TTT:n Eino Salmelaisen näyttämö oli kuuma paikka. Täysi katsomo sai todistaa miten Shakespearen ehkä hienoin näytelmä Macbeth sai todella maskuliinisen käsittelyn kahdeksanhenkiseltä äijäkööriltä. Reilussa puolessatoista tunnissa saadaan puristettua ne tärkeimmät asiat esille. Oleelliset monologit on mukana, mutta paljon porukkaa ja kohtauksia on ymmärrettävästi karsittu. Välillä on pitkiä hetkiä ettei kukaan lavalla puhu mitään. Silti kokoajan tapahtuu.
Tämä esitys on vahva ja väkevä ja pitää katsojan penkin reunalla. Äijälauma meuhkaa ja meininki on välillä kun Jukolassa. Kuin siat röhkivät ja kiljuvat kaukalon äärellä Lady Macbethin tarjoillessa puolialastomille mieskarjuille viinaa. Ääniefektit ovat hetkittäin niin kovalla että pitää laittaa nelosrivillä sormet korviin.
Sardinialaisten Macbettu on brutaali, pelkistetty, äänekäs ja kaunis. Omalla tavallaan. Mukana oli outoa huumoriakin. Nimittäin noitakolmikko. He olivat kuin eri näytelmästä, mutta silti sopivat tähän kuin nenä päähän. Sellaisia noidan arkkityyppejä luutineen, huiveineen ja hameineen. Kumaria ja käkättäviä. Mutta porukka oli kuin Terry Gilliamin animaatiosta! Slapstick ja yleinen häröily oli mummokolmikon salainen ase. Ja toistensa solvaus huoriksi. Noidat toivat kepeyttä muuten kovin raskassoutuiseen esitykseen. Putkahtelevat esille siellä ja täällä, varastaen aina nauruja katsomosta. Tälle noitasakille oma spin-off show! Kevennystä esitykseen toi myös perinteinen portinvartijakohtaus kaksimielisyyksineen.
Macbettu yhdistelee fyysistä teatteria, tanssia, nykysirkustakin perinteisempään teatteriin. Esitys leikittelee sukupuolilla, ja miesten välisillä suhteilla. Selkään läpsimistä ja halailua on paljon, sellaista äijämeininkiä. Testosteroni likipitäen valuu katsomoon, mutta kyllä tässä välillä herkistytäänkin. Esimerkiksi kun Macduff saa viestin perheensä kohtalosta...
Äänisuunnittelu oli upeaa kuultavaa. Välillä kuulimme kaukoitähenkistä musiikkia, mutta ihmisten muminat, kovat paukkeet, äänivallin vyöryminen suoraan katsomoon ja lukuisat muut vahvistetut äänet toimivat visuaalisen maailman täydentäjänä. Lava oli muuten varsin pelkistetty. Lavan taustalla neljä metallista pöytää oli nostettu pystyyn, niitä paukuteltiin ja niiden yli kiipeiltiin, ja toki ne välillä palvelivat pöytinäkin. Muita lavasteita ei juuri ollut, yhtä pientä irtotuolia lukuunottamatta. Ja alati kasvavaa irtokivikasaa. Valorekkejä laskettiin katosta muutamankin kerran. Ja valosuunnittelu oli myös nerokasta.
Alessandro Serra oli nerokas mies kokonaisuuden takana vastaten ohjauksesta, lavastuksesta, valaistuksesta ja puvuista. Mustavalkoiset puvut toimivat hyvin näin maskuliinisessa esityksessä. Yksi mielenkiintoinen elementti lavalla oli jauhopöly tai hiekka tai joku muu sellainen. Siitä pöllähti pilvi aina kun jotain liikkui tai tömäytettiin siihen. Ja sitten tietysti jaloisa rouhiutuu päivällispöydästä kaadetut ohuet leipäset. Yllättäen katsomossa ei kuitenkaan yskitty. Muutenkin katsojat olivat hipihiljaa.
Näyttelijät vaihtoivat sujuvasti roolista toiseen. Noidasta kuningas Duncaniksi ja takaisin. Macbeth (Giovanni Carruno) ja Banquo (Leonardo Capuano) ovat kaljuja ja karheaäänisiä. Tässä huudellaan myös jonkun verran, ja varsinkin Macbethin äänijänteet ovat kovilla. Karismaa on kyllä ja mies tarttuu rooliinsa kaksin käsin. Vaimonsa kanssa näkyy käsinkosketeltavaa himoa (vaimo lätiköi miehensä kaljua eroottisesti). Monologeissa mies ei ehkä ole ihan vahvimmillaan (Tomorrow-puhe ei saanut minua itkemään), mutta mies on todellakin läsnä lavalla.
Tämän rouva Lady Macbeth (Fulvio Accogli) on myös erittäin karismaattinen, sellaisella verkkaisella tavalla. Uhkaava ja pelottava rouva dominoi miestään (tämän näyttelijä on myös reippaasti pidempi kuin kukaan muu porukassa). Lady on pukeutunut tyköistuvaan, konservatiiviseen mustaan pukuun, joka on napitettu kiireestä kantapäähän. Ladyn mielen pirstoutuminen tapahtuu salakavalan hitaasti, ja lopun itsemurhakohtaus on mykistävä. Kaksi miestä kantaa alastoman ja kippurassa olevan Ladyn lavalle. Tämä suoristautuu äärimmäisen hitaasti, pitkien hiusten valuessa rinnuksille. Hiljalleen hän hivuttautuu lavan takana olevien metallipöytien luokse, kiipeää/nousee ylös ja jää siihen roikkumaan. Huh.
Lady haluaa myös kokea kuolleen Duncanin kanssa viimeisen hetken nousemalla tämän ruumiin päälle kahareisin ja kohottamalla tämän yläruumiin ylös suudeltavaksi. Kärpäset surisevat. Intiimi hetki mutta kovin kalsea.
Jylhän suomennos huvittaa, mutta onneksi osaan tämän näytelmän niin hyvin ettei teksteihin tarvitse juurikaan turvautua. Ja lisäksi on se englanninkielinen teksti myös.
Aivan hurjan brutaalia ja upean visuaalista menoa! Pieni traileri esityksestä.
Kuvien copyright Alessandro Serra , kiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti