Kunnes nainen tapaakin baarissa Ericin ja se on menoa sitten. Yllättävä raskaus keskeyttää rakkaan työn, sillä eihän toki ison mahan kanssa voi lentää. Syntyvä tytär on rakas, tottakai, mutta taivaalle on kamala ikävä. Töihinpaluu onnistuu, mutta ns. tuolijoukkoihin. Eihän se ole edes oikeaa lentämistä, jonkun lennokkikoneen lentämistä Nevadan autiomaasta, ikkunattomasta kontista. Mutta alkaa sekin sujua. Ja onhan se eri asia päästä joka ilta vapaalle, eikä vain kerran vuodessa!
Siipirikko on tarina siitä miten sota käy mielen päälle, vaikkei olisi edes taistelukentällä fyysisesti. Miten omat ajatukset ja mielikuvat ja asenteet muuttuvat, kun sinulla onkin konkreettinen asia minkä puolesta taistella. Miten adrenaliininarkkari kokee videopelaamiselta vaikuttavan sodankäynnin. Miten fyysinen suoritus myös "kaukolentäminen" voi olla. Miten Sinisyys vaihtuu harmauteen. Miten todellisuus ja keinotekoinen maailma sulautuvat yhteen. Miten kaikkinäkevä lennokin silmä edustaa Jumalaa, ei vaan SE on Jumala, ja vain hänellä on valta tuomita harmaat pikseliukot kuolemaan.
Virtuaalimaailma/videopeli - onko ne ruudulla atoimeiksi hajoavat ihmiset oikeita vai vain pikselimössöä? Kuka saa tuomita ja päättää toisen syyllisyydestä? Ne "taivaalliset kuulokejumalat"? Tätä joutuu majurikin pohtimaan, tai lähinnä kai katsoja. Miltä se tuntuu, tai tuntuisi, painaa sitä nappia ja wuush, kaikki muuttuisi tasaisen harmaaksi. Tuntuuko se samalta kun pelaisi jotain taistelupeliä? Orson Scott Cardin Ender's Game on kiinnostava scifikirja, missä käsitellään tätä virtuaalisodankäyntiä ja sen suhteuttamista todellisuuteen. Ja voiko sotilaalla olla perhe, vai olisiko se parempi olla ilman?
Jotenkin Siipirikosta tuli samanlainen fiilis päähän kuin loistavasta Sotilaspoika -monologistakin. Se sotakriittisyys ja pienen ihmisen tuska. Tunne ettei voi päättää eikä vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa; on vain pelinappula. Kuin Neil Diamondin taustalaulaja, kuten Siipirikossa todetaan.
Ulla Virtanen on tähän rooliin ihan nappivalinta. Ilmeikkäät kasvot ja koko kroppa tulkitsee niin loisteliaasti näitä lentäjän tuntoja. Ilkikurinen pilke kun puhuu Ericin ja pilotin seksikohtauksista. Ja miten kaihoisa ilme voikaan olla kun Sininen on aiheena! Musta tuli kertaheitolla fani.
On tämä aika ahdistava ja ajatuksia herättävä näytelmä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eli jos kaipaat kevyttä pään nollausta ja viihdettä, niin tämä ei ehkä ole sinun juttusi. Mutta jos haluat ravistella omaa ajattelumaailmaasi, ja pohtia vaikka virtuaalimaailmassa viihtymistäsi, niin suuntaappa matkasi Aleksis Kiven kadulle Helsinkiin. Tämä tarina kiehtoo ja vie mukanaan. Ja tulee ehkä uniisikin. Liput äkkiä hankintaan ja katsomaan; esityksiä ei ole montaa (ja niistä viimeinen on 20.8.). Ja katsomo on siis todellakin pikkiriikkinen.
Tuottaja-Titin leipomat herkulliset tarjoilut, NAM!
Rekvisiittaa ei juurikaan ole, paitsi hienot videoskriinit ja valot ja äänet - niistä kiitos Toni Haaraselle. Tosin esityksen lopussa pyörivät kuvat saavat mut ainakin tuntemaan kamalan suurta ahdistusta. Pieni ja vähäeleinen on kaunista.
Älyttömän paljon kiitoksia koko työryhmälle tästä. Oli elämys.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Virallisten kuvien copyright Mikko Kauppinen, muut omia
Huhhui tosiaan. Virtanen on sairaan hyvä tässä. Tässä tajusin että minähän olen nähnyt Virtasen myös vetämässä standuppia, moneen siis venyy tämäkin näyttelijä. Pieni oli tosiaan kaunista, mieletöntä. Todella intensiivinen!
VastaaPoistaMä en ollut nähnyt Ullaa ennen, en ainakaan millään muista, mutta nyt on pantu merkille niin että huh!
VastaaPoistaOli kyllä. Upea.