Ensimmäistä kertaa Tampereen Ylioppilasteatterissa! Tänne houkutteli Aamulehden ylistävä kritiikki sekä myös mahdollisuus nähdä harvemmin esitettyä Oscar Wildeä lavalla. Seuraksi sain juuri Kiinasta palanneen Jarin.
Teatterin omat sivut kuvaavat näin:
Maailmankuulun näytelmäkirjailijan, Oscar Wilden, historiallinen näytelmä Salome perustuu legendaan siitä, miten Johannes Kastaja
menetti päänsä. Suomessa harvoin nähty Wilden ainoaksi jäänyt tragedia
kietoutuu työryhmän käsittelyssä 1800-luvun muotidiagnoosin, hysterian
ympärille. Himon, toiveiden, vallan ja hyväksikäytön verkko paljastaa
kiristyessään jotakin meistä kaikista.
Kolmentoista näyttelijän työskentelyä täydentää kolmihenkisen orkesterin säveltämä elävä musiikki.
Päällimäisenä esityksestä jäi mieleen lievä sekavuus. Kumpikin taidettiin olla ihan yhtä pihalla. Hysteriaa oli siis lavalla yllin kyllin. En ehkä ihan päässyt kärryille tästä. Paula Sillman ohjasi, ensimmäistä kertaa.
Visuaalisesti oikein kaunis ja näyttävä, siis kauniit puvut ja muut (erityismaininta sille miten verijutut oli toteutettu! Sellaista punaista leveää nauhaa purkautui esim. haavasta). Osa näyttelijöistä oli tosi nuoren näköisiä, siis n. 13-vuotiaan, mutta kyllä YT:n hakijoiden pitää olla 18 täyttäneitä, joten ehkä ne vaan sitten olivat tosi nuoria.
Oli mukava nähdä lavalla myös yksi tuttu esiintyjä, nimittäin Antti Salminen (Herodeksen roolissa). Viime vuosina tämä on näytellyt niin Legioonateatterin R & G ovat kuolleet, Teatteri Silmänkääntäjän Edward II:ssa sekä Tukkateatterin Sulttaanissakin. Varmaan paljon muissakin, mutta näissä olen hänet nähnyt.
Kolmehenkinen livebändi (Lotta Pelkonen - kantele, Tanja Matilainen - viulu, Aino Putaala - piano) oli tosi ihastuttava.
Sananen vielä Aamulehden kritiikistä, kirjoittanut Kaisa Järvelä:
Ylioppilasteatterin Salome on epäilemättä yksi Tampereen teatterikevään vaikuttavimmista esityksistä. Paula Sillmanin tulkinta Oscar Wilden yksinäytöksisestä tragediasta on intensiivinen, vahvasti tunteisiin ja aisteihin vetoava esikoisohjaus.
Ensimmäiset
hieman löysät minuutit kannattaa käyttää hengittämiseen, sillä niiden
jälkeen esityksen jatkuvasti voimistuva jännite pitää katsojan
puolitoista tuntia niin tiiviisti otteessaan, että muulle ei jää tilaa.
Lähes jokaisen hahmon toimintaa ohjaa jonkinasteinen hysteria. Mikään ei
ole niin pyhää, etteikö sitä voisi liata. Hysteerisestä halusta tulee
ihmisen toimintaa vuosituhansien läpi ohjaava motiivi.
Salomessa
ei tapahdu juuri enempää kuin sen innoittajana toimivan Raamatun
kertomuksen parissa jakeessa, mutta ihmismielen ja -luonnon tutkimisessa
esitys sukeltaa syvälle. Sukellus tapahtuu erityisesti fyysisen
liikkeen, eleiden ja vahvojen äänimaailmojen välityksellä.
Koko näyttelijäkaarti heittäytyy Sillmanin maailmaan estoitta. Sonja Halla-ahon tekemä profeetta Jokanaan hahmo suorastaan värisyttää. Wilma Seppälän roolityö Salomena vahvistuu ja voimistuu loppua kohti samaa tahtia esityksen kanssa. Upeaa teatteria.
Valitettavasti Aamulehden sivuille ei pääse enää kuin maksamalla, mutta tässä linkki kritiikkiin silti.
kuvien copyright Tero Kairento
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti