Tämä Eugene O’Neillin omaelämäkerrallinen perhekuvaus Long Day's Journey Into Night (Pitkän päivän matka yöhön) on yksi teatteriklassikoita. Ei
mikään helppo tai hauska, mutta liikuttava ja monenlaisia tunteita nostattava.
Bristol Old Vic täyttää tänä vuonna 250 vuotta ja valitsi siis yhdeksi
juhlavuoden näytelmäkseen tämän. Varmaan mahdollisuus saada teatterin oma
kasvatti Jeremy Irons miespääosaan vaikutti asiaan.
Ja niin karismaattinen kun Jeremy Irons onkin, näin 67-vuotiaanakin,
niin kyllä tämä on ihan Leslie Manvillen bravuuri. Morfiinikoukussa rimpuileva
Mary on herkkä, haavoittuva ja hulluuden portteja kolkutteleva, ja Manville
osaa tulkita tätä niin riipaisevasti että tulee melkein itku. Tämä on
tunnelatauksessaan suoraan jatkoa Manvillen edelliselle teatterityölle eli
Ibsenin Ghosts:ille, ja kas kun ohjaajakin on sama eli Richard Eyre. Taas
kerran ihan Olivierin arvoinen suoritus (Ghostsista Manville sen viime vuonna
sai).
Miten musta tuntuu että niin moni amerikkalainen näytelmäkirjailija
kuvaa rikkirevittyjä perheitä, jotka rimpuilevat omissa pikkuhelveteissään.
Niin tämä Tyronen perhekin. Isä James (Jeremy Irons) on näyttelijä, jota elämä
on vienyt kiertämään pitkin maata. Nyt jo vähän uransa ehtoopuolella hän on enemmän keskittynyt (huonoihin) kiinteistökauppoihin. Mary on joutunut hautaamaan omat
urahaaveensa (nunna tai konserttipianisti!) seuratakseen miestään
hotellihuoneasumisen jatkuvaan kierteeseen. Pojillakaan ei hyvin mene. Eugene
on kuollut ihan vauvana (mutta on silti hyvin läsnä), Edmund (Billy Howle) kärsii
keuhkotaudista ja työtön näyttelijä Jamie (Hadley Fraser) kipuilee alkoholiongelmansa kanssa. Viina
maistuu itse asiassa kaikille miehille tässä enemmän kuin hyvin.
Tapahtumapaikkana on perheen kesäasunto, missä Mary ei viihdy
lainkaan. Tai tarkemmin ottaen olohuone. Tätä tuotanto kestää kolme tuntia ja
20 minuuttia, mutta ajallisesti ei liikuta kuin yhden vuorokauden puitteissa.
Päivän ja varsinkin illan mittaan käydään monia tärkeitä keskusteluita ja
avaudutaan, ehkä vähän liikaakin. Kaikilla on paljon kipeitä asioita
sydämellään; paljon kaunaa on kertynyt vuosien varrella. Isää syyllistetään siitä ettei tämä kitsaana miehenä raatsi laittaa rahaa muiden addiktiohoitohin.
Perheen pojista ei löytynyt kuin harjoituskuva
Viides henkilö lavalla on rempseä palvelustyttö Cathleen (Jessica Regan)
joka piipahtaa muutaman kerran. Mary takertuu tähän kun miehet ovat lähteneet
kaikki illaksi kaupungille ja ei ole ketään muutakaan. Koska takertuminen on joskus
ainoa vaihtoehto. Perheen miehet taitavat kokea sen aika tukahduttavana. Tämän
perheen olohuoneessa on niin monta elefanttia, ja asioista ei vain puhuta. Tai puhutaan, mutta silti vaietaan. Mary
kyllä puhuu, muistelee menneitä, syyllistää itseään Eugenen kuolemasta,
jaarittelee ja lavertelee. Mutta esimerkiksi Edmundin sairaus on asia mitä hän
ei voi myöntää edes itselleen. Puhuu vain kesäflunssasta, vaikka poikaa odottaa
puolen vuoden keuhkoparantolajakso.
Hadley Fraseria olen nähnyt parin vuoden aikana teatterin lavalla
tosi paljon. Donmarissa City of Angels musikaalissa ja Coriolanuksessa, ja nyt
viimeksi Kenneth Branagh Companyn Winter’s Talessa ja Harlequinadessa. Ja vielä
jossain muussakin, mitä en nyt muista. Mutta mies on tavattoman taitava (ja
hyvästä lauluäänestä saatiin nytkin pieni näyte) ja sopii hyvin vetämään Jamien
roolin. Billy Howle on Bristol Old Vicin teatterikoulun oma kasvatti ja mulle
ihan uusi tuttavuus. Miten kukaan voi yskiä noin todentuntuisesti! Muutenkin
nappisuoritus.
Jeremy Irons puhuu hieman epäselvästi hetkittäin, ja mietin että
kuuluuko se rooliin vai puhuuko se noin epäselvästi muutenkin. Moni kriitikko
on tästä maininnut, että ehkä se en ole vain minä ketä tämä häiristsee. Mutta
ei toki iso juttu ole. Muuten näytteleminen on hienovaraisen kaunista. Vähän
ehkä jo ikä painaa. Ja jotenkin se on ahistavaa kun suosikkinäyttelijä vanhenee... (no, onhan Brideshead Revisitedistä jo vuosia... peräti 35! Kai sitä ihminen nyt siinä ajassa vähän rupsahtaakin). Mutta charmi ei ole kadonnut!
Pääsin kurkkaamaan alas katsomoon yläparvelta
Richard Eyre on huikean taitava ohjaaja, ja tämäkin on varsin
mallikelpoinen esitys. Jos kohta pituudesta olisi voinut ottaa hieman pois.
Vaikka näyttämöllä tapahtui kiinnostavia asioita, niin ei tämmöinen
puhenäytelmä paras mahdollinen valinta ole parin tunnin yöunien jälkeen. Välillä
sain pinnistellä pysyäkseni hereillä.
Lavalla on tummia puuhuonekaluja ja aika vanhoillisesti sisustettu
olohuone massiivisine kirjahyllyineen. Huoneen seinät ovat tummaa puupaneelia
imitoivaa pleksiverhoilua, josta näkyy läpi jännästi teatterin vanhat
rakenteet. Kun niin valaistaan. Aika hieno oikeastaan, nimenomaan se jännä
pleksi (tai mitä lie materiaalia onkaan). Rob Howell vastaa lavastuksesta.
Remontin aikana oli katsomon paikalla kaivinkone! Remppakuvia oli seinillä.
Bristol Old Vic on kyllä hieno paikka. Se remontoitiin täysin
2012, mutta arvokkaasti vanhaa kunnioittaen. Katsomo on krumeluurattu ja
kaunis, ja aika pieni ja intiimikin. Vaikka siellä on 3 parveakin.
Permantopaikat eivät ole stalls, vaan pit, kuten esimerkiksi Sam Wanamaker
Playhousessa.
Yläkerrassa on tapas-baari, alhaalla ihan tavallinen. Isoja
löhösohvia on siellä täällä ja pääportaikossa massiiviset kattokruunut ja
seinillä isoja kuvavedoksia vanhoista esityksistä. Ulospäin rakennus on oudon vaatimaton ja jopa
huomaamatonkin. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Parhaat paikat permannon
5:llä rivillä keskellä £30. Lontoossa sama maksaa kolme kertaa enemmän. Ja ketkä kaikki ovat täällä opiskelleet, ja näytelleetkin!
Kriitikot ovat kyllä tästä tykänneet, joten ehkä siirto Lontooseen on hyvinkin mahdollista. Toivossa on hyvä elää, sillä kyllä tämän voisi uudelleenkin nähdä, ehkä hieman virkeämpänä. Teatteri on koonnut kritiikkejä näppärästi yhteen paikkaan, vassokuu.
Kaiken kaikkiaan karismaattisia näyttelijöitä ja hieno tarina upeasti tulkittuna. Ei mitään valittamista illassa. Paitsi se että koko tiimi
karkasi lepäämään ennen kuin kerkesin saamaan nimmareita käsiohjelmaan, kuvista
puhumattakaan. No, heillä takana kaksi liki 3,5 h esitystä, ja aika raskas näytelmä
kyseessä, niin ymmärrän hyvin että halusivat nukkumaan.
Esityskuvien copyright Hugo Glendinning
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti