Tämä huuto raikaa Turun Vartiovuoressa koko kesän 2016. Nimittäin kaikkien poikaviikarien ja keppostelijoiden suurin sankari, Vaahteramäen Eemeli, mellastaa Turun kesäteatterin tämän vuoden musiikkipitoisessa koko perheen näytelmässä.
Ensi-illassa kävi uskomaton tuuri, kun koko päivän jatkunut sade keskeytyi juuri sopivasti esityksen ajaksi, jatkuen siitä sitten taas tasaisesti, kun ajelin pari tuntia kotiin päin. Eemelillä on siis jonkulaiset suhteet ilmojen haltioihin.
Kyllä Eemelin metkut ja kuviot on tuttuja kaikille, joko kirjoista tai legendaarisesta tv-sarjasta. Sitä minäkin lapsena tuijotin; en muista luinko kirjoja lainkaan. Jostain syystä monta Lindgrenin klassikkoa olen lukenut vasta teininä tai aikuisena. Tähän näytelmään on hyvin ympätty kaikki ne parhaat metkut ja tunnetuimmat tapahtumat; Iida-siskon lipputankoon vetämiset, lavantauti Vaahteranmäellä, Liinan ja Aatun romanssi, markkinat ja Liinan hammassäryt. Sekä tietysti se kun soppakulho juuttuu Eemelin päähän. Ja lukuisat retket verstaalle veistämään puu-ukkoja. Mutta hyvin nämä irtonaiset episodit on punottu parituntiseksi tarinaksi.
Ensimmäinen sana mikä mieleen tulee on värikkyys. Ja sitten ehkä vauhti! Sitä meinaan piisaa. Elena Turjan loihtima lavastus on karamellimaisen söpöä, Peppi Pitkätossumaisen värikästä ja iloista. Marjo Haapasalon puvut ovat juurikin passeleita Vaahteramäen maisemiin. Erityisesti tykkäsin ruotsalaishenkisistä kansallispuvuista Eemelin perheen juhlakäytössä.
Lauluja ja musiikkia piisaa, ja se on sellaista kansanmusiikkipoljentoista ja reipashenkistä hilipatihippaata. Ihan hauskaa ja tarttuvaa, ja sopii tähän värikkyyteen ja sähäkkyyteen. Georg Riedel ja Laura Hänninen vastaavat musiikin sävellyksestä ja laulujen suomennoksesta Leena Havukainen (jolla vastuullaan myös koko näytelmäteksti) ja Arto af Hällström. Musiikkia käytetään muutenkin kun perinteisesti, esimerkiksi musikaalinen lihakeitonsyöntikohtaus on ihan mainio!
Yksi seikka mikä sai mut lähtemään Turkuun tätä katsomaan on Miika Murasen mukanaolo. Miika vastasi tällä kertaa sekä ohjauksesta että koreografioista. Ja kyllä, menoa piisaa. Hetkittäin tuntui että kohellusta ja säpäkkyyttä oli liikaakin, ainakin aikuiseen makuun, mutta ehkei sittenkään. Lapsille tämä vauhti sopii varmaan hyvin. Ehkä itse olen vaan niin hidas hämäläinen, että meno oli välillä kun karusellissa. Mutta ne koreografiat oli ihania! Siinä helmat hulmusivat ja hiekka pöllysi kun väki pisti menemään. Erityisesti kannattaa pitää silmällä mainiota Aatun ja Eemelin duettoa hulvattominen tanssimuuveineen toisessa näytöksessä. Tykkäsin ohjauksesta muutenkin, mutta en olekaan nähnyt vielä mitään huonoa työtä Miikalta.
Niin, ja sitten mukana on Alice Cooperin ja nokikolarin risteytyksen mieleentuova Varpunen, tuo pahamainen roisto, jota Jarkko Kallionpää mykkänä esittää. Joraava rovasti (Ville Mäkinen) ja varista muistuttava synkeämielinen ruustinna (Jenni Helenius) sekä makkaroita rakastava rouva Pekkala (Anna Pukkila) jäivät eniten kyläläisistä mieleen. Näyttelijät ovat muuten täyttäneet hauskan Ystäväkirjan, eli kannattaa sieltä käydä vaklaamassa lisätietoja.
Eemeli ei ole kyllä mitenkään pääosassa tässä, vaan se koko perhe- ja kyläyhteisö. Sellainen vanhakantainen maalaishenki huokuu talon toimista aamulypsyineen ja ulkohuusseineen, sellainen leppoisa mennyt fiilis. Uskonto oli isossa osassa, ja tässäkin käydään sunnuntaisin kirkossa, ja kirkkokahveille sitten tullaan Vaahteramäkeen.
Oli muuten ihanat rekvisiitat, varsinkin ruokapöydän antimet valtavine lihapullineen, pomppivine donitseineen ja pitkine makkaraköynnöksineen! Nam! Ja ihana vanha emalinen kahvipannu.
Vauhtia ja jopa vaarallisiakin tilanteita, sekä kosolti hauskuutta koko perheelle. Kyllä tämän parissa aikuinenkin viihtyi parituntisen, kiitos vaan Miika ja muu sakki!
Ja bonuksena aivan ihana vehreä teatterin paikka puiston kulmassa! Kaikki pienet herttaiset ruokamyyntikojut teatterin vieressä. Kaunista.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Viacheslav Vinokurov
muut omia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti