perjantai 8. marraskuuta 2013
torstai 7. marraskuuta 2013
Passing By / Tristan Bates Theatre 5.11.2013
Tämä Martin Shermanin näytelmä oli radikaali ilmestyessään alunperin vuonna 1974. Ensimmäistä kertaa seksuaalivähemmistöt saivat "oman" näytelmän, eli ihan tavallisen tarinan, ilman syrjintänäkökulmaa tms.
Enää se ei tuntunut niin vallankumoukselliselta. Ainakin minusta se oli pieni, tavallinen tarina, jossa nyt vaan pääparina on kaksi miestä. Muita henkilöitä lavalla ei nähtykään.
Toby (Rik Makarem) on kuvataiteilija, lähdössä stipendiaatiksi Pariisiin. Kunnes hän elokuvateatterissa tapaa Simonin (James Cartwright), joka on taas tullut New Yorkiin työhaastatteluun. Tämä on uimahyppääjä, jolla on myös lakitutkinto. No, yhden illan suhde jatkuu sitten... Toby ei alunperin halunnut mitään pidempiaikaista, koska oli lähdössä pois. Mutta Simon haluaa, ja sinnikkäästi koittaa keksiä kaikenlaista juttua että suhde jatkuisi. Kunnes miehet sairastuvat hepatiittiin yhdessä ja joutuvat viettämään viikkokausia vierekkäisissä sängyissä sairastaen.
Teemana Love isn’t forever. Love is just passing by. Rakkaus ei ole ikuista, se on vain ohimenevää.
Oli sellainen oikein herttainen näytelmä, jossa pienillä jutuilla oli luotu 70-luvun alkupuoliskon miljöö. Kumpikin näyttelijä oli asiansa osaava. Ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kaikki tapahtuu Tobyn asunnossa, paitsi välillä ollaan leffateatterissa tai kaupassa. Huoneteatteria siis.
Tristan Bates Theatre on pikkiriikkinen huoneteatteri Sohon ytimessä, ihan kivenheitto Donmarista. Tämä tiistain näytös oli ihan ensimmäinen ennakko ja muutama paikka oli vielä vapaanakin. No ei sinne montaa katsojaa mahdukaan, ehkä 30? Teatterin alakerrassa oli kahvila/baari jonka seinää koristivat lukuisat teatteriin/näyttelijöihin liittyvät lainaukset.
Oikein mukava paikka, jonne tulen mielelläni uudelleenkin. Lippujen hinnatkin vain £14. Paikalla ei ole lippujakaan, vain sellaiset mitkä kerättiin pois ovella.
Näytelmäkuvien copyright Scott Rylander
Enää se ei tuntunut niin vallankumoukselliselta. Ainakin minusta se oli pieni, tavallinen tarina, jossa nyt vaan pääparina on kaksi miestä. Muita henkilöitä lavalla ei nähtykään.
Toby (Rik Makarem) on kuvataiteilija, lähdössä stipendiaatiksi Pariisiin. Kunnes hän elokuvateatterissa tapaa Simonin (James Cartwright), joka on taas tullut New Yorkiin työhaastatteluun. Tämä on uimahyppääjä, jolla on myös lakitutkinto. No, yhden illan suhde jatkuu sitten... Toby ei alunperin halunnut mitään pidempiaikaista, koska oli lähdössä pois. Mutta Simon haluaa, ja sinnikkäästi koittaa keksiä kaikenlaista juttua että suhde jatkuisi. Kunnes miehet sairastuvat hepatiittiin yhdessä ja joutuvat viettämään viikkokausia vierekkäisissä sängyissä sairastaen.
Teemana Love isn’t forever. Love is just passing by. Rakkaus ei ole ikuista, se on vain ohimenevää.
Oli sellainen oikein herttainen näytelmä, jossa pienillä jutuilla oli luotu 70-luvun alkupuoliskon miljöö. Kumpikin näyttelijä oli asiansa osaava. Ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kaikki tapahtuu Tobyn asunnossa, paitsi välillä ollaan leffateatterissa tai kaupassa. Huoneteatteria siis.
Tristan Bates Theatre on pikkiriikkinen huoneteatteri Sohon ytimessä, ihan kivenheitto Donmarista. Tämä tiistain näytös oli ihan ensimmäinen ennakko ja muutama paikka oli vielä vapaanakin. No ei sinne montaa katsojaa mahdukaan, ehkä 30? Teatterin alakerrassa oli kahvila/baari jonka seinää koristivat lukuisat teatteriin/näyttelijöihin liittyvät lainaukset.
Oikein mukava paikka, jonne tulen mielelläni uudelleenkin. Lippujen hinnatkin vain £14. Paikalla ei ole lippujakaan, vain sellaiset mitkä kerättiin pois ovella.
Näytelmäkuvien copyright Scott Rylander
tiistai 5. marraskuuta 2013
Mojo / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013
Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi?
Halusin nähdä tämän alkuperäisversion Jez Butterworthin Mojosta myös. Esitys oli taltioitu 24.8.1995 Royal Courtissa ja mukana alkuperäis-cast (sama mikä myöhemmin leffassa). No, katsomiskokemukseen vaikuttaa toki se että näin uusintaversion teatterissa vain muutamaa päivää aiemmin (ja se oli niin loistava). Ihan hyvä tämä oli. Mutta enemmän silti pidin uudesta. Vaatteet on jotenkin kamalan 80-lukulaisen näköiset (vaikka näytelmä sijoittuu vuoteen 1958). Mulla on näytelmän tekstin lukeminen vielä kesken, joten en osaa sanoa onko Skinnyn punaiset tennarit ihan siellä mainittu. Mutta on varmaan koska ne molemmissa versioissa on.
Lavastus on varsin samanoloista, mikä ei tietty ole mikään ihme, koska saman hemmon (Ultz) käsialaa. Baaritiski on vähän ruma :-) Ohjauksesta vastaa Ian Rickson, eli sama heppu kun 2013.
Aidan Gillen (mulle tutuin Queer As Folk-sarjan Stuartin roolista) on Skinny, ihan mallikkaasti esittää kyllä. Andy Serkis on Potts, ihan ok myös. En ole Andyä ennen nähnyt teatterissa, mutta ei se mikään mun suosikkinäyttelijä perinteisessä mielessä ole. Tuntuu että herra on omimmillaan/parhaimmillaan motion capture rooleissa (Tintin kapteeni Haddockina ja LOTR/Hobitissa Klonkkuna). Tom Hollander on Baby, rooli jonka Ben Whishaw esittää liki täydellisesti uudessa versiossa. Joo... Hollander on pieni käppänä, ihan ok näyttelijä (esim. Cambridge Spies leffassa just vakooja Guy Burgessina, Pirates of the Caribbean saagassa sekä just nyt hiljan About Time leffassa päähenkilön hullu "setä"), mutta ei todellakaan saa psykopaatin Babyn roolista samaa irti kun Whishaw.
Esityksen jälkeen lueskelin kritiikkejä (joista oli hirmu hankala saada selvää kun kopiointilaatu oli niin surkeaa) ja pääsääntöisesti ihan kehuttu kyllä oli. "Pinter without pauses" :-) Butterworth oli 26 silloin kun tämä sai ensi-iltansa, ja vertauksia oli Pinterin lisäksi mm. Quentin Tarantinosta David Mametiin.
Times Literary Supplementin kriitikko Steven Poole sanoi 4.8.1995: "dialogue without a plot is like icing without a cake". Taidatkos sen paremmin sanoa?
Halusin nähdä tämän alkuperäisversion Jez Butterworthin Mojosta myös. Esitys oli taltioitu 24.8.1995 Royal Courtissa ja mukana alkuperäis-cast (sama mikä myöhemmin leffassa). No, katsomiskokemukseen vaikuttaa toki se että näin uusintaversion teatterissa vain muutamaa päivää aiemmin (ja se oli niin loistava). Ihan hyvä tämä oli. Mutta enemmän silti pidin uudesta. Vaatteet on jotenkin kamalan 80-lukulaisen näköiset (vaikka näytelmä sijoittuu vuoteen 1958). Mulla on näytelmän tekstin lukeminen vielä kesken, joten en osaa sanoa onko Skinnyn punaiset tennarit ihan siellä mainittu. Mutta on varmaan koska ne molemmissa versioissa on.
Lavastus on varsin samanoloista, mikä ei tietty ole mikään ihme, koska saman hemmon (Ultz) käsialaa. Baaritiski on vähän ruma :-) Ohjauksesta vastaa Ian Rickson, eli sama heppu kun 2013.
Serkis, Hollander, Gillen, Westhead
Aidan Gillen (mulle tutuin Queer As Folk-sarjan Stuartin roolista) on Skinny, ihan mallikkaasti esittää kyllä. Andy Serkis on Potts, ihan ok myös. En ole Andyä ennen nähnyt teatterissa, mutta ei se mikään mun suosikkinäyttelijä perinteisessä mielessä ole. Tuntuu että herra on omimmillaan/parhaimmillaan motion capture rooleissa (Tintin kapteeni Haddockina ja LOTR/Hobitissa Klonkkuna). Tom Hollander on Baby, rooli jonka Ben Whishaw esittää liki täydellisesti uudessa versiossa. Joo... Hollander on pieni käppänä, ihan ok näyttelijä (esim. Cambridge Spies leffassa just vakooja Guy Burgessina, Pirates of the Caribbean saagassa sekä just nyt hiljan About Time leffassa päähenkilön hullu "setä"), mutta ei todellakaan saa psykopaatin Babyn roolista samaa irti kun Whishaw.
Esityksen jälkeen lueskelin kritiikkejä (joista oli hirmu hankala saada selvää kun kopiointilaatu oli niin surkeaa) ja pääsääntöisesti ihan kehuttu kyllä oli. "Pinter without pauses" :-) Butterworth oli 26 silloin kun tämä sai ensi-iltansa, ja vertauksia oli Pinterin lisäksi mm. Quentin Tarantinosta David Mametiin.
Sunday Express 23.7.1995
Times Literary Supplementin kriitikko Steven Poole sanoi 4.8.1995: "dialogue without a plot is like icing without a cake". Taidatkos sen paremmin sanoa?
Rhinoceros / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013
hmmm... No tämän halusin katsoa arkistossa koska pääosassa oli muuan Benedict Cumberbatch. Joo, huonompiakin syitä jonkun näytelmän katsomiseen voisi kai olla.
Alunperin Royal Court Theatressa mennyt näytelmä oli taltioitu 6.12.2007. Ranskalaisen Eugene Ionescon näytelmä oli aika hämärä ja sekavakin, "yhteiskunnallinen kauhukomedia pikkukaupungista, jonka ihmiset alkavat selittämättä muuttua sarvikuonoiksi, kunnes epidemia leviää koko maailmaan."
Näytelmän sanotaan kertovan muukalaisvihamielisen äärioikeiston ja fasistien noususta suuren laman aikaisessa Euroopassa. Ilmestyi 1959. Nämä sarviokuonoiksi muuttuvat ihmiset voivat olla muslimeja, homoja, tai mitä tahansa vähemmistön edustajia. "Woe betide the man who refuses to conform"
Tämän version ohjauksesta vastasi Dominic Cooke.
BC oli Berenger, näytelmän alussa rähjäinen, krapulainen, parransänkinen tyyppi. Tämä on elämässään hieman hukassa ja siisti & sivistynyt ystävänsä Jean (mainiosti näyttelevä Jasper Britton) neuvoo miten pääsisi jaloilleen (pitää siistiytyä ja sivistyä). Herrat istuvat kahvilassa. Kahvilan ohi kävelee sarvikuono, ja kaikki muut menevät sitä äimistelemään, ja siitä saa toki jutunjuurta. Naapuripöydässä keskustellaan ihan eri asiasta, mutta täysin samoilla repliikeillä. Se on tehty aika hienosti. Miten samoilla kommenteilla voi saada aikaan 2 täysin eri sisältöistä keskustelua, mysteeri.
Berenger’s best friend, Jasper Britton’s Jean, who first appears in a three-piece suit and a fit of smug, self-adoring belligerence, later undergoes a swift physical and vocal transformation that marks his rhinocerisation.
Britton’s powerfully articulated performance, a comic and dramatic bull’s-eye, is not matched by Cumberbatch’s. As Berenger he effectively registers amiability and gauche passion for Zawe Ashton’s Daisy but not real terror when he takes a defiant stand to resist becoming a rhinoceros. (Evening Standard 28.9.2007)
Pikkuhiljaa kaikki tyypit Berengerin ympärillä muuttuvat sarvikuonoiksi. Jotka on toteutettu enimmäkseen äänillä (tömistys ja töräyttely) lavan kulisseissa. Kerran 1. näytöksen lopussa yksi normaalinkokoinen sarvikuono menee lavan poikki. Berenger pelkää myös muuttuvansa sarvikuonoksi, mutta lopulta on ainoa normaalina pysynyt.
En saanut kyllä oikein mitään otetta tästä. Oli kyllä aika hämärä. Kritiikitkään eivät mitenkään ylistäneet, aika ristiriitaisia kommentteja mutta enimmäkseen ei mitään kovin häävejä. Cumberbatchin roolia kyllä kehuttiin, ja ihan syystä. Ihan erinomainen suoritus, mutta en vielä mitään huonoa roolia ole herralta nähnytkään.
"I was especially impressed by Benedict Cumberbatch's dishevelled everyman character berenger, who surveys the madness around him with an air of wry detachment." (Tim Walker, Telegraph 7.10.2007, ja antoi 4 tähteä).
"Among the cast, Benedict Cumberbatch memorably captures the rumpled decency, confusion and despair of the everyman hero." (Charles Spencer Telegraph 28.9.2007).
Mua nauratti alussa kun Berenger toteaa "This town is totally boooooooooring", miten onnistuukin kuulostamaan tismalleen kapteeni Martin Crieffiltä (Cabin Pressuren jakso St Petersburg).
Näytelmäkuvien copyright ei aavistustakaan, muut omia.
Alunperin Royal Court Theatressa mennyt näytelmä oli taltioitu 6.12.2007. Ranskalaisen Eugene Ionescon näytelmä oli aika hämärä ja sekavakin, "yhteiskunnallinen kauhukomedia pikkukaupungista, jonka ihmiset alkavat selittämättä muuttua sarvikuonoiksi, kunnes epidemia leviää koko maailmaan."
Näytelmän sanotaan kertovan muukalaisvihamielisen äärioikeiston ja fasistien noususta suuren laman aikaisessa Euroopassa. Ilmestyi 1959. Nämä sarviokuonoiksi muuttuvat ihmiset voivat olla muslimeja, homoja, tai mitä tahansa vähemmistön edustajia. "Woe betide the man who refuses to conform"
Tämän version ohjauksesta vastasi Dominic Cooke.
BC oli Berenger, näytelmän alussa rähjäinen, krapulainen, parransänkinen tyyppi. Tämä on elämässään hieman hukassa ja siisti & sivistynyt ystävänsä Jean (mainiosti näyttelevä Jasper Britton) neuvoo miten pääsisi jaloilleen (pitää siistiytyä ja sivistyä). Herrat istuvat kahvilassa. Kahvilan ohi kävelee sarvikuono, ja kaikki muut menevät sitä äimistelemään, ja siitä saa toki jutunjuurta. Naapuripöydässä keskustellaan ihan eri asiasta, mutta täysin samoilla repliikeillä. Se on tehty aika hienosti. Miten samoilla kommenteilla voi saada aikaan 2 täysin eri sisältöistä keskustelua, mysteeri.
Berenger’s best friend, Jasper Britton’s Jean, who first appears in a three-piece suit and a fit of smug, self-adoring belligerence, later undergoes a swift physical and vocal transformation that marks his rhinocerisation.
Britton’s powerfully articulated performance, a comic and dramatic bull’s-eye, is not matched by Cumberbatch’s. As Berenger he effectively registers amiability and gauche passion for Zawe Ashton’s Daisy but not real terror when he takes a defiant stand to resist becoming a rhinoceros. (Evening Standard 28.9.2007)
Pikkuhiljaa kaikki tyypit Berengerin ympärillä muuttuvat sarvikuonoiksi. Jotka on toteutettu enimmäkseen äänillä (tömistys ja töräyttely) lavan kulisseissa. Kerran 1. näytöksen lopussa yksi normaalinkokoinen sarvikuono menee lavan poikki. Berenger pelkää myös muuttuvansa sarvikuonoksi, mutta lopulta on ainoa normaalina pysynyt.
En saanut kyllä oikein mitään otetta tästä. Oli kyllä aika hämärä. Kritiikitkään eivät mitenkään ylistäneet, aika ristiriitaisia kommentteja mutta enimmäkseen ei mitään kovin häävejä. Cumberbatchin roolia kyllä kehuttiin, ja ihan syystä. Ihan erinomainen suoritus, mutta en vielä mitään huonoa roolia ole herralta nähnytkään.
"I was especially impressed by Benedict Cumberbatch's dishevelled everyman character berenger, who surveys the madness around him with an air of wry detachment." (Tim Walker, Telegraph 7.10.2007, ja antoi 4 tähteä).
"Among the cast, Benedict Cumberbatch memorably captures the rumpled decency, confusion and despair of the everyman hero." (Charles Spencer Telegraph 28.9.2007).
Mua nauratti alussa kun Berenger toteaa "This town is totally boooooooooring", miten onnistuukin kuulostamaan tismalleen kapteeni Martin Crieffiltä (Cabin Pressuren jakso St Petersburg).
Näytelmäkuvien copyright ei aavistustakaan, muut omia.
Constellations / (Duke of York's) V&A Archive 5.11.2013
Tämän halusin nähdä koska ensinnäkin oli Nick Paynen näytelmä, ja olen nähnyt siltä toisen hyvän näytelmän viime aikoina (The Same Deep Water As Me syyskuussa Donmarissa). Ja toisekseen koska se sai viime vuonna Evening Standard Theatre Awardin parhaasta näytelmästä. Ja koska sai kovin ylistäviä kritiikkejä.
Constellations avasi Royal Courtissa, ja siirtyi sitten Duke of York'siin, jossa tämä tallenne oli nauhoitettu 4.1.2013. Ohjauksesta vastasi Michael Longhurst, ja koko näytelmässä ei ole kuin 2 roolia. Sally Hawkins on avaruustutkija/astrofyysikko Marianne ja Rafe "Timothyn poika" Spall mehiläishoitaja Roland.
Näytelmä on sarja kohtaamisia ja kohtauksia kahden ihmisen elämässä. Kohtaukset on lyhyitä ja intensiivisiä. Kumpikin näyttelijä on tosi taitava, koska ne välähdykset hyppelehtivät miten sattuu. Hetkittäin, ainakin aluksi, tuntui ettei kohtaukset liity toisiinsa mitenkään, tai että siinä onkin yhtäkkiä eri ihmiset. Välillä näytellään sama kohtaus uudelleen, samalla tekstillä, mutta eri tavalla. Rinnakkaistodellisuudessa. Tai näinkin tämä juttu olisi voinut mennä... Kokonaisuus oli ehkä hieman sekava, just tän hyppelehtimisen takia. Kohtaukset vaihtuvat aina valojen pikaisen pimentämisen ja "äänimerkin" avulla.
Aluksi pariskunta tapaavat ja sitten alkaa suhde, joka muuttuu ja kehittyy ja loppuu ja alkaa ja... vai alkaako sittenkään? Näytelmän alussa kohtaukset ovat kevyitä ja iloisia ja hauskoja. Kuitenkin asiat vakavoituvat ja näytelmä saakin yhtäkkiä hyvin synkän sävyn, kun syöpä, vapaaehtoinen eutanasia ja luopuminen tulevat mukaan kuvioihin. Lopuksi palataan takaisin alun hilpeämpiin teemoihin.
Sally Hawkins on paljon parempi vakavimmissa kohtauksissa. Joku sen sikkurasilmissä tuo mieleen Anni Sinnemäen. Rafe Spall on erinomaisen hyvä koko näytelmän ajan. Tässä ei ollut edes väliaikaa, vähän yli 70 minuuttia kestoltaan.
Lavastus on tosi pelkistettyä; katosta roikkuu vaan liuta ilmapalloja ja niitä on lavan takaosassakin. ja jotain serpentiinejä. Niitä sitten vaan valaistaan hieman eri tavalla. Muita lavasteita ei olekaan. Joten silloin se huomio kiinnittyy kokoajan vaan näihin kahteen päähenkilöön.
Näytelmän mainoslauseena oli "One relationship, infinite possibilities" ja joo, sitäkin. Mutta eniten mua kosketti lause: "We have all the time we've always had". Ei väliä kumpi sen sanoo, mutta siinä tiivistyy kaikki. Onko aikaa, vai ei. Veikkaan että katsomossa aikanaan on monella silmänurkka kostunut, koska tarina vaan on niin surullinen, ja arkinen.
The stars shine brightly in Nick Payne's metaphysical love story, and I'm not just talking about the bewitching performances of Sally Hawkins and Rafe Spall. Hawkins plays Marianne, a mercurial, highly verbal quantum physicist, who meets Spall's lugubrious Roland, a beekeeper, at a barbeque. They start a relationship. Or do they? In a parallel universe, they meet and part immediately because he is already married. In other versions of the same story, they couple, but then admit to infidelities and part for ever. Or could they meet again and rekindle lost love?
Payne hasn't just written a love story: he has written a play about the infinite possibilities of love, the way we delude ourselves by thinking we never have enough time, when of course we have all the time in the (many) world(s). (The Guardian 18.11.2012).
maanantai 4. marraskuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)