Mávurinn/Lokki / Tampereen teatterikesä 6.8.2016

Tämä Reykjavikin kaupunginteatterin Lokki oli mulla ensimmäinen valinta, kun aloin kokoamaan omaa Teatterikesän ohjelmistoani kalenteriin. Koska pidän kovasti Tšehovista ja tästä näytelmästä eri toten. Ja koska viime kesänä olin kovin vaikuttunut Yana Rossin ohjaamasta Tšehovin Vanja-enosta, silloin Uppsalan kaupunginteatterin esityksenä. Ainoan ongelman aiheuttivat esitysajat. Perjantaina (jolloin en päässyt Teatterikesään paikalle lainkaan) ja lauantaina 12.30 (johon oli sitten päästävä muita menoja sumplaillen). 

Eikä tarvinnut pettyä. Loistava oli Lokkikin! Kyllä oli taas klassikkoa modernisoitu, mutta siitähän sen klassikon tunteekin, koska sellainen kestää aikaa ja modernisointia. Sovituksesta vastasi dramaturgi Aina Bergroth. Mutta samat surkeat ihmiskohtalot siellä on kuin ennenkin. Kukin kamppailee omissa tuskissaan, ja rakastaa väärää ihmistä ja käpertyy omaan henkilökohtaiseen tragediaansa. 

Mulle ei kaikkien ihmisten nimet tässä selvinneet, koska ainakin osa oli muutettu (mm. Konstantin = Konni), ja näytelmän islanninkieliset sivutkaan eivät olleet avuksi. Joten käytän niitä Tšehovin nimiä silloin kun en tiedä millä nimellä henkilö tässä esiintyi. 

Kaikki ovat jonkun sortin taiteilijoita. Äiti on varsinainen drama queen eli näyttelijä joka siteeraa mielellään Hamletia, poika Konni on performanssi/videotaiteilija, joka haluaa muutosta koko islantilaiseen taidekenttään. Nuori Nina haluaa näyttelijäksi, kirjailija BT raapustaa tekstejään, ja on täysin roolinsa vanki. Petur-eno olisi halunnut kirjailijaksi. Ja vaikka Konni on lopulta menestynytkin taiteilija, niin ei sekään riitä; useampia itsemurhayrityksiä on takana jo siinä vaiheessa. 

Opettaja Simon on aivan bimbo, hihittävä hölmö, joka on onneton myös murehtiessaan raha-asioita ja rakastaessaan väärää naista. Kun sitten toisessa näytöksessä juhlitaankin hänen ja tilanhoitajan tyttären Mašan häitä, niin kovin onnetonta on meno silloinkin. Vaikka pitäisi kaikkien olla onnensa kukkuloilla. Karaoken mikkiin nyyhkitään just sopivia biisejä (kun Kirjailijasta kamppailevat naiset vetävät Dolly Partonin Jolenen, voi heleijaa!) ja kaikki ovat kännissä kuin käet. Morsian Maša on itsetuhoinen, ja kirjailija taluttaakin tanssin jälkeen takavasemmalle nuoren Ninan. 

 

Taitelijana olemisen vaikeus, ja luomisen tuska - kyllä näitä tyyppejä koitellaan. Kaikki ovat omalla tavallaan kypsymättömiä ihmisiä, kukaan ei ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Jokaisella on omat ongelmansa, mitä ei pysty käsittelemään normaalilla tavalla. Kaikkia näitä käy kyllä sääliksi.

Jotenkin se Kirjailijan pitkä monologi, siitä miten hän näkee kaiken elämässään vain lisänä omaan kirjalliseen pankkiinsa, hyödynnettäväksi novellissa tai kirjassa. Ja ei pysty nauttimaan oikein mistään, kun kaikki pitää käyttää hyödyksi omassa tuotannossaan. Niin tuli mieleen tämä nykyajan somen käyttö, kuinka moni ihminen tekee asioita vain, että niistä saa kivoja juttuja ja kuvia päivitettäväksi someen. Kirjailija haluaisi olla muutakin kuin vain "ihastuttava ja lahjakas". Hän joutuu kirjoittamaan paljon ajankohtaisista aiheista kuten pakolaisista ja Syyriasta ja feminismistä ja brexitistä, vaikkei ehkä niin haluaisi (tämä oli muuten hyvin samankaltainen paatoksellinen puhe kuin mitä viime vuoden Vanja-enossa oli se lääkärin luonnonsuojelumonologi).

Lääkäri Dori toteaa että ihmiset käyttäytyvät erilailla taiteilijoiden seurassa. Varmaan niin. Tohtorilla on muutenkin yleviä ajatuksia millainen taiteilijan pitäisi olla ja hän vilpittömästi toivoo Konnin menestystä ja neuvoo tätä. Siinä missä oma itsekeskeinen äiti viis veisaa poikansa taiteellisista pyrkimyksistä. Lääkäri muuten antaa häälahjaksi Mašalle ja Simonille vauvanuken, että nämä saavat harjoitella tulevaisuutta varten. Johon Maša toteaa, että ensin pitäisi nukkuakin yhdessä - ja laulaa karaokessa Celine Dionin All By Myself.

Tässä versiossa on myös Irina-äidin ja poikansa Konnin suhteesta tehty hieman insestisen sävyinen jotenkin. Tai semmoisen käsityksen minä sain. Kaksikko myös ottaa häissä kunnon painimatsit, jotka alkavat lähennellä jo ihan tosissaan olemistakin. Ja toisaalta, Nina ja Irinakin suutelevat intohimoisesti ja kolmiodraaman osapuolet (Kirjailija mukaan tähän) poistuvat yhdessä taksilla käpälöityään ensin toisiaan. Petur-eno ei mahtunutkaan mukaan :-)

En tiedä ovatko tässä leikityt seuraleikit tyypillisiä islantilaisia, mutta saappaanheitto ja "kissa sanoo miau" leikki vaikuttavat varsin hauskoilta. Näytelmän lopussa pääsemme kurkkaamaan Konnin videoblogiin, ja sitten lopulta lääkäri deletoi ne pois, ja jäämme katsomaan vain tyhjää näyttöä missä lukee deleted.

Musta tässä oli paljon yhtymäkohtia siihen viime kesän Vanja-enoon. Se että tässäkin musisoitiin paljon, eli näyttelijät paukuttivat rumpuja tai äiti vetää skittasooloa ja muut sitä karaokea. Mutta myös tunnelmassa ja kokonaisuudessa. Selkeä sisarteos.

Oli kyllä todella hienoa teatteria ja haluaisin nähdä Yana Rossin tarttuvan seuraavaksi Kirsikkapuistoon ja Kolmeen sisareen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Grimur Bjarnason