Kaksi paavia / Tampereen työväen teatteri ja Turun kaupunginteatteri 21.10.2021

Tämä suuntaus on just parasta: isot teatterit tekevät yhteistyötä ja tämän yhteistyön hedelmiä päästään nauttimaan teatterien kotikaupungeissa, joskus vielä muuallakin. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on tuorein yhteistyöherkku. Ja miten suussasulava se onkaan! Paperilla kuulostaa ehkä tylsältä: kaksi vanhaa kirkonmiestä jorisee keskenään. Mutta kaikkea muuta! Teksti oli hauskaa, napakkaa ja viihdyttävää. McCarten on mies monen viime vuoden menestyselokuvan takana ja hän todella osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä. Kun sekaan lisätään Tiina Puumalaisen tarkkanäköinen ohjaus ja kaksi taitavaa konkarinäyttelijää, on lopputulemana kerrassaan herkullinen esitys. Minä nautin herkkuni Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöltä.

Asko Sarkola on saksalaissyntyinen paavi Benedictus ja Esko Roine argentiinalainen kardinaali Bergoglio. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2013, kun istuva paavi ja kardinaalinsa haluavat molemmat jäädä eläkkeelle. Paavi on mielipiteiltään konservatiivinen, jopa hieman änkyrä ja kardinaali taas uudistushenkinen ja oikeudenmukainen. Oli hyvin tiedossa että Benedictuksen seuraaja voi hyvinkin olla Bergoglio, koska tämä sai toiseksi eniten ääniä edellisessä konklaavissa. Näytelmässä tutustutaan molempiin miehiin omissa ympyröissään, ja vasta sitten heidät törmäytetään yhteen. Miesten väliset keskustelut ja yksityiskohdat ovat toki näytelmäkirjailijan kynästä, mutta tapahtumat menivät pääpiirteissään kuten McCarten kuvaa. 

Esityksen paras anti on kahden erilaisen miehen keskustelut, pohdinnat, väittelyt ja lopulta jonkunlaisen konsensuksen saavuttaminen. Kumpikin on vanha, väsynyt, miettii omaa uskoaan ja suhdettaan jumalaansa. Miksi paavi kuitenkin haluaa täysin eri arvoja edustavan kirkonmiehen työnsä jatkajaksi? 

Sarkola ja Roine ovat kyllä molemmat mielettömän hienoja rooleissaan. Vaikkei kirkonasiat kiinnostaisi tippaakaan niin Kaksi paavia kannattaa nähdä jo pelkästään tämän kaksikon takia. He tuovat esittämiinsä kirkonmiehiin lämpöä ja elämää. Lavalla nähdään pienissä rooleissa myös Ulla Koivuranta ja Anne-Mari Alaspää, hienoa työtä molemmilta. Mutta kyllä tämä on pääasiallisesti kahden miehen show.

              

Teppo Järvisen lavastus on kirkollisen juhlavaa, pelkistettyä ja helposti liikuteltavaa. Lämmintä kodinomaisuuttakin on havaittavissa Sisar Brigittan huoneistossa. Taustalle piirtyvät niin Buenos Airesin slummit kuin paavin puutarhan pensaatkin. Harmoninen kokonaisuus, kuten on Jari Sipilän valosuunnittelu (ne slummin tuikkivat ikkunat!) ja Jari Tengströmin äänisuunnittelukin. Kirkonkellot, pianonsoitto, ja Sikstuksen kappelin kaikuvat holvit. Tuomas Lampisen puvustus on hengellinen ja autenttisen näköinen. Paavi valkeissa ja kardinaali punamustissaan. Ja paavin lenkkarit ja lippis - mikä sporttipaavi!!

Oikeat kynttilät loivat hienon tunnelman, ja sammutettujen kynttilöiden tuoksu oli miellyttävä.

Moni kohtaus on pieni ja intiimi, arkinenkin, kahden ihmisen välinen. Hyvä dialogi on kaiken perusta. Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tarvitse. Vaikkakin paavi lohkaisee aina välillä aika pureviakin kommentteja; hän on hyvin perillä kardinaalinsa ajatuksista ja mielipiteistä. Kirkon moninaisia kriisejä käsitellään eri näkökulmista. Maailmassa on kyllä kamalasti erilaisia asioita mihin paavin pitää ottaa kantaa! 

Mutta myös inhimillistä puolta tuodaan hyvin esiin. Ajatelkaa nyt: ihminen on 78-vuotias ja haluaisi siirtyä eläkkeelle kotimaahansa Saksaan uppoutumaan kirjoihinsa - ja sitten hänet valitaankin paaviksi! Samaa kokee 75-vuotias Bergoglio, eläkkeellepääsyä hänkin mielisi... ja sitten pitäisikin alkaa vielä hommiin. Jotenkin herttaista nähdä miten niinkin ikoninen henkilö kuin paavi seuraa innosta puhkuen poliisikoiran seikkailuita tv:stä ja nauttii entisen taloudenhoitajansa laittamista saksalaisista perinneruuista. Pianonsoitosta puhumattakaan. Tulee näitä miehiä hieman surkukin, mutta kirkonmiehinä he tekevät velvollisuutensa. On hyvä saada muistutus siitä miten tärkeää on olla itselleen armollinen, kirkon miestenkin. Ei auta saarnata asiasta vain muille.

Kaksi paavia oli minusta todella hieno näytelmä. En odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja oikeasti hauskakin (vaikka saksalainen vitsi ei nauratakaan ketään). Ei siis mikään komedia, vaan se hauskuus on tekstissä ja näyttelijöiden taidossa. Liki kolme tuntia meni kuin siivillä. Suosittelen erittäin lämpimästi. Hillittyä ja hallittua, silti tunteikasta. Ehkäpä voisin jopa sanoa aikuiseen makuun!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Antigone / Tampereen työväen teatteri 19.10.2019

Sofokleen Antigone on vanha näytelmä. Yksi vanhimpia säilyneitä itse asiassa. Sen ensiesitys oli jo 442 eKr. Silti sitä edelleen esitetään, ja joku voisi kysyäkin miksi? Miksipä ei? Klassikko on klassikko, ja ihminen perusolemukseltaan on kuitenkin muuttunut aika vähän muutamassa tuhannessa vuodessa. Antigone on vanha tragedia, mutta sen tarina on yllättävänkin moderni. Hienoa että Tampereen työväen teatteri on tarttunut tähän ja modernisoinut näytelmän taitavasti tämän päivän katsojalle.

Ohjaaja Tiina Puumalainen on työryhmineen päätynyt ottamaan mukaan myös Sofokleen muusta Theba-trilogiasta osia, ja siten lavalla nähdään taustoja tapahtumille. Mielestäni onnistunut ratkaisu joka toimii hyvin. Kirsti Simonsuuren kaunis käännösteksti saa lisää ulottuvuuksia.

Nimihenkilö Antigone (erinomainen Heidi Kiviharju) on nuori nainen, jonka perhettä on kohdannut tragedia. Veljet Eteokles ja Polyneikes ovat molemmat kuolleet taistellessaan toisiaan vastaan. Kreon-eno (Pentti Helin), joka nousee uudeksi Theban hallitsijaksi, haluaa rankaista Thebaa vastaan hyökännyttä Polyneikestä. Ei hautariittejä, vain korppikotkien nokintaa. Pahin mahdollinen kohtalo tuon ajan ihmiselle. Antigone haluaa tehdä oikein ja omantuntonsa mukaan, ja haudata veljensä. Kreon on kieltänyt hautamenot kuolemanrangaistuksen uhalla. Lisäksi Antigone on kihlattu serkulleen Haimonille (Jari Ahola), Kreonin pojalle. Siinä on vanhemman miehen mahti vastassa nuorta kapinallistyttöä, kuulostaako ajankohtaiselta?

Antigone on tarina vallasta, sen käytöstä, oikeudenmukaisuudesta. Perhe vastaan valtio. Kumpi on oikeampaa ja oikeutetumpaa - noudattaa sydäntään, jumalten tahtoa ja oikeudenmukaisuutta, vai noudattaa tyrannin päätöstä? Antigone kapinoi, on rohkea ja hurskas, eikä alistu hirmuvaltaan. Hänen läheinen sisarensa Ismene (Petra Ahola) ei uskalla uhmata enoaan ja haudata veljeään siskonsa kanssa, mutta näiden kahden suhde on silti vahva ja läheinen. Ahola ja Kiviharju tuovat tämän lämpimän sisarusten siteen hienosti esille. Lopulta Ismene on valmis myös kuolemaan sisarensa rinnalla, koska jäärämäinen Kreon ei voi lipsua kuolemanrangaistuksen päätöksestään. Ei vaikka hänen tulevan miniänsä ja sisarentyttärensä henki on kyseessä. Tämä ajaa koko perheen syvemmälle tragediaan ja tuhoon.

Jotenkin ymmärrän myös Kreonin näkökannan, vaikken sitten ymmärräkään. Hän uskoo vahvaan johtajuuteen ja absoluuttiseen valtaan. Hän ei voi lipsua kuolemanrangaistuspäätöksestä, vaikka uhriksi joutuu sukulainen. Se olisi nepotismia ja heikkoútta. Hänellä on periaatteensa. Mutta silti hän on oman valtansa sokaisema jollain tavalla, eikä näe kokonaisuutta, saatikka kuuntele asiantuntijoiden neuvoa. Miten tästä öykkäristä tuleekin mieleen muutamakin valtion päämies juuri tällä hetkellä.

Puumalaisen ohjaus on kaunista katsottavaa ja tarina herää hienosti eloon. Teppo Järvinen on loihtinut Eino Salmelaisen näyttämölle todella puhuttelevan yksinkertaisen lavastuksen. Lavastus on pettävän simppeli, mutta silti siinä on kaikki. Vanerilaatikot ovat upeat ja vaaleita verhoja käytetään hienosti tarinankerronnassa. Jo koko näytelmän prologiosa taisteluineen ja isoine kypärineen ja kilpineen on tyrmäävä! Varjoteatterista iso plussa myös. Naamiot ja puvut ovat Puumalainen & Järvinen kaksikon työtä, ja miten nekin sopivat kokonaisuuteen niin upeasti. Tämä on visuaalisena kokonaisuutena liioittelematon ja elegantin kaunis. Modernit puvut ja sitten taas ajattomuus esimerkiksi Kreonin vaimon Eurydiken (Kristiina Hakovirta) kreikkalaishenkisessä puvussa sopivat yhteen. Diskokuviot ja peilipallot ja myös ikäviä uutisia tuovan vartijan (Samuli Muje) lippislähettilook tuovat sen modernin tuulahduksen tähän. Sen tuulahduksen mikä luo sillan ikivanhan kertomuksen ja nykyajan välille. Koko selittelevä vartijaheppu on sellainen keveyttä esitykseen tuova koominen hahmo.

Sami Rautanevan ja Teppo Järvisen videoprojisointien sotakuvasto, ilmastokriittisyys, naismarttyyrien kuvat... miten hienoa! Välillä katsomme vanhoja lomadioja ajoilta jolloin Oidipuksen perhe oli vielä ehjä ja lapset nuoria. Rautaneva vastaa myös hienosta valosuunnittelusta. Pakko mainita myös Niklas Vainion säveltämä musiikki (ja äänisuunnittelu kokonaisuutena), se tukee tarinaa monella tavalla tasapainoisesti.

Teksti on vanhaa ja modernia hienosti yhdistävä. Antigone haluaa saattaa veljensä matkalle tuonpuoleiseen, koska siellä ollaan ikuisesti. Ismene kuitenkin toteaa että tässä ollaan nyt. Niin, kumpi onkaan tärkeämpää: ajatella itseään ja omaa elämäänsä, vai ikuista elämää ja tulevaisuutta. Tässä kiteytyy myös se nykyajan dilemma ilmastonmuutos- ja sukupuuttoaaltokeskustelussa - nykyinen tuhoon johtava meno vai mahdollinen tulevaisuus?

Kaiken taustalla häilyy joukko naamioidensa taakse piiloutuvia viisaita miehiä, jotka turvautuvat papereihinsa ja loputtomiin muistioihinsa. Mykkiä, mutta paljon puhuvia. Ja vaikka naamiot ovat jähmettyneet, niin kummasti nämä saavat viestittyä katsojille ajatuksiaan. Kreonin neuvonantajien lisäksi taustalla vaikuttaa myös sokea tietäjä Teiresias (Jaana Oravisto), joka koittaa ohjata Kreonia oikeaan suuntaan. Mutta Kreon onnistuu vain sahaamaan omaa oksaansa ja suututtamaan samalla sekä Olympon että Hadeksen! Koko Theba on sairastunut Kreonin vuoksi ja jumalat eivät huoli enää edes uhreja. Mutta ei, Kreon kyllä tietää paremmin, eikä kuuntele enää ketään, ei vaimoaan, poikaansa, neuvonantajia, ennusmerkkejä eikä ainakaan viisasta tietäjää.

Jotenkin tähän on saatu sekoitettua huumoriakin, vai mitä tuumaatte kommentista koskien Antigonen ja Ismenen isää Oidipusta: "Theban kuningas, legenda jo eläessään, kompleksi vasta myöhemmin".

Olen nähnyt Antigonen kahdesti tätä ennen Lontoossa, ja täytyy sanoa että tämä saattaa olla kaikista vaikuttavin kerta. Esimerkiksi arvostetun belgialaisohjaaja Ivo van Hoven versio maaliskuussa 2015 (pääosassa upea Juliette Binoche) jätti kyllä aika mitättömän kolkon olon. Kokonaisuutena tämä Antigone menee ihon alle ja saa pohtimaan tärkeitä peruskysymyksiä. Näyttelijät tekevät todella rautaista työtä, joka ikinen. Mutta kyllä tässä nyt Heidi Kiviharju ja Pentti Helin erityisesti loistavat. Jo mainittujen lisäksi lavalla nähdään myös Janne Kallioniemi Oidipuksena; Jaana Oravisto esittää hänen vaimoaan Iokastea.

Tätä näytelmää on ilo katsoa, mutta samalla myös suru. Ahdistava ja synkkä tarina kulkee kuin juna kiskoillaan kohti onnetonta loppuaan, ja kukaan ei mahda millekään mitään. Tuho on tuleva, ja vaikka lopulta Kreon näyttääkin tulevan järkiinsä, niin sitten on jo liian myöhäistä.

Historia toistaa itseään. Maailma tarvitsee edelleen Antigonen tapaisia ihmisiä, jotka jaksavat uhmata valtaapitäviä ja väärin käyttäytyviä ihmisiä. Oman henkensäkin uhalla. Marttyyrien aika ei ole ohi. Toisaalta tämä on siis oudosti jopa lohdullinen näytelmä. Onko meillä, siis onko ihmiskunnalla vielä toivoa ja mahdollisuutta? "Onnellisia ovat he joiden elämässä ei ole murhetta". Niin varmaan, mutta onko sellaisia ihmisiä enää? Toivoisin hartaasti että katsomot täyttyisivät, myös nuoremmista katsojista, koska Työviksen versio todistaa taas kerran miten antoisia ovat hyvin tehdyt  (antiikin) klassikot. Itse haluan mennä vielä uudestaan fiilistelemään, miten upeaa voi teatteri olla.


Kuvien copyright Isa Stenros.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Myrsky / Tampereen työväen teatteri 23.3.2019

Myrsky ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen suuresta tuotannosta. Mutta kun kerran sellainen Tampereen työväen teatterin suurelle näyttämölle toteutetaan, niin tokihan se pitää mennä katsomaan. Sattumien summana katsominen venyi ensi-illasta muutaman kuukauden päähän, mutta onneksi ehdin kuitenkin. Esityksiä ei ole enää muuten kovin montaa (viisi), eli mikäli mielit katsomaan niin ole nopsakka!

Tiina Puumalainen on sovittanut ja ohjannut tekstin, aika moderniksi tulkinnaksi. Jotenkin se herättää kahdenlaisia tunteita, niinkuin Shakespearen modernisointi aina minussa. Toisaalta on hyvä että vanhoja klassikoita tomutetaan ja raikastetaan, tehdään ihan kokonaan uusiksi. Mutta missä se raja menee? Vaikka tässä on Cajanderin vanhahtava käännös pohjalla, niin ei siitä kyllä ole jäljellä kuin rippeet. Shakespearen kaunis kieli on hukattu aivan totaalisesti. Työviksen versiossa kiroillaan ja ollaan modernissa puheenparressa visusti kiinni. Toimii välillä, mutta juuri tämä kieli muuntaa näytelmää. Se ei ole enää sama Myrsky, vaan jotain ihan muuta. Ja toisaalta hyvä että jokainen ohjaaja tekee siitä oman näkemyksensä.

Sitten on se ratkaisu että mukaan on ympätty tekstiä muistakin Shakespearean teoksista. Prospero lausumassa Hamletin säkeitä ei vaan toimi minulle. Tämä on muutenkin kuin selkokielistä Shakespearea nykyihmisille. Toimivaa sellaisenaan, mutta ei sitä mitä minä haluaisin kuulla kun olen teatterissa katsomassa Shakespearea. Ei näitä varmaan moni katsoja huomaa, mutta jos Shakespearen näytelmät ovat yhtään tuttuja niin osuuhan ne korviin.

Harmittaa kun runollisuus on kadonnut jopa Prosperon Uni-monologista! Joka muutenkin meinaa peittyä pauhuavan musiikin alle. Sen sijaan Arielin lukemat otteet sonetista 116 - joka määrittelee täydellistä rakkautta - sopii tähän esitykseen loistavasti. Myrskyistä ja laivoista siinäkin puhutaan; sopii hyvin teemaan.

Siis jos nyt siis lähtökohtaisesti unohdetaan Shakespeare, niin fantasianäytelmänä tämä toimii erinomaisesti!

Visuaalisesti Myrsky on ihan huikaisevan upea, kiitos Teppo Järvisen! Siis sellainen mikä lyö jalat alta ja luun kurkkuun. Koko valtavan suuri lava on hyvin käytössä. Prosperon ja Mirandan asumuksena on rapistunut betonikolossi, vanhat neonvalokyltit taustallaan. Saarella on tylyjä kivenlohkareita ja meri tuo rantaan jatkuvasti muoviroskaa. Alun haaksirikkokohtaus muovimeriverkkoineen, ja niillä hienosti toteutettuine merenkäynteineen, saa lisäpotkua Eero Auvisen mykistävästä valo- ja äänisuunnittelusta. Pidin erityisesti pistemäisistä siroavista valoista ja toisen näytöksen avaavista lattiasta kohoavista "tuliviivoista". Ja miten upeat projisoinnit! Ne koukerot rakennuksen seinissä olivat myös hienot. Kokonaisuus on todellista ilotulitusta kaikille aisteille. Jos kohta hetkittäin näyttelijöiden äänet jäivät äänimaton alle. Myös Pekka Siistosen musiikki sopii kokonaisuuteen hyvin. Mahtipontista ja myrskyävää.

Kun Ariel nousee ilmaan Kalevalan Louhen lailla ensimmäisen näytöksen lopuksi, niin katsomossa loksahtaa monen suu ammolleen, myös minun. Punaiset valospotit ja valkoiset vihmavalot, oudot ötökät ja oliot sekä valtava äänenpauhu. Tämä näky ei unohdu! Toisaalta jos rivillä 12 täytyy katsojien laittaa sormet korviinsa muutamassa kohtauksessa äänten takia, niin silloin on volyymit hieman liian kaakossa.

Parivaljakko Puumalainen & Järvinen on suunnitellut myös hahmogallerian pukuineen. Siinä missä Prospero hiihtää kauhtuneessa aamutakissaan ja Arielkin siivousmekoissaan, niin haaksirikkoinen hoviväki on verhottu kiiltävään mustaan nahkantapaiseen materiaaliin. Pröystäilevää, mutta sopii näille. Puvut täydentävät mahtipontisen visuaalisen kattauksen loistavasti.

Pentti Helin on varsin vakuuttava Prospero, Milanon syrjäytetty herttua, joka asuu maanpaossa omalla saarellaan. Joka taas on vääryydellä ja viekkuudella (ja ripauksella magiaa) varastettu alkuperäisasukkailtaan Calibanilta ja ennenkaikkea tämä äidiltä Sycoraxilta (jota ei kyllä edes mainita nimeltä). Klonkkumainen Caliban (Verneri Lilja) on alistettu orjaksi tekemään kaikki ikävät asiat. Jupisten ja muristen tämä kyllä palveleekin isäntäänsä, mutta kun kapinaan annetaan mahdollisuus, alistettu Caliban tarttuu siihen kaksin käsin.

Viaton ja raikas Miranda-tytär (Maija Lang) ei muista edellisestä elämästään hovissa kuin utuisia muistikuvia, ja muista ihmisistä ei sitäkään vähää. Onneksi isän kirjastosta löytyy sentään Romeo ja Julia (!) luettavaksi. Ei siis ihme että Miranda rakastuu ensimmäiseen kohtaamaansa muukalaiseen - onneksi Ferdinand (Saska Pulkkinen) sattuu olemaan potentiaalinen sulhanen. Ja kas, hänkin tykkää Romeon ja Julian traagisesta tarinasta. Nuoripari on itse viattomuus kaiken muun vehkeilyn keskellä.

Mainio ratkaisu on tehdä Prosperon assistentti-ilmanhengestä Arielista vanhempi, surumielinen siivoojahahmo! Jaana Oravisto on loistava roolissaan. Todella virkistävä ja erilainen Ariel tämä. On myös hellyttävää nähdä miten Ariel vapauden saatuaan taitaakin jäädä Prosperolle kumppaniksi.

Saarelle haaksirikkoutuu hieno huvipursi seurueineen. Prosperon toimesta joutuivat myrskyyn ja merihätään, kostoksi ketkuille sukulaisille. Tämä veneseurue jakaantuukin sitten harhailemaan pitkin saarta useaksi joukoksi. On viinaan menevä kolmikko Stephano (Samuli Muje), Trinculo (Jyrki Mänttäri) ja Adriana (Miia Selin), jotka ryypiskelevät ja sekoilevat pitkin saarta viinakärryjensä kanssa, toimivaa wifiä etsien. Huumoria joo, mutta aika halpaa känniörvellystä. Nämä törmäävät Calibaniin ja yhdessä suunnittelevat vallankumousta ja Stephanon nostamista saaren valtiaaksi Prosperon sijaan. No, arvatkaapa vaan toteutuuko tämä suunnitelma?

Sitten on toinen porukka Napolin kuningas Alonso (Juhani Laitala) luihun veljensä Sebastianin (Janne Kallioniemi) ja hovimiehensä Franciscon (Jari Ahola) kanssa. Siinä sakissa on mukana myös Prosperon vallananastajaveli Antonio (Aimo Räsänen) ja uskollinen hovimies Gonzalo (Matti Pussinen-Eloranta). Alonso suree poikansa Ferdinandin hukkumista ja muut juonittelevat ja sanailevat basalttilohkareiden välissä vaeltaessaan. Hyytäviä ihmisiä joille ei toivo mitään hyvää. Erityisesti Laitalan roolisuoritus jäi mieleen.

      

Onhan tässä melkoinen henkilögalleria, mutta ei ole oikeastaan väliäkään kuka on kuka. On saaren asukkaat ja sitten sinne tunkeutunut paha maailma. Aluksi kyllä aika alleviivaten tämä porukka esitellään, että kyllä sitä kärryillä pysyy. Jotenkin kukaan näytelmän hahmoista ei noussut päärooliin, ei edes Prospero.

Prosperon henkilökehitys on kyllä vähän heittelevää. Aluksi hän puhkuu pyhää vihaa ja kohtelee katkerana kaikkia huonosti. Caliban on pelkkä orja, ja Arieliakin komennellaan kuin vanhaa piikaa. Jopa rakasta tytärtään hän kohtelee kuin pikkutyttöä. Ja Ferdinand ei todellakaan kelpaa Mirandalle sulhoksi, vaan joutaa mennä keräämään roskia rannalta. Kaikkien pitäisi tanssia miehen pillin mukaan. Vaan lopuksi suuri armo tuntuu täyttävän vanhan miehen sydämen, ja kaikki on anteeksiannettua ja yhtä auringonpaistetta. Muutos on tässä tulkinnassa kovin äkkinäinen ja hieman epäuskottava. Prospero oppii Arielilta että voi armahtaa ja antaa anteeksi. Ehkä suurinta kuninkuutta on luopua vallasta ajoissa? Nyt Prospero luopuu kaikesta: tyttärestään, vallasta, kaunasta ja taikavoimistaan. Mitä hän saa tilalle? Mielenrauhaa ja seesteistyyttä arvatenkin.

Koko esitys on rutistettu kahteen tuntiin eli mutkia on suoristeltu muutenkin. Näin ollen Myrsky tarjoaa huikean visuaalisen satumatkan pois arjesta. Ilmastonmuutoksen mörkö leijuu kaiken taustalla mutta sitä ei saarnata. Unohda Shakespeare ja koukeroinen kieli, nyt ollaan satuseikkailumatkalla ja kaikki on mahdollista!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.