POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens / Riihimäen teatteri 30.3.2019

Mainio meno Riksun teatterin lavalla - outoa ja nyrjähtänyttä, synkkää ja hilpeää - juuri sellainen sopivasti kauhua ja goottilaista kuvastoa sekoittava esitys kuin Poen kirjallinen tuotanto antaa odottaakin. Asialla Tanssiteatteri Minimi sekä Näyttämö 3T (kollektiivi, jonka huikea Grimmin satuihin perustuva musiikkipitoinen The Grimm Book of Horrors valloitti Riihimäen teatterin lavan kolme vuotta sitten. Ja vieraili myös Teatterikesässä! Tämä oli myös yksi syy miksi löysin itseni nyt Riihimäeltä, pitkästä aikaa).

Poe! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on kuin joku bändin nimi, ja aikamoista musiikkiteatteria lavalla nähdäänkin. Meno on villiä, nyrjähtänyttä ja kaksikielisesti Poen tekstiä tulkitsevaa. Kielenvaihdot sujuvat saumattomasti ja englanti ei kuulosta yhtään kököltä. Pisteet siitäkin.

Hengitä syvään ja kaadu pimeyteen - tätä kehoitusta pienilukuinen yleisömme noudatti.

Porukalla suunniteltu lavastus on tavattoman näppärä. Pienehkä vanerikoppi irtoseinineen. Välillä raotetaan yhtä seinänpalasta, ja näemme pieniä välähdyksiä sisällöstä. Kunnes on aika avata kaikki vanerit ja revitellä kunnolla. Pieneen tilaan mahtuu pianokin, ja paljon muuta. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, ei esitys mikään vauhdikas revitysjuttu ole, vaan päinvastoin. Hidas, melankolisen seesteinen, lipuva, verkkainen, ja hiljalleen jännitysruuvia kiristävä.

Esityksen rakenne on episodimainen, ja siihen on saatu mahdutettua ainekset yhdeksästä eri novellista/tarinasta. Korppi ja Usherin talon tuho lienee monelle kauhuharrastajalle tuttu eri elokuvaversioista, ja Kuilu ja Heiluri myös. Mutta on niitä hieman vähemmän tuttujakin mukana, mm. Hengen puute, Annielle ja Ovaali muotokuva. Tarinoista muodostui unenomainen matka, kuin hallusinaatioiden kyllästämä visio pimeälle, tai ainakin synkälle, puolelle. Poen gotiikka hitaine sävyineen on hyvin tavoitettu.

Tykkäsin kovasti myös siitä että mukana on hyvin erilaisia esiintyjiä. Vanhempi rouva muistelee, punaisiin pitkiin hansikkaisiin sonnustautunut mies laulaa, rastatukkainen mies soittaa pianoa. Kivasti tanssillisia juttujakin mukana. Iiro Ollilan säveltämä musiikki on välillä teknomaisia sävyjä ja gootahtavaa Curea muistuttavaa, välillä taas yksinkertaista pianomelodiaa. Hienot projisoinnit (Sami Rauhala) ja valot (Sam Siltavuori) tukevat synkeänkaunista tunnelmaa hyvin. Ja Aino Simola on myös tavoittanut ajan hengen pukusuunnittelussaan. Mustat vaatteet, ripaus pitsiä ja pisteinä iin päällä punaiset hansikkaat. Niissä ei veri näy...

Laadukkaat ja monipuoliset esiintyjät täydensivät tämän hienoksi kokonaisuudeksi. Kiitos siis Juha Ekola, Noomi Forslund, Ismo Laakso, Katja Peacock ja Liisa Ruuskanen. Jokainen vaikutti panoksellaan siihen että tämä oli juuri tälläinen. Ihmisen sisimpiä luotaava ja mystinen, hieman erilainen esitys. Kiitos myös käsikirjoituksesta ja näyttämöllepanosta Näyttämö 3T:n porukka Iiro Ollila, Samuli Reunanen ja Liisa Risu!

Ihana yksityiskohta oli sekin, että katsomoon ei kutsuttu kellonsoitolla tai pirinällä, vaan ison (hautajais)kellon moukunalla. Sillä pääsee hetimmiten synkeisiin tunnelmiin!

Hienoa että Edgar Allan Poe herättelee edelleen taiteentekijöiden kiinnostusta. Muutama vuosi sitten Teatteri Telakka toteutti myös novelleihinsa perustuvan esityksen Elävien hautajaiset.

Kokonaisuutena hypnoottinen esitys, joka oli mehevä yhdistelmä goottibändin keikkaa ja tanssiteatteria. Aivan mieletön veto ja onneksi väliaika ei keskeyttänyt tunnelmaa. Kymmenen pistettä koko porukalle ja lisää tämmöistä. Esityksiä on vielä toukokuussa kolme, joten menkää katsomaan. Soisin että tätä nähtäisiin vielä senkin jälkeen jossain, vaikkapa musiikkiteatteri Kapsäkissä...


Kuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vaimoni, Casanova / Kuopion kaupunginteatteri & Tanssiteatteri Minimi, Teatterikesä 9.8.2017

Harmikseni missasin tämänkin. Ei ollut rahkeita lähteä Kuopioon katsomaan, ja Riihimäen ja Espoon teatterien vierailureissut eivät oikein sopineet kalenteriin. Mutta onneksi taas Teatterikesä tuli ja pelasti! Leea Klemolan käsikirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova oli nimittäin monellakin eri tavalla kiinnostava juttu. Kuopion kaupunginteatterin ja Tanssiteatteri Minimin yhteistuotanto sai ensi-iltansa Kuopiossa jo syyskuussa 2016.

Jotenkin tykkään kun näytelmässä tehdään tai esitetään näytelmää. Tässä näemme vanhemman näyttelijädiivan Kyllikin (Seija Pitkänen), joka palaa kahdeksi vuodeksi venyneen (sairas)poissaolon jälkeen teatterille, harjoittelemaan Casanova-näytelmää. Syytteet seksuaalisesta ahdistelusta luovat edelleen jännitteitä "tekniikan poikien" ja Kyllikin välille. Narikkatyöntekijä Antero (Miko Kivinen) toimii oman toimen ohessa ohjaajajana ja näyttelijänä, kamppaillen oman häilyvän identiteettinsä kanssa, monenlaisissa asuissa, Aataminkin. Jälkimmäistä nähdään kieltämättä jo hieman yliannostuksen verran. Kyllikin aviomies Jukka (Annukka Blomberg) on taas munaton, hajuton ja väritön ja mauton. Tapettiin sulautuva mies ei saa sanottua tai tehtyä oikein mitään, ainakaan oikein.

Kotona ei asiat suju, selkää vihloo ja teatterissa asiat vasta mutkistuvatkin. Tekniikan poikien (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen) lisäksi siellä pyörii työharjoittelija Maaria (Meri-Maija Näykki), jolla on tarjolla monenlaista naamiota, sekä Ari (Antti Lahti), jolla on koreografina ja tanssijana syvällisempikin vaikutus Kyllikkiin.

Musiikkiakin kuullaan, mutta ei kauheasti, koska muuten Kyllikiltä lähtee mopo käsistä ja himot valloilleen. Himot ovat jyllänneet vuosien aikana muutenkin; maine naispuolisena Casanovana ei ole tuulesta temmattu.

Koko näyttelijäsakki on tolkuttoman hyviä. Seija Pitkänen tekee Kyllikistä aika rasittavan ja pirskahtelevan ämmän, mutta toisaalta hyvin samaistuttavan ja traagisenkin hahmon. Annukka Blombergin Jukka on jotenkin kaikessa lakonisuudessaan liikuttava ja säälittäväkin. Upeaa näyttelijätyötä kummaltakin! Miko Kivinen suorastaan säkenöi, niin mekossa kuin munasillaankin. Meri-Maija Näykki on aina kevätpuron raikas, ja oli ilo nähdä hänet taas lavalla. Antti Lahden kukasta kukkaan liitelevä koreografi ei mahda itselleen mitään; naisiin lankeaminen kun käy niin helposti.

Näytelmän edetessä myös esityksessä harjoiteltu Casanova etenee, muuttuu, kasvaa ja tarjoaa lukuisia nauruuntukehtumisia katsomossa. En muista milloin olen nauranut näin paljon missään. Kai tämä sitten on tragikomedia. Kun Antero liihottaa isossa koiran pehmolelua muistuttavassa ja kimaltavin strassein koristellussa tekopeniksessään pitkin lavaa seitsentahtista italiatempoa tavoitellen. Kun uuninluukkua ei saada auki kovista yrityksistä huolimatta. Miiminen rahapussi ja rituaaliyhdyntä. Ruotsalaiset Commedia dell'arte-nuket naurettavine nimineen (Knulliga Granne, Knussliga Granne, Finnjävel jne). Markiisi de Volvo joka haluaa mennä taikauuniin. Hautajaismusiikkikuuntelusessio miesten vanhassa pukkarissa. Agnethan surulliset muistojuhlat.

Mietin tämän nähtyäni vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä; kuka saa tuntea himoa ja halua, ja kuka ei. Kyllikki haluaa elää ja kokea, tuntea intohimon aallot, eikä olla vain miehensä seksiorja. Tosin Kyllikin ja Jukan seksikohtaus on kaikessa karuudessaan ja kömpelyydessään ehkä noloin lavalla nähty akti ikinä. En oikein tiedä ketä tässä pitäisi sääliä. Onneksi esitys on niin hulvaton ja hersyvä että se huumori auttaa kipeisiinkin asioihin. "Nyt ulos sieltä pussista, nyt nussitaan" ja "oisitko ottanu miestenlehden?".

Teatterikesän kotimaisissa vierailuissa on ihanaa kun näkee lavalla monesti itselleen uusia näyttelijöitä, joihin tykästyy kertalaakista. Miinuspuolena on se, että monet näistä työskentelevät toisella puolella Suomea olevissa teattereissa, minne on normaalisti hankalaa tai kallista matkustaa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi tämän harrastuksen vuoksi.

Tampereen teatterin Frenckell on sopivan intiimi tila ja sitä hyödynnettiin erinomaisesti. Porukkaa tuli ja meni niin katsomon etureunassa olevasta ulko-ovesta kuin mutkitellen katsomoa halkaisevaa keskikäytävääkin pitkin. Erkki Saarainen on tehnyt toimivan ja simppelin lavastuksen ja Mirkka Nyrhinen suunnitellut puvut. Varsinkin Casanovan rooliasut ja seksijumala-Anteron valkeat hörhelöt ovat upeita.

Mutta kolme tuntia ja vartti on aika pitkä aika näytelmälle, ehkä tästäkin olisi voinut nyt edes sen vartin verran tiivistää pois. Mutta mistä; se onkin hyvä kysymys. Kokonaisuus oli toimiva eikä missään vaiheessa tullut tylsiä hetkiä.


Kuvien copyright Sami Tirkkonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.