Receptionists / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

NouNous-iltani jatkui kotimaisella demolla. Puolitoistavuotta sitten näkemäni Chameleon-esitys on poikinut tämmöisen spin-off esityksen, mikä saa virallisesti ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Receptionists pitää sisällään hotellin respan tiskin, ja sen takana väijyvät kaksi asiakaspalvelun helmeä (Kristiina Tammisalo ja Inga Björn). Mikä mahtaa olla valmiin esityksen mitta mutta nyt tämä kesti reilut puolisen tuntia. Juuri sopiva mitta.

Respan henkilöstö joutuu viihdyttämään itseään (ja katsojia) moninaisilla kuvioilla, asiakkaita odotellessa. Ja kun asiakkaat antavat elonmerkkejä itsestään, niin siitäkin saadaan niistettyä paljolti komiikkaa. Välillä mitään ei tunnu tapahtuvan ja siitäkin kyllä tämä kaksikko keksii kaikkea kivaa. Tekopirtetä respanaiset pläräävät papereita loputtomasti, leikkivät kynillä, putsaavat tiskiään ja koittavat pitää asiallisen palveluhymyn kasvoillaan. Vähemmästikin tylsistyy kun ovi ei käy. Kun puhelin lopulta soi niin siihen vastaamisestakin saadaan aikaan suuri kiistely.

Todellakin - customer service is our top priority!

Esitys on nokkela ja hauska, enimmäkseen sanatonta komiikkaa. Välillä mokelletaan kielilläkin. Jotain hyvin hellyyttävää tässä on. Kaikkine kasvoakrobatioineen ja käytännön piloineen varsin viihdyttävä pienimuotoinen teos.

Yleisökin pääsee osallistumaan, ja pahaa-aavistamattomille asiakkaille koittaakin kinkkiset paikat.

Tämän nähtyäni en osaa koskaan enää suhtautua respan työntekijöihin kuten aiemmin. Saatikka jos näen jossain We are full-kyltin. Odotan mielenkiinnolla millainen lopulliseen muotoon hiottu esitys onkaan.


Kuvan copyright Bambú.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Un Poyo Rojo / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Voisin oikeastaan heti kättelyssä julistaa Un Poyo Rojon vuoden esitykseksi. Sen verran upeaa menoa tuli nähtyä, että en muista koska olisin ollut yhtä fiiliksissä mistään. Tai joo, monestakin esityksestä (liki kaikista) hihkun ja puhkun ja innostun kovasti, mutta nyt oli kyllä jotain niin kertakaikkisen upeaa että! Tästä en hetkessä toivu.

Helsingissä nähtiin NouNous2018-festareilla esitys kolme kertaa ja sitten vielä Oulussa siihen perään kolmesti. Toivottavasti alunperin argentiinalaisduo Luciano Rosso ja Alfonso Barón nähtäisiin näissä (tai missä tahansa) merkeissä Suomessa pian uudelleen. Valitettavasti minä näin vasta festarin viimeisen esityksen ja vakavasti kyllä harkitsin jollain ilveellä Ouluun menoa sitten katsomaan tätä uudelleen. Realiteetit iskivät vastaan enkä siis nähnyt tätä toiste, harmi.

Mikä tästä tekee sitten niin huikean elämyksen?? Noh. Se oli teknisesti taitavaa, se oli hirvittävän hauskaa, se oli totaalisesti kiinni tässä ajassa (monellakin tavalla). Sitä oli vaan yksinkertaisesti äärimmäisen nautinnollista katsoa. Juoni toimi ja tarina kulki. Jotenkin loistavat tanssikoreografiat yhdistettynä akrobatiaan yksin ja yhdessä, ja hilpeään slapstick-komediaan, toimii. Ja kun tähän päälle vedetään vielä vinkeä musiikki niin avot.

Un Poyo Rojo on tanssia, se on klovneriaa, fyysistä teatteria. Kauhean vaikeaa laittaa mihinkään yhteen lokeroon, eikä onneksi tarvitsekaan.

Miten niin kiinni tässä ajassa? No, joka esityksessä käytetään radiota yhtenä elementtinä. Ei koko tunnin mittaisen esityksen ajan, vaan muutamassa kohtauksessa. Suomalaiset radiokanavat siis toimivat taustana, ja sen päälle miehet improvisoivat ja esiintyvät. Sieltä siis kuuluu mitä sattuu, kun radion kanavavalitsinta kääntelee. Milloin humppaa, milloin jääkiekko-ottelua, milloin mainoksia, milloin klassista. Näin jokainen esitys on ihan uniikki. Salamannopealla reagointikyvyllä varustetut esiintyjät sitten muokkaavat omaa kehonkieltään ja koko esitystään radio-ohjelmien mukaan. Ilmiömäinen kehonhallinta on kyllä lumoavaa katsottavaa.

Varsin hauskaa asiasta vielä tekee kun esiintyjät eivät ymmärrä suomea, eivätkä siten radion laululyriikoita tai muuta höpötystä mitä sieltä kuuluu. Erityisesti eräs mainos jäi kiherryttämään, varsinkin kun se osui keskelle hyvin... eroottista kohtausta: "CRC Sisu - sillä suomalainen voitelee!". Tässä vaiheessa kaikki katsomon suomenkielentaitoiset räjähtivät nauruun. Musiikki ja radio toimi hyvin kommunikointivälineenä, ja radion antennillakin saatiin viisari nousuun tai laskuun.

