Vaikka tässä ei kauheasti tapahdu muuta kun yhden suhteen vatvomista, niin näyttelijätyö, tarina, ohjaus; kaikki toimii saumattomasti ja luo tästä hyvin toimivan kokonaisuuden.
Kyra Hollis (hirmuisen nuoren näköinen Carey Mulligan) asuu hieman nuhruisessa lähiössä itä-Lontoossa ja opettaa hieman "huonommassa" koulussa. Eräänä iltana hänen asuntoonsa ilmaantuu vuosien tauon jälkeen Edward (Matthew Beard), joka on Kyralle tuttu, mutta ei ehkä niin toivottu vieras. Edward syyttää Kyraa heidän perheensä hylkäämisestä, ja opimme että heillä on monivuotinen yhteinen menneisyys.
Eikä kulu montaa päivää kun Edwardin isä Tom Sergeant (aina yhtä ihana Bill Nighy) pölähtää paikalle ihan puskista. Pikkuhiljaa sitten tarina etenee ja kuulemme mitä näiden kahden välillä on ollut kauan aikaa sitten. Tom on menestyvä ravintolayrittäjä, varsin varakaskin, ja tämän vaimo on kuollut vuosi sitten. Kyran ja Tomin ikäero on kymmeniä vuosia.
Loppuaika käytetäänkin sitten Tomin ja Kyran menneen suhteen ruotimiseen, ja siinä sivussa Kyra tekee ruokaa (resepti löytyy käsiohjelmasta), ja puhutaan paljon yhteiskunnallisista asioistakin. Hetkittäin teksti hirveän hauskaa, mutta koko perusvire on sellainen melankolinen. Miten nämä ihmiset ovatkin niin kaukana toisistaan? Nyt heidän suhteensa voisi toimiakin, kun Tomin vaimo on kuollut, mutta ajatusmaailmoiltaan tuntuvat olevan valovuosien päässä toisistaan.
Bill Nighy näytteli saman roolin jo vuonna 1997 (jolloin teksti oli aika ajankohtainen, koska näytelmä tapahtuu 90-luvun alussa) kun esitys siirtyi NT:stä Broadwayn kautta Vaudeville Theatreen. Voisin kuvitella että nyt kun ikää on tullut enemmän, rooli istuisi vielä paremmin, ainakin yhtä hyvin kun upea päällystakki näytelmässä...
Ihan kauhean hieno näytelmä jossa ei ole mitään moitittavaa. Taitavia näyttelijöitä on iloa katsoa, ja kun vielä ohjaus, puvustus, lavastus ja kaikki muukin on laatua, niin iltahan on yhtä nautintoa. Carey Mulligania olen nähnyt vain elokuvissa, ja vaikka hän saattaa näyttää vaatimattomalta tässä, niin hirveän hyvä näyttelijä. Matthew Beardkin on ihan vakuuttava pienessä roolissaan.
Mutta tietenkin vanha suosikkini Bill Nighy on mahtavin. Lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissakin minut hurmannut Nighy on aivan tolkuttoman taitava. Tom on sulava, itsevarma ja aika itseriittoinenkin, mutta edelleenkin tuntuu välittävän Kyrasta. Kaiken tämän Nighy vaan loihtii esille, pienillä eleillä, ilmeillä ja äänellään. Taito!
No one could accuse Nighy of being natural. He has played the businessman part before, when the original production transferred from the National to the West End. Now he is at his remarkable, ornate best. A Dickensian cameo must be imminent. He behaves as though he has made himself up – which is pretty much what Hare's character has done. He scats around with jagged gestures and broken phrases. His bullying is the more effective because it is often oblique, and always stylish. Just look at the way he lopes over to the stove to take over his ex-lover's cooking. (Susannah Clapp: The Observer)
Given Hare's track record, you might expect the play to be a passionate defence of Kyra's social conscience against Tom's arrogant disdain – and so, in some ways, it is. But, as in all first-rate plays, you see both points of view. For all his wealth, Tom is needy, vulnerable and caustically funny in his attacks on the management guru to whom he is now answerable ("He's one of those people who's been told he's good with people").
But this is a play in which politics and passion are so tightly intertwined as to be inseparable; and what is so moving about Daldry's production is the encounter of two people who are socially on opposite planets yet keenly attuned to each other's responses. Bill Nighy, in his tight-fitting cashmere overcoat, is brilliantly full of stylish swagger and proprietorial vanity: watching Kyra prepare a pasta dish, he asks: "Are you putting the chilli in first?" with a groan of patronising disbelief. But Nighy, while patrolling the flat as if he owns it, also brings out the character's vulnerability. There's a heartbreaking moment when Kyra, while talking about the gap between them, offers a qualifying clause, at which point Nighy leans anxiously forward with a flicker of hope that is quickly dashed. (Michael Billington: The Guardian)
Mulla kävi hyvä tuuri, kun olin katsomassa heinäkuussa Shakespeare In Lovea, ja Noel Coward Theatren stage door on samalla kujalla kuin Wyndham's Theatrenkin. Ja mulla nyt "sattui" olemaan myös Skylightin käsiohjelma mukana, ja Skylight vaan sattui loppumaan juuri sopivasti samoihin aikoihin. Joten tungin sitten nimmarijonoon mukaan siihen vastapäätäkin :-) Varsinkin Nighy oli superkohtelias ja ihana mies. Mulligan vaikutti väsyneeltä tai muuten vaan vaisulta.
Esityskuvien copyright:
John Haynes (ylin)
Tristram Kenton (loput)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti