Tampereen työväen teatteri täytti tänä vuonna 125 vuotta, varsin kunnioitettava ikä siis. Ensimmäisenä ensi-iltana silloin vuonna 1901 nähtiin Minna Canthin Anna Liisa, joten on vain sopivaa että samoja teemoja käsittelevä Käräjät saa kunnian toimia juhlanäytelmänä. Markus Nummen kirja Käräjät on ollut suuri menestys ilmestymisestään 2024 saakka, ja on tosi hienoa että se näin tuoreeltaan saadaan näyttämölle.
.jpg)
Sirkku Peltolan sovittama ja ohjaama Käräjät on oikeasti suurteos. Vaikuttava, jännittävä, liikuttava - kaikinpuolin erittäin sopiva Työviksen suurelle näyttämölle. Ensi-illan yleisö oli kyllä vakuuttunut ja silmiä pyyhittiin muuallakin kuin omalla penkilläni. Kuten teatterinjohtaja Auvinen alkupuheessaan totesi, on pelottavaa miten ajankohtainen Käräjät on tänäkin päivänä. Peltola on poiminut Nummen paksusta kirjasta oleellisen ja laatinut siitä dramaturgisesti ehjän ja hyvin rullaavan teoksen. Taas ollaan pienen ihmisen puolella, vaikka aina ei siltä tunnukaan.
Käräjät käsittelee, kuten nimestä voi päätellä, käräjiä. Ollaan Pohjanmaalla, kuvitteellisessa Tarvajoen kylässä vuonna 1899, nuoret ovat juuri päässeet ripille ja elämä on auki. Vilja (Anne-Mari Alaspää) ja Hugo (Saska Pulkkinen) ovat onnellisia - onni oli askelen päässä. Nopea leikkaus vuoteen 1938, jossa käräjät laittomasta sikiönlähdetyksestä ovat alkamassa virkaintoisen etsivä Juho Iivosen (Verneri Lilja) tutkimusten tiimoilta. Höperö ja homssuinen Vilja (Sari Mällinen) sopottaa raamatunlauseita ja etsivä tulee jututtamaan mitä Vilja on nähnyt ikkunasta. Kaikkeen tähän liittyy myös nuori Inkeri (Alaspää) joka on laitettu mielisairaalaan, mutta miksi. Tästä vyyhti alkaa purkautumaan.
Näemme kaksi rinnakkaista tarinaa: 1899 tapahtumat ja 1938 käräjille johtaneet tapahtumat limittyvät. Kyläyhteisö on tiivis ja kuten asiaan kuuluu, tutustumme monenlaisiin eksentrisiin ihmisiin. Kun etsivä pureutuu asioihin, alkaa tarina kuoriutua kuin sipuli. Pikkuhiljaa selviää mitä vuonna 1899 tapahtui rippikoululaisten keskuudessa ja miten ne tapahtumat heijastuvat vuoteen 1938. Miksi Viljan mieli järkkyi ja hän jäi veljensä nurkkiin toistaitoisena asumaan. Hienointa, ja ahdistavinta, on se että nämä tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin. Aikatasosta siirrytään toiseen useita kertoja ja ainakin mulle oli hetkittäin hankala hahmottaa kummassa vuodessa nyt ollaan.
Juonesta en halua avata sen enempää. Kirjan lukeneet tietävät mitä odottaa ja muille tulkoot tapahtumat eteen sitä mukaa kun ne eteenpäin rullaavat. Mutta toki kun kyseessä on oikeudenkäynti laittomista sikiönlähdettämisistä, niin jostainhan ne lapset ovat alulle saatettu. Eli kyläyhteisössä tiedetään asioita, tiedetään mistä saa apua jos vahinko tapahtuu, tiedetään löyhämoraalisemmat naiset, ja tiedetään ne miehet ketkä naimattomia naisia paksuksi saattavat. Tiedetään, mutta ei puhuta. Ennen kuin lääninetsivä saapuu paikalle ja alkaa kyselemään ja tutkimaan.
Kuten jokaisessa kylässä 1930-luvun Suomessa, Tarvajoellakin asuu varakkaampia ja köyhempiä, on niitä jotka pärjäävät elämässä ja heitä joille on jaettu huonommat kortit. Oikeudenmukaisuus ja reiluus eivät aina, jos koskaan, toteudu.
Joukkokohtaukset ovat vaikuttavia ja Petri Kauppisen koreografian mukaan mennään. On paljon tanssillisen oloista liikkumista, olematta kuitenkaan tanssia. Paljon käsien liikkeitä ja verkkaista kulkua. On kyllä sitä tanssiakin ja iloista tekemistä, vaikka kaiken alla on jatkuvasti se synkkä pohjavire. Tai sellainen hiljainen uhka. Kyläyhteisössä tiedetään kaikenlaista ja se paha alkaa nousta pintaan kun etsivä hämmentää.
Näemme taustalla seesteisen jokimaiseman ja latomeren, vasemmassa reunassa muusikko Petra Poutasen soittopisteen polkuharmooneineen. Musiikki myötäilee esitystä hienovaraisesti ja mikä instrumentti voisi sopia pohjalaiseen mielenmaisemaan paremmin kuin polkuharmooni? Huippua! On myös hienoa että upeaääninen Anne-Mari Alaspää saa nuorena Viljana laulaa, Ystävä sä lapsien ja Tuuli se taivutti koivun larvan.
Pirjo Liiri-Majavan lavastus on pelkistettyä ja siten varsin vaikuttava. Irtonaiset arkut/laatikot muuntautuvat moneksi ja liikkuvat hirsiseinät kirkoksi ja käräjäsaliksi. Liiri-Majavan käsialaa on myös pukusuunnittelu. Nättejä mekkoja, essuja, tummia pukuja, pieniä (ja isompiakin) silmäniskuja pohjalaisuudelle - ja tärkeä punainen villatakki! Ei mitään silmäänpistävää vaan tasaista ja taidokasta.
Eero Auvisen valot ja Kyösti Kallion äänet luovat sen lopullisen hienon näyttämökuvan. Valot sirottuvat jostain lavan alta ja näyttävät käsittämättön tyylikkäiltä. Joki on keskipisteenä ja esimerkiksi joen sumu äänineen on hieno kohtaus. Kallion yhteispeli Poutasen livesoitannan kanssa on saumatonta.
Vaikka kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, niin Käräjät on ennenkaikkea vahvojen naisnäyttelijöiden juhlaa. Sari Mällinen on kerrassaan loistava, ja on hienoa seurata miten hänen Viljansa pää selviää ja hänestä kuoriutuu lopussa rationaalinen ihminen. Anne-Mari Alaspää nuorena Viljana on elämäniloinen ja rempseä, aina siihen asti kun ikävät asiat tapahtuvat. Toisessa roolissaan Inkerinä taas nujerrettu, itkuinen ja heittopussimainen, ymmärrettävästi.
Petra Karjalainen Karoliinan vaativassa roolissa on taas kerran vahva ja loppuun asti sitkeä. Häneltä saa apua jos on tarve, ja maksaminen onnistuu vaikka kenkäparilla tai huivilla, jos ei muuta ole. Hän on vaatimaton mutta napakka. Emmi Kaislakari on Hanna, Inkerin äiti, ja "huonomaineinen" nainen. Ja tulta ja tappuraa! Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on vaan vaikeaa.
Heidi Kiviharjulla, Maija Langilla ja Miia Selinillä on myös useita roolitöitä ja suvereenisti ne kaikki vedetään. Erityisesti Kiviharjun napakka kätilö on mainio hahmo.
Verneri Lilja on muualta tullut etsivä Juho Iivonen, periaatteessa uskollinen aviopuoliso ja kipeästi vaimonsa kanssa lasta haluava. Minusta oli kiinnostavaa että hänelle ei ole lasta suotu ja kylässä hän joutuu tutkimaan aborttiasioita. Iivonen on hermostumaton ja alussa hänestä jää vähän nuiva kuva. Mutta sitten huomaankin hänen olevan näiden naisten puolella ja hyvinkin empaattinen. Jäyhyys lievenee. Mika Honkanen on Viljan veli Frans, siskostaan ja oppilaistaan huolehtiva. Honkasen toinen rooli on tuomarina. Kiva nähdä häntä vakavissa rooleissakin.
Janne Kallioniemellä on monta roolia ja parhaiten jää mieleen sinnikäs polkupyörän kauppaaminen ja kännisekoilu käräjillä. Niin ja mahakkaan kunnanlääkärin lausunto että kunnassa on kaksi vitsausta: keuhkotauti ja kommunismin pasilli. Samuli Mujeella sen sijaan on vain yksi rooli (kylän miehen lisäksi), ja sekin niin vastenmielinen tyyppi että teki mieli hyökätä katsomosta vetämään tätä turpaan. Ison talon isäntä Herman "repalekorva" Vuori on juuri semmoinen kun voitte kuvitella pohjalaisen isännän pahimmillaan olevan. Kyykyttää kaikkia ja ei ole koskaan tehnyt mitään väärää... Voi pojat! "Täs ollaan kunnon ihmisiä". Niin sanoo tämä kunnon ihminen, joka haluaa vaan pitää vähän lystiä heille huostaanotettujen tyttöjen kanssa. Ja vaimo komppaa...
Jyrki Mänttäri on kylän poliisi Peltola, periaatteessa oikeuden puolella, mutta. On jännää miten tiiviissä kyläyhteisössä halutaan asioita salata ja jatkaa sitä narratiiviä että rikkaat ja vaikutusvaltaiset miehet määräävät asioista. Oli ne sitten tehneet väärin tai ei. Saska Pulkkinen on ihanan elämäniloinen nuori Hugo (ja symppis vanhana Hugona), ja urheilijalupaus Jalmari, mutta sitten myös todella niljakas evp kapteeni Lahtinen, joka oikeudessa puolustaa Vuorta.
Vielä meillä on Vili Saarela, joka kanssa repeää useaan rooliin. Muina kyläläisinä nähdään Joni Kolehmainen, Tuomas Oittinen, Janne Saarelainen, Pinja Sipronius ja Igor Smirnov. On muuten hankala kun samalla näyttelijällä on usea rooli, niin minulla ainakin tuppasi välillä menemään henkilöt sekaisin, kun kirjakin odottaa vielä lukemistaan.
Yksi näytelmän vahvuuksista on suuri ja taitava ensemble. Paljon henkilöhahmoja on kirjasta jouduttu karsimaan, mutta monta silti on mahdutettukin. 19 ihmistä lavalla on aika lailla.
On oleellista muistaa mitä maailmanaikaa käräjien aikaan eletään, eli IKL jylläsi ja saksalaisia asioita ihannoidaan. Tämän kyllä huomaa muutamien asenteista... Murteet ovat kohdillaan, ja puhetta on miellyttävä kuunnella. Koti, uskonto ja isänmaa, siinä on ne pohojalaasten pyhä kolminaisuus.
Ylipäätään se asenne että kaikki on aina naisten vikaa on sietämätöntä, vaikka siihen aikaan (ja toki usein nykyäänkin) se on niin. Samalla viikolla kun Käräjät oli ensi-illassa, käytiin oikeudenkäyntiä Mira Luodin ja jonkun niljakkaan vapaaottelijan välillä aiheena seksuaalinen pakottaminen. Mikään ei siis ole muuttunut. Häpeä on aina naisen. Eikö tätä jo pikkuhiljaa voisi alkaa kääntää toiseen eli oikeaan suuntaan?
Näytelmässä ei paha varsinaisesti saa palkkaansa, vaan junalastillinen kyläläisiä lähetetään kuritushuoneelle tai vankeuteen. Kuka minkäkin pituiseksi jaksoksi. Olihan niin moni syyllinen sikiönlähdetyksiin ja raiskauksiin ei kenkään. Junakohtaus on kyllä vaikuttava!
Loppu on niin liikuttava että katsomosta kuuluu niiskutusta vähän joka taholta. Bravo! Kyllä tämä oli todella vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Tästä ei enää draama parane. Harvoin kokee tämänkaltaista kokonaisvaltaista elämystä. Seisaallaan taputtava katsomo oli varmasti kanssani samaa mieltä. Liki kolmetuntinen esitys ei todellakaan tuntunut pitkältä, vaan jokainen minuutti oli tärkeä ja oleellinen. Onni oli askelen päässä. Katsoisin koska vaan uudelleen. Onneksi siihen on vielä paljon mahdollisuuksia, koska esityksiä on huhtikuuhun 2027 asti. Kiitos Käräjät-porukka tästä, mikä juhlavuoden esitys!
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti