Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 17.2.2016

Monestakin eri syystä Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat oli kevään ensi-illoista toinen mitä odotin eniten. Odotukset olivat suorastaan katossa. Ja tarttee sanoa ettei tarvinnut pettyä! Varsinainen vuoristoratakyyti eri aikatasojen ja eri tarinoiden maailmoissa. Tässä on aineksia useampaankin katsomiskertaan. Jo viikkoa aiemmin pressitilaisuudessa nähtiin toisen näytöksen alusta puolisen tuntia, mutta nyt oikeassa kontekstissaan se soljahti paikoilleen tähän hieman absurdiinkin näytelmään.

Paavo Westerberg tekee todella mielenkiintoista teatteria ja hänen Kansallisteatterille ohjaamansa Vanja-eno oli yksi teatterikauden 2014-2015 kohokohtia itselleni. Nyt tekijätiimi on pääosin sama, ja porukan yhteenhitsautumisen kyllä huomaa. Mahdollisissa maailmoissa ei oikeastaan ole yhtään heikkoa lenkkiä, ensi-illassakaan. Kun ohjaaja kirjoittaa itse tekstin, kuten tässäkin tapauksessa, saa juuri sellaisen kun haluaa. Juuri sellaisen mitä haluaa katsojille kertoa.

Mahdollisissa maailmoissa kriiseissään kamppaileva näytelmäkirjailija harjoittaa Strindbergin Kuolemantanssia ja samalla koittaa sumplia omaa sekavaa elämäänsä, ja miten menneisyyden haamut putkahtelevat kirjaimellisesti häiriköimään. Se pohdinta miten menneet valintamme vaikuttavat elämäämme. Miten taiteen nimissä voi laajentaa omaa vapauttaan, mutta ei voi riistää muilta. Miten eri tavalla Antti muistaa lapsuutensa tapahtumia, kuin miten meille katsojille ne näytetään.

Aika ei pelkästään kultaa, vaan myös vääristää muistoja. Valinnat, kohtalo, minuus, taiteilijuus. "kulta, sä otat tän teatterin NIIN tosissasi". Kuka saa kirjoittaa näytelmiä, vai ovatko "kaikki oman elämänsä näytelmäkirjailijoita"? Valitaanko me itse tie, vai valitseeko tie meidät? Todellisuus, mielikuvitus, teatteri - kaikki sulautuu yhteen, kunnes niitä ei voida enää eroittaa toisistaan. Teatterin neljäs seinä on tässä paljon esillä, vaikkei siitä konkreettisesti puhutakaan. Muistuttaako taide elämää vai elämä taidetta, kas siinä kysymys.

Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä taustoineen, ja rakennusta (ja hieman sen ulkopuoliakin) tehokkaasti hyödyntävä esitys käyttää myös kaikenlaisia lavastuskikkoja monipuolisesti. On lattiasta nousevia ja horisonttiin lipuvia metrovaunuja. Lavastaja Markus Tsokkinen tiimeineen ansaitsee kaiken ylistyksen mitä irti lähtee.

Sen lisäksi että lavastus oli innovatiivista, niin videokuvausta ja projisointia oli hyödynnetty potentiaaliin kymmenen. Aina tämä ei toimi (esim. samalla lavalla muutama vuosi sitten Kirsikkapuistossa videointi vaan ärsytti) mutta nyt toimi! Isossa roolissa olleet kuvaajat heiluivat lavalla (ja sen ulkopuolella) ja katsojat pääsivät näin seuraamaan mitä esimerkiksi Antin viuhahduksessa teatterirakennuksen ulkopuolella tapahtuu.

Lisäksi kun lavalla kuvattiin esim. illalliskutsuja, niin katsojilla oli vain puolikas näyttämöä tarjolla (skriini laskettiin ylhäältä siis puoliväliin, ja siihen heijastettiin lavalta kuvattu videonäkymä). Videosuunnittelija Timo Teräväiselle siis myös aplodit.

Nämä kaksi isoa osaa eli nerokas lavastus ja videointi yhdistyivät myös hienosti, kun esim. näyttelijää filmataan talon pienoismallin läpi ja tämä näyttääkin olevan talossa. No toki pienoisnuket (PLIIS, tahtoo oman pienen Eero Aho -nuken, nyt olisi Kansallisteatterilla myyntiartikkelin paikka!!) on mukana kanssa.

Pietu Pietiäinen ansaitsee myös hehkutusta valoistaan. Tässä käytetään paljon myös katsomon valoja. Ja se magneettikuvauskohtaus! Palkitkaa nyt tämä porukka, kaikki!

  

Maanisen loistava Eero Aho tekee taas kerran yhden todella vaativan ja upean roolin menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa kamppailevana näytelmäkirjailija-ohjaaja Anttina. En käsitä miten tämä mies onnistuu kerta toisensa jälkeen ottamaan roolin kuin roolin haltuunsa ja tuottamaan tämmöistä taidetta katsojille. En voi kun kumartaa syvään. Antti on entinen lapsinäyttelijä ja 12-vuotiaan Antin roolissa on häikäisevä Marja Salo, joka sukeltaa nuoren pojan nahkoihin täysin uskottavasti.

Aikuisen Antin elämässä on useita tärkeitä naisia. Tulehtuneet, kulahtaneet ja hieman myrskyisät välit tällä on vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) kanssa. Lopulta Helena kuitenkin kävelee lavalta voittajana, selviytyjänä. Sitten on uudenvuodenbileistä mukaan lyöttäytyvä naisystävä Katri (Saara Kotkaniemi), teatterin maailmasta tämäkin. Ehkä näytelmän tärkein naissuhde on tyttären Annan (Pia Andersson) kanssa. Tämä on kirjoittanut näytelmän, missä ruoditaan paljon isäsuhdetta ja nuoruutta taiteilijaperheessä. Isän ja tyttären kohtaamiset saavat minut miettimään myös omaa isäsuhdettani.

Pienemmissä/useammissa rooleissa on monta herkullista hahmoa. Antti Pääkkönen dynaamisena teatterinjohtajana (ja myös Anttia fanittavana neurologina), Pirjo Luoma-ahon lavastaja-Sanna (ja aivan huikean loistava pariterapeutti!), tasaisen hyvä & karismaattinen Jukka-Pekka Palo näyttelijä-Ristona, josta tulee nuoren Antin luottohenkilö, ja Markku Maalismaan ohjaaja-Ralf :-) Maalismaa on myös pariterapeutti (koko pariterapiakohtaus on absurdiudessaan yksi hauskimpia juttuja koko näytelmässä). Leo Honkonen säkenöi Hollywoodissa uraa luovan Hessun roolissa (Spielberg vai Strindberg!). Ja Seppo Pääkkönen hurmaa minut aina, nyt Antin isänä.

Sitäpaitsi aivan mahtavaa nähdä Esko Salminen taas lavalla, kahdessa pienemmässä (mutta tärkeässä) roolissa. Metroaseman penkillä Antti kohtaa salaperäisen vanhan miehen, jolla onkin yllättäviä tietoja Antin omasta elämästä ja valinnoista. Toisaalta Salminen on taas vanhempi herrasmiesnäyttelijä Lasse, jonka kanssa 12-vuotias Antti saa esiintyä ensimmäisessä näytelmässään (Kappas, nuoren Paavo Westerbergin näytelmädebyytti oli Brechtin Galilein elämä, minkä Ralf Långbacka ohjasi Helsingin kaupunginteatterille 1987, ja missä nimiroolia esitti Lasse Pöysti...).

Iso rooli oli myös katsomossa parvella soittaneella säkenöivällä harpistilla Lily-Marlene Puuseppillä, joka loihti harpustaan korvia hivelevän kauniita säveliä kuin joku enkeli. Elävästä musiikista bonuspisteet! Sanna Salmenkallio vastaa musiikin sävellyksestä ja äänisuunnittelusta muutenkin, ja olin hyvin vaikuttunut.

Pressitilaisuudessa harppua helkytteli Hanna Kenttämies

Tarinasta saa vielä enemmän irti jos Suomen teatterimaailman lähihistoria on edes yhtään tuttua, mutta ei se haittaa menoa vaikkei näytelmästä poimisikaan herkullisia tuokiokuvia ja oikeita henkilöitä. Toimii ilmankin siis. Mutta omakohtaisuus on Westerbergillä ollut yhtenä isona teemana. Varmaan omasta historiasta ammentaminen on taiteilijalle antoisaa (muttei varmaan aina helpointa) - varsinkin jos "lapsitähteys" ja muu materiaali on värikästä - ja voi tuottaa tämänkaltaisen näytelmän.

Tässä on paljon ihania, tärkeitä, viihdyttäviä tai oivaltavia kohtauksia. Kun vietetään Antin 45-synttäreitä päivälliskutsujen merkeissä ja keskustellaan teatterin tehtävästä nykypäivänä. Kun sukelletaan vuodesta 2014 vuoteen 1982. Antin kohtaamiset 12-vuotiaan minänsä kanssa, ja myös se kohtaaminen vanhemman minänsä kanssa. Ja ne ihanat, villatakkimaisen lämpimät tuokiot pikku-Antin ja näyttelijäidoli-Lassen kesken, meinasi ihan sydän sulaa. Viimeisen Galilein esityksen jälkeen pukuhuoneessa ja nuoren Antin tunnustus: "sä oot mun mielestä maailman paras näyttelijä". Teatterissa kaikki on mahdollista!

Pidin kovasti näyttelijä-Riston ja nuoren Antin kohtauksista autossa, kun Risto kyyditsee tätä kotiin teatteriharkoista. Kun Risto suhtautuu tähän kuin aikuiseen ihmiseen ja kertoo Turkuun muutostaan, naisen perässä. Antin järkytys, kun vaimo kertoo suhteestaan toiseen mieheen (yllättäen näyttelijään): "sehän on täysin epäkarismaattinen näyttelijä!". Antin kahvifriikkeys. Isän ja tyttären välinen keskustelu kahvilassa on tärkeä: puhuvat taiteesta, lapsuudesta, elämästä. Tämäkö on kahden näytelmäkirjailijan arkea: kumpikin raapustaa kuumeisesti muistikirjaansa.

Visuaalisesti yksi näyttävimpiä kohtauksia oli Antin ja vaimonsa Helenan vetäessä Kuolemantanssin yhden kohtauksen repliikkejä, ja katsoja saa lukea samaan aikaan käsikirjoitusta taustan videoprojisoinnista. Huh!

Kun Antin ohjaama porukka vääntää Kuolemantanssia kasaan ja Antti on maaninen ja käy ylikierroksilla että saa sairaskohtauksen. Näytelmän repliikit pyörivät taustalle heijastettuina. Tässäkin käytetään videointia, eli katsojat näkevät saman niin livenä kuin toisesta vinkkelistä projisoituna seinälle. Kaikki pyörii Antin ympärillä, tai ainakin katsojalle halutaan välittää tämä kuva. Taitaa Antti uskoa siihen itsekin. Magneettikuvauskohtaus on makea, katosta laskeutuvat valotelineet, pyörivä lava, hienot ääniefektit ja universumi-voice over (siitä Galilein elämä -näytelmästä).

Ja niin yltäkylläinen runsaudensarvi kuin tämä koko näytelmä onkin, niin se 80-luvun pikkujouluista alkanut hurlumhei-kohtaus, kun Antti juoksee pitkin maita ja mantuja munasillaan kokaiinit nenästä tursuten, niin iskoutui niin syvälle verkkokalvoihini että en taida toipua tästä toviin. Yksi niistä kohtauksista minkä takia kannattaa hilautua teatteriin katsomaan tämä näytelmä.

Olen nähnyt niin monta loistavaa näytelmää, missä parivaljakko Eero Aho ja Esko Salminen on hehkunut ja säkenöinyt ja kipunoinut - ja tässä taas. Kohtaus metrolaiturilla saa tipan linssiin. Mestari ja kisälli, yhdessä lavalla, taas. Nyt tosin alkaa tuntua että oppipoika menee mestarista ohitse. Yhteenlasketun karisman määrä on niin suuri ettei Kansallisteatterin katto meinaa enää riittää. Olen enemmän kuin onnellinen, että sain vielä kerran nähdä nämä herrat samassa näytelmässä. Näitä kertoja ei varmaan ole enää kovin monia luvassa. "Jossain tuolla Antti me eletään kaikki mahdolliset elämät". Niinpä.

Lehdistö ja bloggaritkin ovat olleet varsin suopeita mielipiteissään (ja syystä).

Bloggaajakollegat Pasi ja Isa-Maria olivat myös enskarissa. Hesarin Lauri Meren näkemykset eivät olleet ihan niin ylistäviä kuin monen muun.

Hämeen Sanomien teatterikriitikko & teatteribloggaaja Pirjo Puukko tykkäsi:

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä. 

Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

Apu-lehden Liisa Talvitie kirjoittaa:  Eero Aho on pääroolissaan vereslihalla, haavoittuvana lapsuuteen ja tulevaan näkevä mies.

Teatterin tiedotuskeskuksen Hanna Helavuori oli selkeästi yhtä vaikuttunut kuin minäkin: Teatterilla on ylivertainen kyky liikuttaa ja ravistaa. Mahdolliset maailmat sai minut liki pois tolaltani. Tämä on esitys hetkien, ihmisen, esityksen, muistin katoavuudesta. Tämä on esitys vailla ahdistavaa, itseensä sulkeutuvaa piehtarointia. Keski-iän kriisin elämänvalintojen pohdinnan kirurgi tekee kauniita viiltoja.

Mahdolliset maailmat on jotenkin niin tarkkaa ja taitavaa teatteria. Tämmöistä se kuuluu ollakin. Hieman elämää suurempaa, mutta silti kummasti todellisuudesta ammentavaa. Upea tekninen toteutus. Monisyinen tarina. Upea, upea ensemble. Suomen osaavimmat voimat yhdessä lavalla. Bravo Westerberg ja koko tiimi!! Tämä katsoja polvistuu eteenne.

Tarpeetonta kai sanoa että minuun Mahdolliset maailmat teki vaikutuksen. Toivottavasti sinuunkin, jos vain tartut haasteeseen ja ostat lipun ennenkuin ne loppuvat, ja annat esityksen vietellä. Kolme tuntia menee hujauksessa. Usko pois.

Ja hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on greippi.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kaksi ylintä sekä Eero Aho & Esko Salminen valokuvien copyright Stefan Bremer,
loput kuvat omia (otettu pressitilaisuudesssa 10.2.)