Niin siis mitä nämä hemmot sitten lavalla puuhaavat? No, kaikki alkaa vaatimattomasta pukuhuoneesta. Jumppaavat verkkarimiehet vetävät punnerruksia lattarimusan tahdissa. Synkronisoituna ja yksin. Jo pelkästään tätä alkulämmittelyä on kiva katsoa, koska kumpikin on tavattoman fyysinen ja taitava. Kamppailulajityyppisiä kuvioita. Mutta sitten toisella hemmolla alkaa olla aika eroottinen sävy lanteiden pyörityksessä - ja siitä lähteekin tanssikuviot liikkeelle. Kaikenlaista tyyli Madonnasta Michael Jacksoniin, rap-tyyppistä liikehdintää, balettiakin. Välillä mennään Monty Python-tyylisiä silly walks-juttuja, odottamattomia kuvioita muutenkin. Käynnissä on selkeästi jonkunsortin tanssibattle. Kun vielä miehistä lähtee monenlaisia mylvähdyksiä, tuhinoita ja muita beatboxaus-kommervenkkejä niin avot. Esitystilan testosteronitasot ovat nousseet jo hälyttävän korkealle.

Mutta ei tämä tähän lopu - vaan nythän se vasta alkaa! Hiet on saatu pintaan ja on aika siirtyä takaisin pukuhuoneen puolelle. Nyt enemmän flirttaileva osapuoli pistää isomman vaihteen päälle, kun toinen ei tunnu mitenkään ymmärtävän "hienovaraisia" vihjauksia kiinnostuksesta. Tupakan sytytys kestää ikuisuuden ja Luciano Rosso todistaa miten voi hallita kasvojen ja erityisesti suun lihaksia noin täydellisesti. Pienimuotoisen savukeakrobatianumeron jälkeen flirttailumoodi vaan kasvaa. Latinomainen machomeininki on kaukana tästä. Tai sitten hyvin likellä.

Ja tottakai sitten vähennetään jo vaatetta, ja esiinnytään pelkissä kalsareissa, välillä vähemmässäkin. Vihjailua, väreilyä ilmassa ja kevättä rinnassa. Tämä kutkuttava kissa ja hiiri -leikki jatkuu ja jatkuu... Sitä tietysti odottaa milloin kärsivällisyys jommalta kummalta loppuu, ja tulee joko turpiin, tai jotain muuta. Jousta senkun jännitetään lisää ja lisää ja katsojat istuvat likipitäen penkkiensä reunoilla.

Vapaapainia ja kehon rajojen etsimistä monellakin tapaa. Nostoja, hyppyjä - ja katsomo huokaisee kollektiivisesti aina kun on jotain todella vaativaa tapahtuu. Eli hyvin usein. Kukkotappeluakin melkein. Toisen suuta voi hyvin käyttää myös kaikupohjana ja nännistä vääntyy "radio" auki taas. Nyt saadaankin äänet aikaan ihan ilman radiota.

Ohjaaja Hermes Gaido on kyllä osunut kultasuoneen tällä esityksellä. Sitä on esitetty vuosikausia ympäri maailmaa, mutta kehitelty alunperin jo 2008. Pari ensimmäistä vuotta Rosson parina oli Nicolás Poggi mutta kun Barón tuli mukaan niin show hioutui nykyiseen muotoonsa. En ihmettele enää kehuja lainkaan.

Tässä ajassa Un Poyo Rojo on kiinni myös konventionaalisten maskuliinisten käsitysten laajentamisessakin. Homoerotiikkaa on esityksessä roppakaupalla, mutta se on leikittelevää ja hilpeää, ei millään tavalla tunkkaista tai likaista. Kun kyseessä on kaksi tummaa ja tulista, stereotyyppisen latinomiehen perikuvaa, niin sitä kutkuttavammalta tämä tuntui. Tämä on tehty pilke silmäkulmassa. Jännää miten paljon erilaisia sävyjä voi tunnin mittaiseen juttuun mahtua. Un Poyo Rojo on samaan aikaan sensuelli, räväkkä, kantaaottava, maskuliininen, flirttaileva, vaativa, tekninen, hauska, vahva, aggressiivinen, herkkä... Esiintyjät sekä kilpailevat toistensa kanssa, että koittavat tehdä vaikutuksen. Katsojiin ja toisiinsa.

Esitys loppuu... odotetusti, tai toivotusti. Ainakin jännite saadaan lopulta laukeamaan, kaikkien helpotukseksi.

Encoreksi saimme vielä hillittömän imitaatioesityksen, missä Luciano Rosso veti naurusta ulvovalle yleisölle oman tulkintansa tästä biisistä. Toimii vaikkei ymmärrä sanaakaan laulun aiheesta.

Pientä maistiaista tästä voi nähdä taiteilijoiden kotisivuilla, ja videoklipeissä siellä.

Ystäväni Jussi Tossavainen kirjoitti esityksestä oivallisesti Hesarissa - kannattaa ehdottomasti lukaista sekin, jos maksumuurin takaa onnistuu. En voi kun kehua ja ylistää ja hehkuttaa tätä esitystä - jos jossain maailmankolkassa on mahdollisuus nähdä, niin menkää!

Iso kiitos Kallo Collective & Cirko että a) järjestitte taas NouNous festivaalin, jo toista kertaa, ja b) toitte Un Poyo Rojon Suomeen. Kummastakin seikasta olen ikuisesti kiitollinen. Jos ja kun NouNous näkee päivänvalon myös vuonna 2019, niin usutan kaikkia hyvän esitystaiteen ystäviä ilmaantumaan paikalle Helsingin Suvilahteen.


Kuvien copyright Alejandro Held, Ishka Michocka, Paola Evelina, Carolina Arandia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Talvisirkus: Rakkaus / Tanssiteatteri Hurjaruuth 8.12.2018

Tämänvuotisen Hurjaruuthin Talvisirkuksen teemana & nimenä oli Rakkaus. Aika laaja käsite, mutta aika mahtavan ohjelmakokonaisuuden ovat käsikirjoittajat Sanna Silvennoinen, Mirkka Nyrhinen ja Juha Rahijärvi aiheesta laatineet. Ei ole lainkaan ikävä possuja ja tonttuja. Kun vielä Silvennoinen on tarttunut ohjaajan vaativaan pestiin, ja saanut kaiken toimimaan näin hienosti, niin ei voi kun hattua nostaa!

Ennenkaikkea esitys on värikäs! Todella värikäs! Mirkka Nyrhisen loihtima viidakkomiljöö upeine monenkirjavine lintuineen vangitsee katseen koko esityksen ajaksi. Esiintyjien puvut ovat viimeisen päälle mietittyjä ja kauniita katsella. Sieltä voi bongata papukaijaa ja tukaania ja flamingoa ja ties vaikka mitä. Sirkuksessa asujen pitää olla näyttävän lisäksi myös joustavia, kestäviä ja toimivia. Olisin voinut katsella tätä lintushow'ta tuntikausia.

Lavalla on kaksi lintujoukkoa, tummanpuhuvat (mitä kimaltavia sinimustia, tummanliiloja ja smaragdinvihreitä höyhenpukuja) ja punaisen sävyiset linnut. Keskenään miteltiin monenlaisissa kuvioissa, ja kunnon Romeo & Julia-traditioon kuuluen oli siellä romanssejakin! Tästä vastakkainasettelusta saatiin jännitteitä esitykseen.

Lintuparven lisäksi lavalla hääri oivallinen Cupido (Hanna Terävä) nuolineen. Niitä hän sitten ammuskeli sopivina hetkinä sinne ja tänne. Yksi sattui surumielisen pörröpää-klovnin (Tomeu Amer) sydämeen ja hän poimikin vieressäni istuneen perheenisän mukaansa lavalle. Huh, onneksi meni ohi tällä kertaa. Mutta tarttee sanoa että olipa hienoa heittäytymistä mukaan esitykseen tältä mieheltä! Oli niin riipaisevaa kun muut lavalla löysivät rakkauden, mutta klovni-ressu jäi aina yksin. Myöhemmin hän kyllä voitti sydänsurunsa ja taituroi rhönradilla. Ja vielä ihan lopuksi tikkailta löytyi se oikea lempikin.

     

Esityksessä nähtiin paljon hienoa akrobatianumeroita ja suureksi ilokseni paljon tanssi/akrobatia-juttuja permannolla. Kaksi huikean taitavaa b-boyta (opin muuten tässä yhteydessä, että breakdance-taitajia kutsutaan nykyään tällä nimikkeellä) eli Andrii Pluto ja Emre Sevim vetivät lattialla sellaiset breakdance/akrobatia/trikkauskuviot että monttu auki katsoin! Ihan parasta! Lisäksi silmä lepäsi Matti Koskelan käsinseisoja- ja muissa akrobatianumeroissa. Huimaa! Mulle riittäisi esitykseksi tämmöinen sirkustelu; ei tartteisi mitään trapetseja, klovneja, jonglöörejä, eläimiä eikä muita härpäkkeitä. Mutta kyllä jongleerausta katselee ihan mielellään, varsinkin kun on tehty hieman erilainen esitys, kuten Wes Peden veti tällä kertaa.

     

Yksi tämän häikäisevän sirkusiltapäivän parhaista jutuista oli ilman muuta myös svengaava viidakko-orkesteri, tai sirkusorkesteri Peloton - ihan huikea kombo! Jazzahtavaa menoa, mutta kaikin mahdollisin maustein, ja instrumentein. Ensimmäisen näytöksen lopuksi saadaan aikaan ihan melkein gospelhenkiset bileet, kun koko esiintyjäporukka änkeytyy mukaan menoon! Wau! Toisen näytöksen aloittaa taas herkkä kelttiläinen harppu; parasta! Kiitos musiikista Otto Eskelinen, Pentti Luomakangas, Tapani Varis ja Niko Votkin! Kyllä sirkukseen kuuluu livemusiikki.

Arce López Gutiérrez on todella näppärä kiinalaisen tolppansa kanssa (huh mitkä pudotukset) ja Griselda Juncà taituroi trapetsilla upeissa höyhenissään; häkkilinnulle koitti lopulta vapaus. Cyr-vanne pyöri ja kieppui  sihteerilintumäinen Aino Savolainen sisällään - tätä on aina hieno katsella. Rakkaus ei aina ole kuitenkaan niin toivottua, ja epätoivoinen koittaa paeta ihastunutta tikkailla. Pariakrobatiaa voi toteuttaa näinkin!

     

Paljon hienoja koreografioita koko sakilta, ja ammattilaisten (Katja Koukkula ja Jussi Väänänen) kädenjälki kyllä näkyy. Hienoja illuusiojuttujakin oli, silmäni lumoutuivat mm. jousiammuntatempuista (kiitos näistä magiajutuista Joni Pakaselle).

Kertakaikkisen mainio esitys - toivotaan että Hurjaruuth jatkaa tällä linjalla. Pari tuntia meni kuin siivillä ja olisin kyllä katsonut enemmänkin. Mutta sirkusseuralaiselleni Iisalle tämä oli varmaan just sopivan mittainen. Esityksiä on vielä 13.1. asti, joten eikun koittamaan onnea lipunhankinnassa, tammikuulle ainakin vielä on jäljellä.


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta / Kansallisteatteri 7.12.2018

Välillä tulee näitä teoksia mistä en oikein tiedä mitä olisin mieltä. Periaatteessahan Paavo Westerbergin uusi tulkinta Tšehovin Kolmesta Sisaresta on mitä oivallisin. Hienot näyttelijät, upea lavastus... Mutta oliko siinä sitten vähän kaikkea liikaa, sitä jäin miettimään. Tämä oli niitä tuotantoja mitkä pitäisi nähdä uudelleen, että voisi varmistaa pidinkö kokonaisuudesta vai en. Paljon pieniä juttuja oli mistä tykkäsin, mutta sitten oli sellaisiakin mistä en joko tykännyt tai lainkaan ymmärtänyt.

Viime vuosina olen nähnyt lukuisia versioita Tšehovin Lokista ja Vanja-enosta. Kirsikkapuistonkin kerran, ja sitten vähemmän tunnettuja näytelmiä niinkuin Platonov ja Ivanov. Mutta syystä tai toisesta Kolme sisarta oli ennestään näkemättä. Joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluaisinko nähdä sen, semminkin kun tekijätiimi oli niin korkeatasoinen kuin Kansallisteatterissa taas oli.

Mutta mutta. Kolme sisarta on sillä tavalla kovin tyypillinen tekijänsä näytelmä että tämmöistä Venäjän yläluokan joutilaisuuden, ja sen aiheuttamien ahdistustilojen käsittelyä, on ollut ihan jokaisessa Tšehovin näytelmässä, ainakin niissä mitä minä olen nähnyt. Kukin ohjaaja sitten käsittelee sitä omalla tavallaan. Westerbergin Vanja-eno muutaman vuoden takaa oli napakymppi. Siis todellinen helmi!

Siksikin odotukset olivat aika korkealla. Pitkälti sama porukka kun tätäkin oli toteuttamassa. Nytkin Markus Tsokkisen lavastus lumoaa. Korkea huvila, hieman rapistuvine pintoineen, nurkassa nököttää televisio missä pyörii hiihtokilpailu (!), aikamoinen runsaudensarvi. Näyttämön pyöröä käytetään paljon varsinkin alussa, ja livekameraa. Lavan eteen laskeutuu siitä osan peittävä valkokangas, mihin sitten heijastetaan tapahtumia pitkin poikin. En tiedä jaksaisinko katsoa tätä videokuvausta ja livefiidiä koko esityksen ajan, mutta onneksi sitä ei ihan koko reilua kolmea tuntia nähdäkään. Toisaalta henkilöhahmojen esittely pysäytyskuvilla on ihan hyväkin, tämmöiselle kelle näytelmä ei ole niin tuttu. Venäläisdraamoissa kun on aina paljon ihmisiä, joilla on vielä pitkät nimetkin :-)

Sitä valkokangasta hyödynnetään muutenkin, ja Ville Seppäsen videosuunnittelu oli nopeatempoista ja niin tätä päivää. Runsaudensarvimaisuus ja hetkittäin jopa sekavuus kyllä välillä kävi taas mielessä. Ehkä videosukupolvelle sopii hyvin nopeat leikkaukset ja korvia huumaava jumputus... Tämmöisen täti-ihmisen silmiä ja korvia alkaa helposti vaan särkeä. Teknomenoa nähtiin myös Pietu Pietiäisen valosuunnittelussa. Ja toki Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu toisti nopeaa tempoa ja päälle vyöryviä äänimattoja. Välillä meno on niin vauhdikasta, ja kun lavakin vielä pyörii, että katsoja ei meinaa perässä pysyä tapahtumissa ja alati vaihtuvissa henkilöissä. Onneksi seesteisiäkin hetkiä on tarjolla.

Tulipalo on toteutettu upeasti -  äänet, valot, savut, kaikki toimii illuusion luomisessa.

Kun näyttelijät keskittyvät esiintymään kameroille, pois katsojan suorasta näköyhteydestä, ja teatterin katsojat saavat nähdä kaiken tämän vain heijastettuna valkokankaalle... No, tässä kokeiltiin erilaisia juttuja, ja toiset toimivat, ja toiset eivät. Tämä jatkuva videokäyttö oli yksi seikoista miksi en tykännyt Kansallisteatterin Kirsikkapuistossakaan. Mutta onneksi sitä on tosiaan vain ensimmäisessä näytöksessä.

Näyttelijät olivat kyllä oivallisesti roolitettuja ja kukin hoiti tonttinsa loistavasti. Erityisesti siskokolmikon työskentelyä oli miellyttävää seurata. Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Maša) ja Marja Salo (Irina) ovat kaikki upeita näyttelijöitä, jotka toivat arkista loistoa lavalle. Varsinkin Parviaisen karisma oli upeaa, ja tämän temperamenttinen Maša sai kaikki sympatiani. Näiden turhautuneiden sisarusten elämä vaihtuvine mieskuvioineen ja Moskovakaipuineen sai minut tuntemaan suurta empatiaa. Sen sijaan sisarusten onneton veli Andrei (Eero Ritala) ei uinut liiveihini. Oma moka että nai julman syöjättären (Anna-Maija Tuokko on vallan erinomainen Nataša) jonka läsnäolo talossa ei ole kovinkaan kiva juttu kenellekään. Andrein akateeminen elämä valui hukkaan, vaikka siskokset siitä edelleen uneksivatkin. Siskot nyt muutenkin pitävät veljeään jalustalla (renessanssi-ihminen!) Tuomas Tulikorpi tekee myöskin hienon roolin; ei ole helppoa olla kiltti ja vähän reppana aviomies Mašalle. Mutta kiltti kun on, niin onneksi ottaa vaimonsa takaisinkin tämän harharetkiltään.

Upseereita ramppaa talossa - rikkomassa sydämiä ja tuomassa tuulahduksen sieltä jostain minne perha haluaisi takaisin. Pois täältä pienen ja tylsän varuskuntakaupungin kuvioista. Moskovaan! Takaisin Moskovaan! Energinen Jussi Vatanen (Veršinin), hysteerinen Samuli Niittymäki (Soljonyi) ja intohimoinen Olavi Uusivirta (Tuzenbach) ovat osuvia rooleissaan. Tosin en tiedä onko Soljonyin tarkoitus olla sekaisin kuin seinäkello vai onko tämän hysteeriset maneerit ja hyvin epävakaa käytös ohjaajan ja näyttelijän tulkintaa. Aika överiksi vetää. Sen sijaan Uusivirta on taas kerran lavalla elementissään, varsinkin pianon ääressä (bonusta muuten siitä että pianoa käytetään niin paljon).

Talon nurkissa kupselehtivat myös verkkainen vuokralainen eli lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) ja vanha palvelija Njanja (Terhi Panula). Kuin osana kalustoa kumpikin, hieman tapettiin sulautuen.

Sellainen yleinen toimettomuuden, joutilaisuuden ja viipyilevyyden tunnelma välittyy kyllä hyvin, vaikka välillä sieltä sellaisia piristäviä kohtia nouseekin. Melankolinen yleisväri jää välillä kaiken hälyn alle. Tulee mieleen että Nataša taitaa olla ainoa joka oikeasti on tarpeeksi päämäärätietoinen tästä porukasta. Ensin nappaamaan Andrein (joka hänkin velloo ja vätystelee ja leikkii sotaleikkejä ja syö salaa suklaata - eikä saa mitään aikaan, paitsi tuhlata rahojaan uhkapelissä) ja sitten koko talon itselleen. Muut vain ajelehtivat ja vetelehtivät ja haaveilevat. Melkein tekisi mieli nousta katsomosta ylös potkaisemaan sisaria persiiseen - nyt kamat kasaan ja junalla sinne Moskovaan niin loppuu tuo vatvominen!

Pitää vielä kyllä kehua Anna Sinkkosen pukuja. Modernia ja ajatonta, ja oikein passelia tähän lavastukseen ja koko näytelmän henkeen.

Kun Maša ja Veršinin suutelevat, taustalla näemme joukon kuuluisia elokuvasuudelmia (Kaunotar ja Kulkuri!) ja sitten vedetään twistiä. On tämä varsinainen kaiken sulatusuuni koko näytelmä. Hyvinkin fyysisiä kohtauksia (sotilaat punnertamassa, Coco Jambo-bileet), ja paljon huumoria (yleisöä naurattaa kun Esko Salmis-Tšebutykin julistaa ettei ole lukenut Shakespearea). Tuzenbach on tšehovilaisittain tuttu hahmo, hän haluaa muutosta ja on valmis myös tekemään asialle jotain. Valitettavasti sitä ei hänelle suoda, ja näin vedetään matto myös Mašan jalkojen alta.

Lumisade alussa ja lopussa sitoo langat yhteen - kaikesta huolimatta sisarukset ovat edelleen yhdessä. Ilman Moskovaa, mutta kuitenkin.

Westerbergin Kolme sisarta on kolme tuntia täyttä tykitystä, joka vaatii paljon sulattelua ja varmaankin sen uusintakatselun. Esityksiä on toukokuulle 2019 asti, joten hyvin ehtii katsomaan vielä toistekin. Haluan uskoa että tämän kanssa käy kuten parin vuoden takaiselle Kari Heiskasen ohjaamalle Hamletille HKT:lla. Se vaati kaksi katsomiskertaa että ymmärsin esityksen hienouden. Ekalla kerralla jäin vain hämmentyneeksi.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaiella pressilipulla.

Kaasua, komisario Palmu / Helsingin kaupunginteatteri 3.12.2018

Ei siitä kovin kauaa ole kun Kaasua, komisario Palmu nähtiin Tampereen Komediateatterin versiona. Toissa kesänä itse asiassa. Silloin Palmuna yrmisteli Esko Roine (blogikirjoitukseni näytelmästä voit lukea täältä). Ja kun tie on auki ja Palmujen esittäminen nyt sallittua, niin niitä sikiää kuin sieniä sateella. Mikäs siinä, kyllä niitä on odotettukin teatterin lavoille. Tällä kertaa Helsingin kaupunginteatteri toteuttaa Waltarin hengentuotteen, toki Joel Elstelän dramatisoimana edelleen. Mutta nyt ohjauksesta vastaa yksi monivuotinen suosikkini eli Heikki Kujanpää, ken myöskin on tehnyt esitysdramaturgian.

Ja onpas Kujanpää työryhmineen saanut aikaan hirmuisen kivan esityksen. Tätä on oikein nautinnollista katsoa, ja ennenkaikkea kuunnella. Mukana on nimittäin käsittämättömän monipuolinen ja lahjakas viisihenkinen orkesteri, jotka musisoivat mukana. Eivätkä pelkästään musisoi, vaan Jusu Berghäll toteuttaa myös foley-äänetkin! Kylläpä vesipulloilla saadaan aika äänekäs pisuaarikohtaus...

Meinaa pahuksen muusikot varastaa koko show'n, sillä välillä unohtaudun katsomaan heidän menoaan lavan oikeassa reunassa, ja unohdan kokonaan katsoa mitä Palmu, Kokki, Virta ja muut rakastetut hahmot toikkaroivat lavalla. Nostaisinpa melkein bändin ja musiikin jopa yhdeksi parhaimmaksi jutuksi koko esityksessä! Kiitos säveltäjä Timo Hietalalle. En ole jazzin ystävä, mutta tämä musiikki oli niin erinomaista että hankkisin näytelmän musiikin ja kuuntelisin kotonakin!

Mutta hyvin vetivät näyttelijäkin. Kari Väänänen oli aivan mainio Palmu. Selkeästi luontaiset edellytykset olivat jo olemassa valmiina. Vanhemmiten Vänä on hieman pyylevöitynyt ja puhetapa on käynyt entistäkin epäselvemmäksi - oivallista Palmu-materiaalia siis! Aivan mainon yrmyilevä ja äksyilevä Palmu, lähennellen jo legendaarista Joel Rinnettä.

Heikki Ranta (Virta) ja Petrus Kähkönen (Kokki) sanailevat ja kuittailevat toisilleen kerkeästi, mutta kumpikin on jotenkin pienessä roolissa, vai luulenko vaan. Heille ei anneta ihan kauheasti tilaa, mutta hyvinpä Virta onnistuu silti sössimään tutkimusta lavertelemalla kaiken tiedon Kirsti-neidille (ihanan raikas Sara Paasikoski). Tuukka Leppänen on oivallinen sliipattuna Kaarle Lankelana; hieman epävarmana ja vietävissä olevana.

Sitten on kolme kovaa roolisuoritusta mitä hykertelen vieläkin. Eero Saarinen on suomifilmimäisesti artikuloiva ja lipevä varatuomari Lanne, jolla ei myöskään tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissaan (kuten ei kyllä kellään muullakaan. Tässä on muuten yksi Waltarin tekstin nerous, toki klassista dekkariperinnettä noudattaen - kaikki tyypit vaikuttavat todella epäilyttäviltä...). Sitten on hyytävän iljettävä saarnaaja Mustapää, jota Jouko Klemettilä antaumuksella tulkitsee. Niljakas tyyppi on aina ällöttänyt minua elokuvaversiossakin, ja Klemettilä kyllä taitaa käärmemäisen saarnaajan epämiellyttävyyden loistokkaasti.

Sokerina pohjalla Miiko Toiviainen taiteilija Kuurnana. Nyt on kyllä roolitus kohdallaan. Sopivan camp, sopivan hersyvä, sopivan boheemi. Just täydellinen Kuurna! Ja kun lauluäänikin on kohdallaan, niin bravo! Pidin kovasti siitä että vaikka mustasukkaisuus oli rikoksen syynä, niin siitä ei ole tehty erikseen numeroa että kuka rakastaa ja ketä. Kuurna oli mustasukkainen ja rakastunut, piste. Ei hänen seksuaalinen suuntautumisensa ollut se juttu, vaikka tässä versiossa sitä ei peitellä. Päinvastoin. Lankelankin epävarmuus vaikuttaisi juontavan osittain hänen ristiriitaisista tunteistaan parasta ystäväänsä Kuurnaa kohtaan. Tai näin minä sen näin. Mutta siis, tässä tulkinnassa ei homous ole rikoksen syy, kuten elokuvaversio vihjailee.

HKT:n suuri näyttämö on todellakin suuri, ja oikein passeli paikka isoille musikaalituotannoille. Miten sitten tämmöinen pienimuotoisempi dekkari tuodaan siellä esille? Ensinnäkin meillä on ihanan nostalgisia vanhan Helsingin monessa kulmassa esittäviä filminpätkiä ja projisointeja. Ne elävöittävät hyvin lavaa ja vievät meidät sinne vanhaan Helsinkiin. Käsiohjelmassa pukusuunnittelija Elina Kolehmainen ja ohjaaja Heikki Kujanpää pohtivat näytelmänsä suhdetta Kassilan elokuvaversioon, ja kertovat lähteneensä elokuvan pohjalta visualisoimaan näytelmää. Se elokuvan henki ja maailma kyllä on saatu mielestäni tuotua tosi hyvin lavalle. Kovinkaan paljoa väriä ei lavalla myöskään nähdä (yökerholaulaja Iiri Salmian upeita pukuja lukuunottamatta - Vuokko Hovatta pääsee roolissaan myös laulamaan kauniisti), ja se tukee hyvin elokuvamaista lavastusta.

Ei siis mitään ongelmaa täyttää suurta näyttämöä. Vaikka olisi tämä varmaan toiminut pienemmäkin lavalla. Pekka Korpiniitty on tehnyt lavastuksen, joka vaihtuu sujuvasti rouva Skrofin asunnoksi, poliisikamariksi, ja yökerhoksi, vain pientä korotusosaa käyttämällä, ja irtopöydillä. Ja pyöröä hyödynnetään hyvin, koska toisella puolella on Kuurnan korkea ateljee.

Esityksessä on monia takaumia (mm. Mustapään epäilyttäviä rukoushetkiä) jotka avaavat taustoja ja valottavat syitä miksi rouva Skrof ei ollut niin pidetty. Mukana oli muutenkin paljon jännittäviä juonenkäänteitä ja juttuja mitä en edes muistanut.

Tämän katsominen oli tosi viihdyttävä kokemus. Napakka ja hyvin rytmitetty esitys sekä viihdytti että tarjosi mukava nojatuolimatkan (tai teatterinpenkkimatkan) menneisyyteen. Kyllä tämä tarina toimii teatterin lavallakin erinomaisesti kunhan on hyvä tekijätiimi toteuttamassa. Vahva suositus!


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Joulushow / Sorin sirkus 2.12.2018

En lainkaan muista monesko Sorin Sirkuksen joulushow tämä oli meidän porukalla, mutta aika mones. Tämä on ihan paras joulunalusperinne! Tämän vuoden esitys juhlistaa tänä vuonna 250-vuotiasta sirkusperinnettä, ja siksipä nimikin on vaan Joulushow. Ja muutenkin perinteinen sirkusmeininki on vallannut paikan. Ihanaa! Kaikessa nostalgisuudessaan ja sirkuskliseissään ihan älyttömän ihana ja viihdyttävä ja liikuttava esitys. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli elävä orkesteri, mutta kai ne säästösyyt lienevät tämänkin puutteen takana.

      

Mutta kaikkea muuta oli ylenpalttisesti! Kimaltavia ja näyttäviä Kitte Klemettilän suunnittelemia esiintymisasuja. Huikean upeat Eero Auvisen valot - nämä ovat vuodesta toiseen aivan käsittämättömän hienot! Niillä luotiin eri värisiä interiöörejä ja illuusio maneesin pyöreydestä. Taina Kopra on taas kirjoittanut näpsäkän juonen ja ohjannut tämän tosi lämminhenkisen ja aika jännittävänkin esityksen. Maskeeraus ja kampaukset ovat toki hienoja, kuten sirkukseen kuuluukin. Oskari Löytösen perinteikkäästä sirkusmiljööstä löytyi myös Pispalan haulitorni.

Ja ennenkaikkea illan kruununa häikäisivät taas kerran hienot esiintyjät. Taitavia nuoria joka lähtöön! Nyt mukana oli hevosia ja seeproja (ne puvut olivat nerokkaat) ja UPEA norsu (!) sekä ihania romanttisia sirkusvaunuja ja silmänkääntäjä, parrakas nainen ja jopa siamialaiset kaksoset! On karannutta apinaa kiinalaisessa tangossa, näyttäviä yhteistanssinumeroita paljon, permantoakrobatiaa (oma suosikkini), tikapuita, yksipyörästelyä. Ja todella hauska ja erilainen tulinumero - tästä isot kiitokset!

Perinteiset ihmispyramidit ja ilma-akrobatiat on sellaista peruskauraa, mutta nytkin tosi hauskasti toteutettuna, naispalokunnan toimesta. Rola-bola-lautailua mies/naishahmon toimesta, aika vaativastikin lisätyillä osilla. Välillä musiikki, puvut ja hahmot toivat vauhdikkuudessaan ja absurdiudessaan mieleen Wes Andersonin mainion Grand Budapest Hotel -leffan. En tiedä oliko sitä tunnelmaa koitettu tavoitella, mutta se tuli kyllä mieleen. Hyppynaruja ja keinulautaa, hyppyjä ja tasapainoilua, venäläistä aisaa ja lisää akrobatiaa. Erilaisia jongleerausjuttuja. Itämainen piikkimatto/lasimurskanumero karmaisi ja jännitti.

Joka vuosi on nämä peruskuviot, joita on kiva seurata. Sitten on aina jotain erityisen spesiaalia ja kiinnostavaa. Tänä vuonna se oli fakiirinumero ja hienot tulijutut. Tulella jongleeraustakaan ei kovin usein näe! Semmoisia lisää. Ja toki akrobatiaa ja permantojuttujakin. Henkilökohtaisesti en niin välitä hyppynaruista ja yksipyöräisistä, saatikka sitten nuorallakävelystä, mutta toki niitäkin on kiva katsoa.

Sorin Sirkus osaa viihdyttää ja reiluun pariin tuntiin oli taas saatu pakattua paljon kaikkea. Mutta en tiedä oliko syynä esiintyjien vähyys, rahoitus, sairastapaukset, vai mikä lie, mutta moni lavalla nähty nuori nähtiin tosi monessa numerossa. Hyviähän he olivat, mutta eikö sitten ollut tarpeeksi porukkaa? Vai ovatko toiset niin monilahjakkaita että heille on annettu tilaa monenlaiseen numeroon? Tätä meidän kymmenen hengen seurueessa pohdittiin. Eihän se nyt sinällään kauheasti haitannut menoa, mutta meidän porukka jäi tätä aprikoimaan. Erityisesti Sampo Suihkonen kunnostautui monessa roolissaan.

Ensi vuonna sitten taas Sorin Sirkukseen. Suosittelen hankkimaan liput jo heti syksyllä, koska joulukuun alkaessa taas olivat kaikki esitykset loppuunmyytyjä, tammikuisetkin. On tämä sellainen must-see juttu joka vuonna kyllä.


Ylempien kolmen kuvan copyright minä, alempien kolmen copyright Kristian Wanvik.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Turun kaupunginteatteri 1.12.2018

No totta mooses tämä näytelmä pitää mennä Turkuunkin katsomaan, kun kerran se on tullut koettua jo Lontoossa, Tampereella, Kouvolassa ja Oulussa. Turkulaiset tarttuivat siis aiheeseen neljäntenä teatterina Suomessa (ensi syksynä Svenska Teatern tarttuu aiheeseen!) ja hyvin meni pieleen täälläkin. Oikein ilahduttavasti jopa. On se kummaa miten paljon iloa katsoja voi saada kun kaikki menee pieleen.

Komediamaestro Mika Eirtovaara on jo toisen kerran ohjaamassa tätä teosta. Ensimmäinenhän oli Tampereen teatterin versio, joka on näistä Suomessa tehdyistä kyllä edelleen ehdoton suosikkini. Samat vanhat kuviot, vitsit ja juonenkäänteet tässäkin on, mutta onneksi kussakin versiossa uudet näyttelijät aina tuoreistavat teosta. Valtaosa katsojista kuitenkin näkee ja kokee tämän näytelmän ensimmäistä kertaa, eikä vertaile sitä aiemmin esitettyihin versioihin. Hyvin toimii myös meille jotka ovat nähneet aiemminkin.

Ideahan on simppeli. Seuraamme lavalla amatöörien (tässä tapauksessa Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran) esittävän näytelmää nimeltä Murha Havershamin kartanossa. Peribrittiläistä murhadraamaa Agatha Christien hengessä. Mutta koska kyseessä ovat amatöörit, ja muutenkin aika epäpätevä sakki, niin myttyyn menee. Jo alusta asti, kun porukan koira on kateissa ja sitä haetaan katsomostakin asti. Tämä siis jo ennen kuin koko esitys alkaa. Esityksen ohjaaja (Teemu Aromaa) esittelee ryhmänsä tuotantoa ja sitten mennään. Reilu parituntinen kuluu kuin siivillä, ja moka seuraa toistaan. Osa näyttelijöistä on luokattoman huonoja (siis se todellakin vaatii taitoa että hyvä näyttelijä esittää huonosti näyttelevää harrastajanäyttelijää), osa koomisen ylinäytteleviä, ja osa ei kykene mihinkään. Mukana esityksessä on myös "näyttämömestari" (Riitta Salminen) ja "valo/äänimies"(Markus Ilkka Uolevi), jotka hekin joutuvat lavalle, halusivat tai et.

Tämä onkin koko näytelmän juju. Kun "amatöörit" puuhastelee, niin tuloksena on ratkiriemukasta, taitavasti ajoitettua ja hyvin toimivaa komediaa. Juonikaan ei ole niin oleellinen tässä, ja taas kerran huomasin, että unohdin seurata sitä, koska huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin. Havershamin kartanossa piti viettää kihlajaisia, mutta Charles-sulhanen (Severi Saarinen) löytyykin kuolleena. Onneksi paikalle osuu lumimyrskystä huolimatta tarkastaja Carter (Teemu Aromaa), joka ryhtyy ratkomaan tätä mysteeriä. Monenlaista käännettä, ihmissuhdeylläriä ja rahasotkua ilmaantuu kuvioihin ennenkuin tapaus on selvitetty. Charlesin morsian Florence Colleymoore (Ella Lahdenmäki) ja tämän veli Thomas (Iikka Forss) näyttelevät ratkaisevia osia illan tapahtumissa. Puhumattakaan antinäyttelijämestarista Cecilistä (Peter Ahlqvist). Kaiken kruunaa pökkelö hovimestari Perkins (Miska Kaukonen). Tämä ryhmä kutkuttelee taatusti jokaisen katsojan nauruhermoja.

Lavastusporukka on Peter Ahlqvistin johdolla tehnyt huikean upean työn saadakseen rakennettua toimivan ja sopivasti vinksahtaneen lavastuksen. Se on nimittäin tässä näytelmässä ihan elintärkeä osa koko juttua. Peribrittiläinen kartanomiljöö - jonka kaikki eksentrisyydet kyllä paljastuvat illan aikana. Pienenä söpönä yksityiskohtana tässä takan yläpuolella on mopsitaulu (monenlaisia hurttia siinä on kyllä nähtykin). Haluan kehua myös Tiina Valkaman pukusuunnittelua. On tweediä ja kaikenlaista kartanoon sopivaa kuosia. Erityisesti Thomas Colleymooren sukat ja pujoliivi puhuttelevat minua.

Onhan tämä nyt aivan huikea näytelmä, ja kaikki palkinnot maailmalla ansainnut. Menkää ihmeessä katsomaan Näytelmä joka menee pieleen Turkuun; esitykset jatkuvat vielä kevätkaudenkin.


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.