Enron / (Royal Court) V&A Archive 7.3.2014

 

Hieman sekava näytelmä kaiken kaikkiaan. Halusin katsoa tämän koska pidin niin paljon Lucy Prebblen uusimmasta näytelmästä The Effect (josta koitan kanssa saada pian kirjoitettua sanasen). Sitäpaitsi ohjaaja Rupert Goold on yksi suosikeistani. Ja tämä oli kovasti kehuttu... Taltioitu Noel Coward Theatressa 31.10.2010. Alunperin sai ensi-iltansa Royal Courtissa, ja siirtyi siitä sitten West Endille, ja Broadwaylle (missä ei kyllä menestynyt).

Tätä esitettiin myös Helsingin kaupunginteatterissa 2010, ja pääosassa oli Eero Aho. Miten mä sen missasinkaan (ruoskii itseään)...

Okei, näytelmä sijoittuu Houstoniin (vuodesta 1992 nykypäivään) ja oli hieman absurdia nähdä tutut brittinäyttelijät vääntämässä jenkkiaksentilla. Amerikkalainen yritysmaailma, erityisesti energiayhtiö Enron on keskiössä. Tositapahtumiin eli Enron-skandaaliin pohjautuva. Eli huijausta isolla kädellä.

Visuaalisesti hyvin näyttävä & vaihteleva, moderni, vaikkakin hetkittäin pelkistetty lavastus.

Tarinasta en oikein saanut missään vaiheessa kiinni. Kumma sekoitus kaikenlaista, kommentoiden yritystaloutta, pörssimaailmaa, raha-asioita. Välillä laulaa luikautettiin, välillä oli firman bilettä, välillä sihteerin ja pomon intiimiä suhdetta. Taustalla pyöri videot poliitikoista (mm. Jeltsin, Clinton).

Pääosissa Samuel West, Tim Pigott-Smith, Tom Goodman-Hill (joka oli siinä Effectissä myös) ja Amanda Drew. Tom G-H oli se yksi syy miksi tämä kiinnosti, eikä se pettänyt nytkään. Kaikki muutkin näyttelijät olivat kyllä ihan hyvässä vedossa.

"Everyone's viewpoint is equally valid. Well it's not. Some people are fucking idiots." (Ken Lay)

En nyt oikein tiedä tekikö tämä muhun mitenkään suurta vaikutusta. Kotimainen versio olisi varmaan tehnyt enemmän. Jokseenkin oli sekava, tarkotuksella tietenkin.

Mutta V&A arkistossa on aina kiva käydä, palvelu on hyvää joka kerta (nyt sai ensimmäistä kertaa ottaa käsiohjelmat sun muut mukaan katselusaliin). Tosin DVD-levyjen kanssa oli ongelmia, koska eka setti ei toiminut lainkaan, ja toisenkin kanssa oli hieman teknisiä ongelmia.

Esityskuvien copyright Helen Maybanks
Muut kuvat omia.

Versailles / Donmar Warehouse 6.3.2014

 

Ja koska torstai oli selkeästi ensimmäisen maailmansodan teemapäivä, niin illan näytelmä eli Versailles Donmarissa jatkoi samoilla linjoilla. Tai illan ja illan. Kun menin puoli kuuden aikaan lunastamaan lippuja Donmarin lippukassalta, niin tyly todellisuus paljastui. Liput olikin ostettu matineaan!! Voi tuska ja raivo ja melkein itkukin. Koska kaikki esitykset on loppuunmyytyjä ja onnistuin saamaan niitä 10 punnan viime hetken Barclays Front Row lippuja. Ja olinkin ostanut liput matineaan, enkä sitten vaivautunut tarkistamaan varauksesta... Mikä tollo mä olen kun *taas* sössin varauksieni kanssa.

Mutta Donmarin ylenpalttisen hieno henkilökunta oli taas kerran ihanaa. Lippukassan mies sanoi että peruutuslippuja tulee melko varmaan (esitys on saanut hieman ristiriitaisia kritiikkejä, joten ihmiset eivät sitten haluakaan nähdä). No, mulla ei kyllä ollut rahaa alkaa ostelemaan uusia lippuja. Mutta mies lupasi myös meille ilmaiseksi seisomapaikkaliput! Jätin asian hautumaan ja menin läheiseen kahvilaan, missä meillä oli treffit Wendyn kanssa. Manasin sille tätä asiaa, mutta ei sitten jaksettu stressata sen enempää, kun oli ne seisomaliput luvattu.

Palattiin teatterille joskus seiskan aikaan, ja siellä oli kuin olikin palautuslippuja! Mutta päädyttiin sitten kuiteskin niihin seisomalippuihin, ja suunniteltiin sitten menevämme istumaan jonnekin, jos siellä kerran on tyhjää katsomossa. Siellä me sit hyvissä ajoin seistiin (tai aluksi kyllä istuttiin jonkun paikoilla ennenkun ihmisiä alkoi tulla sisään) ja odoteltiin. Sitten muutama minuutti ennen kun esitys alkoi, niin tuli yksi henkilökunnan heppu kysymään, että hänellä olisi pari istumapaikkaa, tuutteko. Me kun satuttiin seisomaan siinä oven kohdalla. Eipä tarvinnut kahta kertaa kysyä! Meidät sit johdatettiin alakertaan, permannolle, ja toiseen riviin. Melkeinpä talon parhaille paikoille. Jotka siis saatiin sitten oikeestaan ilmaiseksi. Tai no, olinhan mä niistä meidän matinealipuista maksanut 10 puntaa kipale. Ei meinattu uskoa tuuriamme ja oltiin ihan fiiliksissä!

Hyvillä paikoilla on helppo hymyillä!

Itse näytelmä sitten. Näytelmäkirjailija Peter Gillin uusi, ja herra vastasi myös ohjauksesta. Mä en ole herran näytelmiä koskaan nähnyt. Miksi sitten tämä Versailles? No, ensinnäkin se menee Donmarissa (aina ollut laadun tae). Toisekseen aiheen takia (liittyen 1. maailmansotaan). Ja kolmanneksi Tom Hughes. Siinä 3 hyvää syytä :-) Ymmärrän kyllä että tämä on saanut hieman vaihtelevia arvosteluita. Ensinnäkin 3 tuntia on piiiitkä aika (kun ei kyseessä ollut edes Shakespeare) vaikka kuinka sisältää 2 väliaikaa (joista eka tosin hyvin lyhyt). Ja toisekseen tyypit vaan seisoskelivat ja puhuivat. Ehkä itse tarinakin oli siis aavistuksen pitkäveteinen. Ja toki vaatii hieman taustatietoa katsojilta.

 

Versailles sijoittuu siis vuoteen 1919, heti 1. maailmansodan jälkimaininkeihin. Tarinan päähenkilö, nuori talousnero Leonard Rawlinson (Gwilym Lee) toimii rauhanneuvottelujen delegaatiossa Versaillesissa. Ensimmäinen näytös sijoittuu perheen maalaiskotiin Kentiin. Perheen äiti (Francesca Annis) ja tytär Mabel (Tamla Kari) tarjoavat teetä myös naapureille. Hieman simppelin oloinen nuori mies Hugh (Josh O'Connor) seurustelee Mabelin kanssa. Mabelin ystävätär Constance (Helen Bradbury) on vierailulla.

Kaiken teenjuomisen lomassa keskustellaan elämästä ja toki sodasta myös. Tämän keskellä Leonard suunnittelee tulevaa Pariisin komennustaan. Hetkittäin keskustelu on hyvinkin kiihkeää, ja varsinkin rouva Chater (loistava Barbara Flynn) esittää konservatiivisiä mielipiteitään. Toinen naapuri, Geoffrey Ainsworth (charmikas Adrian Lukis) edustaa sotaa edeltävän maailman kartanonherraa, konservatiivista Toryä.

Välillä Leonard katoaa omaan mielikuvitukseensa ja käy keskusteluja sodassa kuolleen rakastettunsa kanssa. Tämä Gerald Chater (superkomea Tom Hughes) on lapsuudenystävä, mutta kukaan ei toki tiedä poikansa ja Leonardin suhteesta.

Toisessa näytöksessä ollaan keskellä pariisilaisen rauhanneuvottelutoimiston hektistä ilmapiiriä. Kolmannessa palataan taas Kentin, juomaan teetä. Yksi näytelmän teemoista on sotakorvausten oikeutus. Rawlinson tulee siihen tulokseen, että saksalaisille esitetyt rankat korvausvaatimukset ovat kohtuuttomia ja tulevat kostautumaankin. Näin radikaaleista mielipiteistä ei seuraa mitään hyvää. Ei toimistolla eikä kotona. Ja kuten tulevaisuus osoitti, Rawlinson oli oikeassa (monen historioitsijan mielestä Saksan rampauttaminen sotakorvauksilla oli yksi painavista syistä toiselle maailmansodalle).

Mutta tykkäsin kovasti, vaikkei mikään ihan täydellinen ollutkaan. Näyttelijät olivat erinomaisia, ihan kaikki. Ja hei, niin paljon upean näköisiä miehiä uniformuissa ja saappaissa, että kannattaa nähdä jo ihan sen takia! Wendyn kanssa meinattiin pyörtyä kupsahtaa joka kerta kun Tom Hughes uniformussaan pyyhkäisi siitä meidän ohi. Sillä oli lisäksi mielettömän upeat saappaat!

Ei nää Josh O'Connorin saappaatkaan pöllömmät ole

Esityksen jälkeen jäätiin notkumaan siihen teatterin aulaan, ja niin vaan meinasi herra Hughes (joka on muuten täten virallisesti nimetty Mr Cheekbonesiksi) pyyhältää pipo päässään ohi. Mutta sain napattua miestä hihasta kiinni. Sanomattakin lienee selvää että se oli superkohtelias ja mukava ja ihana... Kehuin sen rooliasun saappaita, ja tykkäsi se niistä itsekin. Otti kuvaa varten pipan pois ja pörrötti tukkaa (tässä vaiheessa meinattiin molemmat sulaa lattialle lätäköksi). Ooh, mikä gentlemanni!

Kyllä, jatkossa katsomaan kaikki Mr Cheekbonesin näytelmät! Mä olin herran nähnyt aiemmin telkkarissa/leffassa Hollow Crown Richard II versiossa (petollinen Duke of Aumerle), Agatha Christien Endless Night-jaksossa pääroolissa (tuli joulukuussa BBC:ltä) ja uudessa Richard Curtis-leffassa About Time, missä oli aika pieni osa. Sen lisäksi joku lontoolainen mies (en muista oliko se Ian Hallard vai kuka) twiittasi joskus aiemmin tänä vuonna (tai loppuvuodesta) että tämmönen kuuma mies ois nähtävillä teatterissa piakkoin. Eihän siis voi olla menemättä katsomaan livenä, eihän? (Ja sanokaa mun sanoneen, tästä tulee vielä Iso Nimi, joka seuraa Cumberbatchin ja Hiddlestonin jalanjälkiä. Samanlaista ulkomuotoa kun löytyy, vaikkei kauhean pitkä mies ollutkaan).

 Ensin Tom kuvassa ja sitten the real thing!

Sitten siirryttiin pihalle, missä oli vielä tukku muitakin näyttelijöitä jäljellä. Se oli sellasta sekavaa säätämistä, ja valitettavasti miespääosa Gwilym Lee pääsi karkaamaan kun nuorten herrojen osasto (Edward Killingback ja Josh O'Connor) kuhnailivat nimiensä raapustuksen kanssa. Ei sillä, ihan kiva niidenkin kanssa oli jutella, ja ei ollut mitään ihmismassoja.

Ja kuten sanottua, kritiikit ovat olleet vaihtelevia.Vaikken nyt tähän olekaan löytänyt niitä huonoja lainkaan. Jollei sitten blogisti Revstanin kirjoitusta lasketa siihen (ja toki lasketaan).

Tim Walker, Telegraphin teatterikriitikko antoi kuitenkin 4 tähteä:

Needless to say, there is a nasty "old country Tory" in Adrian Lukis’s tweedy Geoffrey, to symbolise everything that was wrong with the country at the time (the old brute even tries it on with Helen Bradbury’s lovely Constance, young enough to be his daughter). Simon Williams, meanwhile, apparently still sporting the same starched collar that he had in Chariots of Fire, plays an old Whitehall grandee who is trying to keep the show on the road, very much for laughs. 

The agitprop aside, this is a handsome and polished piece of theatre that Gill himself directs with brisk professionalism. He is too wily an operator to confine it all simply to political argument, and there are some entertaining distractions in Tom Hughes’s spectral officer Gerald, who has what must have seemed at the time to be a rather daring obsession with the "beautiful arse" of a civil servant named Leonard (Gwilym Lee). 

The piece assumes a certain degree of knowledge of its audience, it never patronises and it puts its point of view across with flair and sometimes even charm – and the acting is top notch, too. Old-fashioned theatrical virtues, but admirable for all that.

Entinen Timesin teatterikriitikko, nykyinen teatteriblogisti Libby Purves piti myöskin. Kannattaa käydä lukemassa koko pitkä postaus blogistaan, jos kiinnostaa.

Susannah Clapp, the Observer antoi myös 4 tähteä:

It is reasonable that as the stage re-examines the first world war, a play should deal with the treaty that ended it. It's surprising that it should take this form at the trend-conscious Donmar: two intervals, one aspidistra, extended arguments about whether reparations demanded from Germany would cause future conflict, detailed examinations of the Silesian coal mines. The once revolutionary Oh What A Lovely War has slid into the mainstream of theatrical consciousness. Now it is Gill's traditional structure and setting – at one with the plays of the period – that looks audacious.

Gwilym Lee, astute and fluent, evokes Maynard Keynes in the part of a liberal-minded homosexual economist: he makes every minute of the knotty debate worth attending to. Why shouldn't you learn some facts in the stalls?

Guardianin Michael Billingtonilta sen sijaan täydet 5 tähteä! Juonikin kuvattu paljon paremmin kuin mitä mä osasin sanoa:

Gill's play runs for three hours, and I loved every minute of it. Set over six months in 1919, the play starts in the Kent household of the Rawlinson family, whose son, Leonard, is shortly to leave for Paris as part of the British delegation to the Peace Conference. In the middle act, set in Paris, we see Leonard vainly arguing against French appropriation of Germany's coal-producing Saar Basin, and in the final act a disillusioned Leonard returns home and shocks family and friends with his declaration that the conflict in the heart of Europe remains unresolved.

What's On Stage -sivustolta myös 4 tähteä:

The production is handsomely designed by Richard Hudson and gorgeously lit by Paul Pyant so that the characters have a sort of secular radiance about them, fixed as vividly in the past as Gerald's ghost is challengingly alive in the present. In the centenary year of the Great War I suspect we've just been handed a superb new play that is anything but emptily commemorative.

Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös kiinnostava Peter Gillin haastattelu Guardianista.

Versailles was inspired in part by John Maynard Keynes's 1919 book The Economic Consequences of the Peace, which was inspired by Keynes's experience as a delegate to the peace conference, where he had argued for more generous terms for Germany. Gill started writing in 2012 and only during writing the second act – when he saw a promotional trailer with the words "next year on the BBC – 100 years since the first world war" did he realise that the play might become part of the commemorations of that date.

Tämä oli musta niin hyvin sanottu, siis siitä mikä on ohjaajan rooli ensi-illan jälkeen:

"Once it's on, the play belongs to the actors and the audience and you can't get between those two groups of people."


Esityskuvien copyright Johan Persson

Oh What A Lovely War / Theatre Royal Stratford East 6.3.2014

Uudelleenlämmitys 50 vuotta sitten samassa paikassa esitetystä sota-aiheisesta agitprop musiikkinäytelmästä.

Tämä oli mun reissun ainoa juttu mihin ei ollut ennakkoon lippuja, koska esitykset oli loppuunmyytyjä. Niinpä rohkeasti hurautin junalla Stratfordiin itä-Lontooseen koittamaan onneani. Peruutusliput tulivat myyntiin klo 12, ja koska olin aamulla niin hidas lähtemään liikkeelle yöpaikkani sohvalta, niin olin paikalla vasta n. vartin yli. En tiedä oliko lippuja ollutkaan myynnissä, mutta ei ainakaan enää ollut mitään. Pääsin jonotuslistalle kakkoseksi.

Palloilin sitten siellä Stratfordin ostarilla, ja kävin siinä vieressä massiivisessa Westfieldin ostarillakin, missä en ole käynyt sitten muutamaan vuoteen. Kerran kävin kysymässä lipputilannetta, mutta ei mitään uutta. Suurin osa katsojista oli koululaisryhmiä, ja lipunmyyjä kertoi että varmaan siitä porukasta on joku perunut...

Näinkin voi ihmisiä ohjata teatteriin, eli ostarin lattiamainoksia

Istuin siinä pihalla sitten nauttimassa pastasalaattia lounaaksi (oli aurinkoinen ja kiva keli) ja odottamassa että joku peruisi... Joskus 20 vaille siirryin takaisin sisälle lipputoimistoon, jossa sitten sellaisen vanhemman rouvan kanssa odoteltiin. Ehkä 5 vaille sitten kävi ilmi että joku oli jättänyt lippunsa hakematta, ja saimme paikat! £19 puntaa kappale ja permannon keskellä, ihan loistavat paikat. En tiedä oliko ne niin halvat siksi kun joku oli ne jo maksanut kuiteskin. Ihan sama! Se vanhempi rouva oli oikein mukava, juteltiin väliajalla paljon ja käveltiin asemalle yhtä matkaa sitten esityksen jälkeen.

Itse Theatre Royal Stratford East oli tosi kaunis sisältä, ja nyt oli vielä koristeltu erityisen patrioottisesti esitystä varten. Oh What A Lovely War oli siis ensimmäisen maailmansodan aikaisia kappaleita ja tapahtumia sisältänyt musiikkipitoinen näytelmä/revyy. Ratkihauska, mutta toki myös vakavia teemoja ja surullisia juttuja sisältänyt pläjäys. 50 vuotta sitten sitä esitettiin samassa paikassa suurella menestyksellä. 1969 on tästä tehty leffakin (ohj. Richard Attenborough) joka ilmestyi Suomessakin nimellä Oi! Mikä ihana sota. Alkuperäinen tuotanto ei sensuurin takia päässyt West Endille ennenkuin Prinsessa Margareta puuttui asiaan (kertoi Wikipedia).

Harlekiiniasuihin puetut esiintyjät johdattelivat katsojat sodan syttymissyistä aina katkeraan loppuun asti, suurimpien taisteluiden kautta. Tässä hyödynnettiin niin videomateriaalia kuin taustalle heijastettuja tekstijuttujakin. Esim. tappiolukuja eri taisteluista liukui tekstinä katosta laskettua kapeaa teksti-valkokangasta pitkin. Tyyliin: "28,000 dead, gained 5 yards" and "Average life of a machine gunner on the western front: 15 minutes".

Välillä tyypit veti siihen valkoisten asujen päälle eri maiden uniformuja ja oli kaikenlaista juttua, esim. eri kansakuntien välisiä kilpailuita jne. Koko ensimmäinen puoliaika oli hyvin kevyttä ja hauskaa, vaikka tietenkin sotateemaista. Toinen puoliaika mentiinkin sitten kokoajan synkemmissä tunnelmissa.

Koska katsojista suurin osa oli koululaisia, niin yksi harlekiineista tuli meille (meitä oli parikymmentä muutakin katsojaa) että voitasko me laulaa sitten kunnolla, kun ei ne lapset osaa sanoja. Muutamassa kappaleessa kun oli yleisölaulua kanssa. Ei nää mummo-osastokaan kauheesti laulanu.

Esiintyjillä oli vaikuttavia meriittejä, mutta varsinaisesti ei mulle kovinkaan tuttuja. Isoin nimi taisi olla Caroline Quentin, kenellä on pitkä ura niin teatterissa kuin televisiossakin takana. Kaikki olivat erinomaisen hyviä esiintyjiä, niin miehet kuin naisetkin.

Vaikka lopussa oli tippa linssissä niin silti olin todella tyytyväinen kokemukseen. Hienoa musiikkia, hienoja esiintyjiä ja kaikenkaikkiaan mukava iltapäivä.

Myynnissä oli myös kopiota alkuperäisestä käsiohjelmasta

Jos silloin 50 vuotta sitten kriitikot eivät niin ylistäneet (vaikka yleisö tykkäsi) niin eivät nytkään. Mutta edelleen yleisö tuntuu ihastuneen. Koululaiset nyt on pakotettuja osallistumaan (WW1 opetussuunnitelmassa) ja vanhemmat ihmiset nostalgioimassa. Mutta käsittääkseni tämä on ollut suosittu myös muidenkin keskuudessa!

Michael Billington (Guardian):

If ever a show deserved to be called "iconic" it was Joan Littlewood's original 1963 musical entertainment. It shifted attitudes to the first world war and was counterpoint to jaunty songs and hideous battle statistics. But Terry Johnson's revival, while retaining such vital features as the pierrot costumes and the newsreel ticker tape, is no slavish carbon copy, but a reimagining of a show that still leaves one emotionally devastated.

Yksi seuraamani blogisti There ought to be Clowns kirjoitti:

The show itself uses the device of a pierrot entertainment full of music and sketches to both undercut and counterpoint expectations – evoking the correct period sensibility and offering a unique commentary on the action. This bracingly satirical format is powerful but does feel a little too weighted at times and occasionally is rushed in the hectic pace of Terry Johnson’s production. It is much more effective in the quieter, stiller moments – the Christmas Eve truce with its refrain of Stille Nacht and subsequent bawdy response; Caroline Quentin’s bone-chilling music hall recruitment number; Michael Simkins’ aristo unable to admit how thoroughly out of his depth he is. 


Naisten esiintymiskuva copyright Francis Loney
Miesten esiintymiskuva copyright Donald Cooper
Muut kuvat omia

Urinetown / St James Theatre 5.3.2014

Lontoon intensiivinen teatteriputki (4,5 päivässä 10 näytelmää) alkoi jo heti tulopäivänä (jolloin kyllä kerkesin iltapäivällä käymään elokuvissakin). Löysin tieni uudehkoon teatteriin suht likellä Victorian asemaa. Eli St James Theatre. Se on avattu syyskuussa 2012, ja on sellainen pienemmän puoleinen (312 paikkaa). Pienuudesta on sekin etu että takarivistäkin (N-rivi) näkee lavalle erinomaisesti. Oikein kiva, kodikas ja kompakti paikka!

Väliajalla

No, sinne mut houkutteli musikaaliuutuus Amerikasta. Virallinen ensi-ilta on itseasiassa 11.3., mutta ennakkonäytöksiä oli muutama viikko (22.2.-10.3.). Urinetown kertoo tulevaisuuden (ilmastonmuutoksen jälkeisestä) kaupungista, missä on vedestä pula ja yleiset vessat ovat kalliita ja pakollisia. Tarinassa on tavalliset kansalaiset vastaan käymälöitä ylläpitävä firma julmine johtajineen. Ja sankari ja sankaritar (joka on toimitusjohtajan tytär).

Ehkei sitä uskoisi että pissa-aiheesta saa musikaalia, ja vieläpä viihdyttävää sellaista. Mutta näin vaan on! Amerikassa tämä on ollut ehdolla mm. 10 Tony-palkinnosta. Musiikki on mukaansatempaavaa ja vaihtelevaa (aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tyylejä) ja lyriikat hauskoja. Musiikin ja tekstin takana Mark Hollman ja Greg Kotis. Ja kun ohjauksesta vastaa Jamie Lloyd (jonka viime aikojen meriittejä on mm. Trafalgar Studiosin 3 menestyshittiä Macbeth, The Hothouse, The Pride viime vuodelta) niin...

Guardian (niinkuin varmaan moni muukin media) epäili viime viikolla onko tästä hitiksi... Ja ohjaaja Lloyd myöntää että nimi on typerä. Siitä olen samaa mieltä!

But Urinetown is, Lloyd says, his trickiest job to date. The challenge comes in the show's combination of comedy and pastiche with a serious political point about sustainability and corporate greed. Hollmann's score, meanwhile, is a ragbag, parodic hotchpotch, nodding to everything from Kurt Weill to Chicago and Les Misérables.

Where the Broadway production played the action strictly for laughs, Lloyd's London version is altogether harder-edged. "It's a stupid title," Lloyd says firmly. "It's misleading: it makes it sound like some kind of tacky, spoofy thing. There's a comedic flourish to the show, but it's more satirical and witty and intelligent than people expect. It's grungy; it's nasty. We're trying to get that knife-edge between the comedy and the dark heart."

Lavastus oli ihan mahtavaa, jo pelkästään sen takia tämä kannattaisi mennä katsomaan. Soutra Gilmore onnistui mielestäni erittäin hyvin loihtimaan steampunk-henkisen yleisen vessan ja viemäriverkoston. Ja lisäksi pyörivät ja liikkuvat lavarakenteet on tosi hienot.


Gilmour has tried to root the show in a steampunk aesthetic. "In my mind," she says, "it's like graphic novels or comic books: films like Watchmen or Sin City, Blade Runner, Delicatessen. All these made-up, imaginative, slightly industrial, Gotham City worlds. Jamie and I get really excited about all that stuff."

Mulle kovinkaan tuttuja nimiä tässä ei ollut, mutta hyviä laulajia kaikki tyynni. Joukkokohtaukset ja -laulut olivat tosi tarkkaan ja taitavasti vedettyjä, ja koreografiatkin toimivat näppärästi. Jenna Russell (Penelope Pennywise) taitaa olla isoimpia tähtiä. Pidin kovasti kertoja-minästäkin eli Jonathan Slinger (Officer Lockstock) sekä pahispomosta Simon Paisley Day'stä (Caldwell P. Cladwell) - joka muuten esitti major Barrymorea Sherlockissa, Hounds-jaksossa.

Esiintyjien amerikanaksentti on hyvinkin katu-uskottava... Tässä oli ihan älyttömästi kaikenlaista huumoria, mutta loppu oli hyvinkin verinen. Hyvin sellainen muita musikaaleja ja niiden erilaisia musiikkityylejä parodioiva. Ei mitenkään tavallisia musikaaliaineksia muutenkaan...

Kaikenkaikkiaan vauhdikasta menoa, mutta myös yhteiskunnallista sanomaa (ilmastonmuutos). Pyörii vain tämän kevään, joten kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan jos Lontoossa poikkeaa.

Mä lisään tähän myös jotain kriittikkejä kunhan niitä ilmestyy!

Päivitetty myöhemmin yöllä. Twitter tuntuu olevan täynnä ylistystä heti ensi-illan jälkeen :-) Ihana lukea ihmisten kommentteja joita St James Theatre on retweetannut. Mutta Michael Billington on jo kerännyt arvostelemaankin The Guardianissa (ihanan hauskasti kirjoitettu kritiikki!):

You need more than spare change, however, to go to the toilet in the urban dystopia envisaged by Greg Kotis's book. A chronic water shortage means that public loos have been extravagantly privatised. Desperate queues form outside the archetypal "Amenity Number 9", whose female custodian announces: "If you gotta go, you gotta go through me." But the plot hinges on a rebellion led by a cleaner who takes the daughter of of the convenience business's Mr Big hostage, and whose followers brandish banners proclaiming "Pee for Free." Clearly, the show is an assault on the mercantile exploitation of natural functions.

What gives Urinetown its gaiety, however, is its parodic, self-referential tone. The show is narrated by a tough cop who, while on the side of authority, points up the absurdities of the form, observing that "dreams only come true in happy musicals". Mark Hollmann's score, and the lyrics he co-wrote with Kotis, also offer a sustained pastiche of the popular musical. We get conscious echoes of Les Miserables in the big romantic songs, a Kurt Weill saxophone pervades a capitalist anthem and the invigorating Run, Freedom, Run is a rousing gospel number.

TimeOutkin tuntuu tykkäävän:

But the real revelation is Slinger. A man so synonymous with the RSC that I thought maybe an Asbo was stopping him leaving Stratford, he’s utterly magnificent as Officer Lockstock, the lovably sadistic policeman with a deliciously fruity Noo Joisey accent whose ongoing dissection of the action provides most of ‘Urinetown’s belly laughs. 

Nevertheless, with a dankly handsome Soutra Gilmour set and typically ebullient direction from Lloyd (the man bringing ‘Back to the Future’ to the stage next year), ‘Urinetown’ packs tremendous fun, great jokes and West End-grade production values into this cosy 300-seat theatre (which, fyi, has lovely toilets, free to use).

Yksi muuten mikä kritiikeissä on naurattanut ihan hirmuisesti, on kaikki sanaleikit mitä kriitikot ovat keksineet. Niinkuin nyt vaikka Henry Hitchins Evening Standardissakin:

Director Jamie Lloyd ensures that every element of this energetic piss-taking is executed with great skill: there’s fluid choreography from Ann Yee, an imposing sewer-themed set by Soutra Gilmour, and a range of exuberant performances. The standouts are Slinger, Simon Paisley Day as the villainous Cladwell, and Jenna Russell’s fierce lavatory attendant Penelope Pennywise.

While all the technical excellence cries out for a bigger stage, the writing strikes me as schizophrenic. It switches between angst about the environment and sneering brashness, or between pessimism and ecstasy.

Yet it’s impossible to deny the originality of this crowd-pleaser, and if you like your musicals bold and a bit Brechtian then – to make the sort of obvious pun that the show itself savours – urine for a treat.



Esityskuvien copyright Johan Persson

Sebastian / Tanssiteatteri MD 4.3.2014

Ensimmäinen vierailuni Tanssiteatteri MD:lle, mutta ei toivon mukaan viimeinen. Teatterin toimitilat ovat entisen elokuvateatteri Hällän tiloissa Hämeenkadulla. Ei tämä vierailu nyt ihan hetken mielijohde ollut, vaan suunnitelmissa ollut pitkään (siitä asti kun syksyllä luin lehdestä tästä esityksestä).  Lippuja en vaan ole saanut varattua, mutta eipä niitä tarvinnutkaan. Katsomossa oli vain 7 katsojaa :-( En tiedä kuvastaako tämä suomalaisen nykytanssin tilaa yleensäkin, luultavasti. Henkilökuntaa töissä oli 4 + tanssija.

Sebastian on siis Sulevi Sihvolan kunnianosoitus tanssija Sebastian Kaatrasalolle, joka kuoli vuonna 2003 pitkään sairastettuaan. Sihvola oli sekä koreografi että ainoa esiintyjä. Kaatrasalo inspiroi Sihvolaa ja toimi tälle esikuvana. Miehet opiskelivat samassa paikassa ja ovat työskennelleet samoissa teattereissa, mutta eri aikaan. Tämä esitys valmistui alunperin viime syksyksi, kun Kaatrasalon kuolemasta tuli kuluneeksi 10 vuotta. Nyt sitten saatiin muutama lisäesitys nyt maaliskuulle.

Puolen tunnin esitys oli vaikuttava. Lavalla mies mustissa housuissa ja valkoisessa paidassa. Alussa pelkät valot ja musiikki, sitten pikkuhiljaa tanssija liittyy mukaan. Välillä vuoropuhelua videoesityksen kanssa, missä Kaatrasalo tanssii. Ihmeellistä oli nähdä mies videolla ja mies lavalla tanssimassa samoja kuvioita. Välillä liikkeet olivat verkkaisia, välillä nopeampia pyrähdyksiä. Aluksi Sihvolan kehonkielestä tuli mieleen meri aaltoineen.

Dramaturgina oli Ville Kurki ja hienosta valosuunnitelusta vastasi Sari Mayer. Alussa varsinkin oli hienoa, kun lavalla oli vain punaisia ja valkoisia valoviivoja. Äänimaailma oli kuulemma Skyrim-videopelistä. Äänisuunnitelu oli Niko Huttusen käsialaa. Erityisesti lopun sairaalaäänet ja sydänmonitorin piippaus (ja lopulta se tasainen ääni) olivat vaikuttavat.

Mulla on tietty vielä vähemmän valmiuksia kirjoittaa tanssista kuin teatterista. Ihan liian vähän tulee vaan tanssia käytyä katsomassa. Jospa jatkossa enemmän?


Kuvan copyright / Laura Happo

Jesus Christ Superstar / Åbo Svenska Teater 27.2.2014

 

Elämäni ensimmäinen kerta Suomen vanhimmassa teatterissa. Etukäteen oli asiakaspalvelun takia jäänyt hieman huono maku. Mutta tarttee sanoa että hieno kokemus ilta kaikin puolin oli.

Ensinnäkin teatterirakennus oli ihana! Vanha, charmikas, siisti, pieni ja intiimi. Kauniit kattomaalaukset, verhot, kullatut koristesysteemit jne. Kaikki oli tietenkin ruotsiksi, käsiohjelmaa myöten, mutta oli siellä suomeksikin tietoa. 6€:n hintaisessa käsiohjelmassa ei ollut kyllä lyriikoita, mutta mulla oli mukana Tukholman vastaava, jossa ne oli. Sitäpaitsi, täällä oli tekstitys! Siis salissa. Tosin se oli niin himmeenä etten aluksi edes nähnyt sitä, kun en muistanut koko asiaa. Ja aina kun lavalla oli kirkaat valot, niin ei meinannut näkyä lainkaan. Eli tekstit heijastettiin tuohon punaiseen yläverhoon (ks alla oleva kuva). Ja vieläpä molemmilla kielillä. Jos kohta niitä oli hyvin radikaalisti lyhennetty, ehkä kolmannes oli karsittu pois. Lisäksi sivukatsoimoissa oli tekstinäytöt (joiden vilkkuminen hieman häiritsi alussa kun silmäkulmassa näkyi). Mutta en mä niitä tekstejä niin paljoa sitten loppujen lopuksi edes katsellut.

Katsomassa siis taannoin Tukholmassa 4 kertaa nähtyä Andrew Lloyd Webberin & Tim Ricen klassikkomusikaalia Jesus Christ Superstaria. Paikat olivat erinomaiset, 7-rivin puolivälissä. Mutta. Aluksi olikin vastassa kauhea järkytys. Jeesuksen näyttelijä oli sairastunut, ja understudy myöskin, eli tietenkin mun tuurilla mukaan repästy joku surkimus.

Teatterinjohtaja Dick Holmström kävi selittämässä tilanteen katsojille ennen esitystä ja munkin rajoitetulla ruotsintaidolla ymmärsin että eilen oli sama tilanne ja yksi opetuslapsista eli Tord Hansson oli hypännyt rooliin 2 tunnin varoitusajalla. Asia oli ihan uutisoinninkin arvoinen. En tiedä miten keskiviikon esitys meni, mutta torstaina ainakin tämä katsoja oli ainakin enemmän kuin tyytyväinen!

Tord Hansson

No niin siis... Pitää silti mennä katsomaan tämä vielä "oikeallakin" miehityksellä, mutta täytyy sanoa että Hansson oli erinomaisen hyvä. Niin laulajana kuin näyttelijänäkin. Ei mitään valittamista siis. Mies lauloi upeasti! Sen sijaan Juudaksen roolissa ollut Christopher Killik oli hieman vaisuhko; ääni ei ollut lainkaan ROCK, siitä puuttui munaa! Okei, ei voi olla vertaamatta näitä Tukholman version laulajiin. Siinä missä Hansson ei paljoa häviä Ola Salolle (paitsi ehkä pikkiriikkisen karismassa), niin Killik ei kyllä ole samalla planeetallakaan Patrik Martinssonin kanssa. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta ei vaan ollut mikään supersuper. Ulkomuoto oli oikein sopiva toki, pitkä ja solakka mies, joka patsasteli lavalla ilman paitaa.

Christopher Killik

Mariana vanha tuttu Anna-Maria Hallgren, joka oli Tukholman alkuperäinen Maria myöskin, eli esiintyi siinä kevään 2012. Ihan asiallinen laulaja. Markus Virta Pontius Pilateksena oli loistava, samoin pidin kovasti Göran Gillingeristä (Pietari) ja Janne Sundqvististä (Kajafas). Visuaalisesti hauska yksityiskohta oli se kun Hansson oli aika pieni ja hento ja Sundqvist valtavan kokoinen basso, niin alistajan ja alistetun kokoero. Sleiman Aoun oli Simeoni ja pidin tämänkin äänestä. Teatterinjohtaja Dick Holmström veti itse Herodeksen roolin, mutta siihen olin hieman pettynyt. Siis koko Kung Herodes Sång oli sovitettu liki tunnistamattomaan muotoon.

Suurin osa esiintyjistä on Ruotsista. Killik on britti, ja muutamia suomalaisiakin joukossa. Mutta mietin kotimatkalla esiintyjien logistisia ongelmia, miten tiuhaan käyvät Ruotsissa. Esityksiä on viikossa aina vain ke-la, eli 3 vapaapäivää viikossa varmaankin mahdollistavat kotimatkat.

Tässä sovituksessa (ohjauksesta vastaa Juha Hemánus ja musiikin sovituksesta Jussi Vahvaselkä) ei ollut lainkaan sitä kolmiodraaman tuntua kuin Tukholmassa. Eli nyt ei vihjailtu mitenkään Jeesuksen ja Juudaksen mahdollisesti hieman lämpimämpiin väleihin. Ei sitä moni huomaa, mutta Tukholmassa se oli kyllä tuotu isosti esille, heti alkumetreiltä asti. Ohjaus muuten oli sujuvaa ja hyvää.

Valaistus oli todella hienoa - iso kiitos siitä Mikko Linnavuori! Lavastus (a'la Jani Uljas) oli sellaista teollista, metallista a aika karua. Sopi hyvin yhteen vaatteiden (Tuomas Lampisen käsialaa) kanssa eli tummaa nahkaa, farkkua, verkkosukkia (naisilla), paljetteja; sellaista rock-henkistä (ei tämä toki silti mikään Rocky Horror Show ollut). Papistolla oli tyylikkäät musta-valkoiset kaavut. Mellakka-asuiset poliisit. Jeesuksella oli valkoinen paita, ja lopussa myös sellainen pidempi takki (joka etäisesti näytti labratakilta). Hieman toi ulkoisesti mieleen viime kevään Trafalgarin Macbeth-esityksen, samanlainen dystooppinen lavastus/puvustus.

Superstar-biisi vedettiin jostain syystä englanniksi. Vahvaselän johtama bändi oli kovatasoinen, mutta olisi voinut soittaa hieman kovemmin. Mutta musiikkihan on niin loistavaa, että menee se kai hieman hiljaisemmallakin volyymilla.

Turun Sanomien Mattias Mattila oli esityksestä ihan haltioitunut. Kannattaa lukea koko kritiikki. Erityisesti "oikea" Jeesus eli Alexander Lycke saa kehuja.

1. kappale:  
Suuri, näyttävä, räiskyvä Jesus Christ Superstar sopii intiimiin Åbo svenska teateriin kuin ehtoollisleipä kitalakeen. Vaikuttava rock-ooppera on harvinaisen tarttuvaa laatua.

Viimeinen kappale:  
Jesus Christ Superstar kannattaa käydä katsomassa nopeasti, sillä on hyvin mahdollista, että sen haluaa nähdä vielä uudestaan.

Cult24-webbisivusto Jaakko Virrankosken blogikirjoituksessa kehui myös. Suomalainen teatteriblogi Some Superfluous Opinions (englanniksi) kehui myös maasta taivaaseen.

Kannattaa muuten katsoa ÅST:n sivuilta tuotantovideoita!


Esiintyjien kuvat copyright Pette Rissanen/ÅST
Muut ovat omia.

Kevään Lontoon teatterimatkat

*Nostan tätä nyt hieman, kun päivittelin 25.2.*

Pikkuhiljaa alkaa kahden kevään (ja yhden heinäkuisenkin) reissun näytelmätkin olla sortteerattu.

Maaliskuussa piti tehdä sellainen yhdistelmämatka eli päiväksi Birminghamiin Cruftsin koiranäyttelyyn ja muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mutta koska olen puusilmä ja katsonut/merkannut Cruftsin päivän kalenteriini väärin (se onkin torstaina eikä sunnuntaina) niin taitaa nyt jäädä se päiväretki tekemättä. Sunnuntai olisi ollut niin näppärä piipahtaa junalla siellä, koska teatterit pääsääntöisesti huilaavat sen päivän. Mutta torstaisin on taas sitten matineatkin, eli... Tosin ehtisi sitä illaksi kyllä teatteriin (Lontoon esitykset alkavat liki aina 19.30).

No, melkein 99% varmasti olen nyt luopunut Crufts-ajatuksesta. Menolento keskiviikkona 5.3. ja paluu 10.5. aamulla. Siihen väliin olen toistaiseksi saanut hankittua seuraavat liput:

ke 5.3. Urinetown, St James Theatre
to 6.3. Versailles, Donmar Warehouse
pe 7.3. Good People, Hampstead Theatre
la 8.3. Ghosts,Trafalgar Studios ja Secret Theatre, Lyric Hammersmith
su 9.3. A Hard Rain, Above The Stag Theatre

Lisäksi torstaimatineaan pitäisi vielä jonotella paikan päältä liput katsomaan Oh What A Lovely War (Theatre Royal Stratford East).

Kävi tuuri ton Versaillesin kanssa, koska se on ollut loppuunmyyty ikuisuuden jo. Mutta joka toinen maanantai laittavat myyntiin 10 punnan hyviä lippuja ja onnistuin eilen saamaan sellaiset. Eturiviin :-) Oh What a Lovely War on myös loppuunmyyty, mutta koitan siihen jonottaa sitten päivälippuja.

Lisäksi perjantain istun V&A arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä, varattuna on Enron sekä Cause Celebre.

Toukokuun matkakin on jo hyvällä mallilla, eli kaikki liput on jo hankittuna. Se reissu on 5.-9.5. ja esitykset mitä on luvassa:

ma 5.5. Privacy, Donmar Warehouse
ti 6.5. Birdland, Royal Court
ke 7.5. A View From the Bridge, Young Vic ja Birdland, Royal Court (sis. Q&A tilaisuuden)
to 8.5. Another Country, Trafalgar Studios ja Charles III, Almeida Theatre

Lisäksi luvassa ainakin yksi päivä arkiston uumenissa.

Heinäkuun Monty Python-matkaankin on puolet lipuista ok (no itse se Monty Python keikka 3.7. sekä Shakespeare in Love 4.7. ja opastettu kierros 5.7. Royal Courtissa, niitä on vaan kerran kuussa), mutta kahteen näytelmään on vielä liput hankintalistalla (Donmarin Fathers & Sons, joka tietenkin on loppuunmyyty ja Wyndham'sin Skylight).