Toinen katse käsittelee isoja kysymyksiä, isoja aiheita. Ihmisoikeuksia, ihmisyyttä, erilaisuutta, suvaitsevaisuutta, vammaisuutta... Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä näistä asioista? Kymmenen erilaista episodia valaisee hieman asioita ja tuo erilaisia katsantokantoja aika haastellisiinkin pohdintoihin. Saako vammainen esittää vammaista? Miksi vammaiselle (tai mille vaan erilaiselle ihmiselle) puhutaan niin erilailla, vähän ohi? Tai esim. kuuron tulkille, eikä sille ihmiselle itselleen. Kuinka ylipäätään kohdataan toinen ihminen, jos hän poikkeaa valtavirrasta jollain tapaa...
Ekan kerran esityksessä itkettää kun esiintyjät kulkevat yleisön joukossa kehumassa katsojia. Mihin sitä katsoo kun toinen pysähtyy eteesi ja kehuu hiuksiasi, silmiäsi tai vaatteitasi? Suomalaiselle perusihmiselle todella vaikeaa. On muutenkin aina hämmentävää jos joku katsoo pitkään. Ekana sitä alkaa miettimään onko minussa joku vika, roska naamassa tai linnunkakkaa päässä. Miksei toinen voisi katsoa vaan koska sinulla on mielenkiintoiset kasvot? Heti pidetään pimeänä tai hulluna "mitä toikin tuossa töllää"...
Katsojalle tulee useamman kerran vaivautunut tai suorastaan kalsea olo. Näinkö me "terveet" käyttäydymme? Ja katsomme. Tuntuu pahalta katsoa kun toinen kiemurtelee lattialla. Entäpä kun pääsemme seuraamaan television A3-asiattomuusohjelmaa ja saamme näyttää peukkua ylös tai alas ("hiljaisuuden laama") sen mukaan miten Tampereen seudun kahtia jakautunut vammaisporukka keskustelee. Ja aika lailla lapasesta meinaa keskustelu lähteä (hyvin esikuvansa A2 iltojen mukaan siis). Haluaisitko ottaa oman kummivammaisen?
Se kuka saa esittää ketä -keskustelu on ollut käynnissä jo tovin myös teatterissa. Brittiteatterien lavoilla on ihan tavanomaista että esim. ihonvärillä ei ole niin merkitystä roolittaessa näytelmiä (vaikka kyllä asiasta sielläkin keskustellaan isoon ääneen. Mustat näyttelijät ovat jo enemmänkin valtavirtaa, mutta esimerkiksi aasialaistaustaisia ei kauhean paljon lavoilla näy). Ihonvärin ja sukupuolen lisäksi keskustelua herättää seksuaalinen suuntaus - saako homo esittää heteroa ja päinvastoin. Tai mies naisen rooleja? Mutta voiko ja saako jollain tavalla vammainen ihminen esittää ns. terveelle kirjoitettua osaa? Voiko vammainen esittää Meryl Streepiä? Olemmeko valmiina katsomaan Hamletin esittäjän tulevan paikalle rollaattorilla tai voiko pyörätuolista käsin tehdä uskottavan tulkinnan Vanja-enosta? Kas, siinäpä pohdittavaa niin katsojille kuin teatteri-ihmisillekin. Mutta koska teatteri toimii illuusiolla, niin kuka tahansa voi esittää ketä tahansa. Ainakin teoriassa. Käytäntöön on vielä matkaa.
On muuten varmaan taivaan tosi (ja ihan kamalaa) että vammaiset lapset kasvatetaan olemaan hiljaisia, kilttejä ja mahdollisimman huomiota herättämättömiä! Miksei vammainen saisi olla kiukkuinen, tai huonotuulinen? Ja jos on kasvatettu nöyräksi ja huomaamattomaksi, niin miten ihmeessä voisi olla vanhempana tiukka ja vaatia omia oikeuksiaan?? Koska niinhän se on, että vammaisten pitää vaatia oikeutta (tai tasa-arvoa) ja olla penäämässä sitä kovaäänisenä. Mistä ihmeestä se rautainen itsetunto ja röyhkeä asenne otetaan, jos koko ikä on madeltu lattialla ja katsottu nurkkiin? Toiveissa olisi että joskus tulevaisuudessa vammainenkin saa olla väsynyt ja kiukkuinen ja oma itsensä - niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tai ainakin ne normaalit. Me normaalit.
Kaikki esiintyjät ovat pukeutuneena musta-valkoisiin asuihin. Kuin kommenttina mustavalkosiin mielipiteisiin, mikä jättää erilaiset harmaan sävyt kokonaan pois. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Lattialla on poksahtelevasta kuplamuovista tehty matto, mikä rapsuu kivasti kenkien alla. Tai rollaattorin.
Esitys tulee iholle, sananmukaisesti. Se koskettaa, se herättää ajatuksia, se naurattaa, mutta myös itkettää. Kun lopuksi tanssimme yhdessä (kyllä, minuakin haettiin tanssimaan!) Sulle silmäni annan -biisin tahdissa, niin kyllä siinä taas tippa meinasi tulla linssiin.
Aino Kivi ohjaa ja vastaa myös dramatisoinnista - sen sijaan koko työryhmä on käsikirjoittanut tätä yhdessä. Koko porukasta paistaa tekemisen ilo ja hyvin on porukka hioutunut yhteen. Tämä on muuten samalla Papusen Riikan väikkärin ensimmäinen taiteellinen osio - odotan mielenkiinnolla niitä seuraavia! Musiikki oli aika isossa roolissa, ja lavalla oli myös muusikko (Anna-Kaisa Vuorinen).
Kun kerran esityksessä sattumalta tapaamani bloggarikollega Pasi (kiitos vielä kerran Teerenpeli-käynnistä!) on kuvannut esitystä kolmella kuvailevalla sanalla, niin minäkin sitten. Toinen Katse on koskettava, monipuolinen ja kaunis. Ja minä voisin lisätä itse olevani utelias, mukavuudenhaluinen ja säätäjä. Käsiohjelmassa on tekijätiimin kolmen sanan kuvailuja itsestään - kiinnostavia! Toinen kollega eli Talle kävi myös katsomassa tämän hieman ennen minua.
Lämmin kiitos ja halaus koko Siperian tiimi - te olitte taas kerran ihan mahtavia ja parhaita.
Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti