Mietin silti, että tokkopa tätä tulisi välttämättä mentyä katsomaan, paitsi niiden koreografioiden takia. Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut entistä enemmän vetoa tanssiin ja kehon sanattomaan liikekieleen... Mutta sitten elokuun puolivälissä osallistuin HKT:n syyskauden avajaisiin, ja saimme maistiaisia Shrekistä muutamien biisien verran. Okei, olin sen verran vaikuttunut, että päätin sittenkin mennä katsomaan. Ei se ota jos ei annakaan. Ja kuiteskin, ne tanssimuuvit halusin nähdä!
Ja onneksi menin! Viimeksi olin näin iloinen - oltuani jostain asiasta väärässä - kun suostuin menemään katsomaan uutta Bondia, siinä kun oli vaaleatukkainen Bond! Sittemmin Daniel Craig (ja koko Casino Royale) on noussut suosikki-Bondikseni. Eli joskus kannattaa antaa ennakkoluuloilleen periksi, ja mennä katsomaan jotain mistä ei olekaan niin innoissaan!
Shrek oli värikäs, vauhdikas, hauska, lapsellinen ja suvaitsevaisuuden lippua täysillä heiluttava "musikaaligenren anarkistisesti räjähtävä puppugeneraattori" (Raisa Rauhamaan sanoin). Musiikkia oli varastettu sieltä, täältä ja tuolta eli aikamoinen sillisalaatti se oli, ja mitään päähän jääviä hittejä ei kuultu. Ei siis mitään mieleenpainuvaa tai maatamullistavaa. Mutta se oli jotenkin niin eloisa ja kiva, että oksat pois. Älkää nyt käsittäkö väärin, olihan se ihan kivaa ja kuunneltavaa ja svengaavaa musaa, mutta ei vaan mitään elämää suurempaa. Musiikin lievä mitäänsanottomuus korvattiin hyvin kaikella muulla. Värikkäitä tyyppejä tässä piisaa, kymmeniä.
Tarina on sellainen perinteinen satu, missä on jättiä ja tornista pelastettavaa prinsessaa ja puhuvaa eläintä, lohikäärmettä ja vaikka mitä. Satu mihin on ympätty mukaan kliseitä ja hahmoja kaikista muista saduista. Mutta ei mitenkään ihan perinteinen satu kummiskaan. On pahis Farquaad (hyvin joustava Antti Timonen), joka rautaisella otteella hallitsee valtakuntaansa ja kompensoi pienehköä varttaan... muilla asioilla. On mörököllimäinen vihreä jätti (aina mahtipontisen upeasti laulava Petrus Kähkönen), joka haluaisi eristäytyä omalle suolleen ja möksötellä siellä rauhassa.
On hänen rauhaansa häiritsevä joukko friikkipakolaisia, jotka Farguaad on ajanut pois omilta nurkiltaan. Suosikkejani tästä sakista on partasänkinen Peter Pan (Ilkka Kokkonen), kimakkaääninen Pinokkio (Kai Lähdesmäki), Nukkumatti (Jyrki Kasper), Piparkakkupoika / Makeishaltiatar (Emilia Nyman), Peltimies (Laurapeppi Väänänen) ja Linnunpelätin (Raili Raitala).
Koskapa Shrekin rauha suolla on mennyttä, hän voi yhtä hyvin hilppasta kaupungille listimään Farquaadia, jotta pääsisi tästä friikkiporukasta eroon. Sen sijaan hän joutuukin noutamaan prinsessaa tornista, ja matkakumppaninaan on varsinainen moottoriturpa ja karvanavigaattori Aasi (aivan huikean hieno Matti Leino). Pikkuhiljaa Aasi onnistuu ystävystymään Shrekin kanssa ja kaikenlaisia kommelluksia ja koettelemuksia kaverukset yhdessä kohtaavat.
Prinsessa Fiona (Anna-Maija Tuokko) saadaan myös tornista matkaan, ja siitä seuraa kaikenlaista kommervenkkiä juoneen. Mutta on tässä ihan onnellinen loppu, paha saa palkkansa ja kaikkea muuta satumaista. Sitäpaitsi on ihanaa nähdä Fionan tapainen hieman anarkistinen prinsessa, jossa on topakkuutta ja särmää. Vaikka kuinka riutuen odottaakin tornissaan prinssiä vuodesta toiseen.
Shrek tarjoaa kyllä viihdykettä yhtä lailla lapsille kuin aikusillekin. Vitsit, sanaleikit ja ajankohtaiset nokkeluudet tarjoavat ainakin lapsenmieliselle aikuiselle kosolti käkätettävää. Ja pieruhuumori tuntuu aina uppoavan niihin nuorempiin. Minua viihdytti eniten ehkä tanssivat rotat (ne verhon takaa näkyvät "jalkarotat" siis) ja vallan upea seitsemän nukettajan voimin liitävä Lohikäärme (jonka äänenä säkenöi ja hehkui Raili Raitala).
Ja Aasin hienot soolobiisit, erityisesti sokeiden hiirten kanssa (ja kyllä mä NIIN haluaisin nähdä Matti Leinon Rocky Horror Show'ssa Frankin roolissa!!). Tarinassa on sopivasti anarkiaa ja koukkuja, eli ei se mitään pullamössöhuttua ole kuitenkaan, vaikka onkin aika kepeää ja ilmavaa. Kaikkea nykyaikaan ja Suomeen viittaavia juttuja, Hyrsylänmutkasta Mattiin ja Teppoon. Viralliset lottovalvojat aivan oikeine virallisine äänineen tekevät myös hyrisevän vaikutuksen minuun.
Ohjaaja Kari Arffman on myös suomennoksen takana, eli täydet pisteet hälle! Teksti on sekä hauskaa että nokkelaa. Kun Aasi toteaa lukeneensa Teatteri & Tanssi -lehteä, "mutta en mä silti ole Jorma", niin meinasin tipahtaa penkiltä. Pukusuunnittelusta myös täydet pisteet Anna-Leena Kankaanpäälle ja Tuovi Räsäselle (vaikkakin Tim Hatley vastaa alkuperäisistä suunnitelmista). Samuli Hallan lavastus on hieman pahvikulissimainen, mutta esimerkiksi heiluva silta laavamerineen on hienosti toteutettu. Ja prinsessan torni. Ääniefektejä on käytetty paljon, aina röyhtäisyistä ja pieruista kaikkeen muuhun.
Eija, Talle ja allekirjoittanut valmiina ensi-iltaan!
Haluaisin nähdä koko Shrekin uudelleen vaan että voisin katsoa noita tanssiosuuksia, missä "hipit, hipsterit ja friikit" vetää kuvioitaan. Helsinki Dance Companyn tyypit on taitavia, sekä tanssillisesti että näyttelijöinä (ja laulajinakin), ja Shrekissä he pääsevät hyödyntämään näitä kaikkia taitojaan. Kuten musiikkikin, on tanssisysteemit kovin monipuolisia, eli vähän kaikenlaista sieltä löytyy. Välillä tulee mieleen joku kulta-aikojen Hollywood-leffa isoine tanssillisine osineen ja cabaret-tyttöineen. Ja vaikken siis mitään ymmärräkään tanssista, niin minuun nämä tekivät ison vaikutuksen. Kiitos Jyrki Karttunen!
Koreografi Jyrki Karttusen ei tartte enää jännittää - esitys on ohi!
Muuten tässä on päähenkilöiden osalta tuplamiehitys (lapsilla jopa tripla), mutta Matti Leino meinaa vetää yksin koko kauden Aasina. Aikamoinen saavutus, koska rooli on aika fyysinen ja muutenkin vaativa, puhumattakaan kuumasta aasipuvusta. Pitääköhän tulla joulukuussa katsomaan vieläkö mies jaksaa olla yhtä loikkiva, sanaileva ja hupsukas?
Kerrankin löytyi joku Talleakin lyhyempi! Antti Timosen polvet koetuksella Farquaadina.
Ehdottomasti illan tyrmäävin oli Raili Raitalan lohikäärme!
Ehdottomasti illan tyrmäävin oli Raili Raitalan lohikäärme!
Ei Shrek nyt mikään maailman ihmeellisin musikaali oli, mutta ainakin tämä HKT:n versio on riemukas ja hauska ylistyslaulu erilaisuudelle. Ja vaikka paljon voidaan sanoa Helsingin kaupunginteatterista, mutta kyllä heiltä nämä musikaalijutut sujuvat. Tätä voi suositella ihan koko perheelle. Mutta ne Peacockin penkit on kyllä edelleen maailman kamalimmat.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Tapio Vanhatalo (6 ekaa),
Eija Virtanen (enskarikuvista 2 alinta), Pekka Sälpäkivi (muut enskarikuvat)
Loput on omia (otettu pressitilaiduusessa 15.8.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti