tai oli siihen tehty sellainen kapea karsina mutta turvamiehet kyttäsivät. Lisäksi esityksen jälkeen kadulla ja ulostulo-ovilla oli myös ylimääräisiä turvahenkilöitä.

Paddy Considine oli kyllä lavalla kuin kotonaan.

Esityksiä on 6.1.2018 asti, joten jos matka suuntautuu Lontooseen tässä on ainakin yksi esitys mikä kannattaa katsoa. Lippuja mm. Royal Courtin sivuilta.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia (paitsi vikan otti joku ohikulkija).

Protagonist / Cullbergbaletten, Teatterikesä 13.8.2017

Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia viisikymppisen Cullbergbalettenin Protagonist-teoksesta. En ole koskaan nähnyt ruotsalaista Cullbergbalettenia lavalla, enkä varsinaisesti tiennyt ryhmästä mitään. Mutta Tampere-talolle suuntasin viimeiseen Teaterikesä-esitykseen avoimin ja odottavin mielin. Tuntia myöhemmin poistuin sieltä melko hämmentynein mielin.

Valitettavasti musiikki (hiphop/dance-mikälie) oli koko teoksen alkupuoliskon niin hermoja riipivää etten pystynyt oikein tanssistakaan nauttimaan. Jefta van Dinther on sekä ohjannut ja tehnyt tekstin ja koreografian tähän. Miesääni puhui välillä tekstiä, mutta en muista sanaakaan; se valui kun vesi hanhen selästä. Neljätoista tanssijaa vääntili ja kääntyili, kuin teininuoret jumppasalissa. Mentiin kasoihin ja oltiin erillään. Pareja muodostui ja erosi. Liikkeet toistuivat, muuttuivat robottimaisiksi. Yhtä kannetaan ilmassa, kuin rockkonsertissa. Marssimista. Yhdestä tulee keskipiste, minkä ympärillä kaikki pyörii. Teknobileet. Kovin fyysistä, paljon huitomista ja heilumista. Ja kaiken päällä aivan liian kovalla soinut musiikki. Ainakin riville 12 se kuului varsin kovaa. Ei ihme että edempänä istunut vanhempi pariskunta siirtyi taaemmas.

Jotenkin kaikki junnasi paikallaan vaikka liikettä oli paljon. Esitys ei tarjonnut minulle mitään tarttumapintaa. Kunnes yhtäkkiä koko porukka alkoi laulamaan! Sellaista kuoromaista huminaa ja harmoniaa, mutta se tuli ihan puskista ja oli siihen asti selkeä kohokohta. Vihdoinkin jotain!

Nelisenkymmentä minuuttia on lavalla kohkattu kunnes kaikelle tulee yhtäkkinen stoppi. Liike pysähtyy, äänet vaikenevat, esiintyjät seisovat kuin patsaat. Valot palavat. Hiljaisuus jatkuu, ja lopulta muutamat yleisössä eivät kestä enää venyvää hiljaisuuttaa ja puhkeavat aplodeihin. Epävarmat taputukset loppuvat pian, koska valtaosa katsomosta ei mene tähän lankaan.

Kertoja alkaa taas puhua, englantia, mutta en ymmärrä. Tai ymmärrän mutta kaikki menee ohi. Teollisuusääniä; naputusta, kolkutusta, rahinaa, suhinaa.

Liike alkaa taas. Mutta nyt se on totaalisen erilaista. Tanssijat kävelevät kuin ihmisapinat, kaakertaen ja kädet maata viistäen. Osa miehistä riisuu paitansa. Valo on keltaisen hämärää. Musiikki on hypnoottista syntikkamattoa - ja huomattava parannus alun jumputukseen. Pikkuhiljaa tämä apinalauma suoriutuu eroon vaatteistaan. He kiipeävät taustan rakennustelineissä, kyhnyttävät ja kokoontuvat. Lopuksi palataan robottimaisiin liikkeisiin ja teknomusaan. Hiljaisuus. Lattialle jää vain kasa vaatteita.

Oliko tässä joku maailmanlopun meininki, että teollistuneet ihmiset tantuivat takaisin esi-isikseen. Monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä, alkaen Apinoiden planeetta-elokuvista ja erilaisiin dystooppisiin scifi-näkemyksiin. Meneekö tämä yhteiskunta joskus takaisin alkuun.

Kuten sanottua, olin aika hämmentynyt ja esityksen jälkeen jutellessa niin tuntuivat olevan myös tanssista ihan oikeasti kirjoittavat ihmiset. En tiedä pidinkö tästä. Alkuosasta en, mutta se kuorolauluosuus ja lopun "ihmisapinaosuus" olivat kiinnostavampia. Tanssillisesti? Parempaakin on nähty. Ei tämä sillä tavalla liikekielellisestikään iskenyt. Mutta kiinnostavaa sikäli, että arvostettu tanssiryhmäkin voi tehdä huteja. Tai sitten olen itse mitään ymmärtämätön moukka.


Kuvien copyright Urban Jörén.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia / Ohjelmateltta, Teatterikesä 12.8.2017

Teatterikesän ohjelmistoa selatessa tämä oli yksi niitä mikä oli aivan ehdottomasti nähtävä. Musiikkiteatterikappaleita Eeva Kontun, Jussi Tuurnan ja Annamari Kähärän kynästä. Esityksiä oli lauantai-iltana keskustorin ohjelmateltassa kaksi, ja sihtasin siihen myöhempään, että ehtisi alkuillasta ensin katsomaan jotain muuta. Ei ehtinyt, mutta se onkin toinen tarina.

 

Konsertti oli juurikin niin loistava kuin uumoilinkn. Solisteina Maria Ylipää, Sanna Majuri, Tuukka Leppänen, Tiina Weckström ja Janne Marja-aho. Sekä lisäksi aivan huikean loistava uusi Tampereen Taiteellinen kuoro, Joonas Mikkilän johdolla. Sekä moni-instumentalistinen bändi. Ja toki teltantäysi innokkaita katsojia, joista aika moni oli teatteri/musiikkialalla...

Itselle rakkaimpia helmiä olivat tietenkin biisit esityksistä mitä olen nähnyt. Viita 1949, Homo!, Slava!. Mutta ihania muitakin oli, uusia löytöjä itselle. HKT:ssä pari vuotta sitten mennyt Kummitusjuna oli aika metka esitys, mutta musiikki ei kolahtanut ehkä ihan samalla tavalla kuin noissa muissa mainituissa. 

    

Yksi alkuvuoden 2018 eniten odottamistani esityksistä on varmaan tiimin Kanto-Salo-Kontu-Peltola uutuusmusikaali Tytöt 1918, joka saa ensi-iltansa TTT:llä 25.1.. Se perustuu Anneli Kannon kirjaan Veriruusut (joka on ollut mulla lainattuna kirjastossa ikuisuuden, mutta nyt vasta tartuin siihen). Musiikkinäytteet mitä siitä on jo kuullut salpaavat hengen, ja kun viisihenkinen tyttökööri kajautti Sadan vuoden päästä niin ei ollut kyynel kaukana. Varsinkin kun Eeva Kontu kertoi taustaa biisille: karkuri kellä 6 lasta ja keuhkosairas vaimo, lapset syövät lattialta jauhoa. Mitä tapahtuu syvimmän epätoivon hetkillä. Kumoon! oli riemukas, naisviisikon äänet soivat hienosti yhteen ja Tuukka Leppänen suojeluskuntaagitaattorina. Kolmesta soinnusta SAA siis ihan toimivan musikaalibiisin! Eeva Kontu on pirun hyvä musiikintekijä!

Homo! oli monellakin tapaa aivan loisto esitys ja onneksi siitä (kuten myös Viita 1949) tehtiin myös levytys. Arvatkaa onko sitä kuunneltu, ja paljon? Riemukseni mun suosikki eli Atikin ja Moritzin duetto kuultiin myös ohjelmateltassa. Olavi Uusivirran ja Johannes Holopaisen sijasta duetoivat nyt Janne Marja-aho ja Tuukka Leppänen, ja hyvin vetivät. Siinä biisissä on svengiä; että kiitos vaan Jussi Tuurna musiikista ja Pirkko Saisio lyriikoista. Lopuksi nähtii myös pitkä suudelma. Tähän liittyen Jussi Tuurna kertoi uudesta ilmiöstä Kansallisteaterin lippukassalla. Osa ihmisistä ei voinut (ja vuosi oli siis 2011) sanoa näytelmän nimeä, vaan käytti kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten Saision uusi näytelmä tai se musikaali. Nauratti, vaikka myös ketutti. Haloo... näytelmän nimestä ei homous ehkä tartu.

Kaikki kolme säveltäjää vuorottelivat myös pianon takana, ja välillä siinä jakkaralla nähtiin myös Joonas Mikkilä. Erinomaista soittoa kaikilta, tottakai. Myös koko orkesteri soitti hienosti, etunenässään aina loistava Esko Grundström bassossa, kanteleessa ja välillä haitarissakin.

Välillä kuultiin haiskoja anekdootteja (kuten vaikka Pirkko Saisio pelkäämässä happolähettiä; Tuurnan kertomana viihdytti), kohoteltiin kuohuvia maljoja, toivottiin teatterinjohtajilta (joita paikalla näkyi olevan useampia) lisää kotimaista musiikkiteatteriohjelmistoa (tähän toiveeseen on helppo yhtyä!), seurattiin miten Jussi Tuurnalta sujuu symbaalitaiteilijan ura, kuultiin useakin Kähärän kommentti radiosoiton vähyydestä (miksi muuten kotimaista musiikkiteatterimusiikkia ei kuule radiosta, kysyn vaan minäkin!).

Tiina Weckströmin tulkitsema Pääkallolipun alla (esityksen näin Jurkassa viime vuonna) oli upea ja koskettava, mutta illan koskettavimmasta esityksestä vastasi kyllä Maria Ylipää tulkitsemalla Tuurnan säveltämää Nuku nuku nurmilintu. Tämä kuultiin ensimmäistä kertaa TTT:n esityksessä Kovan onnen lapsia vuonna 1999, mutta ensimmäistä kertaa pianosovituksena Tuurnan isän hautajaisissa. Myös Leppäsen Tuukan Veijon laulu (taas siitä Homo!:sta) iski; hyvin erilainen laulaja Tuukka on kuin Juha Muje joka tämän näyttämöllä veti, mutta tykkään molemmista, niin se on hyvä.

   

Kontulan ostarin mysteerimies eli Janne Marja-aho vei meidät taikuri-pedofiilin synkänkatkeraan maailmaan eli Kontula (HKT:n Kummitusjunasta tämäkin), Sanna Majuri veti hienosti Viita 1949 musikaalin biisin Kuudella kielellä. Pidin kovasti myös Kähärän sävellyksestä Suurin niistä on rakkaus, joka ensi-esitettiin ensimmäisessä joukkovihkimistilaisuudessa tasa-arvoisen avioliittolain tultua voimaan.

Tämän pienen (konsertti kesti kyllä 2,5 h, ettei se niin kovin pieni ollut) maistiaiskonsertin jälkeen jäi kauhea nälkä enempään. Tätä kuoroa pitää kuulla lisää! Näitä biisejä pitää kuulla lisää!

Aivan loistava ilta, huikean upeaa musiikkia kolmen hienon säveltäjän kynästä. Kyllä musiikkiteatteri elää ja on voimissaan, ja soisin sille entistä enemmän lava-aikaa ja muitakin tekijöitä kuin pääsääntöisesti HKT ja TTT. Tosin Turun kaupunginteatterin Tom of Finland on mainio esimerkki että osataan sitä muuallakin.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.