Hamlet / Helsingin kaupunginteatteri 28.12.2012

Nykyään taitaa aika monella suomalaisellakin teatterilla olla tapana julkaista traileri tulevasta esityksestä. Yllä Helsingin Kaupunginteatterin Hamlet-traileri.

Eilen tuli esitys nähtyä, ja olihan se. Moderni. En oikein vieläkään osaa sanoa pidinkö siitä ja minkä verran. Paikat olivat erinomaiset, 7. rivin keskellä. En ole pitkään aikaan käynyt Helsingin kaupunginteatterissa, enkä muistanut miten isot jalkatilat siellä onkaan. Lavastus oli niukkaa, taustalla varastorakennus/kerrostalon profiili ja autotalli, vessat ja ruumishuoneen kylmälokerot. Erinomaisesti soittava bändi (Tommi Lindell, Yrjänä Sauros, Petrus Kähkönen) oli sijoitettu ruumishuoneen katolle.

Muutoin oli parivuode, siirrettävä baaritiski, siirrettävä ruokapöytä ja irtotuoleja. Puvustuksessakaan ei ollut häivettäkään Shakespearesta: nahkatakkia, poplaria, farkkuja, sellaisia tavallisia nykyajan vaatteita. Hamletin äidillä sentään oli punaiset kengät melkein kokoajan, ja lopussa muutenkin punaista. Mutta värit olivat aika vaisuja, ainoana valopilkkuna nuo punaiset asusteet.

Suurin pettymyksen aihe oli kieli. Veijo Meren suomennos on vaan kadottanut kaiken Shakespearen lyyrisyyden, kauneuden ja riimitykset. En nyt tarkoita että pitäisi olla Paavo Cajanderin aikaisia käännöksiä, mutta esim. Lauri Siparin on toimineet musta oikein hyvin.

Tätä Hamletin kieltä ja Shakespearen suomennoksia yleisestikin pohtiessani tänään, löysin netistä kiinnostavan Jaana Kristensenin Tampereen yliopistolla 1995 julkaistun sivulaudaturtyön Hamletin viidestä suomennoksesta. 

Hamletin teksti on vuoroin proosaa, vuoroin silosäettä. Silosäe (blank verse) on viisipolvinen jambi eli viidestä kaksitavuisesta, nousevasta runojalasta koostuva mitta. Mitta perustuu tavujen painoon, ei laajuuteen. Shakespeare kirjoitti silosäkeitä melko vapaasti eli hän rikkoi mittaa. Näin hän vältti yksitoikkoisuuden ja sai silosäkeen palvelemaan tarkoituksiaan. Shakespearen silosäe on pääsääntöisesti riimitöntä; riimillisiä säepareja esiintyy vuorosanojen tai erityisesti kohtauksen lopussa. Soneteissa Shakespeare käyttää riimiä samalla tavoin päättämään kokonaisuuden. Riimillä on tosin saattanut olla myös hyvin käytännöllinen merkitys: se on ilmaissut kohtauksen päättymisen näyttämöapulaisille tai lavan ulkopuolella oleville näyttelijöille.

Näytelmien kieli oli Shakespearen aikaan enimmäkseen runomuotoista. Myös Shakespearen varhemmissa näytelmissä silosäe hallitsee, proosan osuus lisääntyy myöhemmin. Proosan ja silosäkeen vaihtelulla on näytelmässä sisällöllinen merkitys: mittaan kirjoitettu teksti on vakavampaa ja intensiivisempää, proosan sävy on tuttavallisempi. Hamlet puhuu hulluuskohtauksissaan proosaa, samoin usein Poloniukselle, kun taas Horation ja Hamletin keskustelut ovat lähes yksinomaan mittaan kirjoitettuja. Palvelijoiden ja rahvaan vuorosanat ovat aina proosamuotoisia.

Mä jäin tota sit enemmänkin lukemaan ja surffailin netistä lisätietoja eri Shakespearen suomennoksista. Siksi tämän päivityksen rustaaminen kesti monta tuntia :-)

 

Niin siis, takaisin näytelmään. Jos sitten vaikka sananen näyttelijöistä. Ihan kelpo esityksiä kaikilla, ei siinä mitään. Jouko Klemettilä Osricin roolissa oli hyvä, varsinkin loppupuolella ollut kohtaus :-) Tosin on hieman haikeaa nähdä ennen niin sutjakka mies keski-ikäistyneenä. Okei, Teatteri Pienen Suomen Kellopeli appelsiinista on kohta aikaa 22 vuotta, mutta silti :-) Se on se rooli mikä mulle oli SE Klemettilän rooli.

HS kirjoitti Klemettilästä silloin näin:

Ja se, että tämä kaikki myös toteutuu Jouko Klemettilän näyttelijäntyössä, on miltei uskomatonta. Nuori mies on todellakin imenyt sisäänsä ja muuntanut ilmaisuksi, charmiksi, valo- ja vetovoimaksi Burgessin teoksen keskeiset teesit. 

Hänen Alexinsa on älykäs, sivistynyt, täynnä nuoruuden hurmaa ja - täynnä pahuuden sysimustaa energiaa. Hän kohtaa saaliinsa hymyillen kuin koulupoika ja jo kohta uhri makaa maassa päänahka auki viillettynä. Se on Alexin elämää. Se on Pienen Suomen esityksen ydintä. 

Klemettilä osaa tehdä kaiken oikein, uskottavasti, vaikeaa tekstiä mestarillisesti halliten ja siis ilmeisesti sitä oikein ajatellen. 

Yksi suomalainen suosikkinäyttelijäni eli Esko Salminen kuningas Claudiuksena on ihan mukiinmenevä, mutta ei kuitenkaan mitenkään superihmeellinen. Mä rupesin yöllä kotiin palattuani oikein katsomaan missä kaikissa rooleissa mä olen sitä viime aikoina nähnyt, ja on niitä aika paljon. Periaatteessa käyn katsomassa kaiken missä herra esiintyy. Ofelian esittäjä Anna-Maija Tuokko oli raikas ja myös hyvä laulaja. Tiia Louste Hamletin äitinä oli kuivakka ja vähän väritön, niistä punaisista kengistä huolimatta. Sen sijaan Asko Sarkola oli musta hyvä Polonius, hieman liian asiallinen ja nariseva tosin.  

Kari Mattila alati virnuilevana Horationa esiintyi myös kiitettävästi, mutta se oli ehkä liian rento hetkittäin. Se palvova suhde Hamletiin tuodaan kuitenkin hyvin esille; sitäpaitsi Horatio tuntee Hamletin parhaiten ja tukee tätä kaikissa päätöksissä. Mitään moitittavaa en löydä myöskään Tommi Rantamäen Laerteksesta, Valtteri Tuomisen Rosencranzista kuin Sami Uotilan Guildensternistäkään. Muutenkin vihjaillaan hieman Hamletin intiimimmästä suhteesta niin Horation, Laerteksen kuin oliko se nyt Guildensternin vai Rosencranzin kanssa. Mitään omatunnontuskia ei Hamletilla näiden listimisessä kuitenkaan ole.

Gonzagon murhan tanssikohtaus on tosi hieno, mustiin pukeutuneet tanssijat ja valoilla toteutettu systeemi.

Jätin parhaan tietenkin viimeiseksi. Ehdottomasti Suomen teatterinäyttelijöiden kirkkaimpiin tähtiin kuuluva Eero Aho ei pettänyt taaskaan (ja pakko tunnustaa etten ole vieläkään tainnut nähdä yhtään Ahon tähdittämää leffaa tai tv-sarjaa, kun kotimaisia sellaisia katson niin huonosti. Siksi tuo teatterinäyttelijä-termi.). Kyllä tämä esitys lepää Ahon sutjakoilla harteilla. Mies on hauska, salskea ja notkea - tämä Hamlet kun kiipeilee ja loikkii ja koikkelehtii myös. Poloniuksen mattoon käärittyä ruumista pitkin raahatessaan ja Oidipus-näytelmää katsoessaan Aho oli erityisen viihdyttävä. Vaikka se rento kielenkäyttö hetkittäin hämää - ei sillä etteikö Shakespearen näyttelijät kiroilisi - niin se sopii tähän esitykseen. Aho osaa näytellä Hamletin hulluuskohtaukset hyvällä intensiteetillä. Viime vuosina olen nähnyt suurimman osan Ahon näytelmistä, ja on kyllä todella vakuuttava, niin komedioissa kuin vakavimmissakin jutuissa. Kai mä siitä voisin puhua vaikka kuinka kauan, mutta kukaan ei jaksa varmaan lukea näitä nyt muutenkaan :-)

Aho ja Salminen sekä tietysti Shakespeare sai mut alunperin tätä katsomaan. Mietin justiinsa, että vaikka en oikein vieläkään osaa sanoa oliko tämä hyvä vaiko ei, niin haluaisin nähdä sen kyllä uudelleen. Siinä tapahtui niin paljon kaikkea. Ilmeisestikään mikään iso kassamagneetti ei ole ollut, ja olen kuullut että ihmisiä on lähteny pois kesken kaiken. Nytkin katsomossa oli reilusti tilaa, permanto oli suht täysi kyllä.

Ai niin, loppukohtaus miekkailuineen oli huikea!!

Kotimatkalla pohdin paljon suomalaisten teatterissakävijöiden suhdetta Shakespeareen ylipäätään. Varmaan suurimmalle osalle ihmisiä tulee herrasta mieleen sukkahousuihin pukeutunut hemmo joka puhuu käsittämättömän koukeroista ja vanhahtavaa kieltä pääkallo kädessä (tässäkään Hamlet-versiossa ei ollut pääkalloa muuten). Ihmiset ei jaksa mennä katsomaan sellaista (vaikkei se mikään totuus Shakespearesta olekaan).

Sitten kun tehdään modernilla otteella ja modernilla kielellä, niin ei sekään vedä katsojia. Kai se olisi hyväksyttävä, ettei meidän kulttuuriin ja perinteeseen kuulu Shakespeare. Se on teatterintekijöille varmaan kauhean kaksipiippuinen juttu: toisaalta kyseessä on näytelmäkirjallisuuden klassikot, ja toisaalta niin taiteelliset teokset etteivät ne houkuttele ns. suurta yleisöä. Kai niillä menestysmusikaalien tuotoilla sitten kustannetaan näitä "kuivia klassikkoja". Mä olen kuiteskin iloinen että niitä silti tehdään, Suomessakin. Vaikka mieluiten luen nämä alkukielellä, niin haluan teatterissa nähdä niitä myös suomeksi...

Mutta jaksaako suomalaiset käydä sankoin joukoin katsomassa Aleksis Kiveäkään? En usko, että se vetää ns. "suurta yleisöä" yhtään sen paremmin kuin Shakespearekään. Suuret massat käyvät mieluummin kesäteattereissa katsomassa hömppää tai talvisaikaan kevyitä komedioita tai musikaaleja, sellaisia varmoja hittejä. Ja mikäs siinä, pääasia että käyvät edes jossain. Kai mä olen niin outo, että Kiveä en jaksaisi mennä katsomaan, muuta kun poikkeustilanteissa, mutta Shakespearea katsoisin vaikka joka viikko. Olen mä Nummisuutarit nähnyt Ryhmäteatterin Suomenlinna-versiona, koska siinä oli Martti Suosalo :-) Ja se oli erinomainen.

Mutta summa summarum, haastava tulkinta, mutta katsomisen arvoinen!!

Kuvien copyright Helsingin Kaupunginteatteri