Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wyndham's Theatre. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wyndham's Theatre. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Leopoldstadt / Wyndham's Theatre 10.3.2020

Vahvasti omaelämäkerrallinen Tom Stoppardin uusi (ja kenties viimeinen) näytelmä Leopoldstadt on massiivinen. Sukukronikka, historiatutkielma, perhetarina, ja samalla tarina juurista ja juutalaisuudesta. Se kosketti ja nauratti, sai pohtimaan, ja sai myös mielen haikeaksi. Hyvä näytelmä toimii monella eri tasolla, ja Leopoldstadt oli juuri sellainen. Ohjaaja Patrick Marber on tehnyt hienoa työtä.


Näytelmässä seurataan Wienissä asuvaa paremmin toimeentulevaa juutalaisperhettä useina puolen vuosisadan ajan. Kaikki alkaa 1899, kun Merzin ja Jakoboviczin perhekunta on kokoontunut viettämään joulua. Kattokruunu loistaa, pöydät notkuvat herkkuja ja lapsille on paketti poikineen.  Valokuva-albumeja selattaessa puhutaan miten tärkeää olisi kirjata nimet kuviin - ne kun unohtuvat niin pian, jo seuraava sukupolvi ei ehkä tunne keitä kuvissa on. Juutalaisuus on yksi näytelmän kantavia teemoja ja sitä asiaa pohditaan moneen otteeseen ja monelta kantilta. 1800-luvun puolivälissä juutalaiset olivat toisen luokan kansalaisia, getot, pogromit ja vaatteisiin ommellut keltaiset tähdet olivat jo silloin arkea. Juutalainen voi olla mitä hyvänsä muuta, mutta hän ei voi olla ei-juutalainen. Jos nyt aiemmin on ollut vaikeaa, niin asiat ovat hyvin.

Vuoden 1900 kohdassa luodaan taustaa tulevalle, kuinka yhden sotilaan tapaaminen voi vaikuttaa perheen dynamiikkaan paljon paljon myöhemmin, siinä vaiheessa kun juutalaisuudesta on tullut hengenvaarallinen tila 1940-luvulla. Fritz (Luke Thallon) ei voi pyytää anteeksi suvun päämieheltä Hermannilta (Adrian Scarborough), koska juutalaisilta on viety jo kunnia syntymässä eli heitä on mahdotonta loukata. En ymmärrä moista logiikkaa, mutta ilmeisesti tämä oli yleinen asenne, ilmeisesti joillain vieläkin. Juutalaisuus, sen pohdinta ja traditiot ovat jatkuvasti esillä Leopoldstadtin edetessä.


Vuonna 1928 sota on käyty, amerikkalainen jazz soi ja koti on muuttunut moderniksi. Flyygeli hallitsee tilaa. Tehtaan perijä, Hermannin poika Jacob (Sebastian Armesto) on menettänyt kätensä ja toisen silmänsä sodassa ja katkeroitunut - mutta Itävalta ei tule hänen mukaansa koskaan joutumaan Saksan alle. Osa perheestä on muuttanut Amerikkaan. Naapurihuoneessa ympärileikataan vauvaa. Juutalaisuuden ja kristinuskon välinen valtataistelu perheessä jatkuu.

Sota on tehnyt kaikista patriootteja, ja juutalaisten piti tulla osaksi yhteiskuntaa. Kommunismin ja sosialismin pelko vaivaa ainakin osaa perheen jäseniä. Hienosti valokuvien ja äänisuunnittelun kautta siirrymme vuoteen 1938. Ihmiset ovat kääriytyneet kuka mihinkin, on ankeaa ja kylmää. Kadulta kuuluu ääniä ja ampumisia. Nellien sulhanen Percy (Sam Hoare) on brittilehtimies ja haluaa viedä perheen pois maasta, turvaan. Percy ennustaa että asiat menevät vielä paljon huonompaan suuntaan, mutta osa perheenjäsenistä haluaa jääräpäisesti jäädä Wieniin. Natsien vierailu, nimenhuutoineen ja asunnon sekä tehtaan takavarikoimisineen, on karmaiseva kohtaus ja lopun alku.


Käsiohjelmassa on onneksi perheen sukupuu piirrettynä, auttaa hieman hahmottamaan ihmisten suhteita toisiinsa. Visuaalisesti tämä on toimiva ja eri aikakausia hienosti kuvaava esitys, niin Richard Hudsonin hienon lavastuksen kuin Brigitte Reiffenstuelin pukujen ansiosta. Myös Adam Corkin äänisuunnittelu ja musiikki ovat todella taidokkaat.

Mietin millaista Tom Stoppardin pojan Ed Stoppardin tuntui näytellä tässä, hän esittää matemaatikko Ludwigia. Tämä on kuitenkin hänenkin sukutarinaansa, vaikkakin toki hieman muuteltuna. Vaikka isä Stoppard oli tsekki, niin taustat ovat hyvin samanlaiset kuin näytelmän Leopoldilla, jolle lopussa selviää oma tausta, unohdetut muistot ja sukutarina. Ja itseään aina perienglantilaisena pitänyt poika onkin juutalainen, tavallaan myös holokaustin selviytyjä. Käsiohjelmassa Stoppard kertoo omasta historiastaan, miten hän ei oikeasti tiennyt juutalaisista juuristaan aiemmin (kuin vasta aikuisena siis). Hänen äitinsä ei halunnut puhua menneistä. On varmaan aika hurjaa kuulla että kaikki isovanhemmat kuolivat sodassa saksalaisten toimesta.


Loppunäytös sijoittuu vuoteen 1955; perheen selvinneet jäsenet ovat palanneet asuntoon. Seurannut keskustelu ja menneisyyden muistelu saa palan kurkkuun. Loppu on hyytävä, kun perheen kohtaloita käydään luettelomaisesti läpi. Auschwitz, Auschwitz, itsemurha, Auschwitz, Auschwitz...

Monellakin tapaa vaikuttava esitys, ja 2,5 tunnin mitta on juuri sopiva. Kauheasti ei yksittäisiin kohtaloihin kyllä ehditty syventyä kun henkilöitä oli nelisenkymmentä, mutta se kokonaisuus, perheen ja suvun tarina tuli kyllä hienosti esille. Suuria tunteita ja pieniä kohtaloita. Historian ja juurien tunteminen korostuu.

Esityksiä on Lontoossa 13.6. asti, että hyvin ehtii vielä katsomaan. Suosittelen.


Kuvien copyright Marc Brenner.

lauantai 13. elokuuta 2011

Much Ado About Nothing / Wyndham's Theatre 13.8.2011

Lontoossa piti viettämän päivä, koska illaksi oli liput Wyndham Theatren performanssiin. Kyseessä siis herra Shakespearen Paljon melua tyhjästä eli Much Ado About Nothing. Yksi mun suosikki-Shakespeare. Eikä vähiten hienon Kenneth Branagh-filmatisoinnin ansiosta, missä oli huippunäyttelijät...


Lisähoukutuksena toimi päärooleihin kiinnitetyt David Tennant ja Catherine Tate... well, what can I say?


Liput varattiin jo joskus alkuvuonna, ja ne olivat kalliit. Koskaan en niin paljoa ole teatterista maksanut (olikohan 60 jotain puntaa tsipale). Mutta oli paikat sitten hyvätkin. C16 ja 17 Royal Circlellä. Ekalla parvella siis ja kolmas rivi siitä edestä. Teatteri oli melkoisen pieni, eli vaikka kiikarit unohtui hotellille, niin hyvin pärjäsi ilman. Laatu maksaa.


Näytelmä oli hyvä. Erinomainen. Loistava. Tarina oli tuotu 1980-luvulle, Gibraltarille (!). Puvustukset, musiikki ja kaikki oli hyvin 80-lukua, hyvässä ja pahassa. David Tennant oli murskaavan loistava; varasti show'n ihan totaalisesti. Miten kukaan voi olla niin ilmeikäs, lahjakas ja loistava?? Oli kyllä parempi Benedick kuin leffaversiossa Branagh, ja se on paljon sanottu se.

Mutta tietty rooli oli erilainen, kun leffan alkuperäishenkisessä miljöössä. Tai itse Benedick oli tietenkin sama vääräleuka, mutta onhan se erilaista modernilla twistillä kuin renessanssiajan Italiassa. Ja se Tennantin lahjakkuus, komiikan taju ja kaikki muukin, sopi siihen vaan kun nakutettu. Ja kun herra taitaa kulmakarvojen nostelunkin paremmin kun kukaan muu. Lisänä vielä nähtiin Benedick lavalla drag-lookissakin, eli minihameessa asiaankuuluvine tykötarpeineen. Niistä sääristä olisi moni nainen kateellinen!


Catherine Tate, nooh, mä en vaan niistä sen maneereista ja tekopirteästä naurusta jaksa innostua. Sillä oli ihan samanlaiset naamanvääntelyt ja yleisönkosiskelut kun telkkarissakin, ja mua jotenkin tökkii. Siinä missä Tennant sai yleisön syömään kädestään, niin Tate vaan... no, oli se ihan jees, ja niiden kemiat lavalla toimi hyvin yhteen. Mutta se oli vaan niin selkeesti Tennantin show.

Ja onhan ne näyttelijöinä ihan eri tasoa. Tate on koomikko ja Tennant Näyttelijä. Taten Beatrice oli vaan ihan överi.

Yksi parhaista jutuista oli se kun Benedick väänsi kunnon skottimurteella koko roolin :-) Ja kellään, siis ei yhtään kellään, voi olla NIIN leveetä hymyä kun David Tennantilla loppukumarruksissa!! Se hymy oli korvasta korvaan. Ja vaikka mä tykkään Tennantin leffa/tv-rooleista, ja erityisesti tietty Doctor Who:na, niin teatterilava on selkeesti SE sen juttu.

Oli kyllä niin henkeäsalpaavan hieno esitys, että vieläkin tulee tippa linssiin kun sitä ajattelee, yli kuukautta myöhemmin. Voikun saisin nähdä Tennantin vielä livenä, mieluiten tietty Bardin näytelmässä... tai ihan missä vaan. [toim. huom. Kun nyt näitä vanhoja blogipostauksia siirtelen tähän teatteriblogiin, niin en malta olla kommentoimatta, että tämä toive toteutuu loppuvuonna 2013, kun liput on varattu Richard II:een, jopa kahteen esitykseen!]

Tulikohan tästä nyt selväksi, että mun mielestä David Tennant on tällä hetkellä maailman lahjakkaimpien näyttelijöiden joukossa, ihan siellä kirkkaimmassa kärjessä?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Much Ado About Nothing / Wyndham's Theatre

13.8. menossa katsomaan Lontooseen ihanaa Shakespearen näytelmää Much Ado About Nothing. Esityksistä on jo loppuunmyytyjä iso osa.

Wyndhams Theatre:n sivut

Ensi-iltaan on nyt 61 päivää ja tässä promokuva pääparista Benedick ja Beatrice (David Tennant ja Catherine Tate).