Housut pois / Lahden kaupunginteatteri 10.11.2016

Olen nähnyt tämän elokuvan (The Full Monty) toki monesti ja musikaalinkin kerran eli Samppalinnassa kesällä 2012. Näemmä olen siitä ihan tykännytkin, vaikka en siitä kovin syvällisiä ole sanonutkaan silloin (huom. tuo teksti on edellisestä yleisblogistani, missä siis ei sen tarkemmin teatterijuttuja ruodittu). Jostain syystä halusin mennä katsomaan mitä Lahden kaupunginteatteri saa ohjaaja Jukka Keinosen kanssa siitä irti.

Terrence McNallyn alkuperäisteokseen ja David Yazbekin musiikkiin ja sanoituksiin perustuva tarina on varmaan kaikille tuttu. Sen verran monta kertaa leffa lienee telkkaristakin tullut. Pääpukarina on Jerry (aina loistava Tuukka Leppänen), joka jää monen muun tavoin työttömäksi. Jerry on hieman luuseri, ex-vaimolla on uusi, menestyvämpi mies ja pojan huoltajuudesta kiistellään. Töitä kun ei ole niin kekseliäänä heppuna Jerry sitten saa kuningasidean rahantekoon: he voisivat kavereiden kanssa alkaa strippaamaan naisille! Sillä rikastuu! Monen sattumuksen kautta Jerry saa koottua kavereistaan ja muista tyypeistä porukan, ja sitten treenataan ja valmistaudutaan esitykseen.

Kullakin näistä Jerryn värväämistä hepuista on omat, mutkikkaat perhekuviot. Dave (Mikko Jurkka) kärsii huonosta itsetunnosta ja pelkää menettävänsä vaimonsa (Nina Tapio). Yhtenä syynä Daven epävarmuuteen on ylipaino. Sitten on tiukan äitinsä helmoissa asuva aikamiespoika Malcolm (Panu Kangas), vaurasta kulissia ylläpitävä ex-työnjohtaja Harold (Mikko Pörhölä), tummaihoisiin liittyvistä stereotypioista kärsivä Härkä (Henry Hanikka) ja itsemurhaa yrittänyt Ethan (Timo Välisaari). Poikien säestäjänä on hersyvä Jeanette (ihan vallan älyttömän hyvä Satu Säävälä). Sitten on kaupungin asukkaita, tyttöystäviä, vaimoja, eksiä, miesstrippaajia, tanssikoululaisia ja kaikkia muita. Yksi näistä mikä pitää mainita on Raisa Vattulaisen esittämä Vicki, Haroldin vaimo.

Tarttee sanoa että osa esiintyjistä osasi laulaa, ja osa ei. Tässä se ei nyt ehkä niin haitannut kuin jossain toisessa musikaalissa, koska nää esittää työttömiä duunareita, joiden kukaan ei kai oletakaan olevan mitään kultakurkkuja. Mutta silti... Ja koska kyseessä oli arkipäivän päivänäytös, katsomo koostui pitkälti eläkeläisistä. Ei nyt oikein lähtenyt yleisö mukaan hihkumaan miesstrippareille, ei. Mutta sellainen yhteenkuuluvaisuuden ja solidaarisuuden tunne toki tästä välittyy katsojallekin. Kun pojat porukalla tekee ja onnistuu, vastoin kaikkia odotuksia, todistavat itselle ja muille että kyllä mä pystyn ja kyllä mullakin on joku ihmisarvo. Siitä jäi hyvä mieli.

Visuaalinen ilme on kamalaa kasarilookia, vaikka esitys sijoittuu 90-luvun alkuun. En muista oliko noin kamalia vaatteita vielä silloinkin. Ne neonväriset aerobic-asut on kuin pahimmista painajaisista. Naisten bilevaatteet on yhtä kimallusta ja paljettia. Musiikki ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Iso bändi musiikin sovittajan Antti Vauramon johdolla teki parhaansa, siellä jossain piilossa soittaen. Tanssikuviot toimivat kyllä. Mikko Koivusalon suomennos on ihan toimivaa.

Mietin sitäkin jossain vaiheessa kun ajatukset harhailivat, että nykyään nousee vähemmästäkin mediassa (tai ainakin somessa) kauheita kohuja milloin mistäkin. Niin kukaan ei ole messunnut miten tummaihoisiin miehiin kohdistetaan suuria odotuksia makuukammarin puolella. Tässäkin lauletaan "ei ole parempaa kuin se että mustaa saa" ja Härkä kärsii kovasti omasta vähemmän suuresta varustuksestaan. Nyt barrikaadeille someaktiiviset mielensäpahoittajat!

Mitäs tästä sanoisi yhteenvetona? Ihan jees, mutta ei kuitenkaan mikään huikean upea elämys. Sellainen perusesitys; ihan hauska paikoitellen, mutta ei jättänyt mitään suurta tunnetilaa jälkeensä, tai halua singahtaa heti varaamaan uutta lippua.


Kuvien copyright Tarmo Valmela
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.