Hieman yllättäen (tai sitten ei niinkään yllättäen) Jacobi olikin tässä näytelmässä ihan parasta! Hän oli sellainen hyvin nuorekas ja trendikäs Mercutio, joka lauloi ja tanssahteli ja oli muutenkin oikein mallikas. Tykkäsin, sittenkin! Epäilyksistäni huolimatta. Mercution Queen Mab monologi oli upea.
Tämä Romeo ja Julia oli sijoitettu toisen maailmasodan jälkeiseen Italiaan, ja se näkyi lavastuksessa ja puvustuksessa hyvin. Ja italiaa vilisevässä tekstissä. Lisäksi näimme tallenteen mustavalkoisena, joka sopi mainiosti tähän henkeen. Juhlissa juodaan skumppaa, teknomusa raikaa ja osallistujilla on naamiot. Juliakin laulaa. Mafiosoja! Julia jatkaa skumpan kippaamista vielä kuuluisassa parvekekohtauksessakin.
Tässä vielä naurattaa! Mercutio, Romeo ja Benvolio lasillisella
Jaa miksipä Fox? Koska hän oli juuri viime syksynä esittänyt roolin Sheffieldin Crucible Theatressa, ja kalenterissa oli kai sitten tyhjää. Joo, Madden oli vähän vaisu ja Romeon ja Julian välinen kemiansa oli aika olematonta. Millonkohan näkisi ihan oikeasti hyvät päänäyttelijät tässä näytelmässä? Juliakin oli vähän sellainen hysteerinen bimbo. No, niinhän se onkin, mutta oikeesti. Voishan sen tehdä hieman... jotenkin uskottavamminkin. Mutta kuiteskin Julia oli parempi kuin väritön, hajuton ja mauton Romeo.
Jack Colgrave Hirst oli hyvä Benvolio, samoin pidin kovasti Julian isästä (Michael Rouse). Ja Meera Syal oli todella taitava ja hauska imettäjänä. Tykkäsin myös Isä Laurencesta (Samuel Valentine) kovasti. Sen sijaan Paris (Tom Hanson) oli ihan pökkelö ja Hanson tekee roolista aika ällöttävän ja lipevän.
Suomennoksessa oli käytetty Paavo Cajanderin käännöstä, ja suomennoksesta vastasi Jari Vikström. Vähän se vanha kieli näytti paikoitellen aika koomiselle. Esim. fishified = kalamustunut :-) No, se oli kyllä aika symppis ja sopiva käännös. Mutta esimerkiksi "vielä yksi suutelo" :-O.
Filmitaltioinnin aluksi oli haastateltu joukkoa erilaisia teinejä, nuoruudesta ja rakkaudesta ja sen sellaisesta. Ja myös heidän tiivistyksensä näytelmästä. Osa vastauksista oli aika liikuttaviakin, ja oli kiva kun oli vähän "erilaisiakin" nuoria mukana. Ja sitten oli myös Sir Branaghin höpötyksiä miksi hän tarttui tähän näytelmään (tämä oli ensimmäinen Shakespeare mitä hän itse näki teatterissa, sekä myös ensimmäinen Shakespeare mitä hän ohjasi).
Ja siinä haastattelussa selvisi sekin miksi hän halusi Derek Jacobin Mercution rooliin. Nimittäin opiskeluaikoinaan Branagh luki DH Lawrencen kirjeitä, ja niissä oli tarina rappeutuneesta Oscar Wildesta Pariisissa. Siitä tuli sitten idea tämmöisestä kaiken kokeneesta ja nähneestä vanhemmasta Mercutiosta, joka voisi olla Romeolle kuin neuvova setä. Hyvin se toimi. Hän myös halusi La Dolce Vita -leffan tyylistä henkeä koko teatteriesitykseenkin, ja siksipä leffataltiointikin on mustavalkea. Alkutekstitkin olivat sellaiset 50-luvun väpäjävät ja sopivalla fontilla.
Väliajalla oli myös "diashow" erilaisia Italiaan liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Ja faktoja naisista ja seurustelusuhteista. Siis niiltä sodanjälkeisiltä ajoilta.
Ihan kiva versio juu, mutta ei mikään elämää suurempi näytelmä. Kiva kuitenkin että kävin katsomassa, oli tässä ihan hetkensä! Sitäpaitsi Patrick O'Doylen musiikki ja Christopher Oramin lavastus ja pukusuunnittelu olivat hienot. Toisena ohjaajana Sir Branaghin lisäksi oli Rob Ashford.
Kuvien copyright Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti