Valkoisten vankina / Glims & Gloms, Espoon kulttuurikeskus 30.1.2019

Ei vuoden 1918 tapahtumista olekaan vielä sanottu kaikki, kulttuurin kentälläkään. Tai oikeastaan tämä Tanssiteatteri Glims & Glomsin Valkoisten vankina pyöri jo viime syksynä, mutta nyt alkuvuodelle saatiin muutama lisäesitys Espoon kulttuurikeskukseen. Hyvä niin; minä mattimyöhäinenkin pääsin katsomaan, kun en saanut soviteltua esitystä allakkaani viime syksyllä.

Tuomo Railo on laatinut koreografiat, ohjannut ja tehnyt projisoinnitkin tähän hyvin koskettavaan esitykseen. Lähdemateriaalina on toiminut Railon isoisän veljen Pekka Railon muistelmateos Tammisaaren vankileirin elämästä ja olosuhteista vuodelta 1918. Kyllä vaan, Suomessakin oli vankileirejä, mikäli se jollekin yllätyksenä tuli. Vaikka viime vuonna tuli katsottua monta erilaista esitystä sisällissodasta, niin vankileirinäkökulmaa ei niissä ole kauheasti käsitelty. Sivuttu hieman korkeintaan. Valkoisten vankina toi leirin konkreettisine esimerkkeineen aivan iholle.

Kuka sitten oli Pekka Railo ja miksi hän joutui Tammisaaren leirille? Railo oli lehtimies ja farmaseutti, ja kaiketi poliittisesta aktivismista alunperin Sortavalaan ja sieltä Kokkolaan vankileirille joutunut. Tai kai siihen riitti sosiaalidemokraattisessa julkaisussa vaikuttaminen. Jo Kokkolan leirillä hän oli aktiivinen muiden vankien hyvinvoinnin edistäjä. Tämä homma jatkui sitten Tammisaaressa, ja myöhemmin monenlaisissa yhteiskunnallisissa hommissa mm. kansanedustajana ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajana. Mies siis selvisi leiriltä, ja jo siellä ollessaan kirjoitti muistelmiaan. Sitä ei kuitenkaan julkaistu aiemmin kuin 2011, vaan se oli talletettuna Työväen arkistoon.

Tämä Tuomo Railon esitys ei ole oikeastaan tanssiteos, eikä näytelmäkään, vaan todella mielenkiintoinen hybridi. Tanssin liikekieli on integroitu mukaan jotenkin ovelasti. Sitä katsoo teatteriesityksen kaapuun verhoutunutta tanssiesitystä tai sitten tätä on vaan turha koittaa luokitella. Fyysistä teatteria ehkä. Kaunista katsottavaa yhtä kaikki. Hetkittäin tyyli muistuttaa Monty Pythonin hupsuja kävelyjäkin, sellaisia absurdin hauskaa koikkelehtimista.

Tuomo Railon piirtämät taustapiirrokset ovat yksinkertaisia viivapiirroksia, mutta herättävät vankileirin maisemat ja huoneet henkiin. Ja Helsinginkin. Ne voisivat yhtä lailla olla Pekka Railon piirtämiä. Myös harmaasävyiset asut ja paljaat jalat vievät ajatukset vankileirille sadan vuoden taakse. Peltivatien käyttö äänentoistajina on upea oivallus. Musiikista vastaa Hauschka ja sekin menee jotenkin luihin ja ytimiin. Pappistyylinen messuaminen toimii hyvin oikeudenkäyntikohtauksissa.

        

Minulle välittyy kuvaa Railosta (molemmista, vaikka tässä tarkoitan enemmän Pekkaa) humaanina, fiksuna ja yritteliäänä miehenä. Hänelle oli tärkeää toimia niin että ihmisten kärsimykset minimoituisivat. Leirin päättäjät kuvataan hetkittäin hieman hupaisallakin tavalla, ja esityksessä on muutenkin lämmintä, välillä surumielistäkin, huumoria. Vaikka aihehan on mitä synkin. Tammisaaressa olot ovat helvetilliset, kaikesta on puutetta ja vankeja kuolee paljon. Tauteihin, nälkään, kurjuuteen ja puutteeseen. Ja välinpitämättömyyteen. Toiset, kuten Pekka Railo, tekevät parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Ahdinko ja epätoivo paistaa läpi tekstistä. Välillä tunnen katsomossa raivoa ja surua; miten sähkövalon saaminen leirille olisi muka tärkeämpää kuin puhtaan veden saaminen vangeille. Ja minne kaikki leirille tarkoitettu ruoka oikein katoaa?

Henkilöhahmoja on iso joukko, ja näiden esittäjät vaihtuvat lennossa. Tämä hankaloittaa ehkä hieman asioiden seuraamista, kun kuka hyvänsä saattaa esittää ketä tahansa. Mutta toisaalta, pysyy katsojakin skarppina! Jotenkin kyllä pidin tästä esittämistavasta, mahdollistaa enemmän. Tuomo Railo oli myös mukana tanssimassa, yhdessä Sanni Giordanin, Kaisa Leppäsen, Jukka Tarvaisen ja Jussi Väänäsen kanssa. Yhteistyö näiden viiden tanssijan välillä on saumatonta ja kiinteää. Liikkeessä ollaan kokoajan, tanssittaessa ja puhuttaessa. Lääkkeenvalmistus on kiehtovaa katsottavaa.

Jotenkin kokonaisuus jätti hämmentyneen sekavan olon. Siis esitys oli todella hienoa katsottavaa, mutta silti tunnen surua ja vihaa ja toivottomuutta. Vaikka Pekka Railo selvisikin leiriltä hengissä ja jatkoi elämäänsä, niin tuhannet kuolivat. Tärkeä teos, hieno teos.


Kuvien copyright Ari Kauppila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

JAM - Herra Hillon hämmennys / Tanssiteatteri Glims & Gloms, Teatteri Viirus 28.12.2017

Valitettavasti en päässyt katsomaan Tanssiteatteri Glims & Glomsin uutta tanssiteosta JAM - Herra Hillon hämmennys teatterilleen syyskuussa, mutta onneksi joulun välipäivinä esitys vieraili vielä Jätkäsaaressakin pari kertaa. Toinen lisäsyy katsoa tämä oli Tossavaisen Jussin kehut Hesarissa. Mulla ja Jussilla on aika samanlainen maku, ja ylipäätään jos Jussi jostain tykkää, niin menen katsomaan (ellei sitten jo olla samassa esityksesä).

JAM on valloittavan ihana sekoitus tanssiteatteria ja klovneriaa. Seuraamme moninaisia matkalaukkujaan raahavaa herra Hilloa (Simo Heiskanen), jonka pakaaseista pullahtaakin ties vaikka mitä! Erilaisten tarpeellisten hyödykkeiden lisäksi myös yksi pieni Urho (Jonna Aaltonen). Knallissa ja miestenpuvussaan tämä pikkuruinen tyyppi muistuttaa hieman Chaplinin tunnetuinta hahmoa. Lisäksi isoissa venyvissä ja vanuvissa pusseissa on myös jotain elävää - mutta mitä? Mitä ihmettä nämä ameebamaiset olennot ovat? No, sieltähän paljastuu Vilivili (Eero Vesterinen) sekä Esmeralda (Mikko Makkonen). Hillon ja yleisön avustuksella oikeat nimetkin heille löytyvät, ja jopa vaatteet! Vaateruljanssi on viihdyttävää (lapsia naurattavat rintsikat päässä).

Koko juttu leikittelee iloisesti sukupuolistereotypioilla. Ei siinä ole mitään outoa jos parrakas ja pitkä tyyppi kieputtaa ympäriinsä pinkissä mekossa. Ei ainakaan pitäisi olla. Tai että Urhoa heitellään pitkin ja poikin, vaikka tämä onkin voimamies. Innokas yleisö antaa auliisti kommentteja ja apuaan Hillolle, ettei tämän tarvitse olla niin hämmentynyt! Esitys on ihanan pullollaan pientä hupsuttelua ja iloittelua, niin liikkeillä, vaatteilla kuin perinteisillä konventioillakin. Aivastusten voimalla voi sinkoutua pitkin lavaa ja sateenvarjoilla voi lentää! Kaikki voi mennä hyrskyn myrskyn.

Monilahjakas Simo Heiskanen on sekä koreografian että musiikin takana, ja herra Hillona kaiken keskipiste. Ihana hahmo tämä Hillo. Mutta silti mun sydän sykkii eniten herkälle Esmeraldalle, erityisesti tämän trikkaus/akrobatia/breakdance kuvion jälkeen. Huh! Varsinkaan Hillon pumppaamien isojen rintojen kanssa ei ole helpointa hommaa.

Esitys on tanssia, mutta myös klovneriaa ja akrobatiaa sisältävä hupailu. Jotenkin tulee mieleen slapstick-leffat, mutta mustavalkoinen maailma on nyt saanut technicolour-värit. Välillä tuntui ettei tässä ole päätä eikä häntää! Hetkessä herra Hillo puhkeaa laulamaan, tanssii kukan kanssa ja pumppaa ilmaa muihin tyyppeihin. Ja juuri kun luulen ettei tästä absurdimmaksi meno enää voi muuttua, niin se tekee juurikin niin. Värikyllästetyssä maailmassa liikkuvat hahmot taipuvat outoihin asentoihin ja hersyttävät naurua niin vanhemmista kuin nuoremmistakin katsojista.

Kun Esmeralda saa matkalaukusta löytyvästä jättikankaasta jättihameen ja keikkuu yläilmoissa diskobiitin soidessa, niin näen sieluni silmin tämän sakin Pride-kulkueella kuorma-auton lavalla heilumassa. Tästä ei ehkä esitys voi enää värikkäämmäksi mennä! Piknikkivermeet on muutenkin porukalla kunnossa jo puistoretkelle kulkueen jälkeen. Ja sitten on vielä ihana gerberameri!

Äänisuunnittelu ja musiikki ilahduttavat minua myös kovasti. Vinkeitä äänitehosteita. Ja varmaan tuli jo mainittuakin ihanat värikkäät vaatteet! Karoliina Koiso-Kanttila vastaa kaikesta visualisoinnista.

Aivan älyttömän hienoa ja värikästä katseltavaa. Tylsää hetkeä ei olekaan koko vajaan tunnin aikana. Kiitos loistavasta viihdytyksestä herra Hillo ja kumppanit, jäin kaipaamaan teitä.



Kuvien copyright Ilpo Vainionpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.